Olutta ja ilotulituksia

Lähtiessämme huristelemaan Medorasta etelään, suoran tien syndrooma iski välittömästi kehiin. Edes energiajuoma ei meinannut pitää Tatua hereillä tiellä, jolla ei voinut vetää mutkia suoraksi. Pohjois ja Etelä Dakotan välisellä rajalla oli pakko pitää pieni jumppatauko ja herätellä jalat henkiin. Veryttelyn jälkeen Herra Holopaisen hereilläolotaso oli edelleen sen verran kyseenalainen, että edessä oli kuskin vaihto. Minä astuin ensimmäistä kertaa reissun aikana puikkoihin. Olin ollut hyvin valpas ja reipas ja ready in action, aina siihen asti kunnes oli aika alkaa ajaa.  Tarttuessani rattiin aloin välittömästi haukotella. Malibun kuskinpenkissä oli pakko olla nukutusainetta.

Se mikä vuonna 1938 alkoi yhdeksän osallistujan pienenä moottoripyörätapahtumana, vetää nykypäivänä Sturgisiin yli puoli miljoonaa osallistujaa. Siihen kun lisää joukkoon vielä jokaisen moottoripyörämerkin edustajat, saa kasaan aikamoiset festarit. Sturgisin pääkatua ajellessa ei kylän moottoripyöräteema jäänyt epäselväksi. Saatoin kuvitella, millainen helvetillinen härdelli kylässä vallitsee elokuun alussa 10 päivän ajan. Memo to myself, älä eksy niille nurkille siihen aikoihin. Tosin vahingossa noin tuskin käy, kaikki majoitukset askeettisintakin leirintäaluetta myöten on tuolloin täyteen buukattu kaikissa lähiseudun kylissä. 

Sturgisissa sijaitsi panimo ja se panimo oli meidän "Kaksi yhden hinnalla"- Panimo passissa. Pakollinen pysähdys! Ajellessamme panimon pihaan, huomasin panimoa vastapäätä sijaitsevan kirkon hyvin persoonallisen valotaulun, joka roikkui suuressa ristissä. Uskoisin valotaulun ylläpitäjän olleen jonkinlainen wannabe markkinointialan ihminen. Hänen luovat, toisinaan vivahteen stand up komiikkaa sisältävät, vaihtuvat valomainokset, olivat selkeästi hänen kanavaansa luovuuden ilmaisuun. Oma suosikkini oli yksinkertaisen tehokas "Fuck Satan".

Sturgis Brewing Companyn ruokia ei ollut netissä kehuttu. Sen verran kuitenkin huikoi, ettei voinut jättää Jalopeno popperseja tilaamatta. Räjäyttivätkö ne tajunnan? Eivät, mutta ei niistä huonokaan fiilis jäänyt. Ihan aina ei auta uskoa, mitä muut sanovat, parempi testata itse. Poppersin panikkeeksi oli tietysti olutta. Nutty Brown, tuo tumma lasini täyte tuoksui ihanan huumaavasti maapähkinävoille. Koominen valinta, koska en suuremmin välitä maapähkinävoista, paitsi kun sen ympärillä on suklaata. Suklaa tekee aina kaiken paremmaksi.

No hejssan och hopsan ja olutta nassuun Sturgisissa. Huomaan mun 4th of July henkinen huivi!

Tuota kivipöytää, ei muuten kukaan pölli mukaansa. Painoi mukavasti.
Jos ihmettelet lippua ja sen värimaailmaa, sillä viestitään tukea poliiseja kohtaan.

Sturgisin panimolla oli komea sisäänkäynti.

Hellfigters Love Jeesus, tämäkin valomainos oli melkein yhtä hyvä kuin se suosikkini Fuck Satan. 

Päivän päätepisteeseen Rapid Cityyn päästyämme, heitimme tavarat hotellille ja lähdimme etsimään päivällistä. Oli taas yksi niistä hetkistä, kun kumpikaan meistä ei osannut päättää mitä tai missä syödä. Onneksi ruokakriisin ratkaisi kiviuunilla varustettu pizza food truck Lost Cabin panimon pihassa. Olin lähes hämmentynyt, kun ainoa vaihtoehto listalla oli "Tee-se-itse-pizza" johon sai valita niin monta täytettä kuin halusi eikä hinta muuttunut mihinkään. Fantastic! Mitä enempi, sen parempi, on aina ollut minun mottoni pizzan täytteitä valitessa. Tuo lättänä Italialainen herkku, oli pirulauta hyvän makuinen. Täydellinen päivällinen siihen päivään. 

