Täyden kolmosen vastaanottovirjailija

Sitähän sä kysyit? Tai ainakin muutama muu kysy. Eli on tullut aika avata, miten päädyin takaisin vastaanottovirkailijaksi (vaikka niin leveästi totesin, etta kiitos ja hei, EI enää koskaan, kun myyntipalvelun puolelle aikanaan respasta häippäsin) . Elettiin Huhtikuuta 2021. Oli kulunut hieman yli vuosi pandemian alusta ja siitä hetkestä, kun olin kuvitellut käveleväni viimeisen kerran ulos hotellin ovesta. Olin kaverin kanssa lenkillä, kun puhelimeen rävähti tekstari hotellinjohtajalta. Herra kyseli olisiko minulla minkäänlaista kiinnostusta Frond Desk Supervisorin hommiin? No ei ollut, (ei ainakaan tässä maassa). Tiedän sen työnkuvan ihan liian hyvin ja välitän henkisestä hyvinvoinnistani enemmän kuin hassusta tittelistä. Supervisorina olet aina töissä, koska tiimisi ei ilmaannu työvuoroihinsa. Jokainen "I wanna talk to the manager" valittaja haluaa rupatella kanssasi ilmaisen hotellihuonene toivossa ja keksii tikusta asiaa saadakseen tahtonsa läpi. Niin ja sokerina pohjalla, palkka ja lomat olisivat olleet huonommat kuin Amazonilla. 

Esitin kauniin kiitoksen, jotta olin tullut mieleen, mutta totesin pysyväni Bezosin maailmassa. Näin tässä keskustelunavauksessa kuitenkin tilaisuuteni päästä takaisin nauttimaan Hiltonin työntekijäeduista, joten pyysin ottamaan yhteyttä, jos tarvisisivat silloin tällöin auttelemaan respassa. Vastaus oli "Voitko aloittaa tällä viikolla?"   Ja niin päädyin tekemaan ensin vuoron joka toinen perjantai ja Tammikuussa aloittamani uuden työpaikan myötä vaihtamaan "harrastuspäiväksi" joka toisen lauantain. 

En ollut ehtinyt edes ensimmäista vuoroani tehdä, kun hotellin myyntipalvelun pomo laittoi viestia. Viesti oli käytannössa katsoen tämä: Kuulin, että olisit tulossa takaisin hotellille. Vanha työpaikkasi Myyntiassistenttina on tulossa hakuun, älä mene respaan, tule takaisin meille!". Ja taas sain toistaa hyvin harjoittelemani vastauksen muistamisesta ja todeta, että ikävä kyllä tarjoamanne palkka ja edut eivät voita laatikoidenpyörittelyä (kuinka surullista tuo edes on!!) 

Nyt on kulunut päälle vuosi siitä, kun aloin harrastella tätä vastaanottovirkailua. Henkilökuntaa on tullut ja mennyt ovista ja ikkunoista. Ehdin käytännössa katsoen bongata uuden vastaanottovirkailijan nimen työvuorolistassa ja seuraavan kerran kun itse olen paikalla, tyyppi ei ole enää palkkalistoilla. Paras kuulemani tarina on nuoresta henkilöstä, jolla oli vauva. (Tässä kohtaa, kun on VAUVA mainittu, rakkaat majoituspalveluissa kanssani Sappeessa työskennelleet varmasti hymyilevät. Ai, että miksi? Jätetään se nyt tässä sitten jokaisen oman arvailun varaan. Tietäjät tietäa...) Hän oli toista päivää töissä, kun lähti lounastauolle eikä koskaan enää tullut takaisin. Kun pomo oli soitellut perään, henkilö totesi, että on liian vaikeaa olla poissa vauvan luota 8 tuntia. Hän voisi kuitenkin ehkä harkita tulevansa takaisin, jos saisi palkankorotuksen. Tämä siis oli hänen ensimmäinen työpaikkansa, eikä hänellä ollut aiempaa kokemusta respasta. Hmm.. no tyylinsä kullakin neuvotella palkankorotusta. Ehkä oma taktiikkani on ollut aivan väärä.

