Deadwood ja piilotetut ravintolat

Once upon a time in the wild, wild west.... Deadwood tuli aikoinaan monille tutuksi HBO:n samannimisestä TV-sarjasta. 14 vuotta sitten pikavisiitin aikana itselle jäi hirveän kiva fiilis kylästä. Nyt en ehkä sanoisi aivan samaa. Ulkoisesti historiallinen pääkatu on pidetty teemaan sopivana ja kauniina. Ongelma oli lähinnä rakennusten sisältö. Kasino, kasino, kasino ja kasino. Katutasolla ei juuri muuta näyteikkunoista näkynytkään kuin 90-luvun Vegasista muistuttavia hedelmäpelikoneita. 

Night time in the streets of Deadwood...

Joku lainsuojaton kaupungin porteilla.

Tiesitkös, että Pokerin Deadman's hand termi johtaa tiensä Deadwoodiin?
Wild Bill Hickok ammuttiin Deadwoodissa  saluunan pokeripöytään 1876.
Kuollessaan Hickokin kädessä oli korttiyhdistemä, jota nykyisin kutsutaan nimellä Deadmans Hand.

Kävelimme illalla pääkadulla infokylttejä lukien ja rakennuksia katsellen. Emme meinanneet millään löytää ruokapaikkaa. Jos jossain rakennuksessa piti olla ravintola, se oli kyllä piilotettu jonnekin kauas pelikoneiden taakse silmiltä näkymättömiin. Lopulta annoimme periksi ja menimme siihen ainoaan pääkadulla näkyneeseen, jo parhaat päivänsä nähneeseen Mustang Sally nimiseen Dineriin syömään hyvin keskinkertaiset chili bowlit. Eipä ainakaan menty nukkumaan vatsa tyhjänä. 

Wild Billin murhaaja saatiin kiinni näillä nurkilla. Ihan kyltti siitä kertoilee.

Menneiden aikojen arkkitehtuuria.

Tatu the Outlaw

Tässä talossa sijainnut kuuluisa ilotalo sulki ovensa 1980.
Näköjään ihan FBI:n ja osavaltion agenttien avustamana. 

Wu:n kasinolla oli limusiinin käytössä. Menopeli näytti komeammalle kuin kasino.

Omakin majoituksemme sijaitsi tavallaan kasinolla. Pitkässä rakennuksessa oli kolme hotellia, jotka jakoivat yhteisen katutason. Katutasolla oli koko rakennuksen leveydeltä... arvasit oikein, Kasino! Hotellillamme oli käytössä hospitality robotit Hazel ja Benson. Mieleni teki piruuttaan tilata extrapyyhkeitä robotin tuomana. Benzon kun näytti hovimestarilta, enkä pääse kovin usein sanomaan hovimestarin tuovan pyyhkeitä tälle madamelle. Vastaanoton neiti kuitenkin kuoppasi suunnitelmani kertomalla, että heillä oli sillä hetkellä vähän ongelmia Hazelin ja Benzonin kanssa. Oliko alkanut Robottien kapina? Joko he olivat kyllästyneet palvelemaan ihmiskuntaa. 

Värikäs hotellimme aula.

Tru hotellien aulassa on aina aluetta kuvastava muraali. Tai ainakin niissä hotelleissa on ollut, joissa itse on tullut vierailtua.

Saanko esitellä Hazel ja Benson!

Benson oli vähän lataamassa akkujaan. 

Olutta ja ilmaisia kypäriä Palolaitoksella

Välipalatauko paloasemalla, olihan se aika kiva kokemus. Tähän vierailuun ei ikävä kyllä liittynyt paidattomia palomiehiä kissanpennut kainalossa, ainoastaan ruokalistoja ja palomiesaiheisia muraaleja. South Dakotan vanhin toiminnassa oleva panimo, Firehouse Brewing Company sijaitsee nimeään kunnioittaen vanhalla paloasemalla Rapid Cityn keskustassa. Rakennuksessa tulipalokiireet olivat vaihtuneet janon sammuttamiseen. Panimon sisustus ulkoa ja sisältä kunnioitti oikein kivasti rakennuksen alkuperää. Hauskana lisänä pikkulapset saivat ilmaisia palomieskypäriä. Jos olisin paikallinen, lapsi tai paikallinen lapsi, tämä olisi minun mestani. 

