100-vuotias, jonka ikkunasta karkasin

Onhan tuo otsikko nyt ehkä hieman abstrakti, mutta silti helposti auki selitettävissä. Suomi täytti juuri 100 vuotta. Jos joku ei ollut tuosta vielä tietoinen, on todennäköisesti elänyt tynnyrissä tämän vuoden. Hädin tuskin vessapaperiakaan on pystytty tänä vuonna markkinoimaan ilman Suomi 100 teemaa. Sitä ilosanomaa on tullut ulos joka tuutista, varmasti myös jäätelö sellaisesta.

No entäs sitten karkaaminen? On olemassa kirja (ja leffa) nimeltä Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Siinä 100-vuotias Allan sano soronnoo vanhainkodille, ja hilpasee ikkunan kautta maailmalle seikkailemaan. Niinpä summa summarum, kirjan nimeä ja Suomi-neidon pyöreää ikää hyödyntäen, saamme blogini otsikon ja tekemäni toiminnon. Karkasinhan isänmaani "ikkunasta" maailmalle asumaan.

Tässä kohtaa tulee tunne, että äidinkielenopettaja olisi jo todennut, että jos joudut selittämään otsikkosi, et kirjoita aiheesta, ajattelet liian monimutkaisesti tai aliarvioit lukijasi. No aliarvioidaan teitä nyt vielä sen verran lisää, että oletetaan jokun kohta huomauttavan, että menin ottamaan härregud Ruotsalaisen kirjan näinkin isänmaalliseen otsikkoon! Mutta... eikö sen pitäisi itseasiassa olla osuvaa. Itsenäistyimmehän me, vaikeasti mutkan kautta ajateltuna, tuolloin myös Ruotsista. Itsenäistä Suomea ei ollut ennen 1917. Emme siis voineet itsenäistyä Ruotsista 1809 kun meidät kahmaistiin Venäjän helmoihin. Näin ollen itsenäistyimme KAIKISTA päälle päsmäreistämme tuona samana vuonna, jolloin John F. Kennedy syntyi ja Yhdysvallat ostivat Neitsytsaaret Tanskalta 25 miljoonalla dollarilla.

No juhlistivatko 100-vuotiaan ikkunasta karanneet (meitä on muitakin kuin minä, YLLÄTYS!) ulkosuomalaiset isänmaansa suurta saavutusta? No totta Mooses! Eihän nyt satoja vuosia joka viikko täytetä! Ja kaikella todennäköisyydellä, harvalla meistä on mahdollisuutta toiste täysiä vuosisatoja kippistellä, ainakaan tässä samassa kropassa, ellei syväjäädytysteknologia tee jotain jättiharppauksia.

Me Dallasissa asustelevat otettiin kunnon varaslähtö näihin kekkereihin. Meillä Suomi 100 gaala pidettiin jo 11.11. Tunnetusti suomalaisilla, etenkin miehillä, on valikoiva muisti, joten tuollainen helposti mieleen jäävä päivämäärä toimi tähän täydellisesti.

Koko vuoden eri poppoot keräsivät talkoo voimin varoja gaalaan. Oli golfkisaa, leivonnaismyyjäisiä, kiertävää saunaa, itsepuolustuskurssia ja montaa muuta häppeningiä. Itse luonnollisesti kannoin korteni kekoon tunkemalla sormeni karjalanpiirakkataikinaan, ja testaamalla miten huonosti osaan puolustaa itseäni. Kenellekään ei ehkä tule jättiyllätyksenä, että Tatun supportti tuli sen pienellä valkoisella pallolla pelattavan lajin kautta. Gaalan liput maksoivat osallistujille $1 jokaista Suomen itsenäisyysvuotta kohden. You do the math. Ihmisiä tilaisuudessa taisi lopulta olla jonkin verran päälle 200. Ihan kiva määrä juhlijoita Dallasissa saman katon alla.

Kyseiset karjalanpiirakat eivät liity edellä mainittuun leivontatapaukseen,
mutta edustavat lajiaan. 

