Vihdoin Mikki hiiren luona kylässä, viimeinen osa

Tiedäthän sen tunteen, kun heräät virkeänä uuteen aamun kuunneltuasi edellisen yön hotellinaapureidesi tappelua? Joo en minäkään... St Augustinen yö ei ollut virkistävä, vaikka ilmeisesti huonenaapurimme kokivat sen sellaiseksi. Onhan se hyvä alkaa selvitelä ihmissuhdesotkujaan klo 01.30. Tähän prosessiin kuului luonnollisesti myös ovien paiskominen. Rakkaat majoitusnaapurimme kuitenkin muut "huomioon ottavina" tappelijoina laittoivat taustalle soimaan RnB hittejä (ilmeisesti vielä samaa biisiä repeatilla), jotta tunnelma hieman kohenisi. Koko shown huipennuksena, nainen käynnisti laitteen, joka aluksi kuulosti moottorisahalta, mutta aamulla samaa laitetta itse käyttäessäni, tajusin sen hiustenkuivaajaksi. Tätä iloa ja lystiä riittikin sitten ihan 03.30 asti. Voin kertoa, että tilannetta ei parantanut se, että huoneidemme välillä oli lapsiperheille ah niin käytännöllinen connecting door,  jonka alla oli 2 sentin rako, mistä naapurin valot valaisivat kivasti huoneemme ja päästi kaikki äänet tavallista paremmin soljumaan suloisina riitasointuina läpi.

Kukaan selväjärkinenhän ei olisi tuota kuunnellut, mutta tässä maassa joutuu ehkä muutaman kerran vetämään henkeä, ennenkuin alkaa naapureita uhkailla. Shoot first ask then, kun on ehkä turhan yleinen toimintatapa. Ensiapuna tungin pyyhkeitä ovenrakoon ja aloin sadatella ja kiroilla oven takana kovaäänisesti suomeksi. Ilmeisesti en kuitenkaan kuulostanut tarpeeksi venäläiselle mafiosolle, koska tuolla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Tatu kävi moukaroimassa seinää, mutta naapurit tulkitsivat senkin vain varmaan vaan merkiksi kääntää voluumia kovemmalle. Pelastuksemme ei ollut Jeesus (tälläkään kertaa) vaan harvinaisen äänekäs ilmastointilaite, jonka päälle laittaessa sai osan melusta hukutettua korvia huumaavan taustahurinaan. En olisi ikipäivänä uskonut toteavani, että hotellinmajoituksemme loistavin ominaisuus oli jumaleissonin äänekäs ilmastointi.

Aamun valjetessa, sängystä nousi yksi ei niin  hyvin levännyt kyrsiintynyt suomalainen. Oli kuitenkin jouluaattoaamu, joten todellisena christmas spiritina ajattelin heti ensimmäisenä naapureitamme. Totta kai heille tarvitsi järjestää jouluyllätys. Pyyhkeet pois välioven alta ja i-pod suoraan siihen kohtaan lattialle täysille pauhaamaan jokaisen ulkomaalaisen lempilauluja, kuten Elämää juoksuhaudoissa, Rentun ruusu ja Säkkijärven polkka. Ei muuta kuin oikein hyvää huomenta helvatun metelöitsijät. JOs me emme saaneet nukkua yöllä, ei teidänkään tarvitse aamu-unia ansaita. Tunsin järkyttävää mielihyvää lapsellisesta tekosestani, kunnes lähtiessämme aamupalalle huomasimme, että naapurihuoneessa oli jo siivooja. Naapurimme olivatkin poistuneet paikalta keskellä yötä. Todellisuudessa olinkin vain kiduttanut Tatua loistavilla biiseilläni. Great...

Intiasta tulee paljon loistavia asioita, kuten jooga.... ja... no jooga... ja ööö Taj Mahal? Äh, ketä mä koitan tässä vedättää, ei ole suuri salaisuus, etten ole intialaisten ylin ystävä. Toteamukseni voi olla hippasen rasistinen, mutta koska asun Amerikassa, ainakin vaikutan viattomalta tämän maan presidentin rinnalla. Ei sinänsä, ehkä olen vain törmännyt pääsääntöisesti vääriin intialaisiin, jotka ovat saaneet hermoni menemään. Oli se sitten Singaporessa soittelemalla keskellä yötä kämppistäni treffeille, Balilla ahdistelemalla paitojen pakkomyynnillä, Yellowstonessa parkkeeraamalla keskelle ajotietä tai täällä yrittämällä teeskennellä osaavansa ajaa taksia. Niinpä voitte ehkä arvostaa suurta heittäytymistäni, kun 2012 reissulla laitoimme Liisan kanssa sohvasurffauspyynnön Floridassa asuvalle intialaiselle Sachinille. Vedin tuon kokemuksen jälkeen ison rastin seinään, olin tavannut elämäni ensimmäisen intialaisen, jonka seurassa oikeasti viihdyin. Tosin, Sachin oli asunut jo USA:ssa melkein yhtä pitkän kuin aikoinaan Intiassa, eli tyyppi oli aika hyvin amerikkalaistunut yksilö. Ei siis koko sukua asumassa samassa kämpässä, Currya savuamassa hellalla tartuttamassa hajuaan pysyvästi koko asuntoon tai pyhiä lehmiä pitkin parkkipaikkaa. Sitä paitsi, kaveri oli melkein hävittänyt aksentistaan kuuluisan nuhatukkoisuuden kuulostaen jollekin muulle kuin call centerin asikaspalvelijalle. Sachinista jäi niin hyvät fiilikset, että olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä menneiden vuosien aikana. Nyt suunnatessamme Floridaan, olimme saaneet kutsut hänen luokseen kyläilemään.

Kurvasimme jouluaattoaamuna Sachinille Ponte Vedra Beachille, nappasimme hänet ja hänen golfbäginsä tilaihme Beetleemme ja suuntasimme Amalia Islandille golfaamaan. Jep, viime vuonna alkanut jouluaattogolfperinne ei ainakaan tänä vuonna vielä katkennut. Kenttä oli OMNI Plantation hotellin alueella ja monin paikoin äärimmäisen kaunis. Aurinko paistoi ja seura oli loistavaa, mikäs siinä oli ollessa. Huipuinta oli, että Sachin oli saanut golfiin kiitettävän diilin. Se mikä olisi tavallisesti maksanut reippasti yli $100, oli tullut nyt sopivaan jouluhintaan $27. That's what I call a christmas present!

Golfkentällä on apua, jos osaa käsitellä kilpikonnia.
Etenkin, jos ne on tarpeeksi tyhmiä hengaillakseen keskellä kärrypolkua.