Jokin aika sitten meillä oli performance review. Pomo suoritti minun arvosteluni hyvin modernisti tekstarin välityksellä. Olin kuulemma ainoa vastaanotossa, joka sai täydet pisteet. Kolmosten rivi tulla rapsahti. En tuo tätä tässä esille sen takia, että tällä tuloksella leveilisin (toki rintaa voi ja kuuluukin aina vähän röyhistää) vaan sen takia, että on ehkä hieman surkuhupaisaa, että ainoat täydet pistee saa osa-aikainen työntekijä, joka käy paikalla kaksi kertaa kuussa. Tosin välilla tuntuu, että tuohon suoritukseen ei välttämattä tarvitse muuta kuin ilmaantua töihin ajoissa. Parhaita on päivät kun olet vuorossa ja loppu tiimi ilmaantuu paikalle tunnin tai kaksi myöhässä (mukaan lukien supervisor), ilmoittamatta mitään.

Tästä saa varmaan mahtavan kuvan meidän hotellin tiimistä. On siellä onneksi nykyisin muutama ihan potentiaalinenkin henkilö, jotka ovat tulleet tiimin viimeisen kuukauden aikana. Ja Respan pomo on räväkkä ja oikeudenmukainen tapaus, joka rakastaa pinkkiä. Hänen toimistoonsa astuessa tulee  värimaailmasta tunne, kuin olisi Mattelin Barbie maailmassa. Ja jos joku haluaisi testata uraa hotellissa, voisin mielelläni suositella tuonne, koska pääsisi nopeasti loistamaan ja etenemään, jos kiinnostusta riittäisi, eikä miljonääriksi olisi heti hinkua. Suomalaisella työmoraalilla pääsee pitkälle. 

Tiedän, vain hullut ottavat harrastuksekseen töitä.  Äläkä epäile ettenkö ole omaa selväjärkisyyttäni useampaan kertaa kyseenalaistanut, kun vapaapäivän aamuna kello pärähtää herättämään 5.20am. Se hyvä puoli siinä tosin on, että kun vain sillon tällon joutuu vuoron tekemään, hommat ovat tuntuneet suhteellisen leppoisilta. Asiakkaiden suuremmat valitukset voi päästää korvasta sisään ja toisesta ulos, kun tietää, ettei tarvitse seuraavana päivänä käsitellä samaa asiaa saman henkilön kanssa uudestaan. Ja jos joskus kiroaakin hölmöjä päätoksiään ottaa lisätöitä, ne ajatukset unohtuvat hotellilomia varaillessa. Viime joulun vietimme lumen keskellä Wyomingissa Jackson Holessa. Normaalihinta oli $475/yö, henkilökuntahinta $35/yö. Naamani näytti Naantalin Auringolle Varaa-nappia painaessa. Ainoa huono puoli on, että henkilökuntahintaisten öiden määrä on rajoitettu 30 yöhön vuodessa. Arvaa kenellä on jo ne kaikki varttuna... Pitäisiköhän laittaa Tatukin viikonloppuisin golfkentän sijaan hotelliin vaikka lentokentän shuttle kuskiksi, sillä rapsahtaisi heti 30 hotelliyötä lisää. Hmm... Tässähän olisi ideaa!

Jackson Holen hotellilla viime jouluna.
Hotellityöntekijät voivat toisinaan tehdä budjettiystävällisiä reissuja henkilökuntahinnoin. Näin jää rahaa törsättäväksi vaikka paikalliseen laatumakkaraan, jota voi perisuomalaisena grillailla hotellin tulilla.    

