Pikakiitoa Blue Ridge Parkwaylla

Blue Ridge Parkway, tuo kaunis vuoristoinen maisemareitti, kiemurtelee 469 mailia (755km) Virginiasta Pohjois-Carolinaan. Projekti laitettiin aluilleen 1935 ja se valmistui 1987. Rooma ei ole ainoa, mitä ei rakennettu päivässä.

Jos olet kuin minä ja vihaat liikennevaloja, ärsyynnyt mainostauluista tai ahdistut stop-merkkeistä, tämä reitti on juuri sinulle. Mitään noista maanvaivoista ei löydy koko 469 mailin matkalta. Tosin, jos tykkäät ajella kaasu pohjassa, Blue Ridge Parkway ei ehkä ole sinua varten. Miljoona mutkaa, tuhat näköalapaikkaa ja ripaus tumpeloita turisteja, jotka ovat tien tukkeena hämmästellessään ja kummastellessaan maisemia, saattavat jarruttaa kummasti matkan tekoa. Tosin eipä tuolle reitille kai lähdetä, ellei ole tarkoitus rauhassa nautiskella ja katsella kuinka elämä lipuu ikkunoiden ohi.

Rajallisesta ajasta johtuen, emme todellakaan ajelleet koko Blue Ridge Parkwayta. Aivan kuten viime vuonna, homma hoitui hieman juosten kusten. (Siitä huolimatta, että juuri väitin ettei tuolle reitille lähdetä kuin rauhassa nautiskelemaan...) No ainahan on kai seuraava vuosi.

Maisemaa Blue Ridge Parkwaylta.
Ei se paljon vehreämmäksi tästä voi tulla...

Aloitimme ajelumme legendaarisella maisemareitillä Ashevillen nurkilta visitor Centeristä ja päädyimme kurvaamaan pois tieltä Smoky Mountainin puiston huitteilla siinä kohti, mistä lähtee tie ylös vuorelle kohti Balsam Mountain campgroundia. Muutama pätkä reitin varrella oli maiseman osalta aivan huikea, osa matkasta pelkkää vihreää puskaa.  Olen niin usein näillä maisemareiteillä miettinyt, miksei joku järkevästi karsiva metsuri voisi välillä käydä näyttämässä muutamalle puulle moottorisahaa, napsien pois kuvasta ne pahimmat maiseman tukkijat. (Ei ole vain rapakon takainen ongelma. Samaa olen puolet elämästäni ajatellut Vehoniemen harjulla ajellessani. Voisivat sielläkin karsia, jottei tarvisi kirjaimellisesti istua sillä ylimmällä oksalla, nähdäkseen harjulan seljänteen.)

Visitor Center lähellä Ashevilleä.
Gift shop oli hyvä, mutta tiestä kertova video vuodelta käpy ja kivi.  

Hyvin sanottu...

Varrallisia kurveja tiedossa, ole hyvä ja hiljennä.

Kallioista maisemaa... niin ja mutka :)

Tien piennarta ei ollut aina hirveän leveälti.

Minusta kaunein pätkä oli välillä Mt Pisagh - Devils Courthouse. Jos olisimme tehneet reissun oikein, olisimme yöpyneet Mt Pisagh'n campgroundilla tai hotellilla. Jälkiviisaus, tuo fantastinen, mutta raivostuttava asia nostaa taas päätään. Mt Pisagh'n majoitusvaihtoehtojen läheisyydessä olisi ollut  monta huikeaa pikku patikkapolkua, joita Salomonin maastolenkkarini olisivat himoinneet päästä tallaamaan. Sitä paitsi tuo hotelli oli hurjan kauniilla paikalla. Siinä jos missä oli takapihan maisemat kohdillaan. Huoneet toki eivät näyttäneet luksukselle, mutta enpä sellaista olekaan lomiltani hakemassa. Ai mistä tiedän mitä huoneet näyttivät? Luonnollisesti kurkin sisälle avoimista ovista, kun huonesiivoojat olivat hommissa. Minkäs teet, pistän tuon hotellihuoneisiinm kohdistuvan uteliaisuuteni ammattini piikkiin....

Hemmetti kun ei ollut aikaa kiivetä Raamatun mukaan nimetylle vuorelle...
Pelkän kyltin kanssa poseeraamiseen sai tällä kertaa tyytyä.

Mt Pisagh'n hotelli

Kuten näkyy, maisema avautui ihanasti hotellin takapihalla.

Takapihan poika, Tatu.

Vuoren reunalla hotellin takapihalla nököttäneet Adirondack tuolit
suorastaan huusivat nimeäni. Noh, ensikerralla sitten...

