Team SiSu ja metka Mutajuoksu

 Elämä ilman kavereita olisi hanurista. Eämä ilman ystäviä, joiden aikana ei tarvitse sensuroida sanomisiaan, olisi silkkaa kurjuutta. Pois Suomesta muuttaessaan huomaa sen, miten tärkeää henkiselle hyvinvoinnille on, että löytää todellisia ystäviä. Tajuaa myös sen, ettei niiden löytäminen ole itsestään selvää, eikä edes helppoa. Jossain vaiheessa elämää kadotamme sen ihanan lapsellisen taidon istua reippaasti sille toiselle puolelle aikuisten hiekkalaatikkoa ja kysyä tuiki tuntemattomalta  "Voitko sä leikkiä mun kaa..."

Hyvän päivän tuttavat auttavat sopeutumaan uudessa kotimaassa, mutta kodiksi se alkaa usein tuntua vasta siinä vaiheessa, kun löydät ne todeliset ystävät joiden kanssa nauretaan ja itketään yhdessä. Ne jotka ovat kanssasi samalla aaltopituudella, myös silloin, kun ehdotat mudassa rämpimistä.

En voi ottaa kunniaa siitä loistavasta ajatuksesta, että syventäisimme ystävyyttämme ryömimässä mutaesteradalla. Se oli Sariannan ajatus. Hän onneksi tiesi, että ollemme Sinin kanssa tarpeeksi hulluja suomalaisia ottaaksemme moisen haasteen vastaan. Syntyi Team Sisu. 

Oikea varustelu on tärkeää lajissa kuin lajissa. Emme voineet lähteä Mutajuoksuun ilman tiimipaitoja, eihän maajoukkuekaan sooloile eri asuissa. Sini toi esiin designerin taitonsa ja loi meille helvatun hienon logon, joka silitettiin suomen siniseen paitaan. Minä innoissani sain oman silityskuvani ryssittyä, mikä johti siihen, että tapahtumaa edeltävänä iltana heittelin askarteluhuoneeni kaapista laatikoita pihalle etsiessäni kuumeisesti taiteilusalkkuani, jota en ollut vuosiin kaivanut esiin. Sieltä valkoinen akryylivärituubi ja sivellin käteen ja paikkailemaan silityskuva lipsahdusta. Eihän tämä nyt mikään pysyvä korjaus ollut, mutta helvatun luova, ainakin omasta mielestäni! 

Aprillipäivänä kaapista kaivettiin esiin kaikista kamalimmat lenkkarit, poskiin sutaistiin glitterillä sotamaalaukset ja päähän vedettiin hikipannat. Takakonttiin heitettiin Tarmo matkasuihku ja Team Sisu suuntasi kohti Fort Wortrhia ja Village Creek MB Parkia Käärijän Cha Cha Chaan raikuessa auton stereoista.

Tässä on tällänen söpön suomalainen glitter-sotamaalaus.

Tiimin uusi logo, tehoste tarvi vielä lisätä hihaan. Jos ja kun uusi suomalainen Sisu leffa (joka muuten on aika bad ass brutal) lyö läpi täällä rapakon takana, niin voidaan alkaa tehtaileen näitä fanipaidoiksi.

Ja miten hauskaa meillä sillä 3 mailin radalla olikaan! Välillä ryömittiin, välillä heijailtiin itseä köyden avulla mutalammikoiden yli. Yhdessä esteessä kiivettiin seinää ylös ja tultiin verkkoa alas. Paras este oli kuitenkin se iso mutalätäkkö, jonne luiskautettiin ison muoviputken sisältä ja sen yli rämmittiin vyötäröä myöden mudassa lenkkareiden luiskahdellessa jalkojen alla kuin Bambilla jäällä. Siinä olisi ollut mahdollisuus todelliseen naamaplätsiin ja kokovartalo mutahoitoon. Lätäköstä noustessamme huomasimme, että vieressä rämpinyt pikkupoika piti kädessään rapua! Kaveri oli napannut vähän matkamuistoja mutalätäköstä. Millä hitolla se saksiniekka oli päätynyt isoon mutaesteeseen motocross radalle, kysyn vaan.  Destination vacation gone wrong sanoisin minä.

