Tervetuloa kylään!

Tajusin vasta nyt, että olen ollut kamalan tahditon ja tökerö. En ole pyytänyt teitä lainkaan meille kylään! Pahoitteluni moukkamaisuudestani ja tervetuloa peremmälle. Otathan kengät pois sisään tullessasi, ne voi jättää siihen satametriseltä tuntuvaan jonoon, joka oven vierestä löytyy. Joo, joo tiedetään... Tuosta jonon pituudesta voisi kuvitella, että meillä asuu enemmänkin väkeä kuin vain kaksi. Puolustuksekseni voin kuitenkin todeta, että vaatehuoneesta löytyy vain muutamat kengät lisää (kaikki alle 20 paria lasketaan kategoriaan muutamat). Tuohon tilanteeseen tosin tulee korjaus, kun saan seuraavat pari matkalaukullista tavaraa raahattua Suomesta mukanani tänne. Nimimerkillä häkkivarastossa 5 laatikollista kenkiä (Tatu, jos luet tätä, niin tässä kohtaa huudan että YLLÄTYS! Samalla voin laittaa sisään anomuksen sijoittaa kaikki ne 5 laatikollista vaatehuoneeseemme. Ja kyllä, tarvitsen jokaisen parin. Olen käyttänyt niistä kaikkia ahkerasti ainakin 7 vuoden välein :P )

Joo laita vaan kenkäsi siihen jonon jatkoksi.
Ei haittaa, vaikkei oo lenkkarit...

No niin kun kengät on pois jalasta, onkin käytännössä katsoen meidän keittiössä... niin ja olohuoneessa. Meidän kämpässä on kato hirveen muodikas pohjapiirrustus. Juuri sellainen, kuin kaikki näissä Jenkkien sisustusohjelmissa tällä hetkellä haluaa. Ne kuulkaas kaataa ostamistaan taloista aina ensi töikseen seiniä tälläisen saadakseen. Toisin sanoen Casa Holopaisessa on open concept floor plan, jossa keittiön ja olohuoneen välissä on vain kitchen island, ei seiniä. Tämä siksi, jotta on helppo viihdyttää vieraita samalla kun tukka putkella painattaa keittiössä coktailpaloja vääntämässä. Ja trust me, näiden sisustusohjelmien perusteella amerikkalaiset eivät halua kotonaan mitään muuta tehdäkään, kuin entertain friends and family samalla kun vääntää torttua köökissä.

Meillä tosin minä viihdytän lähinnä vain Tatua. Sitä kertaa lukuunottamatta, kun pari Tatun kaveria auttoivat kantamaan muuttopäivänä sohvan ja sängyn sisään, ja Taru ja Juuso perheineen poolilla hengailun jälkeen poikkesivat, meillä ei ole muita vieraita käynytkään. Antisosiaalisiako? Ai me vai? No ei todellakaan, olettehan tekin nyt kylässä! Ei vaan, tähän saa kyllä luvan tulla muutos. Tosin ehkä hankitaan ensin jokunen tuoli lisää kahvipöydän ympärille, ettei kenenkään tarvitse istua lattialla. Tai sitten muutamme sisustuksestamme Japanilaisen, ja kaikki istuvat lattialla. How trendy would that be?

Mieitin keittiö. Ei ihan joka päivä ole noin tyhjät pöytätasot.
Huomaa kaapinpäälliskoristeet. 

Kattokaas nyt, on open concept. 

Kuten näkyy, keittiömme on hieman epäkäytännöllinen. Ainoa kunnon laskutila on siinä kohti, missä meistä kummatkin haluaa aina olla ja tavallisesti totta kai vielä yhtä aikaa. Aamulla törmäilemme keittiössä, kun toinen heiluu kahvinkeittimellä kuppinsa kanssa ja toisella on pakottava tarve juuri samalla sekunnilla availla kahvinkeittimen edessä olevaa lusikkalaatikkoa. Tosin ei olla koskaan aiemmin hengailtu näin tiiviisti lähekkäin, joten varmaan tässä keittiössä on myös etunsa :P Joskin silloin, kun minulla on kädessä "Hei tällä voi helposti leikata irti sormensa"- Victorinoxin veitsiä, en välttämättä suosittele olemaan kädenkantaman päässä minusta. Pilkkomiseni kun sattuu aina välillä olemaan vähän vauhdikasta. Tatu on kylläkin oppinut jo olemaan hälytysvalmiudessa säntäämässä laastaripartiona paikalle joka kerta kun keittiöstä alkaa kuulua "HUPS!" kiljahduksia.