Panimolla oli täysin meno päällä. Bändi tosin soitti ihan liian kovalla tällaisen vanhan rouvan makuun. Onneksi ulkoa terassilta löytyi paikka niin sai säilyttää kuulonsa. Siinä pizzaa popsiessa väkeä alkoi ilmaantua retkituoleineen tien varteen ja panimon terassiaidan ulkopuolelle valmistautumaan illan ilotulituksiin. Oltiin puolivahingossa löydetty täydellinen paikka katsella 4th of Julyn ilotulituksia ja saatu autommekin vielä viimeiseen vapaaseen parkkiruutuun.

En tiedä oliko se bändin äänekkyys vai takataskussa poltteleva panimopassi, mutta päätimme vielä ennen ilotulituksia vaihtaa paikkaa. Kävelimme naapurikorttelissa sijainneeseen Dakota Point Brewingiin. Huokaisin helpotuksesta, meno oli vähän aktiivisempaa kuin hautausmaalla, muttei kuitenkaan liian olematonta. Tämä touhu sopi paremmin suomalaiseen makuun. Pystyi ihan keskustella, vaikkei me Tatun kanssa mitään keskustelijoita ollakaan. 

Ahh...no nyt on rauhallista menoa suomalaisten makuun.

Oluita tilaillessa tuli heitettyä muutama lause pakollista small talkia tiskin takana hääräävälle tuopin täyttäjälle. Hänelle ei tarvinnut paljoa selitellä, missä Suomi sijaitsi. Tyyppi oli asunut puoli vuotta Ruotsissa. Oli siellä H&M Manager koulutuksessa, jonka jälkeen avasi USAn ensimmäiset 36 H&M liikettä. Se, mitä rakastan matkustamisessa eniten (siis heti maisemien jälkeen) on kuunnella ihmisten elämäntarinoita. On aina niin kiehtovaa kuulla, mitä olet tehnyt ja miten päätynyt sinne, missä nyt olet. Otetaan esimerkiksi tämä tapaus. Mieti nyt, että ensin asut New Yorkissa ja availet isolle kansainväliselle vaateketjuille liikkeitä. Seuraavaksi tarjoilet olutta South Dakotassa kotikyläsi pienessä panimossa. Mikä saa sinut muuttamaan elämäsi suuntaa? Haluaisin aina kysyä, how did you end up here? Ensin sillä, etteikö nykyinen vaihtoehto olisi arvoisensa, vaan siksi, että haluaisin kuulla ajatusmaailman päätöksen taustalla. Maybe that’s the little psychologist in me.

Kun ilotulitukset alkoivat, ihailimme taivaallista tulitusta Dakota Pointin panimolla siemaillen Syreeni-appelsiininkuori olutta nimeltä Trim your bush. (Kaksimielistä, ei tietenkään. Olut oli pantu Yhteistyössä Women behaving radly kanssa. Mikä ikinä kyseinen yhteisö olikaan.) Tämä oli täydellinen vaihtoehto itsenäisyyspäivän viettoon. Ihan vaan istua, rentoutua ja havahtua siihen, että tämä oli ensimmäinen 4th of July Flower Moundiin muuton jälkeen, kun emme ihailleet taivaan tuikkuja kotikylässämme.

Happy 4th of July!

 

I love Medora, ND

Torstai 07/04/2024 
Theodore Roosevelt National Park, ND - Rapid City, South Dakota
Ajetut mailit: 291 mailia / 468 km

Olen täydellisen rakastunut!  Mihin? Medoraan! Tämä kansallispuiston kupeessa sijainnut kylä sai minulta Cutest small town in america tittelin. Tosin onhan se vähän ehkä ironista, että Yhdysvaltain söpöin kylä syntyi ranskalaisen markiisin päätöksestä perustaa teurastamo Pohjois Dakotaan. 

Marquis De Mores perusti Medoran 1883 ja nimesi sen vaimonsa Medora Von Hoffmanin mukaan. Kuulostaa romanttiselle, mutta oli luultavasti ennemminkin appiukon mielistelyä. Markiisi kun ei itse ollut rikas mies, hänen varallisuutensa tuli naimakauppojen kautta. Pappa betalar, kuten pruukataan sanoa. Markiisin rouva oli varakkaan Wall Street pankkiirin tytär. Markiisi ei välttämättä ollut naimakauppoineen kiero mies, enemmänkin trenditietoinen. 1800-luvun lopulla varakkaat amerikkalaisneitoset naivat usein köyhtyneitä Eurooppalaisia aatelisia saadakseen arvonimen. Uuden mantereen raha vaihdettiin vanhan mantereen titteliin. 

