Kääk, ei voi olla jo joulu!!

Joulu on melkein täällä ja taas on yksi vuosi kadonnut jonnekin. Kukaan ei varoittanut 20 vuotta sitten varautumaan siihen, että vanhetessa vuodet kuluvat nopeammin. Tosin rehellisyyden nimessä todettakoon, että jos joku olisi varoittanut, en varmaan olisi uskonut. Nuorempana kuuluu epäillä vanhempien viisaita neuvoja, ihan vain todetakseen myöhemmin heidän olleen oikeassa.

Koska olen ollut äärimmäisen hiljainen blogirintamalla, tarvii varmaan kertoa tiivistetyt kuulumiset viimeiseltä puolelta vuodelta: Muutimme, matkailimme ja minä vaihdoin työtehtäviä. Siinäpä ne tärkeimmät. Lupaan avata jokaista kohtaa erillisessä blogitekstissä lähipäivinä. Koska eikös sitä jouluna ole aikaa tarinoida...

Ihanaa ja rauhallista Joulua jokaiselle!

Minä vähän askartelin tonttuja.
Tässä on Touho ja Taneli vartioimassa rakkaiden naapurien antamaa joulutervehdystä.  

4000 vuotta vanhaa vettä ja ihan pikkuisen bisseä

Hot Springs, Arkansas. Pieni kaupunki, joka ponnahti pinnalle kuumilla lähteillään. Se sai kunnian olla road tripimme viimeinen etappi. Tiedän, teidän on vaikea kuvitella, että olen viimein päässyt tarinani loppuun. Eihän se kestänyt kauaa, vain 4,5 kuukautta itse reissusta.

Syy Hot Springsin valikoitumiseen pit stopiksi oli yksinkertainen; se sijaitsi puolessa välissä Nashvillea ja Dallasia. Edellisvuoden 13 tunnin tappoajo suorilta Nahsvillesta Dallasiin ei ollut unohtunut. En aikonut toista kertaa taistella pysyäkseni hereillä ratin takana. Viime vuoden ajomatka oli painajainen.

Hot springs ei ollut kohteena uusi, vierailimme siellä 5 vuotta sitten. Historiallinen keskusta tuntui tuolloin hieman  heitteille jätetyltä tyhjine liiketiloineen. Iloksemme saimme huomata asioiden muuttuneen ja kerrankin siihen parempaan suuntaan. Uusia liikkeitä oli ilmestynyt katukuvaan ja rakennuksia oli restauroitu. Kaiken lisäksi kadulla näkyi ihmisiä!

Hot Springinsin pääkatu on täynnä toinen toistaan komeampia vanhoja kylpylärakenuksia. Mineraalipitoisista vesistä elantonsa saaneiden kypylöiden kulta-aika on taakse jääanyttä elämää, joten vain harvassa on enää jäljellä aktiivista kylpylätoimintaa. Muutama rakennus on Kansallispuiston käytössä (kyllä, Hot Springs on myös kansallispuisto), yhdessä on panimo.

Pääkadun komeat rakennukset ovat kansallispuiston alueella. 

Bath house row, eli katu täynnä kylpylöitä. 

Kivellä oleva pronssihattu oli muistomerkki ensimmäiselle
työssään murhatulle Puistonvartialle.
Vuosi oli 1927, paikka Hot springs ja murhan takana kieltolain aikana toimineet viinatrokarit.

En ole ihan varma imarteliko tämä kuva kovin hyvin Bill Clintonia,
 joka asusteli nuoruusvuotensa Hot Springsissä.

Kansallispuiston lahjatavaramyymälä ei ollut hassumassa rakennuksessa.

Ei sitä joka gift shopissa pääse kylpyammeesseen kapuamaan!

Mä löysin mun suosikki Rangerin!
Se oli tosi iloisella tuulella.

5 Vuotta sitten Superior Bathhouse Brewery oli vasta ottamassa ensi askeliaan. Heillä oli jo toimitilat  ja muiden panimoiden tuotteita hanoissaan, mutta oma tuotanto vielä uupui. Panimo on perustettu naisenergialla (go women!) ja on maailmassa ainoa laatuaan. Mikä siitä tekee uniikin? Se käyttää kuumien lahteiden vettä oluidensa panemiseen. Niin ja sijaitsee kansallispuistossa.

