Mitä ydinohjus teki preerialla? Varusteli kylmää sotaa.

Mikä viilentäisi lauantain lämmintä tunnelmaa paremmin, kuin palaaminen Kylmän sodan aikoihin? Ajaessamme pois Badlandsin kansallispuistosta kohti Interstate 90:tä, ympärillämme aukeni pelkkää tasaista preeriaa. Vielä muutama vuosikymmen aiemmin, tuo valtava tasanko oli peittänyt alleen maailmanlopun mahdollistavan tuhovoiman. Kylmän sodan aikana Keskilänteen sijoitettiin 1000 ydinkärjellä varustettua ohjusta, joista 150 löysi kotinsa Etelä Dakotan preerioilta. 

Itse olin sen verran nuori kylmänsodan loppukauden aikana, etten siihen koskaan kiinnittänyt huomiota. Gorbatsov oli vain joku hassu setä jolla oli punainen läntti otsassa. En todellakaan ymmärtänyt, että tuo hassu setä olisi voinut päätöksillään aiheuttaa tuntemani maailman tuhoutumisen ja päästää valloilleen radioaktiivisen helvetin. Toisaalta, eipä sitä pienen lapsen olisi kuulunutkaan tajuta.

Nykyisin Ydinkärjistä ja kylmästä sodasta puhuttaessa itselle hiipii väkisinkin mieleen TOP SECRET leimalla suljetut kansiot ja punaiset napit, joita painamalla ohjukset syöksyisivät kohti tuhottavaa kohdettaan. Mitä olinko väärässä? No eipä olisi ensimmäinen kerta… South Dakotan ohjukset eivät vastoin yleistä oletusta, olleet koskaan salaisia. Vaikka kärjet sijaitsivat maan alla, niiden päällinen lasikupu oli näkyvillä kaikille I-90 ajaville, jotka vain osasivat katseensa oikeaan suuntaan kohdistaa. Järjellä ajateltuna on myös ehkä ihan ymmärrettävää, että maailman kohtalosta päättävien ohjusten laukaisemisesta oli tehty hieman vaativampaa kuin nappulan näpäyttäminen suoraksi ojennetulla etusormella. 

Badlandsin kansallispuiston pohjoispuolella sijaitsee Minuteman National Historic site. Itselle oli edellisellä vierailulla tullut täytenä yllätyksenä South Dakotan Preerioiden Ydinkärkiyllärit. Tällä reissulla olin osannut varata aikaa aiheeseen tutustumiseen. Niinpä kurvasimme kohteen visitor centerille. 

Visitor Centerin pihassa meitä tervehti omituinen "panssariauto", joka näytti yhdistelmältä Pelle Pelottoman keksintöä, aloittelevan hitsarin projektia ja vanhan James Bond leffan rekvisiittaa. Infotaulun mukaan sen ajaminen oli yhtä epämiellyttävää, mitä ulkonäön perusteella saattoikin kuvitella.

Tervetuloa kohteeseen! Bongaatko jo hassun panssariauton?

Aina niin pakollinen kyltin kanssa pönötys. 

Tämän menopelin nimi on Peacekeeper. Puhun nyt tuosta metallisesta pyörillä kulkevasta vekottimesta, en siitä miehestä sen edessä, heh...

Visitor centerin yhteydessä ollut museo oli mielenkiintoinen, paljon luettavaa Tatulle (jonka siis tarvii aina lukea jokainen infokyltti). Pääsin koskettamaan museossa Berliinin muuria, lohdutuspalkinto sille, etten ehtinyt taaskaan käydä tsekkaamassa isoa palaa muurista, joka on sijaitsee Rapid Cityn keskustassa olevassa puistossa. Mistä syystä juuri Rapid Cityssä? No sitä faktaa en ole ehtinyt selvittää. 

Monumentin 28 minuuttia kestävä video oli amerikkalaisille varmasti syventävä sukellus maailmanhistoriaan. Meille se oli kertaus koulun historian tunnilta. Ilokseni huomasin, että leffassa puhuva ydinkärkiä back in the day vahtinut mies oli sama herra, joka oli Visitor centerin aulassa tullut juttelemaan minulle. This place was authentic for sure. 