Olohuoneemme, joo se on vähän ehkä minimalistisesti sisustettu, mutta ennen kuin suurempi määrä sisustustavaraani päätyy paikalle, saamme tyytyä ihailemaan herran golfpystejä telkkaripöydällä. Loput palkinnot onkin tungettu keittiökaappien päälle näppärästi pölytymään. Omaleimaiset palkintokaappinsa kullakin. Mattomme ovat anopin käsialaa. Niin paitsi se iso karvainen, jonka sain viimeksi kinuttua Ikeasta. Sen kokoinen matto kun ei mahtuisi anopin matkalaukkuun. Tosin se henkilö on kyllä matkustanut sen verran paljon ja pari mannerten välistä muuttoakin maapallolla suoritellut, että todennäköisesti tietäisi keinot kuljetusongelman ratkaisemiseksi. Noh, sitä odotellessa meillä on Ikean halpismatto, joka mätsää värimaailmaltaan anopin tekemiin.

No mitäs tykkäät istua sohvalla?
Tästä näät oikeestaan koko kämpän.

Joku kotitonttu hillumassa keittiössä :)

Harmaata meininkiä.

Kaksi paikkainen ruokapöytämme on wanna-be-ikkunasyvennyksessä ja vahtii parvekkeen ovea. Sillä on täydellinen sijainti, sillä syödessä ei näe keittiöön kertynyttä tiskikasaa. Niin paitsi jos käntää päätään 90 astetta, mitä luonnollisesti ei tarvitse ruokailun aikana tehdä, koska ei halua nähdä tiskejä tai sitä epämääräistä tavarakasaa, joka jostain kumman syystä aina kertyy sille tasolle. Ikkunoista näkyy suoraan parvekkellemme, joka on koko talon kulman kokoinen. Maisema ei siis ole päätähuimaavin (ellei saa kicksejä betonilattioista ja metallikaiteista sekä rakkaista parvekekaliusteistani). Valoisuus ja kaiteiden takana näkyvät palmunlehvät kompensoivat kuitenkin betonin näkyvyyden.

Dinner is served!

No eikö ookkin valoisaa!

Makuuhuoneemme on simppeli (toisin kuin siellä nukkujansa) joskin nyt jo varsin kalustettu.  Tämän kuun alussa yöpöytämme saivat vertaistaan seuraa, kun haimme Ikeasta helpotusta säilytysongelmiin. Niin se tuli MALM-lipasto tähänkin taloon. Insinööri Holopainen kokoili sitä vähän oman makunsa mukaan, kun ohjeet oli kuulemma tehty yksinkertaisille henkilöille, jotka eivät pystyneet keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. Kokoamisen aikana prosessi hiottiin tehokkaaseen liukuhihnatoimintamalliin, missä multitasking oli avainsana. Katsoin parhaaksi löhötä sängyllä kokoamisen ajan ja vasta kun tuli aika hakata nauloja taustaseinään, siirryin areenalle.

Meidän makkarin seinien ainoa koristus on helvatun ruma harmaa sähkökaapin ovi keskellä seinää. Juu on sitä sulakkeilla mielenkiintonen sijoituspaikka tässä taloyhtiössä. Niin ruma kuin tuo ovi onkin, siitä tulee vähän sellainen tunne, kuin olisimme rikkaita. Muistuttaa meinaan jollain tasolla kassakaappia. Ehkä sen päälle pitäisi laittaa joku taidekopio tukemaan fiilistä. Eikö leffoissa kasssakaappien päällä aina ole maalaus?

Säilytystilaa a la Ikea.

Ja näin nousee MALM-lipasto.
Liukuhihna Holopainen hiomassa prosessia.

Mä katsoin parhaaksi toimia ylimpänä työnjohtajana ja huomautella aina,
kun Tatu ei seurannut ohjeistusta. 