Koska viimeksi jäimme ilman terveysvesiolutta, oli pakko suunnata nyt takaisin. Tilasimme beer tasting flightit, mutta omaan makuun ei löytynyt kuin yksi olut. Muut olivat mielestäni aika keskiverto tavaraa, ei mitään mistä tarvisi kertoa kavereille. Sen sijaan paikan menusta löytynyt chili oli aivan taivaallista. Parasta mitä olen iäisyyksiin maistanut. Koska maailma on suuri, avara ja täynnä ihmisia, jotka kaikki asuvat samassa paikassa, pöytänaapurimme olivat Dallasista. Piti tulla ihan Hot Springsiin asti jutellakseen Dallasilaisten kanssa.

Superior Bathhouse brewery.
Panimon tilat olivat varsin mukavat.

Ja sitten maistelemaan!

Poikkesimme Kansallispuiston ylläpitämassä museossa, joka esitteli kylpylämaailman ihmeitä. Jos olen rehellinen, kylpylän härvelit näyttivät enemmän kidutuskammion vekottimilta kuin rentouttavalta tavalta viettää vapaa-aikaa. Se mitä me suomessa kutsumme kylpyläksi, on hurvikas vesihuvipuisto verrattuna näihin mineralipitoisia vesihoitoja tarjoaviin kylpylöihin.

Käytiin tsekkaamassa kansallispuiston ylläpitämässä museossa,
miltä menneen ajan kylpylämeininki näytti.

Vilvoitteluhuoneesta lähti vähän sairaalanomaiset vibat.
Olen ehkä hieman outo, mutta tuo valkoinen laatta toi mieleen kumman paljon
keskitysleirieillä näkemäni ruumiinavaushuoneet.

Höyrykaappi. Ei muuta kun sisään! Pää on ainoa sinusta ulos jäävä ruumiinosa.
Minulle tulisi pakokauhu ja ahtaanpaikankammo, jos tuollaiseen joutuisin.
Siitä olisi rentoutuminen kuulkaas tältä plikalta kaukana.

Hullun professorin laboratorio?
Ei, tässä ei koiteta kutistaa Tatua näkymättömillä säteillä,
vaan kyseessä on verenkierron liikkeelle pistävä suihku. 

Blast from the past. Kylpylän hoitajattaret tarjoilivat asiakkaille hoitojen aikana terveysvettä.
Voit ihan itse päätellä ihonväreistä, että kumpi on se työntekijä ja kumpi se rahojaan poltteleva hoidoista nauttiva asiakas. 

Minun mielikuvituksellani tästä saa kyllä jotain ihan muuta aikaiseksi,
kuin nautinnollisen suhkukokemuksen.

Liikuntarajoitteiset tuotiin hissillä yläkertaan ja
liu'utettiin katossa olevia raiteita pitkin tähän erikoisammeeseen.

Kylpylän värilasi-ikkunat olivat hyvin kauniita.

Miesten kylpytilojen katossa oli astetta komeampi lasiteos.

Kylpylän oleskeluhuone.

Herroilla on ollut komea fitness center. Vain kuntopyörä puuttuu ;) 

Ennen kuin käänsimme auton nokan kohti kotikontuja, oli pakko pullottaa mukaan tuota kuuluisaa Hots Springsin vettä. Ei sitä nimittäin joka päivä saa tilaisuutta kuljettaa autossaan 4000 vuotta vanhaa nestettä. Luit oikein, tämä lähteiden vesi on satanut maahan yli 4000 vuotta sitten. Hitaan Hämäläisen lailla vesi on ottanut aikansa matkata maakerrosten läpi noin 2,5 kilometrin syvyyteen. Matkalla se on suodattunut ja imenyt itseensä mineraaleja. Veden matka maanpinnalle onkin sitten huomattavasti sen alasmenoa nopeampi prosessi. Se kestää vain vaivaiset 100 vuotta.