 

4-0 , isot numerot ja juhlahumua

 Olla nelikymppinen, mitä se oikein tarkoittaa? Sitä, että olet puolivälissä. Puolivälissä mitä? No elämää! Totuushan voi olla aivan jotain muuta.Tässä voi hyvin olla 98% oman elämän akuista jo käytettynä, mutta sillä ajatuksella painan eteenpäin, että lasi on vielä puoliksi täynnä, eikä kärpäset kroolaa pinnalla. 

Mitäs sitten ne odotukset? Ne, tavoitteet ja haaveet, joita aina kuvitteli saavuttaneensa siihen mennessä kun neljä vuosikymmentä tällä pallolla tulee täyteen. Kaikki itselle tärkeimmät on jo tullut listalta pois raksittua, paitsi se häämatka Alaskaan. (Eihän sitä vielä ensimmäisen 6 aviovuoden aikana voi häämatkalle ehtiä...) Elin sen puolesta järkevästi tämän ensimmäisen puoliskon elämästäni, että sulloin elämäni matkalaukkuun tarpeeksi usein, jotta ehdin kiertää ja kaartaa ne mannut ja maat, jotka olin aina halunnut nähdä. Tein oman pään mukaan trendeistä piittaamatta. Toiset loivat uraa ja kasvattivat lapsia, minä availin karttakirjoja ja mietin, minne seuraavaksi. Oli krokotiilien kylvetystä, alpakoiden paritusta ja jäätiköllä käppäilyä. Oli riippuliitoa, tulivuorten ylitystä. Great Barrier reefillä snorklailua ja maatalouselämää kaivosvaatteissa. 

Kokemuksia elämän varrelta. Matkaan on mahtunut niin koneesta hyppelyä, luolassa konttaamista, kuin helikopterilla huristelua. Puhumatakaan parin viikon urasta possukuiskaajana Montanassa ja kasvimaan aidan korjaamisesta Australian autiomaassa vesibuffalon kanssa.

 

Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut kunnon synttäreitä, jos ei kolmekymppiksiä lasketa. Muksuna kirosin, kun olin syntynyt kesällä. Kaikki koulukaverit olivat aina lomalla jossain. Ekalla luokalla sain synttärit pidettyä mökillä, vieraita oli viisi ja dominokeksit herkullisia. Kolmannella luokalla oli kyllä kutsut pyörällä polkaistu kavereiden postilaatikoihin, mutta ketään ei tullut paikalle ja pakettiauton malliin askarreltu jäätelökakku suli pöytään. (Koska sen ikäisen logiikalla, se piti ottaa esiin siihen aikaan, kun kutsuissa pyydettiin saapumaan paikalle, ei silloin kun vieraat olisivat fyysisesti istumassa pöydän ääressä). Sen jälkeen lopetin synttäreistä haaveilun ja keskityin kesälomiin. 

10 vuotta sitten rakkaat työkaverit yllättivät täysin kantamalla työpisteelle sylin täydeltä valkoisia ruusuja. 30 pitkävartista tuoksuvaa kaunokaista olivat ikimuistoinen syntymäpäiväyllätys, vaikka värivalinnallaan ehkä muistuttivatkin toimitusjohtajan silloisesta "stylisti-swarowski" tyttöystävästä, jolle värejä oli maailmassa ainoastaan kaksi; musta ja valkoinen. Sinä kesänä laulettiin, kuinka timantit ovat ikuisia ja niin on tuo muistokin. Kolmekymppiset korkattiin yksityisristeilyllä Näsijärven aalloilla uiden, sanoen ja suomen kesäillasta nauttien. Voi niitä aikoja... 

10 vuotta sitten risteiltiin.

30 ruusua ja 30 vuotta (ja sininen pikee paita, jonka sai vetää päälleen 5 kesää päivästä toiseen..)