Ei ole epäselvää, mikä Gaaloissa on parasta. Kerrankin saa pukeutua! Siis nätisti juhlakolttuun. En tunnusta nudistina tavallisesti vaeltelevani. Tatun mustan puvun ja vakoisen paidan kohdalla vedimme läpi saman rumban kuin kesällä, kun herralle etsittiin häihimme pukua. Kiersimme ehkä 15 kauppaa ja ajelimme parisataa kilometriä, ennen kuin sopiva löytyi. Ja kun se sopiva oli löytynyt, huomasimme luonnollisesti vasta kotona, että sen hihassa oli reikä. Ai kun mahtava ominaisuus bränikässä vaatteessa. Ja eikun seuravana päivänä vaihtamaan, tosin eri Macy's tavarataloon, kuin mistä sen alun perin hankimme. Aku Ankan tuurilla, pikkutakki oli tietysti ollut ainoa Tatun kokoa paikassa, josta sen ostimme. Onneksi Dallas on suuri ja tavarataloja riittää.

Seuraavaksi seurasi episodi, jota kutsuisin nimellä "Listen and repeat." tai vaihtoehtoisesti sekopäiden siksakki. Menimme toisen Macyyn vain saadaksemme kuulla, ettei heilläkään ole yhtään Tatun koon takkia jäljellä. Voisivat kyllä tilata, saapuisi reilu viikon päästä. Juhliin oli alle viikko, tilailu ei ollut vaihtoehto. Noh kysyvä ei tieltä eksy. Pyysin tarkistamaan koneelta, onko missään Dallasin alueen liikkeessä oikeaa kokoa jäljellä. BINGO! Lähdimme ajaa posottaan parinkymmenen kilometrin päähän toiseen liikkeeseen. Olin itse asiassa iloinen päästessäni pois tuosta kyseisestä Macystä, sillä miesten osaston turhan sliipattu myyjäherra oli heti alkuun ilmoittanut muistavansa meidät. Ja voin sanoa, ettei se ole hyvä merkki, jos joku muistaa puolen vuoden takaaa pariskunnan, joka on ollut hääpuku ostoksilla. Moisen muistikuvan iskostuminen takaraivoon voi johtua vain jumalattoman tarkasta morsiamesta, jonka mielestä yli-innokas, ylenpalttisen itsetietoinen myyjä ei tajunnut lainkaan, mitä vaaleanharmaa väri tarkoitti.

Kolmannessa Macyssa saimme takin lopulta vaihdettua. Takkiin oli ilmestynyt tuon päivän aikana alennus, joten ah niin Amerikkalaiseen tyyliin nainen palautti luottokortillemme alennuksen verran pennosia. Jotain, mitä suomessa ei ikipäivänä tapahtuisi. Samalla löysimme siinä miestenosastolla kierrellessämme täydellisen paidan ja kengät. Ja arvatkaapas mitä? Niistä oikeita kokoja oli jäljellä enää siinä Macyssa, josta olimme tunti sitten tänne kolmanteen paikkaan lähteneet. No eipä muuta kuin samaa reittiä takasin ne 20km sinne edelliseen paikkaan ostoksille. Ei jumankauta tätä palloilun määrää.

Sliipattu, ei suosikkeihini noussut miesmyyjä oli onneksi jo lähtenyt vuorosta. Tosin hänen tilalleen saimme meitä auttamaan superpuheliaan Aasialaisen setähenkilön, jonka aksentista ymmärsi noin joka kolmannen sanan. Ei muuta kun vanha tuttu smile and nod-combo kehiin ja äkkiä paikasta pihalle. Joka kerta kun epäilen, että tulenkohan tällä englannintaidollani pärjäämään normaalissa työelämässä, tulee vastaan näitä kohtaamisia, jotka lyttäävät epäilykseni alleen.

No entäs sitten se minun pukuni? No sen eteen ei tarvinnut juosta sen enempää kuin häitämmekään varten (jolloin se jäi ohimennen vahingossa käteen ihan muilla asioilla ollessa). Mietin, mitä suomalaisuus todella tarkoittaa minulle. Halusin myös pukuni heijastavan tuota. Päädyin sanoihin kierrätys, käytännöllisyys ja harmaa utuinen päivä. Linnanjuhlissa kierrätys on ollut jo muutamana vuonna kova sana, kun milloin mistäkin kierrätetystä materiaalista on tehty rouville iltapukuja. Oma kolttuni ei ollut värkätty merestä kerätyistä muovipulloista, sen enempää kuin autonrenkaistakaan. Kierrätykseni oli vähän tavallisempaa laatua. Ratkoin hääpukuni merenneito malliksi kohottaneen alushameen irti ja laitoin mekon päälleni toista kertaa saman vuoden aikana. Arkista kierrätystä. Sitä paitsi, pukuni oli sen ostaessani ihan tavallinen iltapuku ilman isoa helmaa. Itse minä siitä merenneitomallisen värkkäsin lisäämällä lukioaikaisesta vanhojentanssipuvun alushameesta siihen kohottavan osan. Nyt oli aika mennä back to the basics ja poistaa ylenpalttinen tyllivannehelvetti.