Hot Springsin keskustassa on muutama julkinen vedenkeräyspiste, josta pääsee ammentamaan kuuluisaa kuumaa vetää. Emme olleet ainoita, jotka olivat vedenkeruureissulla. Meininki oli kuin Afrikkalaisella kyläkaivolla. Väkeä ajoi vesipisteiden viereen ja kanisteria toisensa perään lastattiin ulos täytettäviksi. Yhdellä tyypillä oli takapenkit kumossa ja koko peräkontti täynnä täytettäviä kanistereita!! Me sentään olimme liikkeellä ihan vain muutaman pullon taktiikalla.

Lähteistä kerätään keskimäärin 700 000 gallonaa (yli 2,5 miljoonaa litraa) vettä pävittäin. Se on ihan kiva määrä, luulisin. Minulla ei ole tässä mitään, mihin tuota määrää verrata, joten en todellisuudessa tiedä onko se paljon vai ei. En todellakaan ole tietoinen montako litraa esimerkiksi Näsijärvestä imetään (jos imetään) päivittäin Tamperelaisten käyttöön.

Vesi johdetaan kuumista lähteistä käsittelemättömänä (kuumuus tappaa kaiken tarvittavan) vesipisteitiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kuumana päivänä ajattelit ottaa lähteestä virkistävän hörpyn, voit unohtaa sen. Maanpintaan noustessaan vesi on +62c. Täytetyt lasipullot lähinnä vain polttelevat näppejäsi. Toki, jos sinulla sattuu olemaan teepussi takataskussa, saat hurjan näppärästi tehtyä itsellesi kupillisen kello viiden teetä nautittavaksi.

Kuumat muinaisvedet takakontissa lähdimme kotia kohti. Road tripimme oli ollut jälleen kerran antoisa, ja itsellä oli tunne kuin olisin ollut kuukauden lomalla. Tosin älkää liiaksi innostuko. Kahden työpäivän jälkeen tuntuikin jo taas sille kuin ei olisi koskaan missään ollutkaan ja ketutusfaktori kohosi tasaisesti mittariasteikolla. Mutta sellaista tämä elämä on. Balanssia loman ja arkirenkutuksen välillä. Tässä on nyt hyvä odotella seuraavaa ensi kevään reissua.

Pullot täyteen terveysvettä!

Meillä oli yksi vähän isompi kanisteri mukana. Lämpö hehkui kivasti muovin läpi...

Jos sulle ei sattunut tarpeeksi pulloja mukaan, voit olla tosi turisti ja ostaa tällasen
puolen gallonan pullon Kansallispuiston gift shopista ja täyttää sen lähteestä. 

Metsistä taistelutantereen kautta drinkkilasien ääreen

Kohmeisten jalkojen aamuveryttely hoidettiin kansallispuiston aavekaupungissa Daisy Townissa, joka sijaitsi teltta-alueemme kupeessa. Olin nähnyt mökkikylästä vilauksen edellisenä päivänä suunnatessamme metsään. Olin tuossa vaiheessa matkaa naukkaillut vasta sen verran vähän eväsviinipullosta, etteivät metsän keskellä näkemäni talot voineet olla kangastusta. Seuraavana aamuna halusin käydä tarkistamassa tilanteen.

Aiemmin mainitsin, kuinka Elkmontin alueella sijainneet mökit vedettiin maantasalle rakennusten  hallintaoikeuksien rauettua. Todisteena lätkäsin teille vielä kuvia piipunraadoista. Huijasin kuitenkin vähän, sillä 19 rakennusta sai armahduksen purkutuomiolta. Daisy Towniksi kutsuttu osa lomakylää suojeltiin ja rakennuksia entisöidään parhaillaan.

Daisy Townissa ei ollut ruuhkaa. Meidän lisäksemme vastaan tuli vain kaksi mummelia, jotka kurvailivat autolla, jonka rekisterikilvessä luki isolla I love Texas. Kyllä meitä Texasilaisia riittää kaikkialla. Vain muutama rakennuksista on ehtinyt tähän päivään mennessä kokea restauroinnin ihmeen. Muut odottavat masentavan sympaattisina vielä ehostusta.

