Ylennyksiä työelämässä, vaikka kerros kerrallaan...

Ja sitten niihin työasioihin. Vaikka työnkuvioni ovatkin pari kuukautta sitten muuttuneet, olen edelleen saman yrityksen palveluksessa missä 1,5 vuotta sitten Dallasin urani aloitin. Työpaikkani on edelleen 329 huoneinen hotelli, työpäiväni vain näyttävät erilaisilta.

Kesällä tuskailin, kuinka jokin näkymätön asteroidi iskeytyi keväällä respaamme aiheuttaen  vastaanottovirkailijoiden sukupuuton. Kuusi tiimimme jäsentä otti ja lähti kuta kuinkin samoihin aikoihin ja minä painoin duunia niska limassa koittaen olla yhtä aikaa 3 työntekijää ja manageri. Elokuu toi viimein tullessaan valopilkun, kun vanha työkaverini Neiti S, joka oli ollut kesän lastensa kanssa kotona teki paluun respaan.

Neiti S:n paluun myötä hotellinjohtajamme ilmoitti haluavansa minut ja Neiti S:n arkea pyörittäväksi aamutiimikseen. Saimme molemmat vakityöajat ma-pe 6.30-14.30 ja kaikki viikonloput olivat vapaita. Pystyin viimein suunnittelemaan elämääni viikkoa pidemmälle! Tuo oli asia, jota en osannut tarpeeksi arvostaa ennen kuin aloitin työt tällä mantereella. (Varmasti jossain välissä narisin, kuinka meillä työvuorot ilmoitettiin vain viikoksi kerrallaan ja vasta kahta päivää ennen kyseisen viikon alkua.)

Olin äärimmäisen innoissani meidän aamutiimistämme. Neiti S on supernainen, jolla on pelisilmää ja maalaisjärkeä (kaksi ominaisuutta, jotka turhan monelta respatiimimme jäseneltä uupuivat). En ole aiemmin tavannut yhtä mahtavaa asiakaspalvelijaa. Olimme GSD (get the shit done) tiimi, olimme täyttä rautaa. En sano tuota leveilläkseni, se vain on vaatimaton totuus. Arki sujui kuin tanssi. Täydensimme toistemme lauseet, työt tuli tehtyä, hotellin asiakastyytyväisyys nousi kohisten.

Sitten tapahtui se, mihin perus pessimisti suomalainen oli melkein osannut varautua. Kun joku on liian hyvää ollakseen totta, se ei voi kestää. Neiti S:n mies sai lokakuussa ylennyksen ja he muuttivat toiselle puolelle manteretta. Kun tiesin, että toinen puoli aivoistani (Kyllä! Kutsuimme toisiamme kliseisesti ”the other half of my brain”) oli lähdössä ja jäljellä respassa enää vain ne, joiden kanssa työskentely aiheutti lähinnä päänsärkyä ja verenpaineen kohoamista tiesin, että oli tullut aika miettiä muita mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia, joita minulle oli yritetty jo aiemminkin tarjota.

Hotellimme myyntitiimi oli jo keväällä koittanut houkutella minua liittymään joukkoonsa. Jätin tilaisuuden väliin. Kun samainen myynnin assistentin paikka kuitenkin vapautui uudelleen hakuun samaan aikaan, kun Neiti S:n ilmoitti muuttavansa, otin sen kohtalon merkkinä. Marssin Myyntijohtajan puheille ja annoin heidän ylipuhua itseni osaston vaihtoon.

Viimeisellä yhteisellä työviikollamme neiti S:n kanssa, yrityksemme aluejohtaja poikkesi hotellilla. Respassa herra hehkutti, kuinka olimme Neiti S:n kanssa hänen alueensa paras respatiimi. Tyyppi oli hädin tuskin saanut tuon sanottua, kun hotellimme shuttle kuski tuli ja pilasi herran ilon tokaisemalla ” Ja molemmat ovat lähdössä. Olemme tuhoon tuomittuja.” En ikinä unohda aluejohtajan ilmettä. Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan leuan loksahtamisella auki. Hotellinjohtaja oli ilmeisesti unohtanut mainita pomolleen, että hänen tehotiiminsä oli ottamassa exitin takavasemmalle.