Muutamaa tuntia ennen juhliin lähtöä, kämpässämme oli menossa tukan pöllytys, turhautunut sellainen. Kuten Murphyn laki sanelee, jos kokeilet kampausta ennakkoon, se onnistuu kerrasta. Kun teet sitä myöhemmin oikeaa tilaisuutta varten, varaudu kirkumiseen ja lenteleviin pinneihin. Testikampauksen tekemiseen meni 15 minuuttia, juhlapäivänä yli tunti ja pari kertaa koko hökötys purettiin ja aloitettiin alusta. Lopulta pää onneksi näytti sille, että sillä kehtasi mennä ihmisten ilmoille.

Vartissa väsätty koekampaus.
Lopullinen versio oli tästä muunnos enemmän sivunutturaksi.

Kynnet on tilaisuuksia varten hyvä lakata ajoissa, niin kuin esim 10 minuuttia ennen kuin Uber tulee hakemaan. Toinen kerros onkin sitten hyvä sutia just kun juokset ovesta ulos autoon ja koitat olla koskematta mihinkään (ei luonnollisestikaan onnistu, rutuillehan siinä jokin kohta menee, vaikka kuinka yrittää…). Laulussa sanotaan, että ”sininen on taivas, siniset on silmänsä sen. Valkoiset on pilvet…. ” Niinpä tuota väriskaalaohjeistusta noudattaen kynsistäni tuli siniset, joissa oli muutama valkoinen kukkanen. Sanotaanko nyt vaikka, että se oli valkovuokko, vaikka itselle vähän heräsikin viboja Luopioisten vaakunassa olleesta kukkasesta, joka vaarin kirjahyllyn päällä aina komeili.

Tässä nämä Suomi/Luopioinen kynnet nyt olisivat.

Itse tilaisuus oli juhlava. Otettiin virallisia potretteja tilaisuuteen saavuttaessa, katsottiin Sauli Niinistön tervehdys ulkosuomalaisille, oli juhlapuheita, maammelauluja, silent auction ja Mannerheim stipendien jakoa high school senioireille. Kuten jokaiseen arvokkaampaan suomalaiseen juhlaan kuuluu, yksi puheista oli sellainen kauniisti sanottuna maratonipituinen, monotonisella äänellä paperista suoraan, vähäisellä katsekontaktilla luettu monologi, jonka aikana aivot eivät enää jaksaneet keskittyä kuuntelemiseen vaan ajatukset laukkasivat jossain ihan muualla. Mutta, kuten todettu, tuo jos mikä tekee suomalaisesta tilaisuudesta arvokkaan. Nyt ei oltu missään firman pikkujouluissa, jossa pomon kraka oli lähdössä lentoon ja jonkun korkkari jo kadoksissa.

Pari poseraa, Välilän Orvo ottaa kuvaa.

Melkein Mrs America tour ;)

Saatiin me lopulta muutakin syötävää, kun vaan ohjelmalehtinen.

Tatu rimmas Suomen lipun kanssa.

High school seniorit, joilla kaikilla oli jonkinlainen sukulaisuusside Suomeen, olivat saaneet esseen kirjoitettavakseen. En tiedä oliko kaikilla sama aihe, mistä kirjoittaa (keskityin liikaa skumppalasini tyhjentämiseen tuolla kohtaa, kun aiheesta kenties mainittiin), mutta parhaasta esseestä palkitun aihe oli A Finn that I admire the most. Jokaisen suomalaisen teinin kauhu olisi ollut kuulla oma essee luettavan 200 ihmisen edessä, kun itse seisoa pönötät kaikkien pällisteltävänä keskellä estradia. En tiedä, poistaako ikänsä Amerikassa asuminen tuota syvään suomalaiseen dna:han koodattua ominaisuutta, mutta ainakaan voittaja ei vajonnut maanrakoon, kun kunniakonsuli aloitti hänen esseetään lukemaan. Ja mikä essee se oli. Välillä joutui itsekin keskittyä aktiivisesti kovalla tahdonvoimalla tuijottamaan tanssilattian parkettia ettei olisi tullut tippa linssiin. (Come on, julkisella paikalla ei tule näyttää tunteita, etenkään kun on naama tällättynä.) Harvoin kuulee 17-vuotiaan tytön puhuvan niin kauniisti isästään. Tietysti ilo oli vielä suurempi, kun itse tunsi henkilön, kenestä puhuttiin. Ei voi kuin antaa pointsit kotiin tuosta kasvatuksesta. Jotain on siinä taloudessa tehty oikein, ja paljon.