Maistiaisten perusteella oluista ei jäänyt itselle suuremmin hehkutettavaa, vaikka Fire engine red oikein mukavasti palan painikkeena kurkusta alas kumoutuikin. Mutta se Tuna Ahi Wontong nacho lautanen oli out of this world. Niin uskomattoman maukas makuyhdistelmä. Ihan harmitti ettei ollut vielä päivällisaika, ruokalista nimittäin näytti lupaavalta. Menussa oli monta annosta, joita makunystyrät olisivat halunneet päästä testaamaan. Biisonilasagne ja Ranchers Pie saivat kuolan valumaan jo ihan ajatuksen tasolla. 

Tervetuloa vanhalle paloasemalle! 

Seinämaalaukset toivat hienosti esiin rakennuksen historiaa.

Sisäpiha näytti varsin viihtyisältä.

Sisustusta

Löydä kuvaan piilotettu Tatu.

Maailman mainioin välipala.

Olisin tarvinnut tätä kypärää puoli päivää aiemmin siellä raekuurossa.

Mikko Alatalon biisi oli kuin päivään kirjoitettu. Rapid Cityssä aurinko paistoi ja vettä sattoi, lämpötilastakin päätellen taisi olla kesä. Kesään kuuluu terassit, ja kun se Brew Pass oli kerran ostettu, se asetti minulle mission. Nyt oli pakko koluta niin monta oluen syntypaikkaa, kuin lomaan oli järkevästi mahdollista sisällyttää. Näin ollen matka Deadwoodiin taitettiin pienellä kiertoreitillä Spearfishissa sijaineen terassin kautta.

Olipahan veikeät puusillat ajomatkalla.

Crowley Peak oli ensimmäinen panimo, joka veloitti maistiaista. Minulla taisi kuitenkin olla niin söpösuomalainen hipiä, että sain oman maistiaiseni talon piikkiin, vain Tatu maksoi omistaan. Tatu testasi kaksi hyvin erilaista olutta. Wicca- Wickedly charming chili ale ja Mjöllnir-spruce tip Ale. En tiedä vetikö Tatua Mjöllnirissä enemmän puoleensa erikoinen makuyhdistelmä, kuusenkerkkä kuulosti ehkä enemmän minun palaltani kakkua, vai innostuitko kaveri vain nähdessään ö-kirjaimen oluen nimessä. Kumpikaan oluista ei kuitenkaan päässyt maistiaisvaihetta pidemmälle. Ei jatkoon! Oma valintani Peachberry blond Ale, läpäisi makutestin kirkkain paperein. Oli kuin jälkiruokaunelma lasissa. Ei makea, ei yli esanssinen, vaan ihanan hedelmäinen ja lopulta lomani paras olut. Sitä paitsi se oli seasonal ja juuri valmistunut naispanijoiden yhteistyön tulos. What's there not to like? Juomia oli oikein leppoisaa nauttia Spearfishin illassa latomaisen panimon terassilla kuunnellen paikallisten höpötystä paikallisesta elämänmenosta. Seuraavaksi olisi edessä lyhyt ajomatka Deadwoodiin hotellille.

Spearfishin panimolla

Loman paras olut.

Uitetusta koirasta Beer gardenin ruusuksi

Tiistai 07/02/2024 
Custer State Park, SD - Deadwood, SD 
Ajetut mailit: 126 mailia / 195 km

Edellisen päivän säätiedotus oli luvannut ukkosta ja sadetta 50% todennäköisyydellä. Tuon vuoksi olimme jättäneet Black Elk Peak trailin väliin. Uuden aamun valjetessa paikallinen Pekka Pouta lupaili enää vain 20% prosentin mahdollisuutta pikku sateelle, joten totesimme F**K it, nyt lähdetään tarpomaan. Leiripaikkamme purettuamme laitoimme auton parkkiin Sylvan Lake general storen pihaan, Tatu poikkesi ostamaan paikallisen perilläolo-oluen ja lähdimme matkaan. 