Jep, tätä katsellessa pystyi kuvitella olevansa rannalla eikä golfkentällä.

Ah, raikasta Atlantin meri-ilmaa...

Kun pojat palloili, mä pystyin keskittyyn selfiehin..
Tämän teema? Minä ja meri.

Kivoja pikku loma-asuntoja...
Ja Tatu ongella :D

Tsekkaa nyt tota hymyä,
tyyppi on selkeesti jouluaattotunnelmissa.

Team Under Armour

Ikävän näköisiä murjuja kentän laidalla.
Onneksi ei tarvitse asua niissä.

Puut taitaa kieliä, että missä päin on meri.
Missä meri, sieltä suunnalta tuuli...

Spanish moss ja southern charm. 

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä Amelia Islandilla Fernandina becahilla sijainneessa Salt Water Pelicanissa. Paikalliset katkaravut olivat taivaallisen suussa sulavia ja ennen kaikkea aivan järkyttävän kokoisia! Ja minä kun luulin, että Texasissa kaiken piti olla suurta... Illalla istuskelimme lasillisten ääressä Sachinilla ja sivistimme toisiamme kulttuuriemme välisistä eroista. Toisin sanoen me näytimme Finnish nightmares sarjakuvia facebookista, valmistaen Sachinia suomalaisten ihmisten kohtaamiseen ja Sachin kertoi kuinka Delhi on hänen lähtönsä jälkeen ajautunut aina vain kaaosmaisempaan tilaan. Siinä vaiheessa kun Sachin luetteli meille intialaisia kansainvälisten yritysten johtajia, hän päätti lauseensa täydelliseen puch lineen maanmiehistään, "If we are so smart, how can we fuck up everything?"

Joulupäivänaamuna sanoimme Sachinille hyvästit ja suuntasimme takaisin kotipesään, tässä tapauksessa Orlandoon. Olimme varanneet viimeisiksi päiviksi kivan hotellin, ja intoa piukassa paloin halusta hyödyntää kaikkia resortin aktiviteetteja. Tatu todennäköisesti jo kauhulla odotti, mikä kanootti-polkuvene-kiipeilyseinä  maratoni hänellä oli edessään kellottaja Sansun kanssa.

Pakollinen ryhmäkuva hetki ennen lähtöä Sachinin pihassa.

Saapuessamme Hyatt Grand Cypressiin, majoitus sai huippustartin respan tytön tuodessa meille tervetuliaisshamppanjalasilliset. Ah, tässä sitä oli tyyliä. Melkein joutui itseään nipistään varmistaakseen, että tämä todella oli minun lomani. Aulassa hengaili hyväkäytöksinen punainen Etelä-Amerikkalainen guest ambassador, jonka nimi sai janoiseksi. Oli suhteellisen originellia pitää aulassa Vihersiipi Macaw papukaijaa nimeltä Merlot, tervehtimässä vieraita.

Hyatt Grand Cypress

Kippis!

Aula ambassador Merlot orrellaan

Tältä se näyttää kun katsoo 10,kerroksen kaiteen yli alas aulaan.

Ei hassumpi takapiha tällä hotellilla.

You know you are in Florida when...
Hotellin perus varotuskylttivarustelua.

Nautittuamme shamppanjamme aulan joulukuusen varjossa, hyppäsimme hissiin ja hurautimme 10.kerrokseen. Huone oli miellyttävä, joten ei muuta kun vaattet pois! Joo nyt ei ole tulossa K-18 materiaalia, vaan helposti väärinymmärrettävissä oleva ilmaisu, joka jatkuu lauseella... ja bikinit päälle. Viisari kävi ja meillä oli enää pari tuntia aikaa hyödyntää hotellin oman yksityisjärven palveluita. Kanootit, polkuveneet sun muut vesihärvelit kun siirtyivät iltalevolle klo 17. Poolilla sen sijaan sai hengailla 24/7.

Leikimme aikamme vesileikkejä, sekä järvessä härveleillä, että altaassa polskien. Lopulta nälkä kuitenkin vei voiton ja siirryimme huoneeseen valmistautumaan jouluateriaa varten. Tatun Country club kaveri Dallasista oli juuri muuttanut Orlandoon, joten olimme sopineet treffaavamme hänet illalla  dinnerin merkeissä. Emme olleet lainkaan varmoja, mitkä ravintolat olisivat joulupäivänä auki, joten järkeilimme, että Disney Springsin alueella ainakin olisi varmasti varauduttu turisteihin. Juu, emme olleet sitten ainoat, jotka niin ajattelivat. Laittaessamme päämäärämme navigaattoriin, laite antoi hämmentävän yhtälön. 3 mailin matkaan menisi 25 minuuttia. WTF?! Tavallisesti tuo ajomatka kestäisi 6 minuuttia. Hitto, mehän jopa näimme Disney Springsin alueen hotellimme ikkunoista, joskin hämärästi kaukaisuudessa, mutta kuitenkin. Hitto sinne varmaan kävelisi siinä 25 minuutissa, navigaattorissamme oli oltava jotain vikaa. Olimme päässeet ajamaan hotellilta 500m kun juutuimme ruuhkaan, joka selitti Disney Springsin ajoajan. Tuntui, että joka ikinen turisti Orlandossa oli saanut päähänsä, että Disney Springsistä sai ruokaa. Ei muuta kun u-käännös ja viestiä kaverillemme, että mitäs, jos nähdäänkin tässä meidän hotellin kulmalla yhdellä panimmoravintolalla, joka näytti olevan avoinna. Sanon vaan, että kyllä Orlandossa jouluna on ravinntoloilla miljoonabisnesmahdollisuudet :D

Rantapoika Tatu hotellimme beachilla

Jep, tämä ranta kelpaa, oikein kaislakattoset aurinkovarjotkin.
Hyvin trooppisia viboja antavat.

Samassa kanootissa ollaan!

Ja mikäs lelu sitten valittais?

Hydrobiken ratissa on tunnelmaa...

Tosi ikävän näkönen allasalue.

Pakollinen pariskuntakuva

Vuhuu!

Tulin tsekkaan auringonlaskua...

Riippusillalla. Jokainen uima-allasalue
tarvitsee ehdottomasti riippusilla. 