Medoran yleisilme oli pidetty kylän alkuperää kunnioittavana. Kaduilla kävellessä saattoi tuntea astuneensa ajassa taaksepäin. Rakennukset näyttivät historiallisille, vaikka olisivatkin olleet rakennettu lähempänä AI-aikaa kuin mantereen halki kulkevan junanradan valmistumista. Poissa oli Black Hillsien turistihelvetti, Trump paidat ja kaiken kirjavat mainoskyltit ja vilkkuvat valotaulut. Tilalla oli suloisia luokseenkutsuvia pikkuputiikkeja ja ravintoloita. Kaikki oli tehty hyvällä maulla.

Maisemaa Medoran raitilta

Vankkureissa vähän vihreämpää väkeä kyydissä.

Ravintolan terrassikin huokui menneiden aikojen charmia.

The adorable Medorable store!

Tämä oli ensimmäinen puinen palolaitos, minkä olen nähnyt. 

Söpöjä pikku putiikkeja

Kaupungintalo oli itsenäisyyspäivä kuosissa.

Jos tässä kuvassa ei ole Wild West henkeä, niin ei sitten missään.

Kirsikkana kaiken sen kauneuden päällä oli Ice cream Depot, ylisuloinen jäätelöpaikka, jonka valikoimista löytyi lakritsijäätelöä!! Eikä siinä vielä kaikki, se myös maistui aivan suomalaiselle lakritsijäätelölle!! Olin päässyt jäätelötaivaaseen. Voi pojat, jopa jäätelömaut tukivat matkan teemaa "Sansun miniloma suomessa". Yhdysvaltain kansallispäivän, 4th of Julyn, kunniaksi jäätelökioski tarjosi asiakkailleen patrioottishenkisen ilmaisen sokeriöveriherkun. Suklaakuorrutettua vaahtokarkkia, jonka päällä oli nomparelleja. Kyllä hammaslääkäriliitto taas suosittelisi juoksemaan niin kauas tästä makupalasta kuin mahdollista. No juoksinko minä? Hitto en tietenkään! Söin niin innolla, että koko naama oli suklaassa.

Olin surullinen siitä, ettei meillä ollut aikaa kierrellä Medorassa pidempään ja koluta kaikkia liikkeitä, mitä olisi halunnut (tai syödä toista lakritsijäätelöä). Jätimme Medoran taaksemme tomuna takalasiin. Edessä oli 4 tunnin ajo takaisin South Dakotaan Rapid Cityyn.

Uu mikä jätksikikkari!!

Seuraa junanraiteita jätskitiskille. Hullun hauska idea ohjata jonoja.

Oooohhhh.... vieläkin herahtaa vesi kielelle, kun katselen tuota herkullista näkyä!

lakritsijäde ja vihollisen hämäämiseksi myös pallero kahvijäätelöä. 

Vaahtokarkki-suklaa-strösseli-herkkuöveri. (ja ihan varmasti kirjoitusvirheitä tässä sanahirviössä. Terkut vaan kaikille kielioppiguru kavereilleni.)

Karvaiset vessanvartiat ja tuplasateenkaari

Jos South Dakotan luonto muistutti Suomea, niin North Dakotan vuorokauden rytmi loi kotoisia myöhäiskesän viboja. Havahduin huomaamaan, miten pohjoiseen olimme matkanneet, kun pimeä tuli vasta iltakymmeneltä ja aamu alkoi jo neljän jälkeen kajastaa.

Aamu kuudelta hipsin ulos teltasta ja suuntasin kohti "Hotelli helpotusta". Onneksi ei ollut jäätävä hätä, sillä 2 jumalattoman kokoista biisonia oli parkkeerannut vessan ovien eteen ruoho buffettiin aamupalalle. Toinen alueella majoittunut nainen hiippaili taakseni ja totesi kuplan otsassaan kasvavan huolestuttavalla vauhdilla. He olivat miehensä kanssa nukkuneet autossa ja biisonit olivat aamun aikaiset tunnit ruokailleet auton vieressä blokaten uloskäynnin. Kuikuilimme elukoita kulman takaa kunnes tunsimme olomme tarpeeksi turvalliseksi livahtaa vessaan. Biisonit ovat likinäköisiä ja ärtyvät helposti. En suosittele mitään räväköitä äkkiliikkeitä heidän näkökentässään.  Vessan ovien vierestä ärtynyt karvaturri olisi silmän räpäyksessä ollut meitsin reveleissä kiinni. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Biisonit keskittyvät ruohonkorsiin,  minä pääsin vessaan ja valot syttyivät viimeinkin. Are you kidding me!? Nyt kun oli jo valoisaa.