Maalissa odotti vaahtobileet. Vaahtoa pulppusi kisailijoiden niskaan kuin yliravistetusta tiskiainepullosta. Mitalit kaulaan, ylävitoset kehiin, pikasuihkut Tarmolla Home Depotin ämpäristä parkkiksella  ja suunta kohti Fort Worthin keskustaa. Olipahan ollut lauantai, ja mikä parasta, se ei ollut vielä edes ohi. 

Tämä oli köyhänmiehen versio shamppanjan suihkutuksesta maaliviivalla.

Finished Finns! Miksi mun paita näyttää noin puhtaalle!

Löydä kuvasta mustat, harmaat ja valkoiset kengät.

Hulluilla on aina hauskempaa. Tämän parempaa seuraa saa hakea!

 

Polje polje, ei se muuten kulje!

Missä on kaksi rengasta ja niitä on suunniteltu 3 vuotta? No meidän maastopyörät tietenkin. Rakas mieheni on puhunut pyörän hankkimisesta siitä päivästä lähtien, kun teimme tarjouksen talosta, joka sijaitsee kadulla, jolta pääsee suoraan metsään maastopyöräreiteille. Sopivaa menopeliä ei vain ole tullut vastaan. Ensin oli Covid ja huutava pula kaikesta, mikä liittyi ulkoiluun. Kun muutamia pyöriä alkoi vähitellen tippua markkinoille, alkoi hyvin valikoiva mallien vertailu ja pyöräily tubettajien seurailu. Lopulta taivaankappalet osuivat joulun alla kohdilleen ja pukki toi meille Englannista pyörät.

uusi vuosi, uudet menopelit.

Pyörien toimitus sujui yhtä hyvin kuin tilaamamme hakekasan toimitus aikoinaan. Sen sijaan, etä olisimme olleet kotona, olimme toisessa osavaltiossa lomalla. Onneksi on naapurin Adam. Hän näytää pääsevän aina osalliseksi meidän yllätystoimituksiimme. Mahtaa kaveri rakastaa naapureitaan. Syksyllä 2020 olimme ajelemassa Coloradossa, kun Adam tekstasi meille ilouutisen, että 3 kuukautta odottamamme hakekasa oli juuri kipattu autotallimme eteen, näppärästi puoliksi jalkakäytävälle. Ai kun kiva. Meille oli luvattu tehdä varmistussoitto ennen toimitusta, mutta oli tainnut yritykseltä rimpauttelut unohtua. Ei muuta kuin nolona pyytämään, voisiko Adam sen verran jeesata , että lapioisi jalkakäytävälle levahtaneen osan pois lenkkeilijöiden tieltä. Oltiin asuttu tuossa vaiheessa naapurustossa vasta pari kuukautta, ei viitsinyt heti tehdä vihamiehiä jättämällä pariksi viikoksi hakkeita levälleen. 

No sitten se pyörien toimitus. Tatu oli tilannut kirjatun toimituksen tammikuun alulle. Kuljetusfirma tosin päättikin, että olisi parempi idea tiputtaa isoihin pahvilaatikoihin pakatut pyörät talon eteen jo joulunpyhinä, ihan ilman vastaanottajan kuittausta. Hip hurraa! Olimme itse New Meksikossa laskettelusukset jalassa, kun tieto tuli. Voi kettu ja happamat pihlajanmarjat! Emme olleet palaamassa moneen kotiin päivään, joten ei muuta kun kuumalinja auki Adamille. "Naapurit tässä terve! Oltais kuule pientä apua taas vailla..." Toivottavasti hän ei hirveästi päästellyt ärräpäitä niitä isoja pahvilaatikoita takapihalle pois uteliaiden katseilta raahatessaan.

Kunnon maastopyörät eivät ole se edullisin hankinta, AUTS! (Milloin mikään harrastaminen on..) En ole koskaan ollut erityisen pyöräilyintoinen, joten totesin monta kertaa Tatulle, että mulle voidaan käydä hakemassa jostain Walmartista se sporttisimman näköinen pyörä. Hän voi hankkia kunnollisen ja minä voin ihan hyvin sillä Wallumallun halpismallilla päästellä maastossa hänen perässään. No joo, näin jälkiviisaana voin ehkä myöntää, ettei se Wallumallun pyörä sinne metsään sopisi.  

