Erämaan eleganssi – Badlandsin salattu sielu

Perjantai 07/05/2024 
Rapid City, SD - Badlands National Park, SD
Ajetut mailit: 147 mailia / 237 km

Ylös, ulos ja matkaan kohti Pahaa Maata! Ainakin heti hotelliaamiaisen jälkeen. Jogurtin ja croisantin nauttimisen välissä heittäydyin työmoodiin alkaessani selittää naapuripöydän asiakkaille heidän Hiltonin asiakasetujaan. En vaan jaksanut kuunnella sen pariskunnan vastaan jankkaamista tarjoilijan kanssa. Pariskunta oli selvästi pihalla sen suhteen, mitä heidän etuhinsa kuuluu (eikä kuunteleminen ollut heidän vahvuutensa) eikä tarjoilija tiennyt miltä huonelasku Hiltonin Kultapossukerhon jäsenetuhyvitysten jälkeen näyttää respan printatessa laskun asiakkaalle. Onneksi minulla oli vastaus molempiin.

Päivän ohjelmassa oli suunnata Badlandsin kansallispuistoon. Lupasin leveästi Tatulle tarjota tämän yön, telttapaikka oli meinaan ilmainen. Bongasin Sage Creekin teltta-alueen 14 vuotta aiemmin ajellessamme Sussen kanssa vahingossa sen ohi reissullamme. Alue on first come,  First serve joten varauksia ei voinut tehdä. Piti vain ilmaantua paikalle ja toivoa, että oli ensimmäisenä vapaalla tontilla telttaansa pystyttämässä. Pelin hengen tietäessäni halusin heti aamusta mennä suoraan telttapaikkakytikselle. Tämä oli se yksi yö, kun mitään ei oltu varattu etukäteen. Minun living on the edge-hetkeni. 

Syväksi helpotuksekseni napattiin loistava paikka, joka tuli vielä omalla lemmikkipupulla varustettuna. Pupu söpöläinen asusteli kolossa meidän piknikpöytämme alla. Paljon parempi vaihtoehto kuin käärme tai paiseruttoinen preeriakoira. No joking. Alueen preeriakoirilla on todettu ruttoa. Onkohan ne käyneet sukuloimassa Bryce Canyonin Serkkujen luona, kun sielläkin sama rutto riivaa elukoita.

Veikeästi muotoillussa katoksellisessa piknik pöydässämme oli minusta hieman vankkurihenkisyyttä.

Teltta nousee viimeisen kerran tällä reissulla.

Meidän pieni palleropupu.

Ruttovaara!

Huomasimme, kuinka iso biisoni sonni hengaili teltta-alueen lähistöllä ja kieriskeli tomussa oikein kunnolla. Mahtava kaveri, kunhan ei vain tulisi illalla vierailulle telttaan. Minun ilmapatjani ei kestäisi sen painoa, eikä se mahtuisi Tatun makuupussiin. 

Teltta pystyssä, paikka valloitettuna, käänsimme autonnokan kohti kansallispuistoa. Oli aika käydä vähän ajelulla. Badlandsin kansallispuisto ei sovi ihmisille, jotka eivät pidä kivien, kallioiden tai ihan vain noin yleisesti pinnanmuodostumien katselemisesta. Rehellisesti sanottuna, that’s all they got in the park. Tosin se, miten nuo kivet, kalliot ja maamuodostelmat ovat edustettuina, on se mikä saa paikan vaikuttamaan niin mystiseltä. Osa maisemasta on kuin betonista muovattu, osa kukkuloista vaihtaa väriä kuin liukuvärjätty kangas. Vuorissa on raidallisia kerrostumia, jotka saavat ne näyttämään  elefantin ylisuurelle ruttuiselle iholle, johon on vedetty punertavia ja valkoisia poikkiviivoja. Kaiken kruunaa se, kuinka koko maisema muuttuu riippuen siitä, missä valossa sen näet. Pilvisenä päivänä Badlandsit ovat kuin toinen maailma verrattuna näkymään auringon säteiden helliessä maisemaa. 

Värien leikkiä pinnanmuodostumissa.

 Sioux intiaanit kutsuivat Badlandsien aluetta nimellä Maco sica, land bad, maa paha.

Ja he ilmaantuivat sumusta... Dramaattinen nimike valokuvalle, jonka nappasin kolmen hanka-antilooppin ylitettyä tien pölyssä. Soratiellä kun tuppaa tuo hiekka lentämään ihmisten kurvaillessa. Pelkäsin, etten saisi otuksista hyvää kuvaa, mutta Tatu The Hanka-antilooppikuiskaaja onneksi hoiti homman kotiin. Antiloopit kuuntelivat Tatun vihellystä ja kääntyivät kameralle suotuisaan suuntaan.

Kolmikko pölyn hävelttyä.

