Kahden ja puolen perunan laatikko

Ajelimme viime viikolla joogan jälkeen kohti kotia. Jostain täysin selittämättömästä syystä minulle iski hirveä himo lihaperunasoselaatikkoon. Tiedän, että kuntoilun jälkeen tulee nälkä, mutta tilanteesta tekee selittämättömän se, etten ole syönyt kyseistä tavaraa yli 10 vuoteen. Lihaperunasoselaatikko oli lempiruokani ala-asteella, mutta en olettanut muksuvuosien lempiruokien hyökkäävän 25 vuotta myöhemmin mieliteoiksi kesken risteyksen ylityksen. 

Mieliteoissa on se huono puoli, ettei niistä pääse tehokkaasti eroon kuin antamalla niille periksi. Niinpä pari päivää sitten löysin itseni etsimästä reseptiä lihaperunasoselaatikolle. Älä nyt naura siellä! Tiedän, että kun käyttää päätään tajuaa, ettei tavarassa ole muuta kuin muusia ja jauhelihaa... mutta halusin tunnollisena hikipinkoja kuitenkin tsekata määriä ja valmistusaikoja.

Luin reseptiä ja ja katsoin perunasäkkiämme. Resepti käski käyttämään kilon perunoita. Hmm... Teksasilaisen perunakoon mukaan tuo tarkoitti, että käyttäisin kaksi perunaa. Luit oikein. Minulla oli 6,8 kilon säkki, jossa oli 13 perunaa. Mahtavalla matikalla pystyy laskemaan, että yksi peruna painoi yli puoli kiloa. Koska päätin etten jaksa vääntää ruokaa joka päivä, päätin ahneena tunkea kattilaan kolmannenkin perunan. Muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta 4,5 litraiseen jättikattilamme, ei mahtunut kolmea perunaa! Ei vaikka ne laittoi kolmeen osaan. On minullakin ongelmat...

Kahden ja puolen perunan taktiikalla sain valmistettua 2 laatikollista herkkua, jota tavallisesti nautin Sahalahdella työskentelevien äitien valmistamana. Joskin minun kaksi laatikkoani vastasi kahdeksaa kaupan peruslaatikkoa. Sopiva määrä tälle meidän kahden hengen suurperheelle. Lopputulos ei ollut lainkaan hassumpi, vaikken sillä vielä lähtisikään hirveästi leuhkimaan. Ehkä ensi kerralla lähden liikkeelle yhden perunan taktiikalla ja testailen jotain eksoottisempia mausteita ja lisukkeita.

Pieni käsi vai iso peruna?

No onhan se aika kamalan näköistä,
mutta ei tämän ruokalajin kovin esteettiseltä tulekaan näyttää...

Rakkautta vai rahan tuhlausta?

Vuoden romanttisin, ja miesten kukkaroa tehokkaasti keventävä, päivä Yhdysvalloissa, oli viikko sitten torstaina. Valentines Day, joka suomalaisten keskuudessa tunnetaan Ystävänpäivänä, on ihan omalla tasollaan tässä maassa.  Kaupat pursuavat kaikkea turhaa, mitä jokaisen kumppaniaan kunnioittavan yksilön odotetaan ostavan. Ihan sama mitä krääsää kaupan hyllyille tungetaan, kuhan siihen isketään sydämen kuvan, kirjoitetaan I love you, tai värjätään sen punaiseksi, menekki on taattu.

Kuumaa kakkaa tarjolla.
Olisit varmaan ollut tosi otettu saadessasi tämän rakkaaltasi.
En käsitä tätä kakka emoji trendiä,
mutta ei näin vanhan varmaan tarvitsekaan käsittää...

Star Wars faneille oli ihan omat ystävänpäiväpehmolelut tarjolla...