On taidettu tähän kylttiin hakea inspiraatiota vähän Dominon pizzaketjulta.

Koskettu on! Niin Berliinissä kun Sout Dakotassakin.

Olen usein miettinyt, mikä voisi olla maailman tylsin ammatti. Tulitikkurasian täyttäjä? Bin-goemäntä? Vastaus muutama vuosikymmen sitten olisi kuitenkin tainnut olla ohjusten laukaisutukikohdan vastuuhenkilö. Kyseiset ihmiset olivat vastuussa ohjusten matkaan lähettämisestä mahdollisen laukaisukäskyn saapuessa. He työskentelivät kolmen päivän jaksoissa; 3 päivää töitä, 3 päivää vapaata. Heidän työtehtävänsä oli odottaa jonain päivänä mahdollisesti saapuvaa käskyä laukaista vartioimansa ohjukset kohti vihollisen koordinaatteja. Kuten me 2020-luvulla nykyään elävät tiedämme, tuollaista komentoa ei koskaan saapunut. Kyseiset vastuuhenkilöt viettivät siis noin 30v maan alla passissa odottaen joka minuutti jotain, mitä ei luojan kiitos koskaan tullutkaan. Time well waisted, vai miten se Brad Paisley nyt lauloikaan…

Aivan kuten avioliittoon, myös ohjusten laukaisemiseen tarvittiin kaksi henkilöä, jotka olivat asiasta samaa mieltä. Maanalaisessa laukaisukeskuksessa oli aina vuorossa kaksi henkilöä, kellonajasta riippumatta. Mikäli käsky olisi saapunut, heidän olisi ensin pitänyt purkaa koodattu viesti (eihän asioita nyt sovi tehdä liian helpoksi…) ja olla samaa mieltä viestin aitoudesta. Tämän jälkeen kumpikin olisi avannut henkilökohtaiset kassakaappinsa, joissa säilytettiin laukaisuun tarvittavia avaimia. Avaimet olisi laitettu niille varattuihin koloihin ja molempia käännetty yhtä aikaa ohjuksen laukaisemiseksi.

Jotta ei olisi käynyt kuten Bond-elokuvissa, joissa pahis soluttautuu sankarien joukkoon ja kolkkaa "kaverinsa" juuri ratkaisevalla hetkellä laukaistakseen ohjuksen yksin, oli avainten kääntöpaikat sijoitettu riittävän kauas toisistaan. Etäisyys oli tarkkaan mitoitettu: yksin laukaisu ei olisi onnistunut, ellei henkilöllä olisi ollut venyviä kumikäsiä kuin Disneyn Ihmeperheen Elastigirlillä. Toisin sanoen yhden ihmisen oli fyysisesti mahdotonta laukaista ohjuksia yksin.Se, mikä oli mahdollista, oli ohjuksen laukaiseminen alle 6minuutissa. Jos oli laukaisemisaika tehokas, niin oli ohjuksen etenemisvauhti ja mahdollinen tuhojälkikin. Ohjus olisi voinut kulkea pohjoisnavan yli ja saavuttaa 6000 mailin päässä sijaineen Neuvostoliittolaisen kohteensa puolessa tunnissa. Wow that’s what I call fast. Miksei lentokoneet kulje samaa vauhtia? Atlantin ylitys olisi huomattavasti kivuttomampaa. Ohjuksen tuhovoima olisi kohteeseen syöksyessään vastannut kuuttakymmentä Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. En lähde edes spekuloimaan, miltä entinen naapurivaltiomme olisi tuon jälkeen näyttänyt.

Eikös tämä kävisi vähän niinkun siitä TOP SECRET kansiosta?

 Minuteman Missile National Historic Site on jaettu muutamaan eri yksikköön. Päivä alkoi olla jo suhteellisen pitkällä, mutta kaasu pohjassa ehdimme vielä kaahata viimeiselle olemassa olevalle ydinohjussiilolle, D-9 Unitille. Muut siilot tuhottiin ydinaseistariisumissopimuksen mukaisesti räjäytämällä. Venäjän edustajat kävivät paikan päällä tarkistamassa tilanteen, jonka jälkeen siilojen alue lanattiin maan tasalle. 