Tässä pölyttäjä...

Kun pysähdyt hetkeksi tuijottamaan suurta kanjonialuetta, tunnet itsesi pieneksi ja mitättömäksi. Keskittäessäsi katseesi maahan huomaat, kuinka se on rutikuivaa ja yhtä haurasta kuin perhosen siipi. Jos koskisit sitä, se murenisi tomuksi sormiesi alla. Kuvaus ei ole kaukana todellisuudesta. Eroosion takia hauras Badlandsin alue kuluu hiljalleen pois, eikä alueen muodostelmia ole enää 5 miljoonan vuoden päästä nähtävissä. Oli se hyvä, että olimme nyt Tatun kanssa liikkeellä emmekä silloin!

Sage Creek Overlook15 vuotta sitten. Näytti aivan samalle nytkin. Kuvan keskellä poseeraava meitsi, ei ehkä ihan samalle, mutta on mulla tuo t-paita vielä tallella.

Pinnacles overlook

Tiesittekö, että linnutkin ovat Ginin ystäviä? He vaan taitavat yleensä jättää sen tonicin pois. Ihailin Pinnacles Overlookin Luona olleita katajapensaita. Pensaiden lähistöllä oli äärimmäisen kulunut linnuista kertovaa kyltti. Kylttiä tuijottaessani mietin miten, jos olisin miljonääri pääsisin laittamaan rahani hyvään käyttöön sponsoroimalla uudet opastetaulut Badlandsin kansallispuistoon. Haalistunut tai ei, pystyin taulusta vielä hahmottamaan hauskan faktan "Many birds eat juniper berries, sweet with flavor of Gin".  Enpä olisi ensimmäisenä kuvaillut katajanmarjaa makeaksi. 

Yellow Mounds Overlook, Miten mä en muistanut tällaista edellisvierailulta? Siis aivan ihana Dr Seussmainen pyöreiden värikkäiden möllykkämäisten Kukkuloiden kokoelma. Aurinko korosti niin kauniisti kukkuloiden kerrostuminen värejä. 

Maisemaa tuijotellessa oli utopistista ajatella, että aikoinaan sillä kohtaa sijaitsi matala meri. Tuo samainen meri muuten on syy miksi Badlandsin kansallispuiston alueelta ei löydy dinosaurusten fossiileja. Tyrannosaurus rex pikkuruisine käsineen ei ollut mikään Jani Sievinen. Meren haihduttua viidakko otti vallan noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Lahoavista kasveista irtoavat kemikaalit värjäsivät maan kellertäväksi. Siksi siis paikan nimi Yellow Mounds. Jotenkin tuntui niin uskomattomalle seistä siinä ja katsella miljoonien vuosien taa. Meitä ennen tulleet eivät jättäneet jälkeensä mitään paitsi luitaan. Voin vaan kauhulla ajatella miltä nyky ihmiskunnan kerrostumat näyttävät miljoonien vuosien päästä. Jos siis koko planeettaa on edes silloin enää olemassakaan. Mutta se siitä maailmanlopun odottelemisesta. Eteenpäin! Puita! Sanoisi Burgerimiehet. 

Panorama Pointilla pidettiin pakollinen evästauko, kun oli ruisleivän makuiset maisemat. Sturgisin panimolta kylmälaukkuun jäänyt Purple Grain olut oli niin päivän asusteiden värinen, että päätyi perilläolopulloksi, vaikkei todellisuudessa oltukaan vasta kun puolivälissä. Hei hetkonen, tästähän kehittyy uusi termi tuleville reissuille: Puolimatkan taktinen tölkki. Istuttiin alas, hengähdettiin eväidemme kanssa hetki ja rimpautettiin anopille kysellen kuulumisia.

Talvikunnossapito ei nyt ollut itsellä huolenaiheena, enemmän mietitytti tuo kalkkarokäärmevaroitus.

Kyllä tätä maisemaa kelpasi katsella samalla kun lörpötteli anopin kanssa. 

 

Mitäs me violetit! Purple Grain oli mustikalla, karhunvatukkakalla ja vadelmilla maustettu herkku.
Oli muuten violettiä väriltäänkin.

Muistin Fossil Exhibit Trailin Ihan mielenkiintoiseksi edelliseltä reissulta, mutta tämä kerta kyllä muutti mieleni. Kuiva niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Jonkin sortin pääskyset olivat eri mieltä ja heistä tämä oli kovinkin trendikäs postinumero. Heillä oli varsinainen rivitalokommuuni gazebon katoksen alla.

Alueen eläimillä oli kolme vaihtoehtoa ilmaston muuttuessa: Muuttaa, mukautua tai kuolla. Eipä niitä vaihtoehtoja paljoa muuta taida nykyisinkään olla.

Rivitaloasumista katoksen alla.