Tummat pilvet alkoivat saman tien piirittä taivaalla. Ignoorasin niitä tehokkaasti pistäen töppöstä toisen eteen. Siinä vaiheessa kun ukkonen jyrähti taivaankannen kaikuessa kuin peltisanko, oli pakko hyväksyä totuus. Eihän tästä mitään tulisi. Emme olleet päässeet mailiakaan etenemään. Hetkeä myöhemmin vettä vihmoi taivaan täydeltä ja pingoimme polun viereen mäntypöheikön suojaan. Älä sano mitään siitä, kuinka järkevää on olla ukkosella puiden alla. Varmasti yhtä järkevää kuin Tatun päätös lähteä kiipeämään vuorille ilman sadetakkia, kun on sateen mahdollisuus. Trust me, olen nalkuttaanut aiheesta "vuorilla sää voi muuttua sekunneissa" tämän avioliiton aikana aivan tarpeeksi. 

Seuraksemme puiden alle kirmasi toinenkin seurue. Ilo senkun yltyi, kun sadepisarat vaihtuivat rakeiksi. Siinä me kyyhötettiin kyykyssä kuin uitettu koirat pienten jääpalojen kimppoillessa ympärillä ukkosen jylistessä. Sadattelin itsekseni, että olin unohtanut sateen kestävät Helly Hansenin kurahousut kotiin vaatehuoneen hyllykön reunalle. Ei ollut itselläkään tämä valmistautuminen mennyt ihan nappiin.

Kun suurin kopina loppui, kuvainnollinen häntä jalkojen välissä hinauduimme litimärkinä pää alhaalla takaisin General storelle vaihtamaan vaatteita. Paikka oli tupaten täynnä ja kassarekisterit lauloivat, kun vettä valuvaa väkeä pinkoi ovista sisään ostamaan kuivempia kamppeita. Myrskyn rauhoittuessa maa oli rakeista valkoisena. Black Elk Peak saisi jäädä ensi kertaan. Ehkä taas 14 vuoden päästä koitetaan valloitusta uudestaan. Käänsimme auton nokan kohti Hill Cityä jättäen Custer State Parkin taaksemme.

Pieni kesäinen raekuuro 

On se nyt jumankauta kummaa, että kun ajaa 20 minuuttia niin sää muuttuu syysmyrskystä aurinkoiseksi kesäpäiväksi. Hill City oli kiva pieni kylä jossa olisi ollut panimoita vaikka muille jakaa. Kadut oli pidetty siistinä, ei turistihelvettinä. Voisi Keystone ottaa tästä vähän mallia. Päätimme poiketa Lost Cabin panimon tasting roomissa, joka sijaitsi vanhassa omakotitalossa, jolla oli iso ihana piha. Petuniat kukoistivat ja elämä siinä koivujen varjossa olutlasi kädessä auringon helliessä hipiää tuntui varsin mukavalta. Ajatus mäntyjen alla raekuurossa kyyhöttelystä tuntui jo kaukaiselta. Kai tästä voi päätellä, että jos et pidä tilanteesta, aja vartti ja vaihda maisemaa.

Welcome to Hill City!

Historian havinaa

Lost Cabin Brewery sijaitsi vanhassa omakotitalossa

Ulkosalla kaikki maistuu aina paremmalta.

SMILE! Sade ja raekuurot ovat taakse jäänyttä elämää!

Panimon pihapiiri oli varsin hurmaava.