Vessanvartiat

Mitähän se minua oikein mulkoilee?

Takaisin teltalle palatessani minua odotti postikorttimaisema. Sateenkaari taivaalla kaartui suoraan telttamme taakse ja vastarannalla vaeltavat biisonit kävelivät jokeen juomaan. Hetken päästä taivaalle ilmestyi toinenkin sateenkaari. En voinut kuin hymyillä. Mikä ihana aamu! Tällaisia hetkiä varten elän ja matkustan.

 

Kaksi kaunista kaarta ja janoinen biisoni.

Aamupalan oli harvinaisen skandinaavisen makuinen. Ruisleipää ja islantilaista rahkaa, joiden makuina olivat puolukka-mansikka ja persikka-Lakka.

Aamunäkymä teltan ovesta. 

Kun leiri oli pakattu kasaan, ajelimme kansallispuiston eteläisen yksikön maisematietä. Puiston pohjoisen osan jälkeen tämä Scenic Drive ei näyttänyt kovinkaan maisemarikkaalle. Bongailimme villihevosia ja biisoneita, mutta siinä ne sen tien kohokohdat sitten olivatkin. Teimme lyhyen kävelylenkin, Coal Vein Nature Trailin. Kävelyn aikana kiihtynyt sydämensyke  johtui enemmän tuohtumisesta kuin kuntoilusta. Polku oli ihan huuhaa huoltamaton puskareitti. Mielenkiintoisinta reitin varrella oli tuore iso biisonin läjä ja keltaisena kukkinut Hanhikki pensas, joka muistutti lapsuudenkodista Kangasalla. 

Hanhikki-pensas

"Vieläkö on villihevosia..." laulaa luikautteli Ekolan Hanna aikoinaan, ja tässä todistusaineistoa, että kyllä niitä on, terveisin entinen Eskolan Sanna. 

Poikkesimme maisemareitillä puiston korkeimassa kohdassa, joka kantoi nimeä Buck Hill. Ei mitenkään tajunnan räjäyttävä kukkula. Suurinta iloa tuotti infotaulu preerian kukkasista. Viimeinkin pystyisin kutsua Echina Fors kukkaa sen oikealla nimellä, Purple coneflower. Kukan juuri auttaa hammassärkyyn. Siinä sulle päivän knoppitieto. 

Siinä sullekin infotaulu, jotta uskot mua.

Hetkellinen breikki Buck Hillilla.

Summa summarum, olen sitä mieltä, että ajan putteessa voi hyvin skipata Theodore Roosevelt National parkin eteläisen yksikön ja sen sijaan nauttia maisemista ihanassa pohjoisessa osassa. Läntiseen osaan puistoa emme tällä kertaa edes ehtineet,eikä siellä olisi ilman nelivetoa parhaille kohteille päässytkään. Jäi siis jotain ensi kertaankin, esimerkiksi se nelivetoauton osto.

Onhan se ehkä vähän takaperoista mennä vasta viimeisenä käymään visitor centeriin, kun on jo valmiina poistumaan puistosta. Toisinaan ei vaan pysty tekemään asioita loogisessa järjestyksessä. Visitor Centerissä oli paljon Theodore Roosevelt infoa (sekä puistosta että etenkin Presidentistä) ja odotetusti uutta versiota kaipaava puistofilmi. Toisinaan mietin, miksi edes käymme puistofilmejä tuijottamassa, mutta kaipa se ei-niin-esteettisesti tarjottu informaatio on parempi kuin ei mitään. Sitä paitsi joku päivä voidaan positiivisesti yllättyä. Joskushan niitä filmejä on pakko alkaa uusia.