D-9 Unitilla meitä oli vastassa henkilö, joka oli aikoinaan työskennellyt ydinohjussiiloilla. Hän oli paikalla kertoilemassa tarinoita kylmän sodan ajoilta. Tai no meidän tapauksessamme enemmänkin vastaamassa erään tiedonjanoisen rouvan loputtomaan kysymystulvaan. Huomasin, että tämäkin työntekijä oli museon 28 minuuttisesa videosta tuttu. Melkein teki mieli alkaa nimmareita kerätä. Hei come on, maapallon tulevaisuus oli kerran heidän käsissään!

Aidattu ja vartioitu alue, tervetuloa D-9 Unitiin. 

Siilon sisällä oli edelleen ohjus, joskin ydinaseeton sellainen. Siilon päälle oli rakennettu lasikupu, jonka läpi pääsimme ihailemaan tuota metallista jättiläistä pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein. Lasikupu ei ollut pelkästään turistien suosikki, myös käärmeet olivat ihastuneet siihen. Ne luikertelivat kuvun päälle lämmittelemään auringossa. Haukoille auringonpalvoja Buffet sopi loistavasti. Linnut syöksyivät nappaamaan luikertelijoita vatsansa täytteeksi, samalla laukaisten alueen liiketunnistimet ja aiheuttaen hälytyksen.

Kyllä, luit oikein: liiketunnistimet. Alue on tarkasti vartioitu. Siilon ympärillä maaperässä on sensoreita, jotka reagoivat värähtelyyn. Älä siis koita myyränä kaivaa itseäsi paikalle! Dronen lennättäminen siilon yllä ei myöskään ole suositeltavaa — se takaa sinulle loman oranssissa haalarissa rakennuksessa, jonka ikkunoissa on kalterit. Toisin sanoen paikalle kannattaa mennä vain, kun joku on siellä kertomassa sinulle faktoja. Jos portti on kiinni, se on ehdoton NO GO!

Ja mitäs sitä kuvun alta paljastuukaan?

No ohjus. Herätti vähän sekavia tunteita katsoa tälläista näkyä.

Mä tykkään tälläsistä mitoista, jotka havainnollistavat!
Ohjus on neljän auton tai yhden T+Rexin pituinen. 

Yölliset örinät ja makujen taivas keskellä ei mitään

Mitä sitä syötäisiin? Tärkeä kysymys etenkin kun majoitut teltta-alueella, jossa ei ole minkäännäköistä tulentekomahdollisuutta. Tatu bongasi Pienen paikallisen food truckin Googlen kartasta. Ei kai ne kaikki 5 tähden arvostelut voineet olla väärässä?  Käänsimme auton nokan pari mailia Badlandsin kansallispuiston rajalta etelään Interiorin pikkukylään. 

Ooh La laa! Mitkä tacot ja Key Lime Pien palaset Katie's Kantina Taco truck meille loihti. Hyvät hyssykät ja Hirvensalmen hillosipulit, miten napakymppi tämä annos oli!! Minä yleensä aina ihmettelen ihmisten taco innostusta. Itse pidän niitä keskiverto ruokana, jossei mitään muuta ole saatavilla. Katien cheese crust tacot eivät kylläkään kuuluneet tuohon kategoriaan. 

Katie itse hääräsi kojussaan ja oli niin pirun mukava, että olisin voinut jäädä kuulumisia vaihtamaan ihan tuntitolkulla. Hitto, että joillain ihmisillä on taito saada sinut hyvälle tuulelle. Katie selvästi aidosti nautti työstään ja minä aidosti nautin hänen ruoastaan. Win-win situation sanoisin. 

Eräs Park Ranger, jonka kanssa olimme aiemmin Visitor Centerillä jutelleet istui meidän naapuripöydässä. Olimme selkeästi löytäneet oikean mestan, kun paikallisetkin siellä pyörivät. Autoja ajoi jatkuvalla syötöllä pihaan lisää ja kassakone lauloi. Niin lauloi varmaankin Katiekin. Maha täynnä oli hyvä lähteä ajelemaan takaisin kohti teltta-aluetta ja iltapuuhia.