Tapaninpäivä valkeni, ei tällä kertaa tsunamin merkeissä, kuten 12 vuotta aiemmin, vaan Disneyn Magic Kingdom huvipuiston merkeissä. Hyppäsimme hotellimme tarjoamaan ilmaiseen shuttle bussiin, joka vei meidät Disneyn transportation centerille. Kyllä, huvipuistolla on oma transportation & ticket centerinsä, josta huvipuistoon tai muualle disneyn aluelle sitten vempeleellä tai toiseella siirrytään. Omat autot jätetään tänne jättiparkkikselle, mistä sitten katujunat tuovat sinut autoltasi transpotation centerille, ettet joudu kävelemään koko kiitoradan pituista parkkista lippuluukulle. Meille. lippumme etukäteen hommanneille, päivän ensimmäinen haaste oli valita hyppäämmekö monorailiin, bussiin  vai laivaan. Kaikilla kolmella pääsi Magic Kingdomin porteille. Koska Viikinsaareen mennessä osa päivän fiiliksestä tulee juuri laivamatkasta, päättelimme, ettemme voi osua väärään jos tässäkin kohteessa laivan valitsisimme.  Ei muuta kun All aboard ja puksuttaen kohti horisontissa siintävää linnaa!

Kaikki kyytiin!

Siellähän se Prinsessa Ruususen linna siintää.

Kun tämän ikäisenä menee maksamaan yli $130 huvipuistolipusta, on parasta vetää koko homma  sata lasissa tyylillä alusta loppuun. Olin siis valmistautunut mikkipaidan ja Minnikorvien avulla täydellisen urpoturistikokemuksen saavuttamiseen. Team spiritia huhkuen hypin Muppettien vetämän shown päätteksi kiinni heidän ilmaan ampumiaan paperinauhoja ja sidoin niistä itselleni rusetin ponnariin loppupäiväksi. All right, täydellinen Disney Magic moment... tai sitten ei. After all, en jaksanut missään vaiheessa jonottaa tunteja tapaamaan Mikkiä, jotta olisin päässyt halaamaan häntä. Johonkin sentää minäki vedin rajani.

Minä ja pari muuta Macig Kingdomin main streetilla.

"Sano että yhä ainoa olen sun, sano että yksin olla sä tahdot mun,
silloin satulinna kaukomaan, meille kuuluis kokonaan..." 
Kiitti Siltsu, biisis alko heti soimaan päässä linnan nähdessäni...

Me ja meidän teema-asustus

Minä ja muppeteilta saadut paperinarut.
En oo koskaan ollu noin innoissani paperista...

Jokainen Disneyn pääsylippu sisälsi 3 fast passia, jotka oikeuttivat puhelimeen ladattavan appsin kautta varaamaan paikat fast lanelle, jolla pääsi pääjonon ohi. HIeno ajatus, mutta emme olleet hiffanneet, että nuo fast pass kohteet olisi tullut varata jo paria päivää aiemmin. Samana päivänä ei ollut oikeastaan juuri muuta kuin tylsiä laitteita enää jäljellä valittavaksi. Meille kävi kuitenkin mäihä. kun  laite, johon meillä oli fast pass meni epäkuntoon ja saimme sen vuoksi vapaasti valita, mihin kohteeseen halusimme passimme käyttää. Tuolla tavoin pääsimme Space Mountainiin, jonne muuten olisi ollut 2,5 h jonot. Kyllä, luit oikein! 180 minuuttia laadukasta seisomista kuumassa pimeässä tunnelissa muutaman minuutin vuoristorataa varten. Ai niin, kun aamu yhdeltätoista aloimme fast passeja katsella, olisi niitä ollut vapaana järjestelmässä varattavaksi myös Space Mountainiin. Ensimmäinen vapaa-aika tosin oli vasta illalla klo 22.15. Kuten sanoin, kaikki olisi tullut varata jo edellisenä päivänä.

Elli perheineen liittyi seuraamme Magic Kingdomiin piipahdettuaan ensin Epcotissa. Niinpä pääsimme hurjastelemaan laitteissa yhdessä. Ajelimme Nalle Puhin hunajapurkilla ja menimme läpi Hunted mansionin nojatuolilla. Kastuimme Velikanin versiossa tukkijoesta ja seurasimme paraatia. Paraati se vasta olikin veikeä juttu. Näki monia hahmoja ja ennen kaikkea oppi, että Magic Kingdomissa on kiellettyä istua roskiksen edessä. Tuo on suuri turvallisuusriski (ööö niin mikä?), näin meille kerrottiin. Selitystä sille ei kuitenkaan annettu, miksi noin oli. Roskiksen vieressä ja takana oli kuitenkinn ihan ok hengailla. Mene ymmärrä huvipuiston turvallisuuslogiikkaa...

Paraatia odotellessa..
Huomaa kuinka roskiksen edessä ei saa istua. Se oli kiellettyä...

Nää kaverit on jostain tuttuja...

Ihaan kotona kyläilemässä
(Huomaa muppettien paperinarut hiuksissa)

Käytiin ajelulla hunajapurkilla

Ketä meitä nyt siellä oli...
me ja 1,5 tunnin jonotuksen verran muuta väkeä Velikanin tukkijokeen

SPLASH!

Ne kuuluisat ilotulitukset

Olimme saapuneet puistoon aamulla yhdeksän aikaan. Pois lähdimme puiston sulkeutuessa puolen yön aikaan. 13 tuntia täyttä Disney magicia ja 15 kilometrin edestä liikuntaa. Ei tarvinnut paljon unta houkutella illalla. Nukkumatti sai jättää unihiekkakeikkansa väliin, kun pelkkä sängyn koskettaminen vei suoraan expressillä höyhensaarille.

Mullistiko Disney maailmani? Ei, mutta olinkin siihen tilanteeseen jo 25 vuotta liian vanha. Pitäisikö jokaisen kerran elämässään käydä Disneyssä? Ehdottomasti! Sen kokemuken jälkeen osaa arvostaa kaikkia alle 45 minuuttia kestäviä jonoja. Jos potee minkäänlaista ahdistusta ihmispaljoudessa, ei Disney sen enempää kuin Intiakaan ole se sinun juttusi. Muksut, jotka tykkäävät vaellella vapaasti, kannattaa ehkä köyttää itseensä tuon aktiviteetin ajaksi, sillä siellä jos missä on taivaalliset mahdollisuudet hävittää vekaransa. Tietysti, jos tuo on tavoitteesi, niin siinä tapauksessa Disney on ehdottomasti kohteesi ihmisvilinällään.