Appalachian Club house toimi aikoinaan kylän clubitalona. Kyseinen rakennus on jo ehtinyt kokea kasvojenkohotuksen ja tilaa vuokrataan yksityiskäyttöön. Clubitalon kuistilla tyhjinä heiluvien keinutuolien ohi kävellessäni tunsin jonkinasteisen yhteyden paikkaan. Kurkistaessani sisälle ikkunoista saatoin kuvitella, miten ihanat pienet juhlat paikassa pystyisi järjestämään. Pitäisiköhän sitä alkaa suunnitella Clubitalolle nelikymppisiään teemalla Bring your own tent.

Appalachian Club house oli ihanan rustiikki (tai mikä ikinä nyt onkin suomennos sanalle rustic). 

Nämä kuistin keinutuolit huusivat nimeäni. 

Osaa Daisy Townin mökeistä oltiin parhaillaan remontoimassa.

Osa taloista oli ihanasti rempallaan.

Olisin halunnut nähdä tämän mökkikylän aikoinaan kun se oli loistossaan. 

Daisy Townin mökit tuntuivat edustavan montaa eri tyyliä. 

Oli aika jättää hyvästit telttailuelämälle.
Tässä reissun virallinen eräjorma olut. 

Great Smoky Mountainin Kansallispuistosta suuntasimme Nashvillen eteläpuolelle Murfreesboroon. Kuinkas sattuikaan, hotellimme vieressä sijaitsi Stones River National Battlefield. No ei muuta kun poikkeamaan!

En ala nyt suuremmin tästä sisällissodan taistelutantereesta teille saarnata, totean vain, että heilläkin oli hyvin opettavainen video visitor centerissään. Jaan teille tästä taistelusta vain yhden faktan, joka pysäytti ainakin minut. Se kertoo raadollisesti taistelun mielettömyydestä. Stones Riverin taistelu tapahtui vuoden vaihteessa 1862-1863. Kolmen päivänä aikana 23 525 miestä kuoli tai haavoittui.

Turistina taistelutantereella.

Paul Frankin apina oli lähtenyt vähän prätkäilemään...

Battlefieldin alueella sijaitsee valkoisilla hautakivillään hämmentävä hautausmaa. 

Tässä lepää muutama urhea. 

Herra Butlerin hautakiven kuva muistuttaa hämärästi Sibeliusmonumenttia...

Unionin joukkojen 57 kanuunaa tappoivat ja haavoittivat Mc Fadden linnoituksen
alueella yli 1800 konferedaation sotilasta alle tunnissa.

Neljän yön telttailun jälkeen tuntui äärettömän mukavalta päästä suihkuun. Vähemmän mukavalta tuntui kävellä hotellin aulaan chekkaamaan itseään sisään, kun ei ollut neljään edelliseen päivään nähnyt sitä suihkua. Tyylikkään sisääntulon takasi myös kylmälaukkumme, josta oli valunut vettä perässämme norona pitkin käytäviä. Itse en tietenkään ollut tuota huomannut, vaan hotellin bellman osoitti tuon minulle hissillä seisoessamme. Mahtavaa. Sehän tuosta vielä puuttui, että joku asiakas heittäisi kemat minun vesivanoihini ja haastaisi hotellin oikeuteen.

Ensimmäinen reaktioni oli juosta hakemaan jostain "Varokaa liukasta lattiaa" kyltti, jota vähän väliä saa omassa työpaikassaan pystyttää sinne sun tänne ihmisten kaadellessa ties mitä nesteitä pitkin lattioita. Käyttäydyin kuitenkin lopulta kuin tavalliset asiakkaat, kohautin olkiani ja jatkoin matkaa asiasta piittaamatta. Selvästi oli kuitenkin hotellin orientaatiopäivän turvavideot iskostuneet takaraivoon. Missä tahansa on nesteläntti, ensimmäisenä vetäistään esiin "Caution, wet floor"-kyltti ja vasta sen jälkeen mietitään läntin siivoamista. Tuolla saadaan vyörytettyä vastuu pois omilta hartioilta.