Nyt kun uudelle, entistä kuumemmalle (kirjaimellisesti) vuosikymmenelle siirryttiin, halusin pitää synttärit, ja vielä teema sellaiset. On onni olla syntynyt päivää ennen Amerikan synttäreitä, joten teemaa ei tarvinnut kaukaa hakea ja uusi kotimaa tarjosi seuraavana päivänä vielä vapaapäivän ja ilotulitusshown kaikille juhlijoille. Sinistä, punaista ja valkoista kehiin, lippuja liehumaan ja ilmapalloja puhaltelemaan. Burgerit ja hodarit grilliin tulille ja perunasalaattia, cole slawta ja juustokakkua pöytään! 

Ja näin sitä oltiin sini-punaisissa väriteemoissa.

Baarinurkan koristeet

  

Pirkka Niksi; näin kierrätät näppärästi takapihan puskasta karsitun maalatun oksan, joulukoristeet ja kaverilta saadun maljakon, jossa on heidän viinipullonkorkki collectioninsa. 

On lippua, on viiriä, on ilmapalloa...

Kuka olisi uskonut, etta juhlien paras viihdenumero olisi ilmapallot... Muksut jaksoivat leikkiä niillä tunnista toiseen.

Bongaa kuvasta Fazerin siniset :)

Millä koristaa juhlakalu, siinähän sitä meinasi olla pulma, kunnes muistin 3 vuotta sitten ystävän putiikista ostamani shortsiasun, joka ei ollut vielä päässyt ulkoilemaan. Sieltähän se romperi löytyi vaatehuoneesta söpösti henkarista nököttämästä. Täydellinen tähän tilaisuuteen! Koska Great minds think alike, ja suomalaiset Location Services analystit on ilmeisesti viritetty samalle taajuudelle, oli rakkaalla työkaverilla hyvin samanhenkinen asu. Heidän saapuessaan, ovea avatessa tuli vähän tunne kuin olisi katsonut peiliin.

Kaikki tietävät, kuinka olen viimeiset 10 vuotta hokenut olevani 27v. Tuo oli täydellinen ikä, enkä ole sen jälkeen suostunut päivääkään vanhenemaan. Nyt voin viimein antaa periksi, ja myöntää olevani  29-vuotias, kiitos kavereiden. Kavereiden kortti nimittäin tuli hauskalla pinssillä varustettuna. Eikun ylpeänä pinssi rintaan, rinta rottingille ja esittelemään kaikille uutta slogania I'm really 40, I only look like I'm 29.

Kun shotsiasu tapasi toisen.

On se pinssi komea! Pitäisiköhän alkaa ihan julkisilla paikoilla käyttään?

Tatu hoiti takapihalla ruokien grillauksen, luontoäiti vieraiden. Mukavat +102F (39c) näytti mittarisa komeilevan, mutta suomalaisethan nyt helvattu istuu ulkona, jos ei lunta sada (ja toisinaan jopa silloinkin). Illan myötä kuumus helpotti muutaman asteen ja mieto tuuli hiveli kasvoja ja kärpäset hermoja.   

Jokaiset synttärijuhlat tarvitsevat pienen baarinurkan. Tämä nurkka tuntui olevan aika vähällä käytöllä, mutta ei se määrä vaan se laatu...eikun miten se meni. Tällä kertaa tuli testailtua hyvinkin kesäisiä drinksuja, jotka veivät suoraan Karibialle. Guava-Ananas limpparia, johon luraus vesimelonivodkaa ja Cruzanin vaniljarommia ja vielä päälle hieman mangomehua. Melkein lähti lantiot keinumaan kuin Neitsytsaarten karnivaaleilla aikoinaan.   

Grillimestari Holopainen ja lentokentältä tuntia ennen juhlia noudettu Finnairin suomesta lennättämä vieras. Niin mielellani kuin sanoisinkin, etta kaveri lensi Jenkkeihin ihan vain synttäreitäni varten, niin  pääasiallinen syy saattoi kuitenkin olla World Games, ja Kanukkien salibandymaajoukkueessa edustaminen. 

 

Takapihan turinapiiri marinoitumassa helteessä.