Gaalassa oli myös silent auction, jossa oli hyvin Suomalaishenkistä tavaraa kaupan. Oli Kiekkoleijonien lippis Tupu, Hupu, Lupu ketjun nimmareilla. Teemu Selänteen nimmarilla varustettu valokuvataulu. Eniten tavaraa sisältävä paketti taisi olla se, johon kuului Jere Lehtisen Dallas Stars paita nimmarilla, pari lippua Jeren paidanjäädytyspeliin, mahdollisuus kuvaan tuona seremoniailtana itse Jeren kanssa sekä Jeren nimmarilla varustettu kiekko. Lisäksi auctionissa oli kaupan löylykauha, jolla tietääkseni ei ollut sen suurempaa jääkiekkotaustaa NHL:ssä, toisin kuin muilla kaupattavilla tuotteilla.

Pari nimmaria lippiksessä. Mitä nyt Vaan Peltosen Villen, Koivun Sakun ja Lehtisen Jeren. 

Teemu taulu

Ei paha setti...

Jeren paita, Jeren numero, Jeren nimmari.

Illan paras anti, mahtavaa pöytäseuraa lukuunottamatta, oli Suomipopista tutun Hovimuusikko Ilkan esitykset. Jo vuosikausia olen fanittanut herran tuotantoa. Oli hienoa kuulla sitä myös nyt livenä. Epäilemättä paras veto oli Kari Tapion Olen suomalainen biisin saama uusi sanoitus, joka varmasti iski jokaisen Dallasin suomalaisen sydämeen.

"Mä voisin ostaa meille jenkkiauton, 

niin suuren, et se olis melkein mauton, 

ja kuluis bensagallonoita, 

kun me sillä cruisailtaisiin preeriota. 

Ei koskaan hukkuisi mun Suomi rootsit,

vaikka jalassa ois cowboy buutsit,

jotka jaloissa mä marssin aina ylpeästi kotimatsiin Dallas Starsin. 

Mä silloin fanittaisin kahta maata, 

meidän Härmää sekä USA:ta,

voi kun oisin.... Dallasin suomalainen."

Hovimuusikko Ilkka ja Leidit lavalla.

Illan paras pöytäseura!

Illan pääesiintyjä oli kuitenkin jo Ilkkaa pitkäaikaisempi laulutaivaan tähtönen. Jos tiedätte, kenen kasetin lainasin kolmannella luokalla Jenniltä ja soitin sitä niin paljon, että kasettisoitin veti sen sisäänsä jumiin katkaisten nauhan, tiedätte, kuka tuo tähtönen oli. Jos kuitenkin lapsuushistoriani on teille hämärän peitossa, niin voitte ehkä paremmin tunnistaa hänet Vain Elämää-ohjelman Espanjan auringon alla kuvatusta versiosta, jossa hän luritteli biisiä Tänä yönä taivaaseen. No Voutilaisen Laurahan oli kyseessä. Siellä sitä sitten vähän groovailtiin tanssilattialla enemmän tai vähemmän tuttujen biisien tahdissa.

Näin siis meillä täällä rapakon takaisessa Teksasilaisessa kaupungissa juhlistettiin kotisuomea ja suurta virstanpylvästä. Oikeana juhlapäivänä 6.12. juhlintani rajoittui muutaman suomikarkin naposteluun ja Linnanjuhlien tuijottamiseen keskimäärin 20 minuutin ajan Yle Areenasta. Tuon jälkeen kyllästyin kuuntelemaan selostajien loputonta luettelua, kuka kukin on ja siirryin imuroimaan. Sitä paitsi meidän gaalassamme oli paljon kivemman näköisiä iltapukuja 😉

Long live Finland!

Hyvää itsepäisyyspäivää!
Sininen geeli lisätty kuvaan tuomaan luovuutta. 

Suomalaisuutta parhaimmillaan,
lounas ruishamppari!