Meidän Gourmet ravintola

No eikös ole hyvän näköistä settiä!?

Ruokailumaisemassakaan ei ollut mitään moittimista.

Katien Food Truckin takaseinään sai kirjotella.

Löydätkö mun vastauksen Katien kysymykseen?

Siinä hiekkatietä auringonlaskussa ajellessa ilmaan nouseva pöly sai näyttämään sille kuin niityllä olisi ollut usvaa. Maisema oli oikeastaan aika taianomainen... tai sitten taco huuruissa endorfiinit olivat vain vielä vallalla. 

Ja sitten se tapahtui! Minä näin Burrowing owlin, Pienen veikeän pöllön. Et voi käsittää, miten tohkeissani olin. Minulla oli yksi tavoite Badlandsin vierailulle, nähdä tämä preeriakoirien pesäkolot pöllivä super sympaattinen pikkupöllö. Aina siitä asti kun näin näistä kavereista kertovan dokkarin, ihastuin veijareihin. Nyt näin pariskunnan auringonlaskun hämärässä touhuamassa pesäkolollaan. Olin täynnä, niin Katien tacoista kuin onnestakin.

Auringonlaskuun ajelijat.

Preeriakoirien iltapartio.

Burrowing Owl pesäkolollaan.

Olipa kerran 3 pukkia... tai vuoripässiä ja ne tulivat kävelylle keskelle tietä. Sansu oli iloinen. Sen pituinen se. Iltahämärässä todellakin lähtee kaikki luomakunnan eläimet liikkeelle.

Ja kukas meitä siellä teltta alueella jo odotteliikaan? Meitin oma pupujussi tietenkin! Se pikkuinen pallero ei ollut yhtään ujo. Siinä se pomppi meidän ympärillä ruohoa natustellen ja oli söpö kuin mikä. Itikat kuitenkin koittivat tehdä meistä puruleluaan, joten jätimme ulkona istuskellut siltä illalta väliin ja painelimme telttaan hengailemaan. Jätimme oven auki niin, että vain hyttysverkko eristi meidät ulkona odottelevilta verenimijöitä ja näytimme niille pitkää nenää. Olimme niin lähellä, mutta kuitenkin heidän tavoittamattomissaan. Suomalainen liha yksi, Dakotalaiset inisijät nolla.

Kun ääni kuului teltan vierestä ensimmäisen kerran, jähmetyin. Mikä helvattu se oli!? Hetken aikaa mietin olinko kuvitellut kaiken. Mielikuvitukseni on kuitenkin aika villi. Kun outo mörinä kajahti ilmoille uudestaan, koitin uskotella itselleni, että jollain oli vain todella paha ongelma kuorsaamisen kanssa. Silti tiesin vastauksen haluamatta myöntää totuutta. Se oli biisoni sonni puheripulissa. Ajatus 1000 kiloisesta lihamöykystä pikkuruisen telttamme vieressä tuntui hippasen karmaisevalle. Hitto nehän oli likinäköisiä! Mitä jos niiden hämäränäkökin oli samaa luokkaa ja kaveri päättäisi ottaa oikopolun suoraan telttamme läpi? 

Jumalaton mörinä raikui pitkin teltta-aluetta, mutta kuulosti sille kuin muut ihmiset olisivat jatkaneet iltatoimia tavallisen tapaansa ilman huolen häivää. Henkilökohtaisesti en haluaisi törmätä herra biisoniin pimeässä ja piss him off  yllättämällä elukan kesken iltajoikhujen. Luonnollisesti tämä biisoni teltan vieressä joikhaamassa hetki oli se, kun iski vessahätä. Onneksi olen opetellut pidättelemään.

Kun myrähtelyt alkoivat kuulua kauempaa, uskaltauduin teltan ulkopuolelle. Mikä upea näky siellä odottikaan. Milkyway! Ei se syötävä suklaapatukka, vaan yöllistä taivasta kauniisti somistava utuinen harso. Siitä on aika, kun olen nähnyt linnunradan noin selkeästi. Etäisyys isojen kaupunkien valosaasteesta antoi meille tämän ihanan lahjan. Ai miten niin ei muka kannata lähteä hornan tuuttiin retkeilemään?

