Indiana Holopainen kanaalien valtakunnassa

On ilmoja pidellyt. Mahtava suomalainen lause, jonka voi törkätä keskusteluun kuin keskusteluun säästä riippumatta. Erityisen käytännöllinen etenkin tilaisuuksissa, joissa olet joutunut tuntemattomien joukkoon, eikä sinulla oikeasti ole mitään sanottavaa. Lausahduksen merkitys ei tosin oikein koskaan ole täysin auennut minulle. Onko lausahdus myönteinen, kielteinen vai kuten epäilen, neutraali.

No toissa viikolla piteli ilmoja. Kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Oli kuulkaas alku viikosta pakkasta -7c (joka tuntui tuulen kanssa samalle kuin -14c) ja loppuviikosta +20c. Saimme myös ihastella luontoäidin tarjoamia ilmaisia oheistuotteita mahdolliseen viskipaukkuun, kun taivaalta tulla kopsahteli isojen marmorikuulien kokoisia rakeita.

Tuo raekuuro oli  sellainen, mikä olisi ollut hyvä saada videolle ja jakoon maantiedon tunnille, missä käsitellään sääilmiöitä. Istuimme kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla, kun ikkunan ohi alkoi tasaiseen tahtiin vilahdella puun lehtiä vaakatasossa kiitäen. Vais niin, että sellainen vaakatasopuhuri tällä kertaa. Hetken päästä kuulostikin jo sille, kuin joku Urpo olisi alkanut kivittää ikkunoita, rakeiden rävähdellessä akkunaan ja sen edustan metalliselle "ikkunalaudalle" mukavalla voimalla. Ikkunoiden ulkopuolella oleva hyttysverkko onneksi toimi jonkin asteisena trampoliinina taivaalta viskautuville jääpaloille, jotta ne eivät päässeet täydellä voimalla lasiin iskeytymään. Autot, jotka ajoivat ikkunan alla olevalla tiellä iskivät jarrut pohjaan, stoppasivat keskelle tietä ja tyrkkäsivät hätävilkut päälle. Rakeita tuli tuulen takia vesisaten seassa niin vaakatasossa, etteivät kuskit nähneet ilmeisesti tuulilasista pihalle. Odotin koko ajan, että saamme todistaa jonkinlaisen peräänajon, sillä tuolla kohtaa on nopeusrajoitus 70km/h ja kun noissa vauhdeissa tulee eteen keskelle tietä pysähtynyt auto, se on aika otollinen tilaisuus törmäykseen. (koska jumalaton sade ja raekuuro ei estä kaikkia hölmöjä jatkamasta ajoaan, vaikkei eteensä kunnolla näkisikään). Meidän kohdallamme kolmesta kaistasta 2 oli blokattu hätävilkuttelevilla autoilla. Ainoa fiksu oli eräs Porsche kuski, joka kääntyi asuinalueen sivutielle, jottei jäänyt ison tien tukkeeksi.

Jääpaloja, anyone?

Ja jäätävistä hetkistä kuumempiin tunnelmiin. Tuo +20c oli sellainen ilma, ettei sitä voinut jättää hyödyntämättä. Se oli kuin yksi niistä -50% alekupongeista, jotka väkisin houkuttelevat sinut kauppaan ostoksille, vaikket mitään pakosti tarvitsisikaan. Just too good to miss. Täällä on ollut nyt joulusta asti enimmäkseen kylmää (kaikki toki suhteellista) ja aika usein harmaata, joten lenkkeily on jäänyt turkaisen vähäiselle. Niinpä mittarilukemien kerrankin kohotessa, oli ihanaa ampaista ulos haukkamaan happea. Korkeasta lämpötilasta huolimatta, tuuli pyöritti kuitenkin koneistoaan mukavan tehokkaasti, joten pitkähihaista ei paljon pois päältä otettu ja hiusten päästälähtöä sai varoa. Hetkeksi maahan laitetut aurinkolasit lähtivät saman tien liitelemään pitkin tien pintaa.

Olen niin usein tässä kotipiirin lenkkimaastossa käppäilyt, että päässä kaikuu Matin ja Tepon sulosointuinen ääni julistaen "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti..." Vaihtelu virkistää, kuka ikinä keksikään sanonnan, ei ollut ihan tyhmä. Tuona ihanan lämpöisenä +20c päivänä, Tatu oli  kilauttanut kaverille ja hurauttanut hänen kyydillään golffaamaan. Minulle oli jäänyt auto käyttööni. Pakkohan sitä oli siis hyödyntää.