Vasara on otettu estradille, mun vuoro käydä nakutteleen. 

Mitäs mä sanoin tosta komeesta
sulakekaapin ovesta seinässä...

Makkarin ovea vastapäätä on kylppärin ovi. Ovien välissä on kokovartalopeili. Ainoa asia, minkä vaadin välittömästi uuteen asuntoon muuttaessamme hankkimaan. Asiassa ei ollut neuvotteluvaraa. Asunnossa ei ollut yhtäkään isoa peiliä. Se peli ei yhdellekään itseään kunnioittavalle naiselle vetele. Muuten sisustaminen on ollut aika nollassa. Sanotaanko, että Tatu ei ole ollut hurjan innostunut antamaan luottokorttiaan rouvalle, joka lähtisi mielellään leikkimään sisustussuunnittelijaa. Asian voi onneksi kostaa tunkemalla suomesta jonain päivänä tulevan kontin täyteen omaa kamaa. Ja sitähän minulla riittää.

Kerro, kerro kuvastin...

Häälahjaksi saatu sisustuselementti, ja Tatun Holari-pallo.

Kylppäri, mitä siitä nyt sanoisi. Hieno asia olla asunnossa. Ei järin suuri, eikä järin komea, mutta näköjään kaikissa sisustusohjelmissa dominoivat valkoiset subway tile laatat ovat meidänkin suihkunurkkaan päätyneet. Se, mitä tämä asunto ja etenkin sen kylppäritilat ovat opettaneet, on ettei meille ikipäivänä tule tässä maassa omassa talossa tulemaan mitään valkoista muistuttavaakaan suihkutiloihin. En tiedä, enkä oman henkisen mielentilani vuoksi todennäköosesti koskaan haluakaan tietää, mitä täällä tungetaan vesijohtoveteen. Mutta jos et tunnollisesti kuuraa pesuallasta, ammetta, wc-pönttöä ja suihkutilan seiniä viikoittain, ne muuttuvat punamustiksi seeproiksi. Mitä hemmettiä tässä vedessä on, että siitä jää punaiset ja mustat jäljet pintoihin!? Kysyn vaan...

Tässä se nyt on, meitin kylppäri ja päällään seisovat shampoopullot.
Tiedä häntä olisko ihan pakko ollut tästäkin kuva laittaa...

No niin, nyt olet käynyt meillä. Grand tournee on ohi. Huoneet loppuivat kesken. Taloyhtiössä on ihastuttavasti 2 uima-allasta, kuntosali, conference room, koiran tassujenpesuhuone  ja tietokonetilat, mutta en lähde teitä nyt pitkin tiluksia retuuttamaan. Tulkaa itse paikan päälle tsekkaamaan. Ja jos ette halua Japanilaista meinninkiä, voi hoitaa kyläilyn BYOC tyylillä. (= Bring your own chair..)

Ruusutarha ja aurinkoharha

"I beg your pardon,
I never promised you a rose garden,
Along with the sunshine,
there's gotta be a little rain sometimes..."

Tässä biisinäyte elämäni soundtrackiltä viime keskiviikolta. Päivältä, jona päätin olla supersporttinen ja luova yhtä aikaa. Tai no, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, halusin vain vältellä punttista, mutta lavastaa laiskuuden joksikin muuksi.

Perinteiseen tyyliinsä Tatu oli menossa Brookhaveniin keskiviikkoillan golfiin. Tavallisesti olen hyödyntänyt tilanteen tunkemalla mukaan ja käymällä Clubilta käsin lenkillä tsekkailemassa lähialueen omakotitaloja. Mahtavan wanna be asuntomessut-lenkkini olen täydentänyt punttiksella puhisimisella. After all, johonkinhan minunkin on niitä Clubin etuja käytettävä. Mutta aikansa kutakin, kuten esimerkiksi kaksi viikkoa.  Pakko rikkoa nämä rutiinit ennen kuin kangistuu kaavoihinsa.