Hotellilla rakastavaisten päivä näkyi siinä, että asiakkaat soittelivat ja pyysivät toimittamaan huoneeseen odottamaan kuohuviiniä ja suklaapäällysteisiä mansikoita. Työreissuilla hotellissamme jumissa olleillee kultamussukoilleen miehet lähettelivät kukkapuskia, joista osa oli kauniimpia, osa äärimäisen mauttomia, kuten paikallinen "kaikki värit ja tyylit voi iskeä samaan kimppuun" tyyli tuntuu olevan. Eräs hemmo oli päättänyt vetästä vaimokkeeltaan jalat alta kerta heitolla buukaten parin yön romanssipaketin Presidental sviitissä. Tosin ensi kerralla suosittelen, että luottokortilla on dollaria enemmän katetta ennen kuin alkaa varailla $800/yö maksavia rakkaudenosotuksia. Ihan vaan sillä, että jos haluaa niitä suunnitelmiaan toteuttaakin... 

Tälläisia rakkaudentunnustuksia meillä töissä toimiteltiin....

Valentines Dayna poikkesin kotimatkalla ruokakauppassa hakemassa perunoita. Harkitsin hetken ajan ostavani punaisen rusetin, sitovani sen perunasäkin suulle ja ojentavani sen kotona Tatulle suurena arkisena rakkaudenosoituksena. Rusetin metsästämisen sijaan päädyin kuitenkin tuijottamaan kukkaosastoa. En ole koskaan eläissäni nähnyt yhtä montaa hämmentyneen näköistä miestä rehupuskia tuijottamassa.  Nähtävästi miesten joukkovaellus botaanisten tuotteiden osastolle on kerran vuodessa yhtä taattu kuin Monarkki perhosten muuttoryntäys Meksikoon. Siellä ne kaksilahkeiset seistä pönöttivät tapittaen silmä kovana puskaa sun toista, nykien sydämenmuotoisia ilmapalloja naruista pohtien, mikä niistä parhaiten kertoisi "Hei käytin sinuun rahaa, et pääse sanomaan, etten ikinä tuo sinulle mitään."

Miehet ja täydellisen kimpun metsästys...

Perjantaina porukka töissä kyseli, mitä erityistä olimme Tatun kanssa rakastavaisten suurena päivänä tehneet. Raukka parat eivät tajunneet, etteivät emotionaalisesti vajaavaiset suomalaiset tee yhdestä päivästä vuodesta mitään suurta spektaakkelia. Totesin työkavereille puolisarkastisesti harrastaneemme parisuhdetta lujittavia aktiviteetteja. Toisin sanoen kävimme rangella (missä ei tarvitse puhua, joten ei synny sanaharkkaa). Tuon jälkeen mies meni golf clubin kokoukseen ja minä painelin 3 kilometrin lenkille lähettämään Whatsapp-ääniviestejä kavereille Suomeen (pääsee puhumaan, mutta ei toisilleen, niin ei pääse syntymään sanaharkkaa). Illan huipennukseksi heitimme vaatteita vähemmälle ja hankimme kroppamme hikisiksi huhkimalla Jooga Studion HIIT-tunnilla (high-intensity interval training), missä ei todellakaan ehdi tai hengästykseltään pysty puhumaan, joten sielläkään ei saa riitaa aikaiseksi. Parisuhde todellakin lujittuu, kun ei ehdi kommukoimaan.

Jotteivat kolleegat kuitenkaan luulisi meitä ihan täysin tunteettomiksi, kiirehdin lisäämään, että tiedän kyllä mieheni rakastavan minua, vaikkei hän mitään kukkapuskaa kotiin roudannutkaan. Sain viime vuonna ystävänpäivälahjaksi imurin, ja tunnetusti imurista riittää iloa moneksi vuodeksi. Sitä paitsi kuhertelimme kolme sekuntia pidempään kuin tavallisesti, mikä nosti totaaliajan jo maksimaaliseen viiteen kuhertelusekuntiin. Siinä sitä on suomalaista tosirakkautta roppakaupalla.

Mieheni puolustukseksi on nyt pakko lisätä, että en olisi se helpoin henkilö, jolle hankkia ystävänpäivänlahja.  Jos Tatu olisi varannut yön paikallisesta hotellista, tilannut sinne ruusunterälehtiä ripotelluksi sängylle, suklaata ja shampanjaa iltapalaksi ja jumalattoman kukkapuskan pöydälle, en olisi ollut otettu. Minun aivoni eivät toimi, kuten normaaleilla naisilla.