Se, mitä nyt sanon, voi vaikuttaa surkuhupaisalle. Istahdin autoon, ja ajaa hurautin hurjan monumentaaliset 2,5 km kotoa lenkkipolun parkkikselle. Nyt joku siellä jo päivittelee, että kylläpä siitä on tullut amerikkalainen. Se lähtee nykyisin autolla lenkille. Noh, täällä kun ei voi kävellä ihan missä tahansa, koska jalkakäytäviä ei ole joka paikassa, niin jalkaisin tuolle samalle parkkikselle tarpoo meiltä 3,8km. Ja kyllä, olen tehnyt sen monesti. Yksi vakilenkeistäni on kävellä sinne ja takaisin ja saan siitä mittariin mukavat 7,6km. Mutta siinä vaiheessa, kun haluaa lähteä tutkimaan maailmaa tuosta kohtaa eteenpäin, ja tietää, että se lenkki on itsessään tuon 7km, niin tuntuu turhauttavalle lisätä lenkkiin tuo kotoa käsin pakollinen 7,8 km maisemissa, joita katselee koko ajan. Siksi autolla otettu short cut lenkkikuvioon oli enemmän kuin tervetullut.

Las Colinaksen alueella on Lake Carolyn, jonka halusin kiertää. Mistään suuresta lätäköstä ei ole kyse ja sekin ihmisen itse kaivama. Tosin ottaen huomioon, että Texasissa ei ole kuin yksi, toistan YKSI, luontoäidin loihtima järvi, täällä saa vettä nähdäkseen tyytyä näihin man-made järviin, jotka maisemaa koristamaan on kaivettu.

Järven rannalla on kivoja kerrostalokomplekseja ja kanaaleja. Paikka huokuu jossain määrin jopa Eurooppalaisuutta, tai sitten se fiilis tulee vain siitä, että siellä näkyy niin pirusti jalkakäytäviä, että paikkassa voi actually kävellä kohdasta A paikkaan B. Suomessa alue olisi täynnä rantaterasseja ja kuppiloita, mutta emme ole Suomessa. Täällä alue oli kuin kuollut, muutamaa vastaantulevaa lenkkeilijää lukuun ottamatta.

Sininen taivas ja ruskea ruoho.
Ei ihan perusmaisema, jonka yhdistää +20c lämpöasteisiin.

Lake Carolyn Las Colinaksessa. 

Koirankakkaläjät ovat ongelma muuallakin kuin Suomessa lumien sulaessa :P

Lenkkipolku kiertää ihanasti järven rannalla.

SMILE! Lenkillä ollaan.

Maisemaa...

Ja eikun suuteloimaan...Mut kenen kanssa, kun missään ei ole ketään?

Olen lukenut paikallissanomista (ilmaisjakelulehti, jossa jopa 8 sivua),  että Las Colinaksen alueella on kanaaleja, joiden varrella järjestetään tapahtumia. En kuitenkaan tuohon päivään mennessä ollut niitä käynyt etsimässä. Varsinaisessa Indiana Jones hengessä, lähdin suorittamaan kadonneiden kanaalien etsintää. Hämmästyksekseni ne jopa löysin, ja samalla pienen italialaistyylisehkön alueen, jossa jokaisella vastaantulijalla oli kamera kädessä. Ja kun sanon, että jokaisella, niin vastaan tuli ihan jopa  4 seuruetta aina kihlajaisparista johonkin latinalais-amerikkalaisen mikä-lie-tilaisuuden juhlijoihin.

Fiilis oli hyvä, kunnes vastaan tuli koditon(?) mies, joka hullun lailla höpisi itsekseen tauotta jotain yhden miehen monologisaarnaa ja veti sinisiä kumihanskoja käteensä. Ohi kulkenut isä pienen lapsen kanssa katsoi tyyppiä omituisesti ja kiersi kauempaa. Itse katsoin parhaaksi ampaista pieneen juoksuun, sillä kumihanskoista tulee mieleen vain palottelusurmaajat, enkä halunnut ottaa riskiä, että päätyisin hepun olalle heittämään jätesäkkiin, josta törrötti jotain seipäitä. Itsesuojeluvaiston toimivuus, CHECKED!

Ooh, nyt ne sillat ja kanaalit löyty!

Meitsi venyttelemässä, löydä kuvaan piilotetu gondoli. 

No mutta meininkihän on kuin Venetsiassa :D

Gondolissa ollut pariskunta pysähtyi sillan alle ottamaan kuvaa gondolieerinsa kanssa.
Ohimenevä suomalaislenkkeilijä salakuvasi tilannetta.

No onpas kivannäkönen alue!

Oih, mikä silta <3

Jos ei osaa päättää, kumman kuvan rakkenuksesta laittaa, niin sit laittaa molemmat.

Ovi (jos et muuten olis tunnistanut.)