Yövyimme Embassy Suitessa, jossa talon tapoihin kuuluu päivittäinen evening reception. Ai että mistäkö ihmeen iltaisesta vastaanotosta oikein puhun? No se on sellainen kiva kahden tunnin asiakasetu, jota ei voisi koskaan Suomessa olla. Toisin sanoen talo tarjoaa majoittujille avoimen baarin ja pientä purtavaa. Siinä kun on maksanut majoituksestaan sen Hiltonin henkilökuntahinnan eli $45/yö ja vetäisee evening receptionilla pari GT:tä, muutaman margaritan ja pikkusen viiniä, saa hyvinkin nopeasti vastinetta rahoilleen. Puhumattakaan aamun mahtavasta aamiaisbuffetista, jossa kokit vääntävät sinulle tilauksesta sellaisen omeletin, kuin haluat. Jos toisinaan olenkin sitä mieltä, että elämäni valuu hukkaan hotellin vastaanotossa työskennellessäni, niin aina kun majoitun näillä naurettavan halvoilla hinnoilla, saan kummasti perusteltua sen kaiken asiakkailta kuuntelemani sonnan.

Hotellin aula oli hieman hiljainen ennen ilmaisen alkoholitarjoilun alkua.

Suomalaiset kiittävät evening receptionista, maksa ei. 

Parittelukauden sykkivä valoshow ja liian vähän lonkeroa

Viimeisenä puistopäivänä oli aika tehdä uusi ennätys. Teltta nousi pystyyn reissumme viimeisellä leirintäalueella jo yhden aikaan iltapäivällä. Teltta-alueen nimi oli Elkmont, paikka läntinen osa kansallispuistoa. Tuttavaperhe totesi tuossa vaiheessa, että heidän vaelluksensa oli siltä reissulta vaellettu ja painelivat iltapäiväksi teltta-alueen läpi virtaavalle joelle lutrailemaan. Ei huono vaihtoehto. Ryökäleet olivat nähneet vesileikkiensä lomassa upean kelta-oranssin salamanterin, jollaisen olin aina halunnut nähdä. Kuinka epäkypsää on olla kateellinen ala-aste ikäisille lapsille? Kysyn vaan kaverille...

Elkmontin telttapläntti.
Jos nyt jostain syystä ihastuit, varaa paikka # H4 enskerralla reissussas.

No ainakin olen Bear pfooffannu jalkani.
Kun on housut maastokuvioiset, karhu ei tietenkään voi huomata sua maastosta...

Jonkun yöllinen majoitus oli astetta meidän telttaa komeampi.
Oli tainnut vähän joku sisustus-Pirre tuunata leirinsä lempiväriinsä...

Me urheat vehreydestä seonneet Holopaiset jatkoimme kuntokuuriamme ja painelimme metsään. Patikkapolut lähtivät "näppärästi" teltta-alueelta. Se miksi näppärä pääsee lainausmerkkeihin johtuu siitä, että telttapaikkamme oli niin kaukana polkujen lähtöpisteestä kuin tuolla alueella vain oli mahdollista. Tulipa mukava 1,2 km alkulämmittely ja 1,2 km loppuveryttely maastolenkin lisäksi kun rampattiin polkujen lähtöpinteen ja telttapaikan välillä.

Vetäsimme pyhän kolminaisuuden combon torstaipäivän kunniaksi. Reittimme kulki Jake's Creek Trailin, Cucumber gap trailin ja Little River Trailin metsäisillä poluilla. Heti alkumatkasta oli joen varrella muistutus menneistä ajoista. Kiviset savupiiput törröttivät pystyssä luonnonkeskellä kuin sodan jäljiltä. Asunnot ympäriltä olivat lahonneet pois, haihtuneet historiana ilmaan. Piipuissa oli jotain taianomaista. Ne muistuttivat siitä, miten luonto ottaa lopulta kaiken takaisin omakseen. We may try to control it, but it will win in the end.

