Monday, December 19, 2016

Sääsirkus nimeltä Dallas

Australiassa asuessani opin sanonnan, ettei päivä ollut Melbournessa ohi ennen kuin oli käyty  kaikki 4 vuoden aikaa läpi. Skeptikko Sansu ei uskonut tuota. Ei ennen kuin eräänä kauniina (ja samalla talvisena, syksyisenä ja keväisenä) päivänä todistin tuon itse. Olen näet yksi niistä jästipäistä, jotka uskovat vasta kun itse näkevät. Näin ainakin, mitä järjettömiltä kuulostaviin väittämiin tulee.

Melbournen hullunmylly on taakse jäänyttä elämää, mutta nyt löydän itseni sääsirkuksesta Dallasista. Rehellisyyden nimissä Dallasin sää pesee mennen tullen Melbournen 4 vuodenaikaa päivässä. Tällä vuodenaikoja on saman päivän aikana kylläkin vain kaksi, mutta tuo johtuu täysin siitä, että lämpötilat vetävät ääripäästä toiseen niin vauhdilla, että kaksi vuodenjoista jää täysin väliin. Kesästä tulee suoraan talvi. Syksy ja kevät eivät ehdi mukaan tähän spektaakkelin lainkaan. Todistin tuon lauantaina itse, ihan omin nahoin.

Lauantaina oli harvinaisen kaunis aamu. Toivotin tervetulleeksi lämmön ja  nautin aamukahvini parvekkeella auringonsäteiden helliessä kasvoja. Olin kaivannut sitä, aurinkoa ja mahdollisuutta istua t-paidassa parvekkeella. Viime viikko oli kylmä. Minun standardieni mukaan pitkäkalsarikylmä, joskin olen kovin jäätyvää sorttia, ice queen through and through. Olen varma ettei kukaan muu olisi kutsunut sitä pitkäkalsarisääksi. Aivan kuten kukaan muu ei kutsunut juhannusta 2003 toppapukusääksi, vaikka itselläni oli päällä 7 vaatekerrosta, mukaan lukien jouluiset kulkusilla varustetut pörrösukat.

Päivän edetessä lämpö nousi ja vaatteeni vähenivät, eivät kuitenkaan X-rated tasolle asti, vaikka palmut parvekkenäkymämme hyvin peittävätkin. Säätiedotteet olivat näyttäneet naurettavia lukemia jo usean päivän ajan. En voinut uskoa, että kukaan olisi iskenyt sellaisia lukemia tauluun ilman, että hänellä oli jäänyt edellisestä viikonlopulta putki päälle. Päivällä muka +23c ja yöllä -5c. Yeah, right...

Ja tässä teille se ennuste, jonka epäilin olevan Nasse-sedän käsialaa...

Päiväkahvin aikaan alkoi tuntua, että piti jo etsiä parvekkeelta varjoa, sillä ihoa alkoi kuumottaa. Joulukuinen palaminen ei sopinut suunnitelmiini. Jospa tässä kuussa Petterin kuono olisi ainoa punoittava asia. Lähdin ihanasta +23c säästä sisälle ja päätin käydä postilaatikolla, joka sijaitsee 50 metrin päässä olevassa ulkorakennuksessa. Jenkkien postipojat eivät paljon rappusia kuulkaas juoksentele. Autolla peruutetaan suoraan laatikoiden eteen ja asukkaat saavat itse hoitaa kuntoilun, jos postinsa haluavat. Päästessäni ulos, ilma alkoi tuntua hieman viileälle ja tuntui että tuulen suunta oli kääntynyt. HAA! Ensimmäinen merkki mistä tunnisti Dallasin keltanokkaisuuteni. En ole ollut täällä vielä tarpeeksi kauaa, jotta olisin tajunnut, mitä tuo merkitsi. Paikalliset tietävät heti, mitä on tulossa, kun tuulensuunta yllättäen muuttuu.

Takaisin asunnolle päästessä hylkäsin ajatukseni nauttia jäätelöä parvekkeella. Jäätelökulhon sijaan hain sukat ja pitkähihaista päälle. Miten 10 minuutissa voi ilma muuttua noin paljon? Ei muuta kun ovet kiinni ja sisälle. Siitä se sitten alkoikin. Hurja kiri kohti miinusasteita.

Tatu lähti golfklubiltaan kolmen aikaan iltapäivällä. Lämpötila oli tuolloin +13c, kotipihassa lämpöä oli enää +9c. Lämpötila oli pudonnut 10 minuutissa 4 astetta. Myöhemmin illalla todistimme ruokailemasta lähtiessämme autossa, kuinka lämpötila putosi kirjaimellisesti silmissä. Auton lämpömittari tiputteli numeroita kuin lottopalloja. Kuudelta kotiin päästessämme olimme hädin tuskin enää plussan puolella.