Niin loppui aikakauteni respassa. Neiti S lähti pohjoiseen ja minä hotellin toiseen kerrokseen. Harmaa huonosti istuva jakkupuku ja maailman oudoimmista asioista pääpunaisena respassa valittavat asiakkaat ovat enää muisto vain. Voin pukeutua kuten haluan. Korkkarit ovat päässeet ulkoilemaan ja mekot nähneet maailmaa vaatehuoneen ulkopuolella.

Ne tarinat joita voisin teille respa-ajalta kertoa, täyttäisivät kokonaisen kirjan. Työsopimuksen allekirjoittaessani en todellakaan osannut odottaa, miten jumalattoman omituisia asioita hotelleissa tapahtuu. Puhumattakaan siitä, miten käsittämättömän hölmöt asiat pilaavat ihmisten päivän. Olen ollut asiakaspalvelussa koko ikäni, mutta respa avasi silmäni aivan uudella tavalla. Työ oli toisinaan rankkaa ja raivostuttavaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, olihan se nyt aika mielenkiintoinen kokemus.

Kuva ei liity mitenkään työpaikkaani, mutta laitoinpa sen tähän silti. 

Tässä kuva väliaikaisesta työkaverista respassa. Tämä tyyppi oli eräänä päivänä kanssani täyttämässä asiakkaan parkkilupaa. Minusta tuntui, että se oli vähän tylsistynyt, joten vein sen pihaan ulkoilemaan. Ei ryökäle tullut siltä tauolta enää takaisin.  

Missäs sitä ollaan oikein reissattu?

Teimme Tatun kanssa kesäkuu-marraskuu 2019 akselilla neljä pidennettyä viikonloppumatkaa. Reissatessa ei tarvinnut olla Kroisos, kiitos minun hotellietujeni ja Tatun hankkiman luottokortin, jonka kautta saimme minulle Southwestin lentoyhtiön companion passin vuodelle 2019. Companion Pass ei ollut pelkästään hauska läpyskä rahapussin täytteeksi. Sen ansiosta Tatun ostaessa itselleen lennot, minun meno-paluu lentoni samalle reitille maksoivat huiput $11,20 (luit oikein, alle $12 dollaria). Olisi ollut typerää olla hyödyntämättä näin mahtavia etuja. Olisimme reissanneet enemmänkin, mutta aikuisten elämässä rasite nimeltä työt hieman hankaloittavat vapaa-ajan viettoa. So not fair…

Jokaisesta reissusta olisi vaikka mitä kerrottavaa. Tosin kuten Smoky Mountainin reissutarinan venymisestä huomasimme, saattaisi olla jo juhannus ennen kuin olisin ehtinyt kaikista erikseen turinoida. Niinpä saatte loputtoman jatkotarinan sijaan napakan tiivistelmän reissuista. Jos haluatte syvempiä tietoja, joudutte (anteeksi saatte) ottaa Skype linjan minuun päin kuumaksi tai kutsua kahville.

Kesäkuu: Miellyttävä Michigan

Järkytyin Dallasin lentokentällä tajutessani, että olin nousemassa lentokoneeseen ensimmäistä kertaa melkein 2 vuoteen. Toisille tuossa ei ole mitään omituista, mutta henkilölle, joka on tottunut kuluttamaan koneen penkkejä lukuisia kertoja vuodessa, tuo oli sydämen pysäyttävä hetki. Kysymykset risteilivät päässäni: Oliko minusta tullut tylsä? Oliko elämäni kadonnut jonnekin? Olinko jämähtänyt paikoilleen?