Saisikos olla illan erikoinen hedelmäinen drinksu?

 Olin vääntänyt juustokakun (tai kaksi) edellisenä iltana. Valmistuivat jo ihan siinä puoli yhdeltä yöllä. Uusi traditio tuntuu olevevan valmistaa jälkiruokia synttäriä edeltävänä yönä keskiyön aikaan. Edellisenä vuonna vein joululahjaksi saamani jäätelökoneen neitsytmatkalle vastaavana ajankohtana. Juustokakku ajatuksena saattoi olla hyvinkin amerikkalaisen kuuloinen, mutta siinä ei ehkä ollut Jenkeille se perinteisin makuyhdistelmä; sitruuna-lakritsi-mango, mutta komeasti se näyttu suuhun katoavan. Toisaalta, ei meillä kyllä ollut joukossakaan kuin yksi amerikkalainen. Surullista sinänsä, että niin monta vuotta kun olenkin tässä maassa seikkaillut, minulla ei ole yhden ainutta amerikkalaista ystävää. Hyvän päivän tuttuja kyllä, mutta ei sellaisia, joille soittelisi tai näkisi vapaa-aikana. 

On kakun aika!

Kakun seurana oli Texasin mallisia vesimelonipaloja.
Tavalliset lohkot kun ovat niin jumalaattoman tylsiä..

Lahjat! Nehän ovat aina tärkeitä, vaikka jokainen aina jotain ihan muuta väittää, kun eivät kehtaa  myöntää totuutta. Ehkä olen läpinäkyvä, tai sitten vain ne, jotka avattavalla yllätyksellä muistivat, todella tuntevat minut. Jokainen saamani lahja oli aivan minun näköiseni. En edes muista olenko koskaan saanut näin montaa lahjaa eläissäni. Tai no ehkä joskus ala-asteikäisenä joulupukilta, mutta sitä ei nyt lasketa. Istuin loppuillasta takan edessä ja availin käärön toisensa jälkeen ja silmät kirkkaana ihailin paketista löytyviä aarteita. Ai mitä aarrearkustani löytyi? No annas kun näytän:  

  

Kuin pieni lapsi jouluna, lahjojen ymparöimänä.

Oli niin kaunis paketti, ettei meinannut raskia avata ollenkaan!

Odotus on ohitse! viimein minulla on lintulauta. Tosin en tiedä, minkälaisia lintulajeja tallaisella pinkillä skumpalla oikein paikalle houkutellaan...

Ooh, miten ihana vintage kansallispuistopalapeli. Sormet jo syyhyääa päästä tekemään. Siinähän voi sitten juoda samalla vaikka tätä Happy Camper viiniä.

Minä ja puuesineet ollan kuin paita ja peppu. Ihana tarjotin, jollaista olen koittanut etsiä viimeisen vuoden. Nyt on etsintä ohi!

Koskaan EI ole liikaa Iittalaa, eikä suomalaista suklaata!

No nyt on kova, Hike More, worry less paita ja patikoitsija sukat lähtee niin ensi reissulle mukaan ja Hiking Logbook tulee täyttöön.

Päivä oli ihana, vaikka ylitunnollinen hospitality koordinaattori työminäni vähän ehkä välillä pääsi vallalle ja pyörin keittiössä emännöimässä vieraiden kanssa seurustelun sijaan. Talossa oli touhua ja tohinaa ja ihania kesäisiä amerikkapörriäisiä lenteli siellä täällä punavalkoiset tähtisiivet selässä ja sydämenmuotoiset amerikkatuntosarvet päässä keikkuen. Tässä viittaan nyt ystävien lapsiin, jotka hyppelivät kuvausrekvisiitta päällä huoneesta toiseen. Ja mitä pienet edellä, sitä isot seuraavana päivänä perässä. 

Tämän korin sisällöstä syntyy pörriäinen.

Pörriäisen lento. Tästä alkaa uusi vuosikymmen!