Kävimme pari viikkoa sitten häppeningissä nimeltä Date night in the park. Eihän siinä mennytkään kuin reilu puoli vuotta puhua mies mukaan noinkin romanttiseen settingiin kuin leffa tähtitaivaan alla puistossa. Veikkaan, että siinä vaiheessa, kun herralle vakeni, että paikalla oli food truckeja ja olutta, vastarinta mureni. Tilaisuus järjestettiin Farmers Branchin historcal parkissa. Farmers Branch ei liity millään muotoa maataloushommeleihin (ainakaan nykyään). Se on noin 35 000 asukkaan kaupunki lyhyen ajomatkan päästä meiltä. Samainen paikka, jonka alueella Country Clubimme sijaitsee. Date nightiin mennessä bongasin pienen ruusutarhan läheltä historical parkia. Aloin pohtia, olisiko se mahdollisesti jotenkin yhteydessä toiseen hieman kauempana sijaitsevaan ruusutarhaan.  Sherlock Holopainen päätti  ratkaista tilanteen.

Date night in the park atmosfääriä.
Screeni oli jo ylhäällä ja oma paikka vallattuna.
Enää tarvitsi vain odotella illan pimentymistä livemusiikista nauttien.. 

Kaksi olutta ja pussi irtokarkkeja.

Leffan jälkeen oli aika matkata kotia kohti.

No onko edes komea menopeli tuossa edustalla
Farmers Branchin poliisilla? 

Viime keskiviikkona clubille päin ajellessamme, hyppäsin kesken matkan pois kyydistä. Okei, näky ei ehkä ollut samaa luokkaa kuin action leffoissa. Homma hoitui tylsästi punaisissa liikennevaloissa, ei vauhdissa olevan auton ovesta ulos kierien. Tyylikkäät, James Bondmaiset exitit kun eivät sisältyneet Restonomi-koulutukseni kurssitarjontaan, vaikka niistä todennäköisesti olisi ollut paljon enemmän hyötyä kuin puolesta opiskelemastamme materiaalista. Matkaa Brookhaveniin oli 4 km, juuri optimaalinen matka reippaalle iltakävelylle. Eikun nenä kohti aiemmin bongaamaani ruusutarhaa.

Farmers Branchin alueella on hauskoja kaappeja, jotka kulkevat Little Free library nimellä. Kuka tahansa voi tuoda kaappiin kirjoja tai viedä sieltä niitä mennessään. Olen rakastunut tuohon "tuo tullessas, vie mennessäs" konseptiin jo suomessa. Olin lievästi sanottuna innoissani bongatessani ensimmäisen Little Free library boxin jokin aika sitten. Vielä suuremman hymyn huulille toi se, että sieltä löytyi vielä oiekasti luettavaa materiaalia!

En todellakaan suunnitellut retuuttavani yhtäkään kirjaa seuraavaa 4 kilometriä kainalossani. Mutta kun moinen boxi tuli heti alkumatkasta vastaan, pakkohan sitä oli sisään kurkistaa. Tämän yksilön tarjonta oli aika heikonlaista, ellei halunnut uskonnollista materiaalia tai harjoittaa espanjankieltään lukemalla millaista on olla avioliitossa alkoholistin kanssa. Olin salaa tyytyväinen heikkoon sisältöön. Tiedän, että jos boxissa olisi ollut oikeasti kiinnostava kirja, en olisi voinut vastustaa kiusausta. Ja jos en olisi voinut vastustaa kiusausta, olisin kiroillut loppumatkan typeryyttäni roudatessani kirjaa pitkin maita ja mantuja.

Little free library kaappi.
Eikö olekin söpö!

Vaikka juuri Spanish for Dummies-kirjan lainasinkin,
tämän teoksen nimen kääntämiseen riitti ihan lukioaikainen turistiespanjankurssi.