Kuten näkyy, ruuhkaa vastaantulijoista ei pukkaa.

Ja kuvassa käynnissä kihlajaiskuvaus.
(Oletan, koska yhdessä kuvassa poitsu polvistu tyttösen eteen)

Tässä tämä latinalais-amerikkalainen (meinasin sanoa meksikolainen, mutta kun ei voi olla varma)
kuvaus. Nainen mennä viipotti pinkki puku päällä ja sillä oli jumalaton muovikukista tehty
vaaleanpunainen puska kädessään, niin paitsi just tässä kuvassa.

No eikö ole tunnelmallista!
Ei tuntunut yhtään, että oli Texasissa.

Kaalit kohdillaan. Mietin hetken, et mitä hittoa seinässä näkyvä Up in smoke-kyltti tarkoittaa...

...Kunnes löysin kulman takaa vastauksen.

Loppu lenkistä päädyin kuuluisalle nähtävyydelle, Las Colinaksen mustangeille. Ottaen huomioon, että tuota patsasta mainostetaan Las Colinaksen suurena vetonaulana, minulla kesti suhteellisen kauan, melkein 5v, käydä sitä katsomassa. Noh, mitäpä siitä nyt sanoisi. Olihan se nyt näyttävä ja ihan veikeä, mutta ei sillä millekään Disney Landille lähdetä kilpailemaan. Surullistahan se on ehkä todeta, että Dallasia ei ole siunattu millään suuremmilla turistinähtävyyksillä. Meillä on karjatila, jossa kuvattiin televisio sarjaa yli 20v sitten, rasti ajotiellä osoittamassa, mihin kohti presidentti murhattiin yli 50v sitten ja patsas, joka esittää villihevosia. Ei ehkä ihan vielä kilpailija NYC:lle tai San Franciscolle. Mutta asuinpaikkana tämä ei ole pöllömpi. Tämä on koti.

POIS ALTA! Mustangit tulloo...

Hei laukkaa ratsu Reima!

Ajatusten vaihtoa ja sanatonta kommunikointia.

Villi yksilö

Pikkunen kirmaaja

Veteen pomppaja

Onko mun varjoni nyt sillä kuuluisalla kultaisella keskitiellä?

Ilta alkoi hämärtään autolle palatessa.

Siinä olis ollut pari harmaata menopeliä, mistä valita.
(V bikes on pyöriä, mitä voi kuka tahansa lainata, kännykkä appin kautta maksu, $1/h)

Kun ovet eivat vain aukene...

Aina ei mene kuin Stromssoossa, mika on itse asiassa suoraan sanottuna aika arsyttavaa. Tosin, jos joskus vaivautuisin katsomaan edes yhden jakson kyseista sarjaa, voisin olla astetta parempi tuomitsemaan, etta miten hyvin ne asiat ylipaatansa edes Strommsoossa menevat, kun ovat kohdillaan.

Noh jos kuitenkin nyt lahdetaan oletusarvosta, etta jos asiat menisivat Stromssoolaisittain, en istuisi perjantai-iltana yhdeltatoista asuinkompleksini businesscenterilla , napyttelemassa koneella, jossa ei ole niita suomalaisten aakkosten kahta viimeista kirjainta, joita sormet kuitenkin automaattisesti koittavat kayttaa. On muuten helvatun rasittavaa, kun aivot ovat automatisoituneet ja teksti huomaamatta taynna  puolipisteita ja heittomerkkeja niiden perinteisten suomalaisten pilkullisten aakkosten sijaan.

Mutta ei hataa, muillakin on ollut tanaan nakojaan ovet takalukossa, silla seuranani on yksi intialainen tytteli ja suihkumyssya muistuttava harpake paassan oleva afrikkalaistaustaiselta nayttava rouva, joka tuli tanne purkillinen desinfiointiliinoja kainalossaan. Han hinkutti ensin koko tyopoydan, siirtyi sitten nappiksen jynssaamiseen ja lopulta viimeisteli suorituksensa desinfioimalla hiirensa. En tieda kumpi on pahempi. Se etta henkilo vaikutti neuroottiselta vai se, etta tunnen nyt itseni likaiseksi ja hetkena mina hyvansa kulkutauteihin kuolevaksi, kun en itse puunannut naita julkisessa kaytossa olevia atk-valineitani. Hmm.. pitaisikohan juosta kaymaan seinantakana punttiksella hakeen pari kuntoilulaitteiden desinfiointipyyhetta? You know just in case...