Pupun kanssa bissellä.

Telttamme avaruuden ihmeiden alla.

Yöllä heräsimme diskovaloihin. Aluksi menossa oli silent disko, mutta hetkessä taivaankannen kattilat alkoivat paukkua. Olen nukkunut ukkosella teltassa lukuisia kertoja kaatosateen piiskatessa telttaa. Viime telttareissulla kaveri kuitenkin iskosti alitajuntaan epäilyksen siemenen ja niinhän se taitaa olla, ettei se teltta mikään Faradayn häkki ole, joka salamalta suojaa. Preerialla ukkosmyräkät voivat olla rajuja ja puskea yli voimalla. Ei muuta kun makuupussit kainaloon ja autoon laittamaan etupenkkejä matalaksi. 

Ai kamala, kun jokainen vetoketjun ääni ja rasahdus kaikui yössä. Olin aivan varma, että herättäisittimme koko teltta alueen autoonevakuoitumisoperaatiollamme. Vaan emmepä olleetkaan ainoita hereillä. Auto lähestyi leirintäaluetta hiekkatieltä. Se ajeli hiljalleen teltta-aluetta ympäri. Kello oli puoli 3 yöllä. I thought that was odd. Kaikki kauhuskenaariot päässä läpikäytyäni, saatoin lopulta rauhoittua, kun auto veti parkkiin ja kaveri käveli ulos pystyttämään telttaa. Oli siinäkin harvinaisen hämärä (kirjaimellisesti) aika saapua retkeilemään. 

Chervolet Malibumme ei ollut maailman mukavin makuualusta, joten taivaallisen diskon laantuessa ja valoefektien kaikotessa horisontin taa, palasimme takaisin telttaan houkuttelemaan nukkumattia antamaan meille nuijanukutusta. Huomenna olisi aika uusien seikkailujen.

Erämaan eleganssi – Badlandsin salattu sielu

Perjantai 07/05/2024 
Rapid City, SD - Badlands National Park, SD
Ajetut mailit: 147 mailia / 237 km

Ylös, ulos ja matkaan kohti Pahaa Maata! Ainakin heti hotelliaamiaisen jälkeen. Jogurtin ja croisantin nauttimisen välissä heittäydyin työmoodiin alkaessani selittää naapuripöydän asiakkaille heidän Hiltonin asiakasetujaan. En vaan jaksanut kuunnella sen pariskunnan vastaan jankkaamista tarjoilijan kanssa. Pariskunta oli selvästi pihalla sen suhteen, mitä heidän etuhinsa kuuluu (eikä kuunteleminen ollut heidän vahvuutensa) eikä tarjoilija tiennyt miltä huonelasku Hiltonin Kultapossukerhon jäsenetuhyvitysten jälkeen näyttää respan printatessa laskun asiakkaalle. Onneksi minulla oli vastaus molempiin.

Päivän ohjelmassa oli suunnata Badlandsin kansallispuistoon. Lupasin leveästi Tatulle tarjota tämän yön, telttapaikka oli meinaan ilmainen. Bongasin Sage Creekin teltta-alueen 14 vuotta aiemmin ajellessamme Sussen kanssa vahingossa sen ohi reissullamme. Alue on first come,  First serve joten varauksia ei voinut tehdä. Piti vain ilmaantua paikalle ja toivoa, että oli ensimmäisenä vapaalla tontilla telttaansa pystyttämässä. Pelin hengen tietäessäni halusin heti aamusta mennä suoraan telttapaikkakytikselle. Tämä oli se yksi yö, kun mitään ei oltu varattu etukäteen. Minun living on the edge-hetkeni. 

Syväksi helpotuksekseni napattiin loistava paikka, joka tuli vielä omalla lemmikkipupulla varustettuna. Pupu söpöläinen asusteli kolossa meidän piknikpöytämme alla. Paljon parempi vaihtoehto kuin käärme tai paiseruttoinen preeriakoira. No joking. Alueen preeriakoirilla on todettu ruttoa. Onkohan ne käyneet sukuloimassa Bryce Canyonin Serkkujen luona, kun sielläkin sama rutto riivaa elukoita.