Vihaan ehkä myöntää, että Magic Kingdom jopa vähän petti odotukseni. Sanoessani tuon, kuulen jo monen henkilön buuauksen tänne asti... Miten Disney voi muka jättää kylmäksi? Karu totuus, olen liikaa nähnyt turisti, joka on varmaan vielä asteen verran kovettunut matkailualan työntekijänä. Odotan rahalleni todellista vastinetta. 4 vuotta sitten vietin joulukuisen päivän Orlandossa Universal Studioiden Island of Adventure-puistossa. Jos vertaan tuolla vierailulla minut vallannutta tunnetta Magic Kingdomin aikaan saamaan tunteeseen, Harry Potter world ja Seuss landing jättivät kyllä Magic Kingdomin varjoonsa mennen tullen. Universalilla monet asiat on rakennettu  paljon paremmin. Toki kyseinen puisto on myös melkein 30 vuotta tuoreempi nähtävyys kuin 1971 auennut Magic Kingdom. Pienille lapsille Disney varmasti on unohtumaton elämys, come on, pääset keräämään nimmareita Arielilta, Tuhkimolta ja muilta suosikeilta, mutta itselleni se ei jättänyt tunnetta, että olisi pakko päästä niihin 3 muuhun Disneyn puistoon Orlandossa. Ehkä tässä vain vähän kävi kuten niin usein, kun on pitkään odottanut jotain. On luonut päässään mielikuvan, jota todellisuus ei sitten vastaakaan.

27.12. herätessämme oli viimeisen lomapäivän aika. Tsekkatessamme itseämme hotellista ulos, fantastinen respan nainen totesi, ettei viitsi edes vaivautua veloittamaan meiltä parkkimaksuja. Tsadaa $34 säästöä että heilahti. Hotellin henkilökunta oli kovaa vauhtia nousemassa suureen suosiooni. Vaikka heitimme tavaramme autoon, jäimme vielä nauttimaan hotellin tarjonnasta. Suuntasimme putt & pitch radalle vähän puttailemaan ja chippailemaan. Kyllä, tämä oli ensimmäinen kosketukseni chippaamiseen. Kun 18 reikää chippasi palloja mihin sattui, oli mielestäni loistava tulos, että 3 lyöntiä näytti sille, että niitä olisi voinut jo kutsua etäisesti muistuttaan golflyöntiä. Yhteenvetona siis todettakoon, että tämä kokemus ei todellakaan vahvistanut halua alkaa harrastamaan lajia ennen kuin ennakkoon ohjelmoitavissa olevat pallot tulevat markkinoille. Lyöjässähän ei voi olla mitään vikaa :D

Ois tehnyt mieli käydä valkoisella tussilla
muuttamassa noi P-kirjaimet B-kirjaimiksi.
Bitch  & Butt, olis ollu paljon viihdyttävämpi nimi...

56 jaardia, joo kuulostaa ihan sille, et olis hyvä par 10.

+30c hellteessä palloilun jälkeen pulahdimme vielä altaaseen ennen kuin siirryimme autolle ja hurautimme ruokailemaan. Tuossa vaiheessa saimme viestin, että iltalentomme olisi tunnin myöhässä. Myöhemmin tuli ilmoitus vielä myöhäisemmästä lähtöajasta. Istuessamme lähtöoluilla lentokentällä, olin juuri päässyt sanomasta, että kumpa ei tulisi enää uusia myöhästyksiä lentoon, kun hälyttimet rävähtivät soimaan.  Hirveä korvia vihlova äänekäs sireeni, jota seurasi tiedotus, kuinka koko terminaali oli hälytystilassa ja pitäisi istua rauhalisesti odottamassa uusia tiedotuksia. Tuota samaa sireeni-tiedote comboa toistettiin seuraavat 10 minuttia ja korvat alkoivat jo huutaa hoosianna. Välillä joku mutisi kaiuttimista jotain epämääräistä, mistä emme saaneet mitään selvää. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut regoivan tilanteeseen hermostuneesti vaan kaikki jatkoivat normaalia toimiaan. Niinpä päättelin, että luultavasti joku typerä turisti oli tempaissut auki jonkun hätäuloskäytävän oven, ei sen kummempaa. Lopulta kun siirryimme portillemme hyvissä ajoin ennen lentolipun ilmoittavaa boardingin alkamisaikaa, saimme todeta olevamme viimeisiä ihmisiä, jotka nousivat koneeseen. Kaikki muut istuivat jo kiltisti paikoillaan. WTF? Missä välissä lennon aikaa olikin aikaistettu tiedottamatta meille mitään? Okei, ehkä se epämäärinen mutina niihin ämyreihin sireenien aikana tarkoittikin jotain.

Viimesiä lomatunteja viedään...
Onko pakko lähteä jos ei halua?

Noup, en halua liikkua tästä mihinkään.

Astetta isompi aurinkovarjo.

I'm gonna miss this place...

Dallasiin päästessämme hyppäsimme Uberiin ja kohti kotia. Bear niminen, keski-ikäinen umpiamerikkalainen kuski katsoi Tatua ja totesi, että "Sä olet varmaan suomalainen?" Hämmentyneenä katsoimme tosiamme ja kysyimme, mistä hän oli osannut päätellä oikein. "Your name, it's Finnish"  ja sitten tyyppi alkoi kylmän rauhallisesti laulaa Maamme laulua suomeksi. Noin patrioottisella taksimatkalla en ennen kyllä ole ollutkaan. Bear selitti olevansa tekemisissä Starsin juniorijoukkueen kanssa, ja heillä on ollut vuosien saatossa lukuisia suomalaisia nuoria, jotka olivat opettaneet suomeksi kerrankin jotain muutakin kuin ne perinteiset v***u, hel**tti, saa**na litaniat. Ja koska maailma ja etenkin Dallasi tuntuu olevan tässä 1,2 miljoonaan väkiluvussaan niin helvatun pieni, löysimme Bearin kanssa jopa yhden yhteisen tutun. Tai no tutusta puhuminen on nyt ehkä lievästi liioiteltua, koska kyseessä oli eräs suomalainen mies, johon kerran julkisessa metrossa törmäsimme Starsin pelistä kotiin tullessamme. Mutta sen verran uskomatonta on mielestäni kuitenkin törmätä tämän kokoisessa kaupungissa suomalaiseen metrossa, ja vuotta myöhemmin Uber kuskiin, joka tietää saman henkilön, että kohta ehkä voisin jo uskoa jopa lotonvoittomahdollisuuksiini.