Ensinnäkin, en ymmärrä, miksi kukaan maksaa hotellista omassa kaupungissaan. Jos hotelliin tarvitsee mennä, sen tulee tapahtua satojen kilometrien päässä kotoa. Toisekseen, miksi ruusuista pitää repiä irti terälehdet? Mitä niillä terälehdillä tekee? Ne ovat minun silmissäni hukkaan heitettyjä ruusuja. Kukkasia, jotka ovat kukkineet turhaan ja muutettu vain muutaman silmänruokasekunnin vuoksi roskaksi. Ruusukimppu itsessään on terälehtiä fiksumpi vaihtoehto, mutta sekin on minun silmissäni turha ostos, ellei ehdi olemaan päiväkaupalla kotona sitä tuijottamassa. Sain töistä yhdeltä myyntiosaston ihanalta työntekijältä ruusun ystävänpäivänä. Se ruusu oli todella kaunis, mutta tuossa se nyt on viikko myöhemmin puolikuolleena maljakossa pöydällä, enkä ole ehtinyt siihen toista silmäystä maljakkoon laittamisen jälkeen luoda. Miksi siis maksaa jostain, joka kuolee hetkessä? Suklaan ja shamppanjan suhteen olen harvinaisen ronkeli (ja valintojen suhteen kontrollifriikki), joten ne, mitä jostain olisi paikalle toimitettu, eivät todennäköisesti olisi kuitenkaan olleet mieleeni. Suklaa olisi ollut liian makeaa ja shamppanja karvasta.

Ruusu, jonka sain työkaverilta.
Täsmennetään nyt vielä, että naispuoleiselta, ettei lähde huhumyllyt liikkeelle :D

Kuten äsköinen esimerkki osoittaa, olen vähän liian äijä. Mutta tiedättekö mitä? Se ei haittaa, koska mieheni tietää tämän. Se ihana puoli siinä on, että kun on tuntenut toisen melkein 20-vuotta, ei tarvitse väkisin yrittää olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Tatu tietää, että minulle voi ostaa vasaran tai imurin osoituksena välittämisestä, pelkäämättä, että saa siitä kiitokseksi mustan silmän ja viikon mökötystä. Kukkasia ja gourmet aterioita, minulle ei tarvitse hankkia ihan vain sen takia, että se on se juttu, mitä Valentines dayna oletetaan tehtävän. Tosin... "wink, wink" en kiellä etteikö olisi sallittua aina silloin tällöin vaimoa ulkoiluttaa niin, että se pääsee laittamaan kaapin perukoilta jotain parempaa mekkoa päälle. Mutta tämä saa siis tapahtua vasta sitten, kun ilmat ovat sen verran lämpimämmät, ettei vaimo tarvitse romantiikan tappaja pitkiä kalsareita ja kolmea villa paitaa päällekkäin päästäkseen ovesta pihalle...

Valentines Day kortti, joka oli minun hämärän huumorini makuun...

Arkista rakkautta esimerkistä toiseen.

Kuka pelkää pimeää? No Dallasilainen autokuski...

Aamu kuudelta hyppään autoon, väännän radion volyyminappulan kaakkoon ja huristelen pimeydessä 8 mailin pituisen matkan töihin. Iltapäivällä kolmen aikoihin seuraan samoja jälkiä takaisin kotipesään. Molemmat ajomatkat ovat tapahtuma-aikojensa mukaisesti kuin yö ja päivä. Viimeisen 6kk aikana olen tehnyt havaintoja ja varmistunut siitä, että Dallasilaisia autokuskeja on pienestä asti peloteltu liikenteessä pimeällä vaanivista möröistä. Mitä tällä tarkoitan?

Texasilaisille autokuskeille nopeusrajoitus on valkoinen tienvieresä nököttävä kyltti, joka on olemassa, mutta ei varsinaisesti merkitse mitään. Jopa teoriakokeeseen valmistavassa kirjasessa ohjeistetaan ajamaan liikenteen mukaan, ei nopeusrajoitusten. Asia, joka pisti suomalaiselle sääntöjänoudattavalle kansalaiselle silmään kuin leskenlehti ruskealta tienpientareelta.

Niinpä tässä on vuosien mittaan oppinut säätelemään kaasujalkaansa niin, että välillä vilkaisee nopeusrajoituskylttiä sillä silmällä, että tietää, kuinka nopeasti pitää vähintään ajaa ja pitää huolen siitä, että tiellä on aina joku, joka ajaa sinua nopeammin. Niin sanotusti syötti, jonka poliisi voi sinun sijaan vetää tien sivuun, jos sakotuspäälle sattuu.