Veikeästi muotoillussa katoksellisessa piknik pöydässämme oli minusta hieman vankkurihenkisyyttä.

Teltta nousee viimeisen kerran tällä reissulla.

Meidän pieni palleropupu.

Ruttovaara!

Huomasimme, kuinka iso biisoni sonni hengaili teltta-alueen lähistöllä ja kieriskeli tomussa oikein kunnolla. Mahtava kaveri, kunhan ei vain tulisi illalla vierailulle telttaan. Minun ilmapatjani ei kestäisi sen painoa, eikä se mahtuisi Tatun makuupussiin. 

Teltta pystyssä, paikka valloitettuna, käänsimme autonnokan kohti kansallispuistoa. Oli aika käydä vähän ajelulla. Badlandsin kansallispuisto ei sovi ihmisille, jotka eivät pidä kivien, kallioiden tai ihan vain noin yleisesti pinnanmuodostumien katselemisesta. Rehellisesti sanottuna, that’s all they got in the park. Tosin se, miten nuo kivet, kalliot ja maamuodostelmat ovat edustettuina, on se mikä saa paikan vaikuttamaan niin mystiseltä. Osa maisemasta on kuin betonista muovattu, osa kukkuloista vaihtaa väriä kuin liukuvärjätty kangas. Vuorissa on raidallisia kerrostumia, jotka saavat ne näyttämään  elefantin ylisuurelle ruttuiselle iholle, johon on vedetty punertavia ja valkoisia poikkiviivoja. Kaiken kruunaa se, kuinka koko maisema muuttuu riippuen siitä, missä valossa sen näet. Pilvisenä päivänä Badlandsit ovat kuin toinen maailma verrattuna näkymään auringon säteiden helliessä maisemaa. 

Värien leikkiä pinnanmuodostumissa.

 Sioux intiaanit kutsuivat Badlandsien aluetta nimellä Maco sica, land bad, maa paha.

Ja he ilmaantuivat sumusta... Dramaattinen nimike valokuvalle, jonka nappasin kolmen hanka-antilooppin ylitettyä tien pölyssä. Soratiellä kun tuppaa tuo hiekka lentämään ihmisten kurvaillessa. Pelkäsin, etten saisi otuksista hyvää kuvaa, mutta Tatu The Hanka-antilooppikuiskaaja onneksi hoiti homman kotiin. Antiloopit kuuntelivat Tatun vihellystä ja kääntyivät kameralle suotuisaan suuntaan.

Kolmikko pölyn hävelttyä.

Tässä pölyttäjä...

Kun pysähdyt hetkeksi tuijottamaan suurta kanjonialuetta, tunnet itsesi pieneksi ja mitättömäksi. Keskittäessäsi katseesi maahan huomaat, kuinka se on rutikuivaa ja yhtä haurasta kuin perhosen siipi. Jos koskisit sitä, se murenisi tomuksi sormiesi alla. Kuvaus ei ole kaukana todellisuudesta. Eroosion takia hauras Badlandsin alue kuluu hiljalleen pois, eikä alueen muodostelmia ole enää 5 miljoonan vuoden päästä nähtävissä. Oli se hyvä, että olimme nyt Tatun kanssa liikkeellä emmekä silloin!

Sage Creek Overlook15 vuotta sitten. Näytti aivan samalle nytkin. Kuvan keskellä poseeraava meitsi, ei ehkä ihan samalle, mutta on mulla tuo t-paita vielä tallella.

Pinnacles overlook

Tiesittekö, että linnutkin ovat Ginin ystäviä? He vaan taitavat yleensä jättää sen tonicin pois. Ihailin Pinnacles Overlookin Luona olleita katajapensaita. Pensaiden lähistöllä oli äärimmäisen kulunut linnuista kertovaa kyltti. Kylttiä tuijottaessani mietin miten, jos olisin miljonääri pääsisin laittamaan rahani hyvään käyttöön sponsoroimalla uudet opastetaulut Badlandsin kansallispuistoon. Haalistunut tai ei, pystyin taulusta vielä hahmottamaan hauskan faktan "Many birds eat juniper berries, sweet with flavor of Gin".  Enpä olisi ensimmäisenä kuvaillut katajanmarjaa makeaksi. 