Home sweet home! Illalla sänkyyn kömpiessä tajusimme vasta todeta, että ai niin meillähän oli kihlauksemme ensimmäinen vuosipäivä. Että näin sitä meidän taloudessamme suuria merkkipäiviä juhlitaan, unohtamalla ne kokonaan :P

Kohti Mikki Hiiren kotia, lomailua Floridassa osa 2

Kahden päivän orientaatio Orlandossa oli ohi. Time to move on, hit the road ja kohti uusia kyliä.  Suuntasimme Beetlemme nokan kohti Floridan itärannikkoa ja nuoruudenlähdettä. Ei, emme olleet menossa Miami beachille kasvojen kohotukseen, vaikka joku meille varmaan mielellään olisi sinne ajan bookannut. Sori vaan, olemme itse tyytyväisiä lärvikertoimiimme, vaikka kauneusleikkauksien luvatussa maassa asummekin. Ah niin ennalta arvattavan Miamin sijaan läksimmeYhdysvaltain vanhimpaan kaupunkiin St Augustineen, josta tutkimusmatkailija Juan Ponce De Leon back in the day 1500-luvulla kuvitteli löytäneensä kauan etsityn nuoruudenlähteen. Tai no riippuu ketä uskot. Toiset lähteet väittävät ettei Ponce De Leon ikinä St Augustinessa asti käynyt, saati nuoruuden lähteestä edes tiennyt.  Kuten niin usein, todellinen historia on hämärän peitossa ja turistien houkuttelemisen vuoksi on kehitelty tarinoita. Niin tai näin, St Augustine, 13 000 asukkaan pikkukaupunki, kerää turismilla kunnioitettavat $650 miljoonaa vuodessa, nuoruudenlähdettä tai ei. Siinä sitä olisi Tampereelle tavoitetta.

Sitä löytää parisuhteessa itsensä mitä oudoimmista paikoista. Paikoista, jonne ei itsekseen lähtisi edes nautittuaan muutaman six packin. Näin päädyin tuijottamaan rakennusta, jonka kyljessä komeili kyltti World Golf Hall of fame. Esitin itselleni kysymyksen, mitä mä teen täällä?  Ensimmäisen Bob Hopen elämää käsittelevän näyttelyhuoneen jälkeen sain vastaukseni, nauran! Käsittämätöntä, olin golfia käsittelevässä pyhätössä ja actually nautin siitä. Nyt olivat maailmankirjat sekaisin. Tästä lähtien, kun kuka tahansa kysyy minulta kuka on lempigolffarini, vastaan Bob Hope. Sillä ei ole mitään tekemistä itse pelin kanssa, mutta mies, jonka letkautukset olivat niin loistavia, että ne haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ja edelleen nauraa niille, on harvinaisuus. Sorry Jordan Spieth, vaikka olet söpö, country clubiltani lähtöisin (ja ennen kaikkea vielä elossa), jäät nyt listoillani kakkoseksi huumorimiehelle.

Mies ja kohde.
Tsekkaa tota hymyä, ihan kun lapsi karkkikaupassa :)

Elämänviisauksia Hall of Famessa.

Seuraava näyttely käsitteli golfin historiaa ja pelin kehittymistä lantakasojen nakkelusta miljoonabisnekseksi. Tatu perehtyi kaiken maailman mailankehittymisvaiheisiin, mutta itse revin parhaat hetket vanhoista valokuvista, visuaalinen ihminen kun olen. Toki turhien trivioiden hamstraajana, sain myös älliäni kasvatettua, mm. hyvin tärkeällä tiedolla, että golfpalloja täytettiin ennen muinoin kanan ja hanhen höyhenillä. Kuvauksesta päätellen pallojen rakentelu oli pientä tuskaa ja miljoonia niillä tuskin ehti valmistutahdista päätellen tienaamaan. Tehokas kasaaja kun teki huipputahdilla ihan 9 palloa päivässä. Olisi siinä menneiden aikojen "Mulla on kana kynittävänä ja pallo täytettävänä" golfpallon tekijällä nykypäivän kiinalaisella liukuhihnatehtaalla ihmettelemistä.

Tämän kuvan perusteella Jordie Benn ja Patrik Eaves
olisivat sopineet 1870-luvun skottigolffareiksi...

Ah, miten käytännöllistä golfasustusta. Laita säkin sun pitkä surupuku päälle,
ja lähdetään yhdessä puttailemaan.
Kyllä, puttailemaan. Naiset kun eivät saaneet swingejään esitellä,
olihan hyvin epänaisellista tehdä sellaisia väkivaltaisia liikkeitä kuin mailan heilautuksia. 

Jos koskaan aloitan pelaamaan, käyn paikallisesta kirjastosta kysymässä,
onko niillä lainata mulle tätä opusta. Taatusti tuorenta tietoutta lajista.

Yhden näyttelyn perusteella voisin veikata, että 99% tämän päivän naisgolffareista on tyytyväisiä siihen, miltä nykygolfmuoti näyttää ja tuntuu. Ja ehkä ennen kaikkea, miten paljon käytännöllisempää se on kuin esimerkiksi sanotaan nyt vaikka 1870-luvulla. Jos nyt kuitenkin haluat seuraavana Halloweenina pukeutua menneiden vuosikymmenten naisgolffariksi, olen koonnut sinulle kasaan ytimekkään tiivistelmän mitä tarvitset.

1950-luku ja ihanaiset alipolven mittaiset villahameet,
unohtamatta veturinkuljettajahattua, tsuuuu tsuuuu!

Tyylikäs yksityiskohta: Röyhelöt ja napit paidan rintamuksessa.

Ah, aina niin värikäs 1960- & 1970-luku. Let's boogie!

Tyylikäs yksityiskohta: huonosti istuvat polyesterihousut, jotka ovat karanneet Spede Showsta.

1980-luku ja sen taatut lievästi haalentuneet värit.
Hieman ehkä Suomalainen Grand Canarialla look.

Tyylikäs yksityiskohta: korkea vyötärö, uuh miten seksikästä. 

Nyt kun aiheeseen muoti ja golf kerran päästiin, voiko joku selittää mulle, mikä siinä on, että lajin arvostetut palkintotakit ovat mitä järkyttävimmän värisiä vihreitä? Oikeasti, vihreä pikkutakki. Come on, kenen mielestä tuo on koskaan ollut hyvä idea? Tyyppi kuin tyyppi näyttää sellasen päälle pistäessään St Patriks dayhyn valmistautuvalta menninkäiseltä. Nyt varmaan joku vetää kommentistani herneen (joka muuten myös on vihreä, muttei kenellekkään tulisi mieleen pukea sitä päälleen) nenään. Enkö ymmärrä hienoja perinteitä? No selvästikään en. Hall of Famessa sain todeta, etteivät vain miehet joudu innostumaan ruman värisen takin voittamisesta, vaan myös naisilla on mitä ilmeisemmin järkyttävän värinen päälle pantava, josta voi koittaa iloita.

Unelmissaan kisaa johtavan T. Holopaisen oikealla puolella on näyte
miesten ah niin seksikkäästä vihreästä takista. 

Naisten osastolta löysin tälläsen 70-luvun huonekalujen
lempiväriä muistattavan vihreän takin.