Michiganin reissu oli sukuloimiskeikka. EI, Meillä ei ole Michiganissa sukulaisia, ainoastaan Michiganissa vierailevia sukulaisia. Oli mahtavaa nähdä Tatun perhettä piiiitkästä aikaa. Jos sinusta joskus tuntuu, että näet ihan liikaa lähisukua, suosittelen muuttamaan minkä tahansa valtameren taakse ja mielesi kyllä muuttuu. Osaat sen jälkeen aivan erilailla arvostaa sitä, että perhe on lähellä eikä tonnin lentolipun ja 20 tunnin matkustamisen päässä.

Michiganin ilma oli raikasta, minä ja keuhkoni nautimme siitä suunnattomasti. Koska meikäläisillä ei ole ollut Eurooppaan lähiaikoina asiaa, Michiganissa sijaitseva Holland sai kelvata Euroopan korvikkeeksi, ainakin nimellisesti. Hollandin pääkatu oli täynnä ihania vanhoja rakennuksia ja kolusimme muutaman paikallisen pienpanimon. Tunnelma panimoissa oli mukava, mutta olen melko varma, että olut oikeassa Hollannissa olisi maistunut paremmalle.

Holland ja söpöläiset rakennukset.

Maisemaa pääkadulta.  

Olut maistiaiset tulivat Michiganjärven mallisessa pidikkeessä. 

Vietimme pääasiassa aikaa South Havenissa ihanassa rantatalossa, jossa Tatun perhetutut asuvat. Siinä vaiheessa, kun katosin vaeltelemaan Michigan järven usvaiselle hiekkarannalle tihkusateeseen, muutama henkilö varmisti Tatulta oliko hänen vaimonsa kunnossa. Ai olinko kunnossa? Lauloin ja steppasin niska vinossa pitkin rantaa suloisia veden muovaamia kiviä bongaillen. Tällä vaimolla oli halvat huvit ja vielä edullisemmat tuliaiset, kassillinen kiviä.

Ensimmäisenä päivänä South Havenissa säät suosivat ja paistoi aurinko.

Iloinen turisti

Seuraavana päivänä näytti jo enemmän suomen kesälle...
Mut hei kastoin varpaat Michigan-järveen!

Usvaista meininkiä ja tihkusadetta, LOVED IT!

Thunder rocks

Yövyimme South Havenissa supersuloisessa Bed & breakfastissa. Aamupalalla taisimme olla ainoita gluteenia ja laktoosia sietäviä majoittujia, ja pääsimme leveilemään kaikille laktoosi-intoleranteille keliaakikoille sillä, kuinka suomessa on kyseiset ruoka-aineinvalidit huomioitu laajalti. Olen melko varma, että muutama tyyppi, joka tuskaili, miten tässä maassa on lähes mahdotonta löytää gluteenitonta tai laktoositonta ruokaa (joskin siivousaine & shampoo pulloissa lukee usein isolla GLUTEN FREE) meni ja buukkasi saman tien seuraavan lomamatkan Suomeen.

Meidän Bed & Breakfast paikka nimeltä Martha's Vineyard

Kyllä tässä kelpasi kuistilla istua, siis sen 15minuuttia, minkä kiireiseltä aikataulultaan ehti. 

Olohuonetunnelmaa

Rakastan ikkunasyvennyksiä!

Meidän huone oli viihtyisä.

Rannalta kahmimani kivet eivät olleet ainoa Michiganista mukaan lähtenyt matkamuisto, myös Tatun vanhemmat tulivat mukanamme Dallasiin. Ikävä kyllä he eivät olleet pysyvä koristus sisustuksessa, mutta saimme sentään viikon verran nauttia heidän seurastaan.

Elokuu: Cool Colorado

Vuoret kutsuivat, ja lujaa. Olen aina ollut heikkona vuoriin. Kuolen tylsyyteen rantalomalla, mutta anna minulle maapläntti, jossa on kukkuloita niin olen ikionnellinen. Tasa-arvo kunniaan, minä sain päättää ohjelman 2 päiväksi ja Tatu kahdeksi. Näin päädyimme kuluttamaan puolet ajasta golfkentän viheriöilla ja puolet samoilemalla vuorilla.