Visitor Centerin takapihalla tönötti Maltese Cross Cabin, Presidentti Rooseveltin ensimmäinen oma mökki Dakotan Territoriossa. Mökki ei alunperin sijainnut tällä nykyisellä paikallaan. Ehei, tämä tönö on nähnyt enemmän Amerikkaa kuin suurin osa sen kansalaisista. 1904 mökki purettiin alakuperäiseltä lokaatioltaan ja lähetettiin junalla Saint Louisiin Maailmannäyttelyyn. Sieltä matka jatkui seuraavana vuonna Portlandiin Oregoniin, sitten Pohjois Dakotaan Fargoon ja Bismarckiin. Lopulta 1960 mökki palautui synnyinsijoilleen Medoraan, 7 mailin päähän alkuperäisestä lokaatiosta. Itselle tämä "puretaan talo ja siirretään se muualle" konsepti kuulostaa niin oudolta. Päivittelin sitä jo aikoinaan Australiassa kun tuijotin Kapteeni Cookin kotitaloa, joka oli roudattu Englannista Melbourneen.

Amerikan raitilla matkaillut mökki.

No niin otetaan nyt sit tämä pakollinen kylttikuva, kun ollaan puistosta poistumassa...

Kävellessämme ulos visitor centeristä mietin, kuinka hyvin olisin tullut toimeen Rooseveltin kanssa. Ainakin mitä herran laukomista lainauksista voi päätellä. Teddy, (lempinimi, jota herra itse vihasi) tuntui pitävän kiikkustuoleista ja luonnonkukista, molemmat lempiasioitani! Roosevelt ihmetteli aikoinaan "What American does not enjoy rocking chair!?" No niinpä! Voisiko tämä kysymys olla osa kansalaisuustestiä? Keinutuoli ja kuisti, onko mitään sen rentouttavampaa. Myös  herran kommentti kukkasista oli kuin suoraan suustani varastettu "Wild flowers should be enjoyed unplucked where they grow." 

Valottoman vessan mysteeri Cottonwoodin teltta-alueella

Ajellessamme Theodore Rooseveltin pohjoisesta yksiköstä kohti etelää, saimme elämäämme tunnin takaisin. On se hienoa elää sama kellonaika kahdesti! Tämä puisto antaisi mainion tilaisuuden olla kaverin kanssa samassa kansallispuistossa, mutta eri aikavyöhykkeillä. Tästähän voisi melkein vääntää arvoituksen: Miten kaksi kaverusta voivat olla fyysisesti yhtä aikaa samassa kansallispuistossa, mutta eri vuosina? Pitääköhän lähteä viettämään Uutta Vuotta Pohjois Dakotaan, jotta voi elää tämän arvoituksen.  

Olimme pystyttämässä telttamme yöksi Cottonwoodin teltta-alueelle puiston Eteläiseen osaan. Heti teltta-alueelle ajaessamme jumalattoman kokoinen biisoni käveli vastaan. WAU! Ei ollut epäilystä, kuka oli kulman kingi. Olimme selkeästi Tatankojen territoriolla. Suoritettuamme järjettömän parkkeerausoperaation, ihastelin tonttiamme. Olin suhteellisen ylpeä siitä, miten hyvän telttapaikan olin osannut varata netistä kuvien perusteella. Kaunis joenranta paikka. Ainoa iso miinus oli, ettei paikalla ollut maahan tehtyä nuotiopaikkaa, ainoastaan korotettu grilli. Ruoanlaiton kannalta ei niinkään ollut väliä, mihin ne puut laittaisi, mutta iltahämärässä nuotiotulen ääressä on mukavampi istuskella, kun tuli ei loimota silmien korkeudella.

Telttailu vaatii telttailuhenkisen mukin.

No onhan se meidän paikka nyt nätti.

Aurinko painuu mailleen Little Missouri Joen varressa.

Takerruitko mainintaani järjettömästä parkkeerauksesta? Onko mitään epäloogisempaa kuin vaatia kaikkia peruuttamaan autonsa mutkassa sijaitseviin parkkiruutuihin yksisuuntaisella tiellä, jossa ruudut on laitettu vinoon tulosuuntaan kohti? Joudut ajamaan ruutusi ohi, koittaa kääntää autosi mutkassa 240 astetta ja peruutta sen ruutuun niin, että nokka osoittaa suoraan vastaantulijoita kohti. Paikalta lähteissäsi saat uudelleen nylkyttää autoasi ympäri, jotta pääset yksisuuntaisella oikeaan suuntaan. Varsinaisia insinöörejä ollut liikkeellä suunnittelukomiteassa. Heidän ansiostaan näimme yhden sun toisen huvittavan parkkeeraussuorituksen isoilta lava-autoilta sen illan aikana. 