Memo myself: Älä jätä seinämainosten lukemista miehellesi. Ota ne 20 extra askelta ja käy tsekkaamassa itsekin se kiiinnostavan julisteen sisältö. Huomasimme jo Mount Rushmoren panimolla, ennen kengänpohjabiisoniburgerin tilaamista, mainoksen 5th Annual Black Hills Brew passista. Lähetin Tatun tuolloin tiedustelureissulle tarkistamaan, mikä juttu oli kyseessä. Tiivistelmäksi sain jotain, minkä tulkitsin tapahtumaksi. Mikä se sitten oikeasti oli? $20 maksava elektroninen passi, joka avasi ovet kaksi yhden hinnalla tarjousten maailmaan Black Hillsin alueen panimoihin ja paikallisia oluita tarjoaviin ravintoloihin. Buy One Get One free, siinä lauseessa on jotain todella runollista, jos minulta kysytään. Nyt kun Lost Cabinin beer gardenissa itse vaivauduin mainoksen lukemaan, painostin miestäni skannaamaan QR koodin ja ostamaan passin. Tässä olisi meille haaste! Ikävä kyllä, vaikka Hill city ehkä vähän retro olikin, retrospektiiviisesti emme voineet enää etua tähän panimoon hyödyntää. Voi himpskatti! Olimme nyt missanneet reissullamme jo 3 BOGO mahdollisuutta. No ei kai muuta kun uutta matoa koukkuun!

Mainos, joka muutti loman suunnan... tai ainakin ajoreitit.

South Dakotan Kivikasvot, ikoninen Mt Rushmore

"Hurmaava pieni lännenhenkinen kylä." Nuo taisivat olla käyttämäni sanat kuvailemaan Keystonia 14 vuotta sitten. Tänä päivänä halvannäköinen, teennäinen turistihelvetti olisi lähempänä totuutta. Olenko minä vai kylä muuttunut enemmän? 

Positiivista Keystonissa vierailussa oli, että löysimme tiemme kylän laidalla sijainneeseen Sprockets Fun Foundryy, jota vartioi jättikokoinen peltirobotti. Rakennus kätki sisälleen turistihelvetin ominaisuuksia, kuten vilkkuvalo-ääni-kilkatus-pelihallin, jonka melu oli kuin Vegasin Kasinoilla aikoinaan. Rakennuksessa sijaitsi kuitenkin myös Pubgrub sportsbar, jonka mehevä buffalo chicken sandwich täydellisen rapeilla valkosipuliranskalaisilla pelasti nälkäiset matkalaiset ahdingosta. 

Onkohan tämä Robotti Ruttusen Ameriikan serkkuja?

Keystonen pääkatu näytti Trumplandialta tuhansine fanituotteineen ja mauttomia, loukkaavia redneckpaitoja myyvine liikkeineen. Siinä olisi HR osastolla ollut työsarkaa. Olin harvinaisen tyytyväinen, kun painoimme kaasua ja kylä jäi kangastuksena peruutuspeiliin. Oli aika käydä katsomassa tanskalaissukuisen kivenveistäjän tuotantoa. 

Olipa kerran iso kivikasa Etelä Dakotassa. Kyseinen kivikasa ei uskaltanut villeimmissäkään unelmissaan kuvitella, että unkarilaiselta ruokalajilta kuulostavalla sukunimellä varustettu mies tulisi tekemään siitä vielä maailmankuulun. Tarina on opettavainen; älä koskaan väheksy itseäsi, kaikki on mahdollista. Tarvitset vain yhden pitkäjänteisen kaverin, jolla on suuruudenhulluja suunnitelmia. Kun Tanskalaisten mormonien jälkeläinen Guzon Borglum (älä väitä etteikö tuo kuulosta joltain, mitä voisi olla tarjolla gulassikeiton kanssa) alkoi aikoinaan räjäytellä dynamiitilla kalliosta esiin neljää presidentin päätä, kukaan tuskin täysin osasi aavistaa millaiseen amerikkalaisen ikonin asemaan teos aikoinaan nousisi. Toisaalta, jos oltaisi osattu odottaa maailman mainetta, ehkä monumentti olisi rakennettu muuhun osavaltioon kuin South Dakotaan, joka ei ehkä ole se kuumin turistikohde Amerikan mantereella.

Mt Rushmore ei ollut alun perin kaikkien mieleen. Itärannikolla sanomalehti julisti, kuinka Borglum oli tuhoamassa jälleen yhden kansallismonumentin. Onneksi monumentti oli sentään sijoitettu Etelä-Dakotaan jumalan selän taakse, mistä sitä ei kukaan koskaan tulisi näkemään. Niinpä niin. Nykyisin 3 miljoonaa turistia vierailee Mout Rushmorella vuosittain. Parkkijonosta ja parkkihallien koosta päätellen voin sanoa, ettei siltä näyttänyt, ettei kukaan halunnut monumenttia nähdä. 