Texasissa on Yhdysvaltain korkeimmat nopeusrajoitukset. Öljymiljonääreillä ja cowboylla ei ole aikaa körötellä sunnuntaiautoilijoiden vauhdilla. Austinin ja San Antonion välillä on moottoritie, jonka varella komeilee se korkein Amerikasta löytyvä nopeusrajoitus, 85mph (137km/h). Luonnollisesti olemme käyneet Tatun kanssa tuon vauhdin hurman testaamassa. Mitä siitä seurasi? Vauhtisokeus. 60mph tuntui tuon pätkän jälkeen samalle vauhdille, millä mummo rollaattorillaan etenee.

Töissä olen tämän tästä kuullut kommentteja muualta tulleilta, kuinka heistä "Texas traffic is crazy". Siinä vaiheessa kun Los Angelesissa asuva bisnesmies toteaa, että LA:n liikenne on piece of cake, eikä suostu vuokraamaan Dallasissa autoa, koska liikenne täällä on kuin villissä lännessä, tiedät, että liikenteemme on todellakin kansallisella tasolla erityinen.

Tämä Texasilaisten nopeusrajoituksista piittaamattomuus kuitenkin muuttuu saman tien, kun soihdut sammuvat tai taivaalta rimpsauttaa vähän vettä. Kuin salaman iskusta tien vieren nopeusrajoitukset ovat kuin pyhä maksimi, jota kukaan ei tohdi edes tavoitella. Ja tässä vaiheessa pääsemme minun epätieteellisen havainnoivaan tutkimukseeni.

Tienpätkällä, jota joka jumalan päivä suhaan, on nopeusrajoitus 70mph. Aamukuuden pimeydessä juuri kukaan ei aja yli 65kmh. Keskimääräinen vauhti porukalla on 55mph  ja kiroilen tien tukkeena körötteleviä, kaistat tukkivia pimeänpelkääjiä. Mutta auta armias, kun aurinko nousee ja olet iltapäivällä palaamassa kotiin. Jos ajat 70mph, jäät muiden jalkoihin. Jokaisella tuntuu olevan taulussa vähintään 80mph. Miten tilanne voi muuttua noin dramaattisesti? Pimeällä vaaniva maantiemörkö. Ei voi olla muuta selitystä.

Tosin mitä minä tässä valitan. Ainakin saan edes välillä ajaa vähän nopeampaa. Vuodesta 1974 vuoteen 1995 asti, kansallinen maksiminopeus oli 55mph. Tuon jälkeen osavaltiot ovat saaneet taas itse päättää nopeusrajoituksistaan. Se, mikä minusta on tuossa National Maximum Speed Law:ssa koomisinta on, että laki oli yhden skandaali presidentin aloittama ja toisen lopettama. Water Gate episodista tunnettu Richard Nixon aloitti aikanaan säätämään nopeusrajoitusten parissa 1973 öljykriisin vuoksi (tilanne oli sen verran hurja, että 20% USA:n bensa-asemista ei ollut enää lainkaan bensaa myytävänä ja käytössä oli säännöstely, joka salli autojen, joiden rekisterikilpi päättyi parittomaan numeroon ostaa bensaa vain parittomina päivinä ja parilliseen numeroon päättyvien parillisena päivänä). Bill "I did not have sexual relations with that woman" Clinton puolestaan teki lopun laista, jota kukaan on tuskin kaivannut.

Montako lavaa mahtuu pick upin kytiin?
Vastaus: pelottavan monta!
Tämä kuski ajoi poikkeuksellisesti alinopeutta valoisalla.
Mittarissa oli vain 60mph (96km/h) ja pieni sivutuuli...

Texasilainen tie maaseudulla, nopeusrajoitus 65mph (105km/h).

Jos liikenteen eteneminen alkaa tökkimään,
eikä nopeudet miellytä,
voit ottaa niin sanotun Texas Exitin.
Toisin sanoen tien vieren pusikkoa sivutielle,
kuten muutama kaveri on tässä kohtaa tehnyt.