Henkisen virkistyksen luonnon helmassa koimme Rocky Mountain National Parkissa ja Breckenridgen lähellä McCullough Gulchin alueella. Molemmat paikat olivat häikeisevän kauniita. Kahden päivän jälkeen tuntui kuin olisin ollut lomalla viikon. Just what I needed.

Suomi on pieni maa, mutta minne tahansa maailmankolkkaan meneekin, on parasta olla varuillaan, mitä päästelee suustaan. Kalliovuorten kansallispuistossa mölötin Tatulle omiani keskellä pusikoita, kun vastaantulija huikkasi “Ai Härmästä liikkeellä?” , “Sieltäpä sieltä!”. Mitä sitä muutakaan suulas suomalainen siihen vastaamaan. Mahtavinta luontoreissuillamme oli, että rakas mieheni bongasi minulle murmelin ja piiskujäniksen (pika), kaksi karvaista lutuista elukkaa, jotka olen aina halunnut nähdä.

Kalliovuorten Kansallispuistossa, Nymph järven rannalla.

Clarkin Pähkinänsärkijähän se siinä lentää.

Ylväs Orava

Mä oksalla ylimmällä... eikun...

Trail Ridge Road luikertelee Kalliovuorten kansallispuistossa sellaisissa korkeuksissa, että alueella on tundraa. 

Murmeleita näkyi näissä korkeuksissa.

"Aurinko laskee selkäsi taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan..."

Mc Cullough Gulch Traililla

Patikkapolun päässä odotti tällainen maisema. IHANA!

Täällä vähän tuuuuuuuuleee!!!

Löydä kuvaan piilotettu maaorava.

Taidetta ja golfia Coloradon taivaan alla.

Lokakuu: Lennokas Las Vegas

Sanotaanko heti alkuun, että lauantai-ilta on TÄYDELLINEN aika lentää Dallasin Lovefieldin lentokentältä. Paikalla ei ollut ristin sieluakaan! Senkun heitti laukun menemään ruumaan ja käveli turvatarkastuksista läpi portille.

Vegasiin mennään pelaamaan, tsekkaamaan huikeita show’ita ja juhlimaan kellonympäri. Tai siis muut menee, ei me. Meidän Vegas koostui jo tutuksi tulleesta patikoiti-golf combosta. Hyvä, että kuuluisaa Stripiä suurin piirtein näimme. Laitoimme töppöstä toisen eteen Nevadan puolella Red Rock Canyon National arealla ja Valley of Fire State Parkissa.

Joku kukkapöksylady tuli fotobommaan mun kuvan...

Red Rock Canyonin maisemaa

Punaista kiveä, paikan nimi ei valehdellut...

Lennokasta menoa Valley of Fire State parkissa.

Fire Wave Rock oli ihanan erikoinen nähtävyys raitoineen.

Tatu erämaa Jormana.

Slot Canyonin vartijahan se siellä. 

Ei voinut vastustaa kiusausta, pakko oli lähteä kiipeilemään.

Jottei reissu kuitenkaan olisi vahingossakaan ollut paikallaan olemista, hurautimme myös Utahin puolelle Zionin kansallispuistoon pienelle päiväretkelle. Varoituksen sana, jos aiot joskus Zioniin suunnata, pidä huoli, että olet puistossa kukonlaulun aikaan. Puolikymmeneltä puiston kaikki parkkipaikat olivat jo täynnä. Niin  ja me olimme vielä arkipäivänä shoulder seasonina liikkeellä, voin vain kauhulla ajatella peak seasonin viikonlopun parkkitilanteita.

Zionissa teimme hurjan kauniin lenkin Angel’s Landingille. Mielestäni jokaisen pitäisi päästä kerran elämässään kokemaan sen reitin huikeus. Tosin, jos kärsit korkeanpaikankammosta, harrastat spontaaneja horjahteluja, keuhkosi ei kestä kuntoilua tai tunnet pakottavaa tarvetta työntää edessä tien tukkeena olevia urpoja pois tieltäsi, on parasta jättää tämä polku muille tyypeille ja tyytyä tsekkamaan Youtubesta toisten videoita tästä pätkästä.