Onko ketään kotona? jaa näyttäisi olevan.

Kylläpähän meitä lykästi. Saavuttiin tietämättämme Ben Reifel visitor centerille Astrofestin aikaan! Pääsimme katselemaan aurinkoa stetoskoop... eikun siis teleskoopilla. Visitor centerin piha oli teleskooppeja täynnä ja ihmiset kurkistelivat niiden läpi auringonpurkauksia. Itse jouduin testaamaan parikin kertaa, kun urpona en heti tajunnut, mitä oikein olin teleskoopin läpi katsomassa. Kannattaisi ehkä lukea ne vieressä ollevat kyltit, missä ohjeistettiin, mitä linssin läpi pitäisi etsiä.  

Turistit kyltillä

Geology festarit missattiin, mutta Astrofesteille päästiin mukaan. Vähän on tämä kesäinen festarimeininki meitsillä muuttunut nuoruusvuosista.  

Santsu-Maaria auringonpurkausten metsästäjä!

Missasimme päivän viimeisen varmasti päivitystä kaipaavan puistoffan. Sen sijaan poikkesimme katsomaan oikeita paleontologi opiskelijoita työn touhussa aitojen fossiilien parissa. Touhu ei ollut mitenkään Action packed, mutta oli hurjan mielenkiintoista nähdä esillä olleita fossiileita, joita puiston vierailijat olivat löytäneet. Joku 7-vuotias muksu oli 14 vuotta sitten löytänyt Nimravidin (Mini sapelihammastiikeri) ihan siitä visitors centerin takaa. How cool! Heti teki mieli lähteä itsekin fossiilijahtiin takapihalle kaivelemaan. Olisi ollut paljon paremmat mahdollisuudet löytöihin kun 6-vuotiaana kotitalon marjapuskien alta. (Kyllä koitin löytää sieltä dinosauruksen luita ja pyramideja, mutta huonolla tuloksella...) 

Visitor centerillä oli loistava Giftshop. Ostin ihanat käsintehdyt Badlands aiheiset metalliset korvakorut. Myynnissä oli myös upeita taidepostikortteja. Tatu kysyi halusinko, että se ostaa mulle synttärikortin. Asian kysyminen ääneen jotensakin vesittää yllätyselementin. Puhumattakaan siitä, että minä olin vinguttamassa Visaani, joten teknisesti minä olisin ostanut itse itselleni kortin, jonka mieheni olisi antanut minulle muutaman päivän päästä esittäessäni super häkeltynyttä. Kompromissina päädyttiin ostamaan yhteinen Anniversary kortti jossa komeilee Biisoni jykevän Here's to our strong stubborn, beautiful love Tekstin alla. Annoin sen sitten itse itselleni hääpäivänä, kun mieheni oli Suomessa lomalla.

Tässä olisi ollut tämä miehen valitsema synttärikortti.

Tämä lopulta päätyi kotio kehyksiin.

Jos pitäisi sanoa kummasta pidin enemmän, ikkunasta vai ovesta, niin kyllähän siitä ovesta pidemmälle pääsi. Siinä pääsi tekemään ihan jopa pienen patikan. Jos nyt olet täysin pihalla mistä puhun, niin  puiston Windows ja Door traileista. Patikkapolut olivat saaneet osuvat nimet. Joku kaunis, keltainen villikukka kukki korkeana ja huojuvana Windows trailin varrella. Olo oli kuin rypsiöljy mainoksessa. Meitä vastaan käveli nainen, joka oli pari päivää aikaisemmin ottanut Tatusta ja minusta yllättävän järkevästi rajatun kuvan Pohjois Dakotassa, satojen kilometrien päässä Badlandsilta. Kylläpä matkustavan maailma on toisinaan pieni.

Lintu ja mystinen pönöttäjä.

Door traililla pääsi seikkailemaan labyrinttimaiseen kuivaan maisemaan. Tottelimme kiltisti ohjeistusta, jossa käskettiin seuraamaan "polulle" kiviin laitettuja Trail merkkejä. Voin kuvitella kuinka helppoa olisi ollut ajatuksissaan vaellella mihin sattuu ja eksyä. Polun päättyessä, perillä komeili Trail end kyltti. Nappasimme sen kanssa pakollisen kaverikuvan. Mikä siinä onkin, että innostun aina näistä Polku päättyy-kylteistä. Olen niiden kanssa kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Hyvä ettei sydän oikein ala pamppailla, hengityskin kiihtyä ja jalat tutista, kun tuollainen kyltti on näkyvissä. Onko se vaan se, että tulee suorittanut olo kun on siitä visuaalinen todiste? Että hei sä pääsit perille! Sinä olet saavuttanut jotain, raksinut listalta yli asian, päässyt määränpäähän.

Löydä kuvasta polku.

Päätepisteessä.