Piiput kertoivat tarinaa ajasta, jolloin metsäteollisuus oli alueella suurta. Little River Lumber company rakensi rautatien Elkmontiin. Junalla kuskattiin lopulta puutavaran lisäksi myös hameenhelmat hulmuten knallihattu ojossa  turisteja. Metsureiden lähdettyä mökit siirtyivät Appalachian vacation clubille, kun rikkaat Knoxvilleläiset alkoivat ostaa tontteja metsästys- ja kalastusmajoikseen 1910-luvulla. Kun Kansallispuisto perustettiin, mökkien omistajat joutuivat myymään pois tiluksensa. Heillä oli kaksi vaihtoehtoa. Saada täysi arvo rakennuksistaan ja lähteä saman tien pois alueelta tai  hyväksyä pienempi korvaus ja saada elinikäinen hallintaoikeus mökkeihinsä. Kahta kohdetta lukuunottamatta, kaikki hallintaoikeudet laukesivat 1992, jonka jälkeen mökit vedettiin maantasalle, jotta alue pääsisi takaisin luonnonmukaiseen tilaan. 

Olipa kerran talo...

Raunioilla...

David Chapman oli tärkeässä roolissa kun kansallispuistoa luotiin.
Siitä kunniasta herra sai oman mökin Elkmontiin.
Prima kunnossa autioitunut mökki ei kylläkään enäää ole,
 mutta ei oltu sentään vedetty vielä maantasalle.

Ihan vain pientä pintaremonttia vaatisi...

Cucumber Gap trail oli yllättävän kivaa pusikkoa. Reitti oli täynnä liaaneja, vain apinat puuttuivat (meitä kahta lukuunottamatta.) Tällä kertaa Tatu oli meistä se harhaluuloisempi ja koitti kuunnella, missä se karhu rymisteli. Yhdessä repeytyneessä puunrungossa hahmotimme mielestämme jo mesikämmenen kynnenjäljet. Mielikuvitusta vai ei? Paha mennä sanomaan, kun en ole David Attenborough eikä karhu ollut jättänyt nimmariaan.

Minä olin valmistautunut huolellisesti. Olin ottanut reissuevääksi pienen pullon valkkaria. sitä naukkaillessa ei paljon karhut huolettaneet. Kohautin olkapäitäni ja totesin marinoivani itseäni nallea varten, jos sen päivällismenussa sattuisi olemaan sinä iltana sitkeää suomalaista. Sitä paitsi pienet päivähömpsyt lääkinnällisistä syistä ovat aina sallittuja. Noin väitti Asta mummokin konjakkia köhään kumotessaan.

Tällä polulla oli kiusankappaleita; verta imeviä hyttysiä ja pienen pieniä kärpäsiä, jotka tekivät kamikaze lentoja suoraan sieraimiin. Ei kiva. Myöskään se mies, joka päätti kuntoilla karvaisen ja hikisen eturintamuksensa kanssa ilman paitaa ei juurikaan nostanut fiilistä. (Enkä puhu nyt Tatusta.) Onneksi maassa mennä möngersi veikeä tuhatjalkainen, jonka menoa oli kiva seurata. Siinä pystyi mukavasti  nollaamaan verkkokalvoille tallentuneen paidattoman herras henkilön. Montako jalkaa tuhatjalkaisen pitää muuten menettää ennen kuin sitä voi kutsua invalidiksi?

Katson sineen taivaan... eikun...

Hölkyn kölkyn ja pikkukulaus valkkaria!

Tässä Tarzan, tuossa liaani, missä Jane?

Joku ökkiäinen ihmetteli maailman menoa saniaisen lehdellä.

Tuhatjalkainen laittoi töppöstä toisen eteen.

Little River Trailille päästyämme koitimme etsiä pieniä putouksia, jotka visitor informationin setä oli väittänyt siltä löytyvän. Ei näkynyt, eikä kuulunut putouksia. Niinpä kysyimme neuvoa vastaan tulleelta rouvalta, joka suunsa avattuaan paljastuikin herraksi. Ei siinä mitään, ohjeet saatiin ja eväät nautittiin puron ja putousten rannalla.

Risteyksessä.

Jos ei ole karttaa mukana, on hyvä olla kassisa yksi Guide Beer.
Se näyttää tien kotiin :P

Joku oli ottanut siipeensä.

Hämmentävän hauska hyönteinen leikki vuoren valloitusta,

Tässä kuvassa se ei oikein näy, mutta nuo siivet hohtivat auringossa violetteina.