Yellow Mounds Overlook, Miten mä en muistanut tällaista edellisvierailulta? Siis aivan ihana Dr Seussmainen pyöreiden värikkäiden möllykkämäisten Kukkuloiden kokoelma. Aurinko korosti niin kauniisti kukkuloiden kerrostuminen värejä. 

Maisemaa tuijotellessa oli utopistista ajatella, että aikoinaan sillä kohtaa sijaitsi matala meri. Tuo samainen meri muuten on syy miksi Badlandsin kansallispuiston alueelta ei löydy dinosaurusten fossiileja. Tyrannosaurus rex pikkuruisine käsineen ei ollut mikään Jani Sievinen. Meren haihduttua viidakko otti vallan noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Lahoavista kasveista irtoavat kemikaalit värjäsivät maan kellertäväksi. Siksi siis paikan nimi Yellow Mounds. Jotenkin tuntui niin uskomattomalle seistä siinä ja katsella miljoonien vuosien taa. Meitä ennen tulleet eivät jättäneet jälkeensä mitään paitsi luitaan. Voin vaan kauhulla ajatella miltä nyky ihmiskunnan kerrostumat näyttävät miljoonien vuosien päästä. Jos siis koko planeettaa on edes silloin enää olemassakaan. Mutta se siitä maailmanlopun odottelemisesta. Eteenpäin! Puita! Sanoisi Burgerimiehet. 

Panorama Pointilla pidettiin pakollinen evästauko, kun oli ruisleivän makuiset maisemat. Sturgisin panimolta kylmälaukkuun jäänyt Purple Grain olut oli niin päivän asusteiden värinen, että päätyi perilläolopulloksi, vaikkei todellisuudessa oltukaan vasta kun puolivälissä. Hei hetkonen, tästähän kehittyy uusi termi tuleville reissuille: Puolimatkan taktinen tölkki. Istuttiin alas, hengähdettiin eväidemme kanssa hetki ja rimpautettiin anopille kysellen kuulumisia.

Talvikunnossapito ei nyt ollut itsellä huolenaiheena, enemmän mietitytti tuo kalkkarokäärmevaroitus.

Kyllä tätä maisemaa kelpasi katsella samalla kun lörpötteli anopin kanssa. 

 

Mitäs me violetit! Purple Grain oli mustikalla, karhunvatukkakalla ja vadelmilla maustettu herkku.
Oli muuten violettiä väriltäänkin.

Muistin Fossil Exhibit Trailin Ihan mielenkiintoiseksi edelliseltä reissulta, mutta tämä kerta kyllä muutti mieleni. Kuiva niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Jonkin sortin pääskyset olivat eri mieltä ja heistä tämä oli kovinkin trendikäs postinumero. Heillä oli varsinainen rivitalokommuuni gazebon katoksen alla.

Alueen eläimillä oli kolme vaihtoehtoa ilmaston muuttuessa: Muuttaa, mukautua tai kuolla. Eipä niitä vaihtoehtoja paljoa muuta taida nykyisinkään olla.

Rivitaloasumista katoksen alla.

Onko ketään kotona? jaa näyttäisi olevan.

Kylläpähän meitä lykästi. Saavuttiin tietämättämme Ben Reifel visitor centerille Astrofestin aikaan! Pääsimme katselemaan aurinkoa stetoskoop... eikun siis teleskoopilla. Visitor centerin piha oli teleskooppeja täynnä ja ihmiset kurkistelivat niiden läpi auringonpurkauksia. Itse jouduin testaamaan parikin kertaa, kun urpona en heti tajunnut, mitä oikein olin teleskoopin läpi katsomassa. Kannattaisi ehkä lukea ne vieressä ollevat kyltit, missä ohjeistettiin, mitä linssin läpi pitäisi etsiä.  