Bongasin ruusutarhalta infolappusen Celebration of Roses-tapahtumasta, johon olisi vapaa pääsy. Hmm... mikäköhän puutarha Pirkkojen multasormipäivä oikein olisi kyseessä. Lappusen kääntöpuolelta löytynyt tapahtuman ohjelma ei itse asiassa vaikuttanut pöllömmältä. Sopisi meille taviksillekin. Taviksilla tarkoitan tässä yhteydessä meitä epähortonomeja, jotka luettevat eri ruusulajikkeita tähän tyyliin;  "Keltainen ruusu, punainen ruusu, jumalattoman rumanvärinen ruusu... "

Celebration of Roses-tapahtumassa paineltaisiin pitkin Farmers Branchin ruusutarhoja livemusiikin tahdissa, sakset ojossa ruusuja koriin napsien. Ei tarvisi edes tuoda omaa koria tai oksasaksia, ne saisi paikan päältä! Kun kori olisi täynnä niitä ei jumalattoman rumanvärisiä-ruusuja, jokainen pääsisi löytämään sisäisen floristinsa.  Joku näppärä puutarhakerhon Alma pitäisi kurssin, kuinka kyhätä korin antimista kasaan komea luomus, jonka pääsee viemään kotiin Ukko kullalle todisteeksi siitä, että kyllä se emäntä osaa. Hmm... aloin ihan toden teolla harkita osallistuvani. Kun on jo näppäränä neitosena värkännyt kukkapuskat omiin häihinsä, voisi olla ihan hyvä käydä tsekkaamassa, miten homma olisi tullut oikeasti hoitaa. Eikös ne väitä, että jälkiviisaus on paras viisaus...

Jaahas, mikä se tämä tapahtuma oikein on?

Hmm.. pitäisiköhän sitä ihan mennä itse paikan päälle?

Sherlock Holopainen oli muuten ollut oikeassa, no surprise there.  Pienempi ruusutarha yhdistyi puroa (suomessa sitä kutsuttaisiin kylläkin joksikin kuraojaksi) myötäilevän puiston kautta aiemmin bongaamaani isompaan ruusutarhaan. Lenkkipolku oli miellyttävä ja täynnä yllätyksiä. Pääsin testaamaan miltä tuntuu olla perhonen ja hämmästellä kuinka ihmiset olivat ihan tosissaan ongella siinä puroksi kutsutussa kuraojassa.

Kotoa lähtiessämme oli aurinko paistellut täydeltä taivaalta ja lämpötila hivellyt 32 celsius astetta. Isommalla ruusutarhalla kamerani kanssa hilluessa, aurinko kuitenkin katosi ja taivas alkoi himmentyä. Sadepilviä muistuttavat tummat läntit koittivat kuin varkain vallata taivasta laskemalla harsonsa kirkkauden päälle. Tuossa vaiheessa meitsillä oli vielä melkein kolmekilometriä matkaa Brookhaveniin. Totesin, että parasta laittaa Under Armouria toisen eteen ennen kuin sattuisi mitään episodia, joka muistuttaisi vaatteet päällä suihkussa käymistä.

Katsokaa, katsokaa, mä olen perhonen!

Tässä mä vähän teen tuttavuutta Monarkki perhosen toukan kanssa.

Puistossa ankkojen kanssa. Niiden edessä oli
uiminen kielletty kyltti. Hyvin näyttivät tottelevan. 

Tervetuloa ruusutarhaan!

On sitä ruusutarhassa muitakin kuin ruusuja!

Paljonkos se aurinkokello on?

Näillä ruusuilla oli ryhmätapaaminen. 

Löysin kamerastani unohtuneen asetuksen. Kaikki muu on mustavalkoista,
paitsi valitsemasi kuvassa näkyvä yksi väri. 

Kun on vauhtiin päässyt, ei pysty pysäyttään. Väreillä kikkailu lähti ihan käsistä. 

Kuva nimeltä pilkahdus.

Jenkeissä kaikki on adoptoitavissa...

Otin oksasta kiinni ja nämä kaksi mulkaisivat mua vihaisesti. 

No mutta mikäs vekkuli se tämä punainen kaveri on?

Pieni punainen kohtaa ison ruskean.

Ihan kuin tuo ruusu itkis...