Kun olimme päässeet 12 kilometrin päivälenkiltämme takaisin teltalle, oli iltaohjelman aika. Pasta Carbonaran kokkailun ohessa, teimme suuren suomalaisen lonkerovertailun. Sokkona maistamalla piti tunnistaa kummasa lasissa oli Hartwallin aitoa Suomi kamaa ja kumassa Nykiläistä suomalaisten tekemää Jenkki Long Drinkia. Ei meitä suomalaisia noin vain huijata, kaikki saivat tuloksensa oikein. Huolestuttavinta on, että pidin makeammahkosta jenkkikamasta suomalaista lonkeroa enemmän. Mitä minulle on tapahtumassa?

Illan kamppailukaksikko.

Tuomari tehtävässään.

Väitän etten ikinä voita lotossa mitään, mutta tällä reissulla tuli jättipotti. Kaakkois-Aasian lisäksi vain Smoky Mountainilla tavataan tulikärpäsiä, jotka vilauttelevat valojaan synkronoidusti. Puiston vilkkujista pääosa on keskittynyt  Elkmontin teltta-alueelle.

Tulikärpästen paritteluaika (johon tämä vilkuminen siis liittyy) on touko-kesäkuussa. Tarkempi aika vaihtelee vuosittain. Hauskuutta ei kestä pitkään, vain parin viikon verran. Koska kaikki haluavat päästä katsomaan tätä vilkkuvaa piip-showta, joudutaan väkimäärää puistossa rajoittamaan. Ongelma on ratkaistu arvonnalla.

Joka kevät halukkaat ilmoittautuvat lotteryyn, jossa ratkaistaan kuka saa kunnian tulla Elkmontiin katsomaan suurta synkronoidusti sykkivien ötököiden spektaakkelia. Jos satut olemaan onnekas ja voittamaan, maksat ilosta $27. Äläkä luule kauppaavasi lippuasi mustassa pörssissä suurella voitolla, puistossa vaaditaan voittajilta kuvalliset henkkarit.

Jos olet yöpymässä Elmontin teltta-alueella mating seasonin aikaan, olet automaattisesti oikeutettu pällistelemään tuota uskomatonta luonnon ilmiötä. Hitto vieköön, saatat pystyä seuraamaan sitä jopa omalta retkituoliltasi makkaraa nuotiolla käristellessä.

Lottery aukeaa yleensä huhtikuussa, me olimme tehneet telttavarauksemme tammikuussa. Millä todennäköisyydellä se yksi ilta, kun olemme Elkmontilla telttailemassa on juuri se ensimmäinen ilta, kun tuo tapahtuma järjestetään ja ötökät alkavat olemaan aktiivisimmillaan? Nice or what!?

Ja olihan se aika mieletön show. Painelimme hämärän tullen metsään, istuimme polulle ja aloimme tuijottaa intensiivisesti vuoren rinnettä. Paikalla ei ollut yksinäistä, väkeä riitti ja jengi oli roudannut retkituolit ja piknik eväät mukaan. Vähitellen tulikärpäset alkoivat verytellä valojaan. Valojen sykintä alkoi ylhäältä ja eteni vyöryen rytmissä rinnettä alaspäin, leviten lopulta ympärillemme polulle, jatkuen takanamme kohti puron rantaa. Se eteni kuin aaltoileva meri. Olin täysin hurmioitunut. Tuijotimme sitä varmaan tunnin. Muuten olisin todennäköisesti vetänyt all nighterin, mutta väsymys pääsi niskan päälle.

Paluumatkalla teltta-aueelle opin, että olin mennyt naimisiin opaskoiran kanssa. Kävi ilmi, että miehelläni on äärettömän hyvä hämäränäkö. Who would have thought? Katselualueella ei saanut käyttää taskulamppuja, jotta tulikärpäset eivät häiriintyneet. Lampun käyttö oli sallittua vain, jos sen päällä oli punainen sellofaani. Meillä ei ollut. Vaelsimme siis pimeydessä semiromanttisesti käsikynkkää kohti telttapaikkaamme mieheni ohjaillessa minua, etten kävellyt puita päin, kompastunut kiviin tai törmännyt turisteihin. Perille pääsimme yhtenä kappaleena ilman vekkejä. Mission accomplished.