Tama on itse asiassa jo kolmas kerta vuoden sisaan, kun minut on lukittu oman asuntoni ulkopuolelle. Ja jotenkin rohkenen epailla, etta tuskin jaa viimeiseksi. Kaksi sisaankayntia asuntoon on mahtava juttu, paitsi jos toinen niista on autotallin puolella ja jonkun aivot ovat automatisoituneet laittamaan kaikki ovet aina tuplalukkoon. En nyt osoittele tassa mitaan syyttavia sormia, kunhan vain totean, etta meidan taloudessa mina en ole enaa se, jolla on tarve ajatuksissaan naksauttaa molemmat lukot sappiin. Paitsi iltaisin, kun kayn Buckinhamin palatsin vahdinvaihtovuorojen tarkkuudella ennen sankyyn kompimista tarkistamassa, jotta jokainen lukko on closed asennossa. Oon katsellut ehka vahan liikaa Criminal mindsia. Tiedan, mita voi tapahtua tyhmille tytoille, jotka eivat lukitse oviaan (ja joilla ei ole Abloy lukkoja, joita ei voi hiuspinneilla availla).

Siis tata kyseista "UPS! I got locked out again!" ongelmaahan ei olisi, ellemme pitaisi autoamme tallissa. Tai vaihtoehtoisesti Jenkeilla olisi holmoa systeemia, missa kerrostalon oveen tungetaan kaksi paallekkaista lukkoa, joista toisen saa auki vain sisapuolelta. Siina vaiheessa kun lahtee autolla, poistuu tallin kautta, eika valttamatta edes vilkaise oikeaan ulko-oveen ja sen lukkojen vipujen merkitseviin suuntiin (paitsi jos on mina). Olenkin ottanut rutiiniksi autotallin kautta poistuessani avata ulko-oven takalukosta, just in case. Eihan sita koskaan tieda, jos auto vaikka pollitaan joltain parkkikselta ja joudut tuleen kotiin muulla vempeleella kuin omalla biililla. Silloin ei ole tallin kaukosaadinta mukana (koska se on pollityn auton sailytyslokerosssa), ja jos ulko-ovi takalukossa, ei paase kotiinsa ja se jos mika voi vituttaa pollityn auton jalkeen. (Ai miten niin, mulla on aina worst case scenario mielessa. Pessimisti ei kuule pety, vaitti joku viisas mies joskus..)

Jos olen kotosalla ja Tatu on toissa, kodin ulkopuolelle lukkiutuminen ei ole ongelma. Joudun avaamaan lukot, jotta paasen ulos ovesta ja lukitsemaan oven ulkopuolelta avaimella lahteissa. (Taalla ei voi vahingossa paiskautua ovi kiinni ja jaada lukkojen taa) Mutta, jos itse olen poissa, Tatu tulee kotiin olko-ovesta, lukitsee sen ajatuksissaan takalukkoon ja lahtee autotallin kautta, voi minun tullessani kotiin ennen miesta, kayda kuten taman paivan mahtava demonstraatio osoittaa. Nyt kun tarkemmin mietin, noin voi kayda myos, jos tulen kotiin miehen jalkeen. Yhden kerran kotiuduin tyttojen illanvietosta puolen yon jalkeen melkein kurpitsaksi muuttuneena ja herra oli jo mennyt nukkumaan. Oli sitten laittanut mukavasti ovet rouvaa varten takalukkoon. Onneksi herasi oven koputteluun... Hmm.. Pitaisikohan tasta nyt vetaa karuja johtopaatoksia, etta en voi enaa harrastaa tyttojen iltoja. Joka kerta nayttaa ovet olevan lukittuna kotiin tullessani. Samoilla asoilla meinaan olin tanakin perjantai-iltana liikkeella.

Paiva aikaan takalukossa oleva ovi ei ole maailmanloppu. Toimistolta voi aina kayda hakemassa jonkun Josen, jolla on yleisavain autotalleihin. Been there done that, kun tulin melkein vuosi sitten ajokokeesta. Mutta kappas keppas toimiston aukioloajat eivat osu yksiin naiden late night keikkojen kanssa. Mika on mielestani ihan ymmarrettavaa, vaikka vanhana asiakaspalvelijana toki muistan, etta asikkaiden mielesta asioitaan pitaisi pystya hoitamaan vaikka aamuviidelta. Vanhana asiakaspalvelijana myos ymmarran, etta omasta typeryydestaan kuuluu maksaa. En ole katkera Joselle, ettei han ole minulle tallin ovea tahan aikaan avaamassa. Olen vain sen verran viisaampi, etta reissun paalle lahtiessani alan roudata autotallin kaukosaadinta mukanani. Oppia ika kaikki. 