Ainoan pidemmän pysähdyksen Blue Ridge parkwaylla teimme Grave Yard fieldsillä. Emme olleet ainoita, parkkipaikka oli täyteen ammuttu. Painelimme 300 metrin matkan rappuja alas joelle ja nautimme vartin verran kahlailemalla viilentävässä vedessä. Tuossa +90F helteessä se oli todellakin pysähtymisen arvoinen paikka.

Joella vilvoittelua.

Vesi oli ihanan kirkasta.

Uskalsin minäkin varpaani kastaa...

Alppiruusut kukkivat Graveyard fieldsin parkkipaikalla.

Blue Ridge Parkwayn korkein kohta ei ollut oikeastaan muuta kuin kyltti tien vieressä. Totta kai sen kanssa piti poseerata, mutta pakollista "olen ollut korkeimmalla kohdalla" kuvaa lukuunottamatta, stoppi olisi ollut turha. Toista oli Cradle of Forestry overlook, jolla pönöttänyt kuollut valokuvauksellinen puu teki lookoutista ehkä päivän kauneimman. Myös Cherry Cove lookoutilta näkynyt kalju kallio (näin tieteellisemmän termin puuttuessa) oli mukana kisassa parhaasta pit stop näkymästä.

Pakollinen perhepotretti.

Oi kuusi puu...

Minä ja minun kuollut puu, rakautta ensi silmäyksellä.

Cherry Cove lookout ja kalju kallio.

Blue Ridge Parkwaylla on 168 siltaa, joista yksikään ei ole samanlainen. Näin ainakin väitetään. Niin siltojen rakennusmateriaalit kuin -tekniikatkin vaihtelevat. Eri maiden käsityöläisammattilaiset ovat siltoja rakentaessaan tuoneet esille erikoistaitojaan. Esimerkiksi kivisillat ovat usein Espanjalaisten ja Italialaisten muurareiden käsialaa. Älä kysy, miten he ovat päätyneet amerikkaan siltoja rakentamaan.

Jos reitillä riittää siltoja, niin kyllä siellä on tunneleitakin. Matkan varrelta löytyy 26 pimeää tuubia, joista vain yksi on Virginian puolella. Ja ihan vain pieni käytännön vinkki. Ennen kuin haukut autosi ajovaloja surkeiksi, ota aurinkolasit pois päästä tunneliin ajaessa. Se parantaa ajovalojen tehokkuutta huomattavasti. Nimimerkillä, kokemusta löytyy...

Tunneli tulossa!
Tässä kohtaa oli 3 tunnelin sarja,
joiden välissä ehti vain hetken kurvata auringossa ennen kuin sukelsi seuraavaan. 

Viime vuonna sateessa ja sumussa ajamamme pätkä Blue Ridge parkwaysta, ei ollut täysin kirkas nytkään. Vaikka aurinko paistoi, taivas ei ollut syvän upottavan sininen vaan lähinnä tasaisehkon valkea. Kuvista ei tullut todellakaan mitään ilmiömäisiä. Totta puhuakseni, pidin edellisen vuoden sadesäästä enemmän, sillä se näytti kuvissa paremmalta usvan noustessa puiden lomasta kohti taivasta. Vertaa vaikka itse tästä alla olevasta kuvaparista. Vasen kuva tältä vuodelta, oikea viime reissulta.

Onpas upea näky, myös tuo maisema.

Waterrock knob visitor center

Smoky Mountain siluettimaisemaa.

Ajellessamme Balsam Mountain camp groundille, bongasimme tien vierestä saksanhirviä. Siinä ne mutustelivat ruohoa kaikessa rauhassa ohi ajavista autoista piittaamatta. Päätyivät sitten turistien perhealbumeihin, mikä on kai kuitenkin parempi kuin päätyä heidän päivällisekseen.

Balsam Mountainin teltta-alue oli ihan kiva. Meidän plänttimme #11 ja #10 olivat hyvällä paikalla, mikä ei ole itsestään selvää, kun varaa niitä netistä sokkona. Matkaseurallamme oli mukana kunnon kaasulla toimiva grilli, joten kokkailu oli nuotiohärdelliä näppärämpää. Vetelimme illalla pihviä, perunoita ja punaviiniä, kyllähän sä tiedät, sitä perus leirinuotioruokaa.

Siinä se kaveri laiduntaa.
Ruoho on kai vihreämpää tien vieressä.

Honda ja peppu

Hän on ylväänä yksilönä poseerausasennossa.

Balsam Mountain campground ja leirin pystytys.

Pihvit paistumassa ja potut porisemassa!

Asiat tärkeysjärjestykseen.
Salmarin ja sangrian tulee olla kylmää.