Kun teltta oli saatu pystyyn, lähdin etsimään vessaa. Hotelli helpotus löytyi onneksi melkein vierestä.  Vessan kulmalla komeili kyltti, joka väitti etteivät vessat olleet käytössä kunnostustöiden vuoksi. Kylttissä oli kartta lähimmälle hornan tuutissa sijaitsevalle vaihtoehdolle. You got to be kidding me! Onneksi olen enemmän uskon kun näen tyyppejä, joten kun vessan oveen ei ollut erikseen laitettu OUT OF ORDER lappua, kävelin pokkana sisään ja totesin kaiken näyttävän normaalille. Hyvin uudelle, ihanalle ja siistille, mutta normaalille. Hanoja ei puuttunut, pöntöissä oli vettä ja telineessä paperia. Testimielessä vedin pöntön, se ei räjähtänyt. Vesi katosi ja täyttyi aivan kuten kuuluukin. Pesualtaan hanasta tuli vettä ja sen päällä olevasta peilistä katsoi takaisin sama naama kuin aina ennenkin. Kaikki siis vaikutti olevan kunnossa. Ainoa mielenkiintoinen ominaisuus oli, että se mitä luulin käsisaippuapumpuksi, olikin joku huippumoderni seinän sisään piilotettu käsien kuivuri. En myöskään nähnyt missään kattovalaisimia sen paremmin kuin valokatkaisijaakaan. Okei, ehkä valot olivat se viimeinen puuttuva osa remonttia ja selittivät kyltin. Ei ongelmaa! Taskulamppu pelastaa.

Ilta oli ihanan tyyni kun grillailttiin makkaraa. Ja hitto kun se makkara vielä maistui niin pirun hyvältä punaviini kyytipoikana. Tilanne kuitenkin muuttui illan myötä.  Siinä vaiheessa kun pyromaani Tatu päätti heittää viimeisen jättikokoisen yli-ison puuklapin nuotioon, arvaamattomat tuulenpuuskat alkoivat tanssia ympärillä vaihtaen jatkuvasti suuntaa kuin vaihdevuotinen nainen mielialaa. Tatu muistutti liekkien ympärillä tanssivaa pirua koittaessaan käännellä pyörivää grilliä, ettei tuuli pääsisi puhkumaan suoraan liekkeihin tulta ruokkimaan ja heittämään kipinöitä viereiseen heinikkoon. Itse en uskaltanut enää katsella tulenarkaa tilannetta. Lähdin vessaan hammaspesulle. 

Tällä olisi tämä meidän keittiö ja ruokahuone Cottonwoodilla.

Vielä hymyilyttää, kun ei tuule.

Ai ai, vieläkin voin maistaa suussa sulavan makkaran kuin Pavlovin koirakokeen koeyksilö konsanaan.

Ei kai se mitään haittaa vaikkei puuklapi kunnolla grilliin mahdukaan?

Eräjormailumme uskottavuutta ehkä hieman heikentää mukana reissaavat sähköhammasharjat. Ne myös rajoittavat mihin aikaan voit pestä hampaasi, ainakin jos haluat toimenpiteen suorittaa telttapaikallasi. Kansallispuistoissa kaikki menevät super aikaisin nukkumaan. Vain luonnollisten yöllisten äänien rikkomassa hiljaisuudessa, minä en suostu olemaan se, joka surauttaa hammasharjansa käyntiin. Siinä hiljaisuudessa hammasharjakin kuulostaa moottorisahalle. Pesulta palatessani päätin tulella pelleilyn  riittävän. Tatun käväistessä telttassa, menin ja kaadoin vettä grilliin. Tulishow oli ohi ja mielenrauha palasi tämän fire wardenin kehoon. 

Iltapesulta palatessaan Tatu ihmetteli, mitä olin oikein höpissyt toimimattomista valoista. Miestenpuolella valot olivat ainakin toimineet ihan normaalisti. Ne vain oli piilotettu naisten ja miesten välisen seinän sisään. Sama valo siis loisti molemmilla puolilla. Järjestelmä toimi liiketunnistimella. Mitä ihmettä? Olin kirjaimellisesti seilannut koko naisten vessan päästä päähän KOLMESTI sen illan aikana, eikä mikään valo ollut syttynyt! Ilmeisesti naisten puolella tarvitsi lentää, jotta sensori toimii... Got it!  Otan ensikeralla Redbullin mukaan, jotta saan siivet.