Joulu meni jo , part II

Viime vuonna, kun koitin saada Tatua ostamaan meille joulukuusta, mies hankki jouluksi matkan Floridaan. Ilmeisesti hän pääsi tänä vuonna laskelmissaan siihen tulokseen, että monta vuotta säilyvä muovikuusi tulee lopulta taloudellisemmaksi kuin joka vuotiset joulumatkat, sillä pitkän väsytyksen tuloksena kuusi tuli lopulta taloon. (Ja koska kohtalolla on ironinen huumorintaju, meillä on nyt ensi joululle kolme kuusta. Rakkaat Slovakituttumme saivat joulun alla kuulla joutuvansa muuttamaan pois Dallasista, joten he lahjoittivat meille kaksi kuustaan. Ne haettiin kotiin eilen. Tatun joulupainajainen vaan pahenee :P )

Tiedän, että muovikuusilla on vihaajansa. Itse vihaan kuitenkin huomattavasti enemmän vielä heinäkuussa ympäri kämppää löytyivä neulasia kuin vihreäksi maalattua keinotekoista materiaalia. Hankkimamme kuusi näyttää itse asiassa yllättävän aidolle (ainakin ilman piilareita), sillä oksien latvat on muotoiltu näyttämään neulasilta, ei vihreiltä pullosudeilta.

Kuusi vaati koristeet, ja niitähän minulta löytyi. Kaikki kauniisti paketoituna vintillä, 8000km päässä kuusestamme. Ihan tähän hätään niitä ei Tampereelta vintiltä kipaistu hakemaan, joten kehiin otettiin Plan B. Ironistahan tässä kaikessa koristetouhussa on, että lähes kaikki Suomessa vintillä nököttävät koristeeni ovat lähtöisin Jenkeistä. On se hyvä olla roudannut niitä viimeiset 10v rapakon takaa Suomeen, ihan vaan voidakseen roudata ne muuttokontilla Atlantin yli takaisin. Mikäs se sanonta siitä turhasta työstä olikaan... Tosin eipä nyt mennä asioiden edelle. Muuttokontti on edelleen vain jossittelua, ja joulukoristeiden pääseminen reissaavien tavaroiden joukkoon epävarmaa. Hoidetaan nyt ensin tämä jumalaton paperisota kuntoon.

Rakas kuusemme sai tänä vuonna tyytyä taalan kaupan palleroihin ja käsityötaitoni näytteisiin. Halusin, että Tatulle tulee kotoisa olo, joten kävin ryöstämässä lankakaupan koristuksiani varten. (Jos joudutte miettimään, miksi lankakerät tuovat Tatulle kotoisan olon, ette ole tavanneet anoppiani.) Lankakerät pyörivät pitkin lattiaa kun aloin värkkäämään punatulkkuja, noita lapsuusvuosien saatosta hämärästi mieleen muistuneita koristeita. Onneksi on Youtube-videot ja Pinterest-taulut. Muuten olisi voinut kestää puoli elämää saada lankakasat muistuttamaan lentäviä siivekkäitä.

Olipa kerran kolme lankakerää...

... joista tuli isona punatulkkuja.

Tulkkuparvi, joskin osa vielä ilman auringonkukansiemennokkia

Kun Angry bird armeijani oli valmis, siirryin täyttämään tähtitaivasta. Origami-tuokiosta syntyi paperitähtiä, joita saattoi huoletta lätmiä kuuseen. Sitten puuttuivat enää vain lumipallot. Onneksi joulun alla oli vielä mukavia parinkympin helteitä, jotta pystyi parvekkeella hoitamaan liimavesilankasotkuaskartelusession. Kun itse siivoaa asuntonsa, oppii siirtämään suurimmat kaaoksen aikaansaavat toimet neljän seinän ulkopuolelle. Lankapalleroistani tuli hurmaavia, vaikka itse sanonkin. Ja onnistumisen fiilis oli lähes yhtä hyvä kuin 7-vuotiaalla naperolla, joka on lopputuloksen lisäksi onnistunut liimaamaan vain muutaman niskavillan toisiinsa kiinni. (memo to myself; kun kädet ovat liimassa, älä koita pyyhkäistä niskasta pois siellä kiipeävää leppäkerttua...)

Pallot killumassa parvekkeella. 

No niin, ripustinta vaille valmiita kuusenkoristeita.

Yksi paperitähti pääsi karkkikuusen latvaan.

Kun koristeet oli valmiina, oli aika asetella ne kuuseen. Jostain syystä suoritimme koristelurituaalin jonkin asteisena parisuhdetehtävänä. Don't get me wrong, mutta olen tälläisissä esteettisissä asioissa silleen ehkä ihan pikkusen neuroottinen perfektionisti. Kuusi pitää olla tasaisesti koristeltu niin, että jokainen koriste on sellaisella paikalla, että se näyttää kuuluvan juuri siihen. Ei tyyliin kolmea punaista palloa vierekkäin. Niinpä tehtävässä saattoi olla katastrofin ainekset ilmassa. Mutta hei, pitäähän avioliitossa hioa yhteistyötaitoja, right?