Pakollinen kyltin kanssa pönötys.

Avenue of Flags, lippukuja josta löytyy kaikkien osavaltioiden liput, johtaa Mount Rushmorelle. 

Mount Rushmoren näkee leffoissa, sen bongaa postikorteista ja löytää opaskirjoista. Silti on vaikea ennalta arvoida, minkä kokoinen se on luonnossa. Mikä pahinta, sen nähtyäänkään ei osaa täysin sanoa oliko se iso vai ei. Vaikuttava kylläkin. Presidentin päiden tullessa ensimmäistä kertaa näkyviin, on pakko tuijottaa näkyä sanattomana. Jos ihminen on kykeneväinen tuhoamaan luontoa, on se kyllä kykeneväinen luomaan siitä upeita taideteoksiakin. Kuinka joku osaa tehdä jotain niin mielettömän kokoista munaamatta mittasuhteita täysin. Minun tekemänäni Mt. Rushmore olisi näyttänyt enemmän vinoutuneelta Picasson taululta kuin mestariteokselta. Sen takia minusta ei ehkä tullutkaan kuvanveistäjää. 

Kuusikerroksisen kerrostalon korkuiset päät eivät valmistuneet yhdessä yössä. Mount Rushmoren tekeminen aloitettiin 1927 ja se valmistui lokakuussa 1941, juuri ennen Yhdysvaltain liittymistä toiseen maailmansotaan. Guzon ahersi tauotta rakkaan monumenttinsa kimpussa 12 vuotta. Hän ei koskaan nähnyt sitä valmiina. Miten surullista. Guzonin kuoltua hänen poikansa Lincoln astui isänsä jättämiin suuriin saappaisiin. Saappaat pysyivät jalassa monumentin valmistumiseen asti. 

Kiersimme Tatun kanssa presidential trailin päästäksemme lähemmäs päitä. Tämä polku vie sinut ylös rinnettä niin lähelle päitä kuin turistin on mahdollista päästä. Saimme samalla mukavan reisitreeni iltajumpan stepaamalla polun 422 porrasta. 

SAY CHEESE! Tämän lähemmäs kivikasvoja et pääse. 

Guzon Borglumin työpaja. Kuvassa herran tekemä pienoismalli Mt Rushmoresta. Kuten kuvasta näkyy, alkuperäisissä suunnitelmissa herroista olisi näkynyt muutakin kun vain pää. Oikea monumentti näky ykivasti ikkunasta. Ei ehkä sattumaa.

Suomalaisille Amerikan presidentit eivät viimeisimpiä herroja lukuun ottamatta ole välttämättä kauhean tuttuja. Ja minkä takia olisivatkaan. Kenen meistä tarvitsee tunnistaa esimerkiksi Henry Harrisonia, jonka ura presidenttinä oli yhtä pitkä kuin tähdenlento. Kaveri meni ja pälpätti virkaanastujaispuheessa sateessa niin pitkään, että sai keuhkokuumeen ja kuoli. Ketään ei ehkä yllätä, ettei kyseisen herran kasvoja ole Mount Rushmoreen ikuistettuna. Vuoreen kaiverretut presidentit ovat henkilöitä, joiden valtakausi on vaikuttanut merkittävästi Amerikan historiaan. Kenen nassun kuvat siellä sitten oikein komeilee? Anna kun esittelen!

George Washington oli Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti. Fun fact: hänellä oli puiset tekohampaat.

Thomas Jefferson teki kuuluisan Louisiana purchasen, ostaen Napoleonilta Missouri-joesta katsottuna koko läntisen osan Amerikkaa. Siirto, joka kaksinkertaisti Yhdysvaltain pinta-alan.

Abraham Lincoln voitti sisällissodan ja lopetti orjuuden. Joskin Thomas Jefferson oli jo melkein sata vuotta aiemmin ehdottanut lakia, joka olisi vapauttanut orjat. Lakiehdotus hylättiin tuolloin 1769, aika ei ollut vielä idealle kypsä. 