Sunnuntaiaamu valkeni kalseana. Olin kiitollinen superlämpöisestä peitostamme, jonka alle asunnon todellinen lämpötila ei välittynyt. Nenänpää tuntui ihan Rio cola mehujäälle, mikä oli minulle indikaattori, etten hinkunut lähteä aamukahvinkeittovuoroon. Tatu nappasi yöpöydältä puhelimen käteensä ja totesi kapistuksensa kertovan Dallasin ah niin mahtavaksi ulkolämpötilaksi -7,5c. Kiva, kiva... Tavallisesti "valitan" Tatulle, miksi hän tyytyy tuijottamaan numeroita kännykkänsä ruudulla, kun voisi itse kävellä parvekkeelle ja tsekata lämpötilan omalla kokovartalomittarillaan. Numerot eivät kuitenkaan aina kerro täyttä totuutta. Tuona sunnuntaiaamuna en kylläkään lähtenyt haastamaan herran puhelinta. Uskoin tyytyväisenä -7,5c totuuteen sen sijaan, että olisin lähtenyt pomppimaan yöpaidassa parvekkeelle pakkasta tunnustelemaan.

Jos kaipaan jotain suomesta, niin erityisen paljon eristettyjä taloja moninkertaisine ikkunoineen. Täällä seinät ovat kuin pahvia ja kaikki äänet kuuluvat läpi. Lämpö ja kylmyys eivät pysy yhtään ääntä paremmin seinien ulkopuolella, joten osasin arvella olohuoneen lämpömittarin näyttävän tähän mennessä ennätyslukemaa. Hipsiessäni puolihorroksessa mittarille sain vahvistuksen aavistuksilleni. +14,5c, yes tämähän taisi vastata jo sitä ulkonanukkumishaastetta, josta porukka postasi kuvia facebookiin syksyllä. En epäröinyt hetkeäkään vaan räppäsin lämppärin päälle. En kyllä ollut vielä muuttumassa vanhemmikseni, joilla on talvella useinkin näppärä +16c sisälämpötila. Olin jättänyt pilkkihaalarini Suomeen (tarkemmin ajateltuna se on vielä kaupassakin) joten halusin vähän siedettävämpiin sisälämpötiloihin.

Lämppäri päällä, pitkätkalsarit jalasssa, pipo melkein päässä, pääsin seuraavaan "ihanaan" amerikkalaisasumisen ominaisuuteen, metallireunaisten ikkunoiden yökastelun siivoamiseen. Ahh.... tätä olin jo edellisessä asunnossamme kironnut vierailukerroillani. Milloin tahansa ulkona on kylmempi kuin sisällä, nämä mahtavat metallireunaset ikkunat hikoilevat kuin hullut kosteuden juostessa vesipisaroina reunoja pitkin ikkunalaudalle, jolta aamulla löytyy mahtavia vesilätäköitä. Tosin olet onnekas, jos vesi on pysynyt ihan vain ikkunalaudalla eikä tehnyt Niagaran putouksia ja valunut myös lattialle listoja pehmentämään. Kaikki ikkunalaudat ovat yhdestä sun toisesta paikasta turvonneet, kiitos tämän yökasteluilmiön. Samasta syystä ikkunoiden reunamilta seinän maalit hilseilevät pois. Suomessa tätä kutsuttaisiin katastrofiksi, täällä vain hyvin energiatehokkaiksi ikkunoiksi.

Pyyhe kädessä suuntasin kohti ikkunoita. Ilokseni huomasin että lätäköt olivat suhteellisen pieniä. Koko ikkunalauta ei lainehtinut. Lisäksi löysin makuuhuoneen ikkunanpielestä jäätä, siis sisäpuolelta. Voi kuinka Frozen-leffamaista. Enää puuttui vain Olof-olohuoneesta lämmittelemästä ilmanvaihtokanavan edessä lämpöisessä ilmassa.

Kuva-arvoitus... mitäs valkoista tässä olisi?


Jäätähän se, ja vielä sisäpuolella, heti siinä kostuneen seinän vieressä.


Joku kukkakärpänen oli mennyt hukkumaan lätäkköön.
Tulikohan toi vesi sille tsunamimaisesti yllätyksenä?