Laitoimme kaikki koristeet pöydälle ja vuoron perään valitsimme siitä koristeen, jonka törkkäsimme kuuseen. Valmista kuusta katsellessani, olin hyvin ylpeä sekä itsestäni että miehestäni. Olimme saaneet aikaan lopputuloksen, joka ei raastanut hermojani ja näytti tasapainoiselle. Tatu yllätti täysin koristelusilmällään ja järkytyin etten tuntenut tarvetta käydä siirtelemässä Tatun laittamia palleroita paikasta toiseen.

Näillä mentiin. Kuusenkoristelumateriaali limited edition 2017.

Koristelu on tärkeää hoitaa teemaan soveltuvassa asustuksessa.

Ote lopputuloksesta. 

Joulun alla Tatun kaljaliigan joukkueella oli pronssipeli. Olin sopinut yhden Tatun joukkuekaverin vaimon kanssa, että vedämme kannustavien vaimojen roolia, ja menemme katsomaan matsia. Toisin sanoen juomaan kaljat hallin yläbaariin. Koska Amerikka on rumien joulupaitojen kotimaa, päätimme tehdä kannustuksemme tyylillä, siis Ugly Christmas sweater päällä. Oma versioni ei oikeastaan ole paita, vaan mekko. Mikä toki ei tarkoita etteikö se olisi yhtä kammottava kuin mitä lyhyempi malli olisi. Oma asusteeni oli tuunattu kulkusilla, kaverini vilkkuvilla valoilla. Meistä siis lähti siis sekä valo- että ääniefektejä. Tosin paikalla ei ollut yleisöruuhkaa (kuten ei koskaan), joten hirveän montaa henkeä emme päässeet viihdyttämään.

Poikien luistellessa kentälle, aloin epäillä oliko heillä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Miksi puolet joukkuueesta oli laittanut päälleen valkoisen pelipaidan ja puolet mustan. Olivatko pojat nyt pikkuisen sekaisin edustivatko koti- vai vierasjoukkuetta? No eivät olleet... Siinä vaiheessa kun Tatu luisteli kentällä meille tuulettaen, eikä paikalla näkynyt yhtään vastustajaa, tajusin, mitä oli tapahtunut. Joulukiireiden takia vastapuoli ei ollut saanut joukkuetta kasaan (tai no, oli siellä 2 jätkää kuulemma pukukopissa ollut vastapuolta edustamassa), joten Beer Societylle tuli luovutusvoitto. Kun hallille kerran oli raahauduttu, kundit eivät kuitenkaan heittäneet pyyhettä kehiin, vaan vetivät treenit pelaten itse itseään vastaan. Haastetta lisäsi, että vain toisella puoliskolla oli maalivahti käytössä :D Hetken aikaa pyörittelimme yläkatsomossa päätämme, että olimme tulleet seuraamaan treenejä. Tuo oli ihan ymmärrettävää ja jopa söpöä kun oli 19v ja kävi katsomassa ihastuksensa reenejä, mutta tässä ikäluokassa lähinnä vain hämmentävää. Niinpä seuraamisen sijaan syvennyimme kehitäviin keskustelunaiheisiin.

Vihreää tonttuilua kulkuset kilisten. 

Katos katos, kaljapullon kyljessähän on lunttilappu kansallislaulun sanoihin. 

Voittotuuletukset, ennen yhtäkään pelattua minuuttia.

Isot pojat treenaa. 

Aaton aattona kävimme Starsin pelissä. Kuinkas muutenkaan. Sieltä tuli se ensimmäinen ja ainoa joululahja. Starsit voittivat rankkareissa. Pelin jälkeen päätimme koukata kotimatkalla ihailemassa köyhien ja vaatimattomasti asuvien jouluvaloja Highland & University Parkin alueilla. Vaikka kello oli lähes yksitoista illalla, emme todellakaan olleet ainoita, jotka olivat jouluvalokierroksella. Autoja kuhisi alueella, kuten myös hevosten vetämiä kärryjä. Tämä jouluperinne ei todellakaan ole mikään muutaman harvan keksintö.

Ilta huipentui 100 joulupukin taloon. Se ei ollut todellakaan se kaikkeain parhaimmalla maulla koristeltu kiinteistö, mutta kuitenkin se, joka sai leuat parhaiten loksahtamaan. Itse omistaja seisoskeli pihassa Chiago Blackhawksin pelipaita päällä ja huikkaili talon edessä kuvia räpsiville tulemaan vaan peremmälle pihaan ihastelemaan tuotoksiaan. Jotenkin veikkaisin, että itselläni olisi aatonaattona ilta yhdeltätoista parempaakin tekemistä, kuin seisoa pönöttää ulkona kylmässä ja  kutsua tuikituntemattomia talsimaan etupihalleni. Tosi en koskaan saisi joulukoristeilla aikaan sellaista spektaakkelia, että joku haluaisi sitä yhdeltätoista yöllä tulla tuijottamaan.