Theodore Roosevelt oli ensimmäinen Yhdysvaltalainen Nobel-palkinnon vastaanottaja. Hän puhui luonnonsuojelun puolesta ja antoi amerikkalaisille viisi uutta kansallispuistoa ja nelinkertaisti suojeltujen luontoalueiden määrän maassa. Unohtamatta, että ikoninen lelu, Teddykarhu, on nimetty hänen mukaansa.

Mt Rushmoren Visitor center tarjoaa informaatioähkyn, jos ei osaa oikolukea. Jotenkin center ei sykähdyttänyt enää samassa määrin kuin viimeksi. Teatterissa pyörinyt puistovideo vaikutti nykyisin vain jotenkin vanhalta kuin väljähtänyt keskiolut. Kyllähän sekin juo, muttei siitä suurempia muistoja jää. Jos olisin miljonääri, palkkaisin elokuva-alan opiskelijoita tekemään päättötyönään tämän maan kansallispuistoihin huikeita spektaakkeleita tältä vuosituhannelta. Turhan monen mestan puistovideot muistuttavat 90-luvun Ylen dokumenttia, jossa kuvanlaatu ja kuvamateriaali lähinnä masentavat. Isoin valopilkku puiston videossa oli vanhat mustavalko pätkät monumentin rakennusajoilta. Työskentelymenetelmät ja turvallisuusdirektiivit ovat olleet tuolloin hieman toista luokkaa. Siellä ne työmiehet keikkuivat pienillä narunpäähän ripustetuilla keinulta näyttävillä tellingeillä nakutellessaan viimeistelyä monumenttiin. Hyvin on selvitty ilman neonkeltaisia huomioliivejä.

90% monumentista on räjäytetty esiin dynamiitilla. Miten Guzon Borglumin matemaattiset kalkulaatiotaidot ovat olleet niin loistavat, että  kivestä on hahmottunut esiin silmä ilman, että koko pää on räjähtänyt irti? 

Aikataulutimme visiittimme iltaan, jotta näimme monumentin valaistuksen ja ulkoilmauditoriossa iltaohjelmana näytettävän videon. Siinä hämärtyvässä illassa presidentinpäitä tuijotellessani mietin, olisiko hyvä kaivertaa myös toinenkin monumentti, Mount Thinkmore, joka voisi olla vastakohta Mt Rushmorelle. Siihen voisi valita ne neljä Yhdysvaltain presidenttiä, jotka ovat parhaiten sekoittaneet maansa asiat. Ajatuksenjuoksuni keskeytti sade. Se oli saanut meidät taas kiinni. Puoli auditoriota pomppasi pystyyn ja säntäsi sisälle visitor centeriin sateelta suojaan. Onneksi kysessä oli kuitenkin vain kuuro, eikä suomalaistyyppinen koko illan kaatosade, jotta iltashow saatiin hoidettua maaliin kunnialla.

Iltaohjelmaa auditoriossa

Siellä ne valaistut päät kurkkivat lippukujan perällä.

Pimeydessä puolen tunnin ajomatka Mount Rushmorelta Sylvan Laken teltta-alueelle oli turruttava. Koko ajan sai olla valppaana tielle pinkovien peurojen varalta. Ajomatkalle sijoittuneella tietyöalueella tarvi hidastaa ihan kunnolla, kun tuntui kuin olisi ajellut kuoppaisella perunapellolla. 