Ruusutarhalta pääsee ihanasti jatkamaan tien ylittämällä puistosta toiseen ja puron uomaa myötäilevää lenkkipolkua melkein Clubille asti. Tuo ei ole täällä mikään itsestään selvyys. Ei jalkakäytävä sen enempää kuin omakotialueella mutkitteleva puistokaan. Jostain syystä olen ihastunut tuohon puistoon, jossa puro pahanen laskee kerroksittain alemmas, ja sen päälle rakennettujen pikku patojen yli pääsee kävelemään puiston puolelta toiselle. Siitä huolimatta, että puro muistuttaa harvinaisen useassa kohti kuraista ojaa, siinä uiskentelee kaloja ja kelluu pieniä kilpikonnia. Sorsat hengailevat rannalla ja valkoiset pitkäkoipiset minihaikaran näköiset linnut ovat kytiksellä narraamassa kaloja. Kuin pisteenä i:n päälle, lenkkipolun varrelle on vielä ripoteltu ihania puutarhakeinuja, joissa voi pysähtyä keinuttelemaan, kun sille päälle sattuu.

Koska en ollut halunnut retuuttaa mitään ylimääräistä mukanani (lue: kassia), olin lähtenyt liikkeelle pelkillä vahvuuksilla varustetuilla aurinkolaseilla ja jättänyt silmälasit kotiin. Kun ilmasta tulee pilvinen, aurinkolasit ovat suhteellisen turha kapistus. Kun kunnon Texasilainen ukkospilvi vyöryy päälle, on kuin joku olisi sammuttanut valot. Pimeys tuli tuntia tavallista aiemmin pikimustien pilvien ahmiessa taivaan. Yksinäinen tien laidassa palanut katuvalo oli todellakin tarpeen. Kirosin aurinkolasini. Mutta kun olet puolisokea ja silmälasit kotona, ei paljon vaihtoehtoja ole. Sitä painellaan menemään pimeydessä, kun muuten maailma muistuttaisi tarkentamatonta tärähtänyttä valokuvaa. Kiristin askeleitani odottaen sadetta hetkenä minä hyvänsä. Ja sitten se alkoi. Ensin kuului vain järkyttävän voimakas humiseva ääni, joka muistutti kuorma-auto koloniaa, joka olisi ollut ajamassa suoraan suuntaasi. Saderintaman etureuna jyräsi kohti ja kirjaimellisesti näit, missä sen raja eteni.

Kameran eri kuvausmodeja käyttämällä sain luotua itselleni ruskan :D

Kuvakikkailua nimeltä saisiko olla vähän keltaista.

Puiston penkki ja vasemmalta puskeva myrskypilvi.

Lenkkipolku Rawhide Parkissa.

Koukeroiset puut puistossa. Darkness is arriving...

Kun täällä taivaat aukenevat, on kuin joku kaataisi saavista niskaan. Sateen alkaessa olin 100 m päässä paikallisesta kirjastosta. Vaikka kuinka koitin leikkiä Usain Boltia, olin aivan litimärkä kirjaston suojaan päästessäni. Matkalla sain jo painella lätäköiksi muodostuneiden vesimassojen läpi lenkkarit märkänä. Aivan uskomatonta. Onneksi olimme ehtineet viikkoa aiemmin viimein avata minulle paikallisen kännykkäliittymän. Kuivattuani hetken urheilupaitaani naistenhuoneen käsikuivurin alla, laitoin kylmän rauhallisesti Tatulle tekstarin. "Olen märkänä kirjastossa, en lähde uimaan Clubille. Tule hakemaan." Matkaa Brookhaveniin olisi ollut enää kilometri. Kirjasto on itseasiassa tien toisella puolella Brookhavenin Masters-kentän kolmosväylältä, jolla mieheni tuolla hetkellä kaatosateessa viimeisiä lyöntejään lätki. Golf, sekin on toisinaan vesiurheilulaji.

Noh, tällä kertaa tuli nyt vähän suunniteltua lyhyempi, mutta kosteampi lenkki. Sateesta nihkeänä liimauduin kirjaston nahkapenkkiin sivistämään itseäni People-lehden julkkistenriepotteluartikkeleilla noutajaani odotellessa. Josh Duhamel olisi kuulemma taas vapailla markkinoilla. Harmi, että ehdin juuri mennä naimisiin. Toisaalta, Duhamel ei taitaisi koskaan olla kotona noutamassa sateen yllättämää vaimoaan kirjastosta. Eikä sen kanssa date nightkaan taitaisi olla koskaan rauhallinen. Ehkä näin on siis ihan hyvä.