Yläkerran parvekkeella oli pukkipari demonstroimasssa kuninkaallista heilutusta. 

Heijastuksia katolla & nokkapellillä.

Pukki tärähtäneessä valokeilassa...

Valoja, valoja, enemmän valoja!

Kaverit olivat sitten hankkineet tollasen astetta isomman nutcrakerin vahtiin oveaan.

Sadan pukin talo. Tsekkaa pelottavaa päätä talon etuoven päällä

Riviin järjesty!

Tässä talossa ei oltu rasistisia. Löytyi myös etnisen vähemmistön edustaja joukosta.
Saanko esitellä, black Santa.

Olis ollut pari johtoa jollain oravalla jyrsittävänä.
En halua nähdä tämän tyypin sähkölaskua joulun jälkeen...

Jouluaattona vetäisin ykköset päälle. Siis sen ungly christmas tonttuasun. Tehostin vihreä-raidallista kilikello-unelmaa kirkkaan punaisilla sukkahousuilla. Siinä sitä vasta silmä lepäsi :P Telkusta ei tullut joulupukin kuumaa linjaa. Mikä tosin oli ehkä ihan hyvä, sillä vuoden teeman mukaisesti se  olisi varmaan peruttu jo nimen  perusteella toteamalla #Metoo. Niinpä me tyydyimme vain pelailemaan koko päivän eri lautapelejä. Katsomamme Sesam streetin joulujaksokin taisi tulla vasta joulupäivänä. Jouluaatto kuitenkin on täällä ihan tavallinen arkipäivä ilman suurempaa christmas spiritiä, mikä selitti television annin tyhjyyden.

Jouluaaton tonttu look.

Vuoden sana on tainnut olla fake news, mutta meilläpä oli fake presents.
Vaikka ei oikeasti vaihtaisikaan lahjoja, on hyvä kääriä tyhjiä laatikoita kuusen alle muodon vuoksi,
Ei kato tule tunne, että on ollut kamalan tuhma, kun jotain näkyy kuusen alla.

Koitin piilottaa termostaatin koristeilla...

En pidä jouluruoista. En ole koskaan pitänyt. Siksi järkytin itseni huomatessani vääntäväni miehelle porkkana- ja perunalaatikkoa. Vielä shokeeraavampaa oli tajuta olevansa kaupassa ostamassa sekä kalkkunaa että kinkkua (valmiiksi savustettua & kypsytteyä sellaista). Suurin naula omaan jouluruokainhoarkkuuni oli jouluaattoaamuna keittelemäni riisipuuro, johon kaapista löytyi vielä kanelia. Mitä minulle on tapahtumassa!?

Okei, laatikot olivat harvinaisen hyviä ja annan itselleni niistä täydet 10 pistettä, vaikka se kuinka kuulostaisi itsekehulle. Asun nyt Amerikassa, joten saan kehua, että kaikki mitä teen on maailman parasta. Itse asiassa en pelkästään saa vaan myös pitää. Siinä vaiheessa kun siirryn lopulta jonain kauniina päivänä takaisin työmarkkinoille, on pakko opetella myymään itsensä helvetin hyvänä joka asiassa. After all, maassa maan tavalla. Täällä ei paljon vaatimattomuus kaunista. Mutta takaisin laatikoihin tästä harhautuneesta itsekehutreenistä. Aion tehdä ja syödä laatikoita ensikin vuonna. Piti näköjään muuttaa pois suomesta, että ne alkoivat maistumaan.

Lihaa meillä oli kahdelle hengelle vaatimattomat 5kg syötäväksi, mutta kummasti se kokonainen kalkkunan rinta katosi joulunpyhien aikana ja kinkkuakin jäi jäljelle vain sen verran että siitä sai laitettua pakkaseen pussilliset kinkkukiusausta ja hernekeittoa varten. Molemmat olivat maultaan loistavia. Hitto, en pystynyt niitäkään vihaamaan. Tosin onneksi riisipuuro ei tuottanut pettymystä ja voin edelleen vanhvalla rintaäänellä todeta, että se tavara on aivan kamalaa kuraa. Toi mieleeni kaikki ne lapsuusjoulut kun mummo keitteli aina hirveän kattilallisen riisipuuroa ja sekametelisoppaa, mikä oli pahin painajaiseni. Joka vuosi äiti tunnollisesti lahjoi minut vaimentamaan oksennusrefleksini ja syömään kiltisti mummon tekemiä "herkkuja", jottei mummolle tulisi paha mieli nirsoudestani. Olen siis jo pienenä oppinut, että rahan eteen on tehtävä työtä, joka ei ole aina mieluisaa...