Perille päästyämme jouduimme vielä laittamaan telttamme takaisin nukkumakuntoon. Edellisillan rauhallisessa sateessa telttamme oli koittanut muuttua kahluualtaanksi, joten olimme sadeuhan takia päättäneet aamulla reissuun lähteissämme napata makuualuset ja makuupussit teltasta auton takapenkille. Todisteiden mukaan Rushmorella piiskannut saderintama oli kiitänyt myös teltta-alueemme ylitse, mutta ilmeisesti tänä iltana telttamme päällä oli jokin näkymätön kilpi, koska pisaraakaan ei ollut vuotanut sisälle tyhjään telttaan! Tatun puhallettava makuualunen ei ilmeisesti pitänyt epäluottamuslauseesta, että se poistettiin teltasta päiväksi. Se oli tyhjentänyt itsensä ilmasta. Tatu puhalsi patjan takaisin täyteen, mutta sai nukkumaan ryhtyessä huomata, että jossain oli reikä. Mistään ei kuulunut pakenevaa ilmaa eikä tuntunut virtausta. Oli huono paikata, kun ei tiennyt oikeaa kohtaa. Mieheni nukkui tyhjällä patjalla, käytännössä katsoen pelkällä teltan lattialla. Kai sitä armeijassa on aikoinaan karumpiakin makuualusia ollut. 

Miniloma Suomessa Sunday Gulchilla

Kolmannen päivän piti olla lomani kohokohta, kirjaimellisesti. Minun piti olla oman elämäni Edmund Hilary ja valloittaa South Dakotan korkein kohta Black Elk Peak. Olin odottanut tätä patikkaa aina siitä asti, kun 2010 Sussen kanssa kavuttiin Little Devils Towerille ja tajuttiin, että viereinen huippu olisi ollut osavaltion korkein kohta. Vannoin tulevani takaisin ja tulinkin, heti 14 vuotta myöhemmin. Säätiedotteet kuitenkin murskasivat Black Elk Peakin valloitussuunnitelmani. Unohdin hokea tarpeeksi olevani Kaliforniassa, jotta olisin pystynyt huijaamaan sääjumalia lähettämään surkean sään sinne. Järki voitti tunteet, kuten Jane Austinin romaanissa. Ei lähdetty kapuamaan paljashuippuiselle vuorelle ukkosmyrskyuhan alla. Lohdutuspalkinnoksi sain Sunday Gulch Trailin ja kävelyn Sylvan Järven ympäri. Olisi voinut käydä huonomminkin.

Sylvan Laken rannalla on helppo hyvyillä.

Maisema saattaa näyttää tutulle National Treasure 2 leffan faneille. Elokuvan kultaluolan etsintäkohtaukset kuvattiin Sylvan Järven rannalla. 

Kuvaa katsoessa voin vieläkin tunteä mäntyjen tuoksun.

Sunnuntaisen Sunday Gulch patikan aikana koin miniloman Suomessa. Kävelin isojen jäkälän halaamien graniittilohkareiden keskellä, tunsin mäntyjen tuoksun ja nimesin suomalaisia kasveja oikealta ja vasemmalta kuin kävelevä biologian kirja hihkuen innosta. Kuka osasi odottaa, että piharatamon näkeminen voisi saada aikaan tällaisen reaktion!? Bongasin yhdessä vaiheessa kallioimarteen, mutta ennen kuin ehdin onnessani kaivaa sen juuret esiin ja tunkea suuhuni, Tatu totesi, että jos ei nyt kuitenkaan. Autossa on pussillinen Pontuksen tuliaisiksi tuomaa Kouvolan lakritsia, ei tarvitse kasvin juurta lakuhimossaan imeskellä. 

Puun ja kuoren välissä.

Koivu näyttää tietä.

Holopaiset South Dakotalaisella versiolla Helvetin Kolusta.

Joskus voi tuntea itsensä pieneksi.

Hiljaa puro solisee..

Miten voikin olla niin iloinen nähdessään koivun?

Paikallinen Juhannusruusu

Puunhalausterapiaa

Kallioimarre. Jos et vielä tiennyt, sen juuri maistuu ihan lakritsille.

Pidimme evästauon tihkusateessa koivun alla kivellä istuskellen ja ruisleipää ja nakkeja natustellen. Linnut lirkuttelivat ja ilma oli raikasta. Emme todellakaan olleet enää Texasissa. Hien pintaan nostaneen ylämäen jälkeen Tatu nappasi kiinni koivun oksasta ja vihtoi meikäläistä kunnolla. Köyhän mielikuvamatkailijan sauna. Oudoin suomalaishenkinen kasvimaailman ilmestys oli karviaismarjapuska, joka kasvoi villinä metsässä. Ei vaan olleet marjat vielä pirulauta kypsiä. 