Turistit kyltillä

Geology festarit missattiin, mutta Astrofesteille päästiin mukaan. Vähän on tämä kesäinen festarimeininki meitsillä muuttunut nuoruusvuosista.  

Santsu-Maaria auringonpurkausten metsästäjä!

Missasimme päivän viimeisen varmasti päivitystä kaipaavan puistoffan. Sen sijaan poikkesimme katsomaan oikeita paleontologi opiskelijoita työn touhussa aitojen fossiilien parissa. Touhu ei ollut mitenkään Action packed, mutta oli hurjan mielenkiintoista nähdä esillä olleita fossiileita, joita puiston vierailijat olivat löytäneet. Joku 7-vuotias muksu oli 14 vuotta sitten löytänyt Nimravidin (Mini sapelihammastiikeri) ihan siitä visitors centerin takaa. How cool! Heti teki mieli lähteä itsekin fossiilijahtiin takapihalle kaivelemaan. Olisi ollut paljon paremmat mahdollisuudet löytöihin kun 6-vuotiaana kotitalon marjapuskien alta. (Kyllä koitin löytää sieltä dinosauruksen luita ja pyramideja, mutta huonolla tuloksella...) 

Visitor centerillä oli loistava Giftshop. Ostin ihanat käsintehdyt Badlands aiheiset metalliset korvakorut. Myynnissä oli myös upeita taidepostikortteja. Tatu kysyi halusinko, että se ostaa mulle synttärikortin. Asian kysyminen ääneen jotensakin vesittää yllätyselementin. Puhumattakaan siitä, että minä olin vinguttamassa Visaani, joten teknisesti minä olisin ostanut itse itselleni kortin, jonka mieheni olisi antanut minulle muutaman päivän päästä esittäessäni super häkeltynyttä. Kompromissina päädyttiin ostamaan yhteinen Anniversary kortti jossa komeilee Biisoni jykevän Here's to our strong stubborn, beautiful love Tekstin alla. Annoin sen sitten itse itselleni hääpäivänä, kun mieheni oli Suomessa lomalla.

Tässä olisi ollut tämä miehen valitsema synttärikortti.

Tämä lopulta päätyi kotio kehyksiin.

Jos pitäisi sanoa kummasta pidin enemmän, ikkunasta vai ovesta, niin kyllähän siitä ovesta pidemmälle pääsi. Siinä pääsi tekemään ihan jopa pienen patikan. Jos nyt olet täysin pihalla mistä puhun, niin  puiston Windows ja Door traileista. Patikkapolut olivat saaneet osuvat nimet. Joku kaunis, keltainen villikukka kukki korkeana ja huojuvana Windows trailin varrella. Olo oli kuin rypsiöljy mainoksessa. Meitä vastaan käveli nainen, joka oli pari päivää aikaisemmin ottanut Tatusta ja minusta yllättävän järkevästi rajatun kuvan Pohjois Dakotassa, satojen kilometrien päässä Badlandsilta. Kylläpä matkustavan maailma on toisinaan pieni.

Lintu ja mystinen pönöttäjä.

Door traililla pääsi seikkailemaan labyrinttimaiseen kuivaan maisemaan. Tottelimme kiltisti ohjeistusta, jossa käskettiin seuraamaan "polulle" kiviin laitettuja Trail merkkejä. Voin kuvitella kuinka helppoa olisi ollut ajatuksissaan vaellella mihin sattuu ja eksyä. Polun päättyessä, perillä komeili Trail end kyltti. Nappasimme sen kanssa pakollisen kaverikuvan. Mikä siinä onkin, että innostun aina näistä Polku päättyy-kylteistä. Olen niiden kanssa kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Hyvä ettei sydän oikein ala pamppailla, hengityskin kiihtyä ja jalat tutista, kun tuollainen kyltti on näkyvissä. Onko se vaan se, että tulee suorittanut olo kun on siitä visuaalinen todiste? Että hei sä pääsit perille! Sinä olet saavuttanut jotain, raksinut listalta yli asian, päässyt määränpäähän.

Löydä kuvasta polku.

Päätepisteessä.