World Golf hall of famesta löytyi myös golfsimulaattori, no surprise there. Simulaattorin ohjaajamies kysyi Tatulta halusiko hän lyödä pari palloa, ja halusihan hän. Rutiininomaisesti mies selosti missä kunkin kätiset mailat olivat. Tatun ottaessa vasenkätisen mailan kouraansa, mies totesi vain, että sori ne mailat on vasemmalta pelaaville. Tatu totesi pelaansa vasemmalta. Mies katsoi minua epäuskoisesti samalla ilmeellä, kuin tarhan täti katsoo vanhempia, kun heidän lapsensa ilmoittaa olevansa keijukainen ja häntä tulee kutsua hänen ylhäisyytensä prinsessa keijunkukaksi. Ohjaaja murahti minulle " Pelaako tuo muka oikeasti vasemmankätisillä?" Katsoin hölmistyneenä tyyppiä ja totesin, että eiköhän mieheni nyt tiedä miltä puolelta pelaa, kun puoliksi asuu kentällä. Tyyppi vaikutti suorastaan pettyneeltä, etten alkanut nalkuttaa Tatulle, että mitä kaveri oikein luuli tekevänsä, eiköhän edes osannut ottaa oikeaa mailaa bägistä. Parin pitkän lyönnin jälkeen simulaattoria operoiva mies myönsi itsekin ettei Tatu ehkä lyönyt vasurina ensimmäistä kertaa, ja halusi toistaa videolta tälle hänen swingiään. Noh, kamera oli luonnollisesti asetettu niin, että kuviteltiin kaikkien pelaavan oikealta. Niinpä päädyimme etuvartalon liikkeen sijaan katselemaan yleisön kanssa isolta screeniltä Tatun peppua. Minä nautin videosta ehkä hiukan enemmän kuin muut paikalla olleet turistit :D

Hall of Famesta löytyi muutakin kaikkea golf memorabiliaa, joista osa oli tälläiselle lajista kiinnistumattomalle enemmän kiinnostavaa, osa vähemmän. Kokonaisuutena kuitenkin paikka oli itselleni iloinen yllätys, vaikka en ikipäivänä olisi kuvitellut tuollaista suusta päästäväni. Se, minkä alunperin toivoin olevan tunnin, maksimissaan puolentoista visiitti, venyi yli kolme tuntiseksi, ja olisi voinut hyvin vielä tunnin kauemminkin kestää, ellei meillä olisi ollut ikäänkuin kiire lounaalle.

Perfect swing, eli kristalli installaatio, joka koostui 162 kristallista, jotka kuvaavaan täydellisen swingin kaarta. Jokaisen kristallin tekeminen kesti vaivaiset 40 tuntia. 162kpl x 40h =6480 tuntia taideteoksen vääntämistä, puhumattakaan paikalleen asennusajasta...

Ladies and gentlemen, olen löytänyt maailmankaikkeuden rumimman golfpalkinnon.
Mitä tämän tekijä on oikein ajatellut?
Lintu ja ihmishylje, todella golfaiheinen teema... 

Mä pääsin testaan puumailaa...
ihan kun se olis muka eronnu mulle jostain muusta mailasta :P

Tosta tekstistä päätellen kovin vähän on muuttunut sitten 1700-luvun...

Vitriinistä päätellen ruotsalaiset naisgolffarit saa palkinnoksi vain puisia hedelmävateja :D

Niin sitä pitää, lahjonta toimii aina motivaattorina ;)

Hall of Famen sisäänpääsyn hintaan sisältyi myös lyönti challenge greenille, joka sijaitsi museon edustalla keskellä lampea. Koska on paljon uskottavampaa vinoilla ihmisille vesiesteeseen lyömisestä, jos ei itse sinne palloja mätki, jätin oman lyöntini ihan suosiolla Tatulle. Tällä suurella pelihistoriallani, yhden kerran top Golfissa käyneenä, olisin todennäköisesti kuitenkin vain saanut takanamme olleen pääsylipun tarkastajan vammautettua lyönnilläni.

Haasteellisella reiällä...

Ja nyt sitte tarkkana...

Challenge holen jälkeen pääsimme vielä puttailemaan 18 reikäselle puttausradalle. Ensimmäinen haaste, valitse maila. Öö... tässä kohtaa olisin varmaan mennyt sen mukaan, missä olisi ollut se näteimmän värinen grippi, joten fiksuna totesin Tatulle, että herra on hyvä ja valitsee mulle jonkun. Hyvä strategia, jos ei puttaus olisi onnistunut lainkaan, olisin voinut väittää Tatun sabotoineen pelini :)  Mutta sujuihan se, ainakin sen ensimmäisen reiän verran.

No niin, olin elämäni ensimmäistä kertaa oikea putteri kädessä ja vihreällä läntillä. Täysin erilainen asetelma kuin minigolfissa. Missä oli kaikki laidat, joiden kautta saattoi tuurilla pukata pallonsa koloon? Totesin Tatulle, etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä, lykkäsin pallon randomisti maahan ja huitaisin sitä mailalla. Ei, en tarkistanut tuulen suuntia, maan kallistuskulmia tai kyseessä olevan greenin ruohon laatua. Perinteiseen amatööritapaan vain yksinkertaisesti löin lipulle päin. HOLE-IN-ONE!! Olin sen verran hämmenyksissäni suorituksestani, että totesin vain, että "Mikä tässä puttauksessa muka nyt on niin vaikeeta?" Loput 17 greeniä vastasivat kysymykseeni ja ääni kellossa vaihtui "Mikä tässä puttauksessa on näin helvatun vaikeeta!" . Tuo ensikosketukseni puttaukseen, jäi ainoaksi sen päivän holariksi, hyvä minä ja aloittelijantuuri. On ehkä sanomattakin selvää, kuka lopulta vei voiton niillä 18 reiällä. Joskin puolustuksekseni sanon, että muutamassa kohden pääsin jo melkein loistamaan ja tasureille Tatun kanssa. Sitä paitsi sillä miehellä on ollut putteri muutaman kerran enemmän kädessä elämänsä aikana kuin allekirjoittaneella.

Minä ja mun holari
(nostan palloa kolosta, en suinkaan aseta sitä sinne...)

Muutamaa senttiä vajaa ettei tullut toinen holari...
Ikävä kyllä, almost doesn't count.