Koska ei kannata lähteä soitellen sotahan tai ostaa sikaa säkissä (ellei säkki ole trendikäs). Syksyn 2021 Road Tripillä Utahssa, Tatun valitsema aktiviteetti oli maastopyöräily Moabissa. Päätti viedä rouvansa koeajolle, jos pyöräilykärpänen pääsisi puremaan. Vuokrasimme pyörät ja saimme mahtavan pikaesittelyn, miten maastopyörällä ajetaan. (Polkimien asento kivien välissä kurvaillessa on olennainen...). Kartta kouraan, aloittelijoille sopivat reitit selviksi, kypärä päähän ja menoksi. 

Ensimmäiset 30 minuuttia oli ylämäkeä. Ei ideaali aloitus! Olin kuin rikkinäinen levy kitistessäni kuinka oli kuuma ja reidet hapoilla ja pyörä tuntui oudolle. Hoin ainakin 30 kertaa, että tämä ei ole minun lajini. Kun vastaan tuli ensimmänen iso kivikkoinen alamäki (jonka kuulemma suurin osa aloittelijoista ensimmäisellä kerralla taluttaa alas), oli totta kai pakko kokeilla. Suomalaiset ei ole nössöjä. Noh, siinä meni sitten pyörä nurin, reisi mustelmille ja ylpeys sai kolahduksen. Kuin pieni lapsi, syytettiin kiviä ja vääriä maanpinnan muodostumia maanvetovoiman puoleensa vetämisestä. Hammasta purtiin ja matkaa jatkettiin. 

Kaksi tuntia myöhemmin olin muuttanut mieleni, kuten naisten sopiikin tehdä. Itseluottamus kasvoi, pyörän käsittelytaidot kehittyivät ja lopulta ensimmäisellä rundilla voiton vienyt kivinen alamäki selätettiin. Ihan mieletön voittaja fiilis! Illalla leirinuotiolla takalisto arkana, koko kroppa hellänä makkaraa grillatessa aloin jopa lämmetä pyöräilyajatukselle. Mies oli vaivihkaa saanut tahtonsa läpi.

Moab 2021 ja punainen maisema.

Toinen kerta toden sanoi! Tässä tämä mäki, joka pääsi ensimmäisellä yrittämällä yllättämään.

Nyt pyörät ovat ehtineet jo useamman kuukauden autotallia komistaa. Mies on mennä huristellut tasaisempaan tahtiin, mutta minulle ei ole mailimittariin ehtinyt vielä hurjia lukemia kertyä. Ensimmäinen lenkki lähimetsässä oli kunnon treeni. Siinä hiki lensi ja sydän hakkasi kuin rokkibändin rumputreeneissä. Kyllä kilot karisisivat, ja ylähyllyllä soikempia aikoja odottava mekko sujahtaisi taas nopsaan päälle, jos tuollaisia lenkkejä vetelisi pari kertaa viikossa. 

Viime viikolla metsäpolulla huristellessa tuli tunne, että kyllä tässä mennään osittain ihan aloittelijan tuurilla. Puut ovat joissain kohdin polun molemmin puolin niin lähekkäin, että kieli keskellä suuta saa tähdätä, ettei pyörän sarvet nappaa jommalta kummalta puolelta kiinni ja seuraa komea ilmalento. Tosin ilmalentoon tarjoaa monta tilaisuutta myös keskellä polkua luikertelevat puunjuuret ja törröttävä kivet, joten mustelmien keräämismahdollisuudet ovat lähes loputtomat. Tilannetta ei myöskään paranna väsynyt pyöräiljä, joka vetää liian vauhdikkaasti hiekkaiseen mutkaan alamäessä. Nimimerkillä ei lasketa montako mustelmaa pyörälenkilläni nappasin. 

No eihän tämä polku nyt tässä kohtaa pahalta näytä... 

Suomalaisena rakastan mahdollisuutta ottaa 5 minuutin polkaisun ja istahtaa järven rannalle ihmettelemään elämää.