Kuvan keskellä olevan kukkulan huipulla sijaitsee Angel's Landing. Sinne me kavuttiin.

Matkalla ylös oli muutamia mutkia...

Lähempänä huippua polku oli kapea ja kaiteet kettinkiä.
Ollaan matkalla Tatun takana näkyvän kallion huipulle.

Samaa polkua mentiin ylös ja alas. Välillä oli ruuhkaa ja vastaantulevaa väkeä ohitettiin hyvin läheisissä tunnelmissa. Kärsivällisyyttä tarvittiin, kaikilla sitä tosin ei ollut. Eräs Ruotsalainen nuori blondi tuli kauheaa vauhtia ylös ja töni ihmisiä pois tieltään hokien "Sorry, I need to get up now." Melkein teki mieli opettaa neidille tapoja...

Kuten näkyy, minun ja polun reunan välissä ei liioin ollut tilaa. Parasta olla horjahtelematta.
Pudotus oli kiitettävä, kuten alhaalla luikertelevasta tiestä voit päätellä. 

Maisema ylhäältä alas laaksoon oli huikea.

Viimeisiä nousuja viedään. 

HUIPULLA!
Täällä asiat olisivat voineet mennä kirjaimellisesti päin mäntyä. 

Tuolta takana näkyvän laakson pohjalta lähdettiin matkaan.
Nimestä huolimatta montaakaan enkeliä ei tuntunut tuona päivänä tälle kukkulalle laskeutuneen. 

Kukkulan kuningas.

Marraskuu: Karun kaunis Kalifornia

Olin ottanut San Diegosta lentokenttähotellin, mutten selvittänyt, ettei hotellin lentokenttä kuljetus  liikennöi ilta kympin jälkeen. Luonnollisesti olimme mestoilla tuon maagisen rajapyykin jälkeen. Typeränä lentokenttähotellintyöntekijänä oletin kaikkien pyörittävän 24h shuttlea. My bad, luulo ei ole tiedon väärtti. Hätä ei ollut tämän näköinen, puhelimesta Google Maps esiin. Hotelli oli 10 min kävelymatkan päässä ja koko matkan hotellille kätevästi vieläpä jalkakäytävä eikä yhtään isoa tietä ylitettäväksi! Varsinainen Jackpot suomalaisille. Eikun töppöstä toisen eteen ja kohti hotellia. Tiedetään, meitä hulluja riittää joka lähtöön.

Suuntasimme aamun valjetessa vuorten yli kohti Palm Desertiä. Siinä ajellessa bongasin, että 4265km pitkä Meksikosta USA:n läpi Kanadaan kulkeva kuuluisa Pacific Crest Trail patikkapolku ylittäisi ajamamme tien. Edessä oli pakollinen pit stop pysähtyä pällistemään hiekkapolkua, jolla niin moni hyvässä mielessä hullu viettää 5kk painellen päämäärätietoisesti etelästä kohti pohjoista.

Kuuluisalla patikkapolulla.

Ylhäällä vuorilla tien vieret olivat "täynnä" lunta!

Cahuilla Tewanet Vista Point CA-74 tien varrella.

Coachella Valley Vista Pointilta lähdettiin luikertelemaan mutkien kautta alas Palm Desertin laaksoon.

Palm Desertin aluella miespuoleinen parisuhteemme edustaja golfasi ja minä kävin ihmettelemässä autiomaassa komeillutta palmukeidasta sekä San Andreasin siirrosta. Tuon lisäksi teimme päiväretken Joshua Treen kansallispuistoon. Puiston Visitor Centerissä meinasin menettää hermoni. Kysyessäni infopisteestä suositusta parhaille päiväpatikoille, sain papparaiselta huomiokynällä ehostetun hyvin pitkän ja yksityiskohtaisen selityksen kaikista alueen asfalttiteistä sekä ajo-ohjeet takaisin Pam Desertiin. Ei ihan ollut se odottamani vastaus. Onneksi gift shopista käteen jäänyt fantastinen lautapeli vähän viilensi tunteita ja kun pääsimme isojen kivien keskelle köpöttelemään, olin jo unohtanut koko episodin hölmöstä huomiokynämiehestä.