Lihaa, lihaa, enemmän lihaa...

Riisipuuro-vuori ja keneli-kukkulat.

Näyte joulupöydästä. 

Tulipa turvallinen olo tätä skumppapulloa availlessa :P

Joulupäivä ei suuremmin eronnut jouluaatosta. Ulkona oli kylmä, harmaata ja tuulista, joten sinne ei kukaan viitsinyt mennä. Ei ainakaan kukaan Dallasilaistunut suomalainen. Sekin päivä meni siis pelaillessa. Vuorossa oli Holopaisten talouden Puzzle Master 2017 skaba.

Kun aloimme koota Tatun kanssa yhdessä palapelejä, totesimme rakentamisstrategiamme täysin erilaisiksi. Luonnollisesti  minä naisena olin sitä mieltä, että oma järjestelmällinen strategiani on järkyttävän paljon tehokkaampi kuin herra insinöörin kaaos strategia. Nyt reilu vuosi myöhemmin totesin, että oli aika selvittää, kuka on taloutemme palapelikingi. Alkuperäissuunnitelmani oli ostaa kaksi samanlaista 500 palan peliä ja olisimme tehneet ne yhtä aikaa. Voittaja olisi ollut se, joka olisi ensin valmis. Kävi kuitenkin niin, että kun olin tähän kalliiseen kokeiluumme hankkimassa materiaalia dollarin kaupasta, en osannut päättää kahden palapelin välillä, kumpi olisi kivempi. Niinpä maksimoin testimateriaalin ja testauskerrat ostamalla kaksi erilaista.

Joulupäivänä kaivoimme varastosta esiin Ikean tuoleista jääneet pahvilaatikot, asetimme ne olohuoneen lattialle pelipöydiksi, kiskasimme hihat ylös ja lähdimme taistoon. Kun tuli ajankohtaiseksi piipahtaa täydentämässä lasia, tai tyhjentämässä nestettä, joka aiheutui lasin täydentämisistä, puhallettiin pilliin ja peli pistettiin poikki. Kumpikaan ei saanut edes vilkaista palojaan tuona taukoaikana. Kuten todettu, ei otettu kovin vakavasti tätä kilpailua...

Lopputulos oli kaikkea muuta, kuin mitä olin odottanut. Hävisin! Kymmenellä minuutilla. Etenimme suhteellisen tasaisesti aina viime metreille asti, jolloin Tatun hahmottamiskyky ilmeisesti vei voiton. Siinä vaiheessa, kun itselläni oli enää aikas samannäköisiä palasia jäljellä, olisi pitänyt aloittaa tarkka värien ja viivojen systemaattinen hahmottelu, jotta ne olisivat kolahtaneet paikoilleen. Tuo ei kuitenkaan ole yhtään tyylistäni, vaan spontaanisti tungin palasia sinne tänne koittaen saada niitä ehkä vähän turhankin paljon tuurilla paikoilleen.

Ei hätää, palapelit vaihdettiin parin päivän päästä päikseen ja minulla oli mahdollisuus revanssiin. Jossain vaiheessa menin jo Tatua edellä, mutta jälleen kerran nuo viimeiset palat koituivat kohtalokseni. Samalla saamarin 10 minuutilla Tatu vei nytkin voiton. Luonnollisesti syynä ei voinut olla se, että Tatu olisi ollut paljon parempi kokoaamaan pelejä. Jos olisimme koonneet palapelin päivänvalolla, olisin voittanut. Keinovalossa värierot eivät tule yhtä hyvin esille. Niin tai jos olisi ollut täysikuu ja Merkurius juuri siirtynyt Neitsyen tähtimerkkiin, se olisi varmasti kanssa vaikuttanut. Tai kiinalaisen lohkäärmeliemen nauttiminen päällä seisoen juuri ennen kokoamisen aloittamista. Ai miten niin minun on hieman vaikeaa niellä tappiotani? Ensi jouluna sitten uudestaan, Puzzle master 2018 tuo varmasti paremmat lopputulokset. Onhan meillä silloin kolme joulukuustakin. Ne ovat varmasti edukseni.

Ensimmäisillä metreillä mennään. Oon suurin piirtein silmät kiinni,
etten saa etumatkaa Tatuun kuvanottohetkellä. 

Alku oli tasaista...

Minä ja mun viimeset palat, jotka sai mut häviään...

Valmiita otoksia.