Golfähkyn jälkeen ajoimme majoitukseemme, tsekkasimme sisään ja painelimme paikan ravintolaan lounaalle. Jos siis neljän aikaan syömistä voi lounaaksi kutsua. Leikin olevani briteissä ja valitsin fish & chipsit. Päädyin valintaani mahtavan nerokkaan päättelyketjun tuloksena. Olimme rannikolla, joten ehkä kala olisi ainakin tuoretta. Kun annos lopulta ilmestyi eteeni, sain todeta, että tavallisen muutaman kalan palan sijaan lautasellani komeili vain yksi kalanpala, joskin koko lautasen kokoinen sellainen. Oli siinä pienellä Sansulla syömistä... Mutta kala oli todellaki tuoretta, tai ainakin sille maistui. Oli kokki käynyt aamulla ongella tai ei, ainakaan tätä ei oltu repästy pakkasesta valmiiksi paneroituna pannulle.

Tatun siro käsi antaa osviittaa kalan koosta...

Kaamaisevan kokoisen kalan jälkeen oli aika suunnata St Augustinen keskustaan. Harvoin Jenkkireissuillani olen törmännyt yhtä hurmaavaan kaupunkiin kuin St Augustine. Tosin tässä maassa hurmaamiseeni ei ehkä hirveästi tarvita. Huippustarttiin pääsee jo sillä, että kaupungissa pystyy actually kävelemään. Jalkakäytävät, nuo Suomessa itsestäänselvyytenä otettavat arkisuudet, ovat täällä toisinaan aikamoinen harvinaisuus. Vanhat historialliset kunnossa pidetyt talot, jotka eivät näytä neuvostovallan aikaisilta betonibunkkereilta, on toinen plussat kotiin vievä ominaisuus. Siihen kun lisää pari isoa puuta (hengissä olevia tai kuolleita, molemmat toimii) on Sansun charmaus aika pitkälle hoidettu. Toki lisäpisteitä saa paikallisista panimoista tai viinitiloista.

Tämä ei ollut ensimmäinen kertani kaupungissa, vain Tatu oli neitsytmatkalla. Joulukuussa (käyn näköjään Floridassa vain tuona kuukautena...) 2012 poikkesin road tripilläni St Augustinessa, rakastuin paikkaan ja olin ärsyyntynyt, että olin aikatauluttanut reissumme liian tiukaksi ettemme ehtineet kunnolla kylää kierrellä. Fool me once shame on you , fool me twice shame on me. Niinpä päädyimme nyt yöksi St Augustineen.

Ensi töiksemme piipahdimme viinitilan tasting roomissa (free wine, why not?). San Sebastian winery tarjosi vähän suun kostuketta hämärtävään iltaan. Laatuviineistä ei ehkä ollut kyse, mutta ilmaisen alkoholin kohdalla en ole niin ronkeli. Paikallinen tislaamokin olisi kiinnostanut, mutta olimme niin myöhään liikkeellä, että se ehti jo sulkeutua. Sisäinen aikatauluttajani oli taas epäonnistunut. Aikasyöppö Golf hall of fame oli kiinnostavudellaan pilannut täydellisen aikatauluni.

Nyt maistellaan! Oli muuten maistiaiset vähentyneet 4 vuodessa...

Valokuva on muistoja San Sebastian winerylta talvelta 2012,
kun ostimme pullon ja löysimme viisauksia.

Wineryn jälkeen käpöttelimme ympäri historiallista kirjaimellisesti vanhaa kaupunkia. St Augustine kun sattuu olemaan Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu Eurooppalaisten perustama kaupunki. Milloin se sitten perustettiin? No vaivaiset 452 vuotta sitten. Eurooppalaisilla standardeilla siis ihan juniori, mutta tämän mantereen valkoihoisten historian asteikolla lähes kivikautinen.

Hämärtävässä illassa kauniisti valaistu City Hall oli hurmaava näky. Rakennus oli St Augustinen kultaisella turistikaudella 1890-luvun lopulla rikkaiden suosima hotelli ja siksi myös näyttää ulkoiselta habitukseltaan tavallista city hallia komeammalta. Rakennuksen edustalla oleva puisto näytti tänä iltana olevan näyttämönä jonkun onnekkaan elämän muutokseen. Puiston puskiin oli kiinnitetty hopeisia ilmapalloja, joilla joku ilmaisi tunteitaan. MARRY ME? Itse pääosan esittäjiä emme nähneet, joten paha mennä sanomaan, oliko spektaakkeli vasta tuloillaan vai jo toteutettu. Sen sijaan mietin, kuinka moni mies olisi voinut hyödyntää tilannetta edukseen hyväksikäyttämällä toisen tekemää asettelua. Mikä olisi ollut sen helpompaa kuin esittää pallojen puistoon asettelu omaksi vaivalla mietityksi suunnitelmaksi ja kosia morsmaikkujaan. Toisaalta taas olisi ollut hupaisaa kipaista hakemaan jostain iso C-kirjain ja muuttaa sanomaa vaihtamalla tuo ensimmäisen kirjain. CARRY ME? Olisi siinä ollut morsmaikulla ihmettelistä.

City Hall päivänvalolla 

Ja yövalaistuksessa,,,

Ilmapallokosija vauhdissa

Hämärän siivin hipsimme ympäri kaupunkia. Teimme pikapiipahduksen paikallisella oluella A1A Ale Worksissa, jonka vessassa joku koditon, hyvin paljon aineiden alaisena olevan tuntuinen nainen, piti hetkellistä majaansa. Tyyppi vain hengaili lavuaarien edessä jätesäkkimatkalaukkunsa kanssa ja tunsi pakottavaa tarvetta puhua kaikille. Itse en todellakaan ollut juttutuulella, joten tein, mitä jokainen antisosiaalinen suomalinen olisi tilanteessani tehnyt. Vastasin naisen kyselyihin toistamalla samaa lausetta "En ymmärrä" suomeksi. Tosin en tajunnut, että tyyppi voisi saada tuosta vain lisää virtaa (yleensä juttu tyssää tossa kohti kuin seinään) ja alkoi hokemaan, "Oletko sinä jostain ulkomailta?" "Etkö sinä ole Floridasta?" Minä siihen vain sisukkaasti suomeksi "En ymmärrä". Kadotessani vessakoppiin huokaisin helpotuksesta. Ulos tullessani eukko oli kadonnut. Ilmeisesti edelläni ollut perheen äiti, jonka lapsia nainen oli hämmentänyt, oli vihjaissut henkilökunnalle, että vessassa on jotain tyhjennettävää.

Hurmaavaa St Augustinea. 

Villa Zorayda on minikopio yhdestä osasta kuuluisaa Espanjalaista Alhambran palatsia. 

Jouluvalaistusta puistossa.

Juan Ponce De Leon, Floridan perustaja.
Tyyppi saapui alueelle pääsiäisen aikaan, jota kutsuttiin Pacua Floridaksi.
Tuon innoittamana meni nimeämään löytönsä La Floridaksi. 

No onpas nätti silta.