Thousand Palms Oasis ja lehtevää meininkiä

Pari astetta korkeampaa palmua oli tarjolla 

Palmukeidas keskellä autiomaata.

San Andreasin siirros.

Indian Springs Country Club oli ihan ok näköinen...

Joshua Tree (Ilman U2:sta)

Jos et pidä kivistä tai autiomaasta, et pidä Joshua Treen kansallispuistosta. 

Matkalla Mt. Ryanin huipulle. Osattiin ihan itsekin valita nämä patikointi polut, kun ei visitor centeristä saanut kuin AA autoliiton tyylisiä vastauksia. 

Huipulle oli matkaa 1,5 mailia. Tässä ollaan vasta alkumatkassa, hymy herkässä. 

Istutaan ja ihmetellään...

Cholla Cactus garden ei ole paikka minne minut olisi voinut päästää pienenä. Olisin taatusti saanut sormeni täyteen piikkejä...

Katsoa saa vaan ei koskettaa. Pienet hennot piikit ovat kuulemma lähes mahdottomia saada pois iholta.

Kuka ei ole kuvassa kaktus?

San Diegossa poikkesimme tsekkaamassa iltaelämää Gaslamp Districtissä. Tuon illan aikana Henry's Pubissa (kun ei pääse Tampereelle, pitää mennä mestoihin joilla on Tamperelaiset nimet) opin, että viimeisin trendi baaripukeutumisessa on lähteä liikkeelle pelkissä rintsikoissa. Voin sanoa, että tunsin oloni vanhaksi ja viisaaksi pitkähihaisessa paidassani.

Viimeisenä päivänä tallustelimme pitkin rantakatua. Bongailimme merileijonia ja hylkeitä ja lokkeja, joista ei pääsen pakoon missään. Lempieläimeni oli ilmapallosorsa, joka oli tyrkätty kiinni polkupyörän ajotankoon. Erikoisin löytömme oli t-paitakauppa, jossa paitojen värjäykseen oli käytetty harvinaisen mielenkiintoisia materiaaleja mm. olutta, kookosta ja käytöstä poistettuja dollarin seteleitä. Eräs puisto oli täynnä ruokakojuja, enkä voinut vastustaa kiusausta nähdessäni hauskan kuplavohveliherkun. Jos nyt kysyt kohtasiko maku ja näkö niin todetakoon, että löysin uuden lempparijälkkärin.

Kuuluisa San Diegolainen patsas, joka pönöttää USS Midwayn edustalla. 

Mun lemppari lintuni, Repe Sorsa!

Oluella värjätty paita. Selkään painettu teksti oli loistava. Jos et näe sitä lukea, anna kun selvennän: Possible side effects may include: Extreme confidence resulting in stupidity, unexplained nakedness, overwhelming love for your idiot pals, spontaneous dance moves, desire to shout "whoo-hoo!"... a lot, an unwise desire to kiss the bouncer's girlfriend, flatulence, something you thought was going to be flatulence but...nevermind, wittiness (not!), an inability to judge beauty, marriage, divorce, remarriage, enhanced sexual drive, diminished sexual performance, difficulty in saying words like "proliferation", a desire to drink more beer even though you're finding it hard to get your current beer anywhere close to your mouth.

San Diegon satamamaisemaa.

Kuplavohveliherkku ostettiin kuplakioskista :)

Kuplavohveli, pähkinä-suklaa gelato, mansikat ja kermavaahto. NAM!
Kuvass oleva kärpänen ei kuulunut kauppaan...

Vuosi 2019 on nyt ohi ja companion pass mennyt vanhaksi. Niinpä voin taas vaihtaa takaisin vanhaan anopilta lainattuun virteen kuinka, en koskaan pääse minnekään.