Karviaisen raakileita. 

Olipahan mahdottoman hyvä perilläolojuoma evästauolla. Tätä jäisi ostoskärryyn Dallasissakin, mutta kun ei himputti myydä kun Coloradossa. 

Voittaja fiilis pienen vihdonnan jälkeen.

Ihan vaan otin kuvan tästä leppäkerttujen kerrostaloelämästä.

Olihan ne maisemat huipulta komeat. 

Aina pitää löytää joku kivi, millä istua ja ihmetellä elämänmenoa.

Siinä se Wood Lily sovussa kasvaa vadelman kanssa. En odottanut tämän upea kirkkaanpunaisen liljan kasvavan villinä, ainakaan näillä seuduilla.

Jokaisen tunnollisen Custer State Parkissa vierailevan turistin tulee ajaa Needles Highway. 14 mailia karua kivistä kauneutta ja mutkaista tietä. Tie valmistui hieman yli sata vuotta sitten, 1922. South Dakotan kuvernööri Peter Norbeck, jonka vanhemmat olivat Skandinaaveja, suunnitteli huolella reitin. Hän vielä ihan itse merkitsi sen maastoon taittaen matkaa jalan ja ratsain.  Norbeck oli poliitikko, joka likasi kätensä kirjaimellisesti. 

Needles Eye Tunneli on Needles Highwayn kohokohta. Sen aukko tuntui nyt isommalle kuin 14 vuotta sitten. Ei kuitenkaan niin isolle, että ne vastaan ajelleet turistibussit muka mahtuisivat siitä läpi. Ensimmäisen bussin tullessa vastaan mietin, oliko kuski eksynyt reitiltä. Kun kolmas huristi ohi oletin, että kuskit ehkä tiesivät mitä olivat tekemässä. Loppupätkällä hetki ennen tielle 16 A kääntymistä minut valtasi tunne kuin olisi ajellut kotona Pirkanmaalla. Metsä ympärillä näytti aivan kesäiselle suomelle. Aikoinaan olisin nähnyt tämän isona miinuksena. Näiden Dallasin vuosien jälkeen ainoastaan isona plussana.

Needles Eye tunneli, kaksisuuntainen, mutta yksikaistainen. 

Neulansilmä vasempaan... eikun miten se meni. 

Karun kaunista kalliomaisemaa.

Ei ole suotavaa, että kuski nukahtaa rattiin. Sen tietää rallikansa. Tatun haukotusten määrälle ei ollut tulla loppua, joten piti tehdä pikku pysähdys Coolidge General Storella ja tankata mieheen energiajuomaa. Energiatankkauksen aikana taivaan tulvaportit viimein aukesivat.  Saderintama oli pari tuntia myöhässä ennustetusta. Koitin olla spekuloimatta, miten tämän uuden datan varjolla olisimme saattaneet ehtiä kapuamaan Black Elk Peakille kastumatta. PRKL.

Teimme pienen ilta excursion puistosta. Kurvailimme Iron Mountain Roadia Possunsaparo siltoineen kohti Keystonea. Pysähdyimme Norbeck Overlookilla, josta oli keskiverto näkymä horisontissa siintäville Mount Rushmoren presidentin päille. Peter Norbeckin elämästä kertovat tietoiskutaulut olivat overlookin parasta antia, täynnä kiehtovia faktoja. Maailma ja etenkin tämän maan päättäjistö tarvisi enemmän hänen kaltaisiaan miehiä. Where have all the great men gone? 

Norbeck Overlookilla saattoi melkein kuvitella olevansa Pyynikin harjulla. Vain munkit puuttuivat. 

Iron Mountain roadilla ajellaan useiden yksikaistaisten tunneleiden läpi. 

Pohjoisen suuntaan ajaessa, jokaisen tunnelin päässä on näkymä Mt Rushmorelle. Tämä kuva on helvatun huono esimerkki siitä, mutta usko pois, siellä se Rushmore näkyy suoraan edessä.