Voihan sitä tietty autonsakin kääriä joulupaperiin, jos ei muuta keksi.

Meitsi hikke koulun edessä.

Siinä neljän aikaan sunnuntai-iltapäivänä lokakuun toisena 1672,
kuvernööri Cendoya nakkasi lapionsa maahan
ja alotti Castillo San Marcoksen rakennusprojektin. 

23 vuotta ensimmäisestä lapionheilautuksesta, linnoitus oli lopulta valmis.
Nyt se on historiallinen landmark.

St Augustine on täynnä ihania bed & breakfasteja.

St Augustine oli täynnä kapeita sokkeloisia kujia, joilta lähti pieniä sivukatuja erilaisiin baareihin ja ravintoloihin. Monien ravintoloiden sisäpihat näyttivät todella houkutteleville terasseineen. Päädyimme lopulta Backyard Island Cafeen viihtyisälle pihalle, jossa monen pöydän keskellä oli fire pit, asiakkaiden iloksi viilenevässä illassa.  Otimme Cruzanista tehdyt rommicocktailit vanhojen hyvien aikojen, eli pari vuotta sitten tehdyn neitsyt saarten loman, kunniaksi. Cruzan kun oli Neitsyt saarten paikallista rommia, jota enenmmän tai vähemmän tuli silloin nautittua. Pikkunälkäämme nappasimme vielä tarjoilijan suosituksesta Pulled pork täytteiset jalopenot, jotka olivat törkeän hyvät, mutta ehkä suuhun jäävällä sykähtelevällä poltteellaan vähän kadottivat drinksusta rommin makua.

Vetäsin yhden papukaijan perjantai-illan iloksi.

Tatun teemapäivillä päivän väri oli sininen.
Siinä pysyttiin drinksunkin suhteen.

Mun drinksu vahtii mun ruokaani...

Lopulta päätimme iltamme pikavisiitillä Flagler Collegeen. Luit oikein. Oppilaitokset eivät ehkä tavallisesti ole se, mihin haluan perjantai-iltana klo 23.00 tutustua, mutta Flagler college ei olekaan mikään tavallinen koulu. Vuodesta 1888 vuoteen 1967 Flagler Collegen tiloissa toimi Ponce De Leon luksushotelli, jonka Standad Oilin perustajajäsen Henry Flagler aikoinaan rakensi. Flagler ei ollut mikään ihan pikkutekijä Floridan historiassa. Tyyppi meni ja käytännössä katsoen perusti koko Floridan turismiteollisuuden. Ennen Flagleria ja hänen rakentamiaan rautateitä, Floridan eteläosat pysyivät rämeikköinä. Flagler oli juuri se tyyppi, joka oli tarpeeksi varakas ja hullu rakentaakseen rautatien Key Westiin asti. Matkalla tyyppi pykäsi pystyyn hotellia hotellin perään.

St Augustineen Flagler päätyi vaimonsa huonon terveyden takia. New Yorkin ilmasto ei soveltuntu hänelle, joten lääkäri suositteli Floridaa. Noh, mitäs teet, kun omistat rahaa kuin roskaa eikä paikalta löydy sopivaa majoitusta? Rakennat tietysti sellaisen. Mitä sitä nyt ei tekisi saadakseen sopivan katon päänsä päälle. Vähän Tiffanylta taideteoksia ja Edisonilta edistyksellisiä sähkökeksintöjä, ja vola taideteos on valmis. Koomisin oli ehkä Edisonin vuonna 1890 hotelliin lähettämä phonografi, joka toisti viestiä

"I am a cute little thing invented by Thomas Edison in 1877, but was not born to perfection until 1888. I can talk, although not having tongue; can hear without ears, and can think without brains.Ha! Ha!"

Kipitellessämme Flagler collegelle, oletin saavamme ihailla sitä vain ulkoapäin, mutta portit olivatkin auki. Selvä merkki, että eteneminen oli sallittua ja suorastaan suositeltavaa. Tai no ainakaan ei rangaistavaa... Etupiha viherkasveineen ja suihkulähteineen oli hurmaava. Oletin etenemisemme päättyvän siihen, mutta ei. Hämmästykseksemme aulaan johtavat ovet olivat sepposen selällään ja muutamia muitakin turisteja oli tutustumassa paikkaan. Aulaan astuessani envoinut kuin pää kenossa ihailla sen loistokkuutta. Olin selvästi opiskellut ihan väärässä paikassa. Tässä sitä olisi ollut täydellinen oppilaitoksen aula. Jäi Jyväskylän Mankolan rakennus aika törkeästi kakkoseksi. Kakkoseksi se jäi turvatoimissaankin. Aulassa oli 4 vartijaa, jotka vahtivat, että vain oppilaat etenivät aulan ulkopuolelle. Come on, nuo aulan komeat hissit veivät nykyisin oppilasasuntolaan. Kuinka makeeta olisi ollut asua opiskeluaika 1900-luvun alun loistohotellissa, jossa maineikkaat ja rahakkaat olivat aikoinaan lomailleet?

Aulaa pällistellessä saatoin kuvitella hotellin sesonginavajaisrituaalin. Tammikuisena iltapäivänä kello 15.00, hotellin länsitornista laukaistiin kanuuna merkiksi, että hotelli oli avattu. Orkesteri alkoi soittaa Yhdysvaltain kansallislaulua (herran pieksut, mitäs muuta biisiä täällä voi toitottaa) ja herra Flagler avasi suureleisesti hotellinsa portit käyden tervehtimässä portin ulkopuolella odottanutta väkeä ja toivottamassa majoittujia ja paikallisia pällistelijöitä tervetulleeksi hotelliinsa. Voi kuinka loistokasta, kertoo niin paljon menneiden aikojen hienostuneisuudesta ja siitä, millaista oli aika ennen turismin massatuotantoa.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös tämänkin hotellin huippuaika. Hotelli oli toiminnassa 79 vuotta, ennen kuin se sulki ovensa toukokuussa 1967. Saman vuoden syyskuussa Flagler college aloitti toimintansa tiloissa. Ihanaa, että tuollainen vanha helmi on saatu säilytettyä.

Flagler collegen nurkilla päiväsaikaan vuonna 2012

Kiva sisäpiha...

Flagler college ilta-asussaan.

Juu ihan kun meidän koulun aula...

George Maynardin seinämaalauksia. Olivat sen verran päheet,
että tyyppi maalasi samat kuviot 10v myöhemmin kongressin kirjastoston
Thomas Jeffeson rakennukseen. 

On siinä katolla komeutta...

Arvaa tekikö mieli karata portaita ylös turisteilta kielletylle alueelle?

Toi parve suorastaan huutaa heiluttamaan sinne...