No mitä tehdä koko päivä, kun ulos ei ole asiaa? Katsella televisiosta uusin elokuvahitti nimeltä Coming to America (suomeksi Prinsille morsian), jota tähdittää Eddie Murphy. Kyllä, voit aistia ehkä lievän sarkasmin sanavalinnasssani "Uusi leffa". Tosin, jos olisit ollut epävarma oliko leffa ihan viimeisintä vuosimallia, olisit voinut katsoa sen amerikkalaiseen tapaan ehkä about 5 kertaa putkeen varmistuaksesi asiasta. Täällä kun sama leffa voi pyöriä lukemattomia kertoja putkeen. Kun edellinen loppuu, sama alkaa uudestaan alusta. Näin ollen ei tarvitse kovinkaan usein kirota, jos elokuva on jo puolessa välissä laittaessasi telkun päälle. Odotat vain hetken ja se alkaa uudestaan alusta. Tai vaihtoehtoisesti se tulee seuraavana päivänä uudelleen samaan aikaan... tai kolmelta muultakin kanavalta vielä saman päivän aikana. Kauhean näppärää!

Toinen kylmänpäivänviihdyke on jokaisen 36-vuotiaan unelmasynttärilahja, eli Roope-Sedän liikemiespeli, missä voi kyykyttää toista ihan kympillä. Kuka kyykytti ja ketä jätetään vielä kertomatta, sillä meillä jäi tuo peli vielä hieman kesken ja se odottaa ruokapöydällä päätökseen tuloaan. Alku on ollut lupaava kröhöm minulle, mutta just to be in the safe side, röyhistellään rintaa vasta sitten, kun lopputulos on selvillä eikä käy kuin Suomen jääkiekon maajoukkueelle aina mitallipeleissä Ruotsia vastaan...

Ja mitäs sitä pelattiin?


Tää missä on paljon rahaa, on mun puoleni pelipöydästä :)


Vähän monopolimaisia ruutuja...


Ostettaskos osakkeita?

Mutta kylmärintama on kai vähitellen siirtymässä pois päin. Tosin niin ollaan mekin. Ylihuomenna suunnataan Floridaan jouluksi, ja siellä pitäisi olla tasaista lämpöä, joka sopii näille vanhoille nivelille. Ihanaa joulua siis kaikille, tää lähtee nyt etsiin bikinejä vaatehuoneen syövereistä...

Friday, December 16, 2016

Kuinka käydä viinitilalla


Tullessani ensimmäistä kertaa Texasiin keväällä 2013, en tiennyt osavaltiosta juuri mitään. Miksi olisin? Toki Dallas oli nimenä tuttu yhdestä sun toisesta yhteydestä. Ensinnäkin, kaupungin mainitseminen saa väkisinkin Supersuositun 80-luvun televisio-ohjelman tunnarin soimaan päässä. Tuo tapahtuu jopa minulle, joka olin sarjan pyöriessä ihan liian nuori muistaakseni siitä nykyisin muuta kuin mahtipontisen tunnarin ja JR:n ison stetsonin. Toisekseen, JFK veti viimeiset hengenvetonsa juuri täällä, isossa D:ssä, Jackie Kennedyn saadessa osan miehensä aivokudoksesta vaaleanpunaiselle  Chanellin jakkupuvulleen. Tuosta salamurhasta on kulunut jo 53 vuotta, mutta valkoinen rasti Dealey Plazan asfaltissa muistuttaa nykypäivän ohikulkijoita siitä, miten yllättävä elämän loppu voi olla. Ja ennen kaikkea, miten tylsän näköisessä paikassa se voi tapahtua.

Tietouteni Texasista oli siis lieväti ilmaistuna puutteellinen ennen ensimmäistä matkaani. Niinpä tein, mitä aina ennen ensimmäistä reissua uuteen kohteeseen teen, huolellisen taustatutkimuksen. After all, I am a nerd who loves trivial facts. Kahlasin läpi kymmeniä guide bookeja ja lukuisia nettisivuja vain todetakseni, että Texas osoittautui  kohdeköyhäksi, ainakin moneen muuhun osavaltioon verrattuna. En halua kuulostaa nyt nirsolle tai vähätellä Texasin tarjontaa. On ihan jees listata nähtävyydeksi never heard pikkukylän hautausmaalla sijaitseva entisen musiikinopettajan hautamonumentti, joka on 2,5 metrinen, 25 tonnia painava kivestä tehty piano, jonka sisällä rouvan/neidin jäänteet ovat ikuisessa levossa. Mutta jotenkin se ehkä nyt jää kakkoseksi jos mietitään vaikkapa Goldengate bridgeä tai Alcatrazia...

Don't get me wrong. En syrji hautausmaita, päin vastoin. Olen sen verran vinoutunut, että haluaisin jopa käydä tuota jumalatonta pianoa katsomassa (varotus Tatulle). Kysykää vaikka kanssani matkustaneilta, he allekirjoittavat, ja todennäköisesti lukuisin kuvin myös todistavat, että jos on tiedossa komeita vanhoja hautoja, I'm in!

TODISTE A) Los Angeles, Pierce Brothers Westwood Village memorial park
ja Marilyn Monroen hauta, 2009


TODISTE B) Savannah, Bonaventure cemetery
ja spanish mossin koristelemat puut, 2012


TODISTE C) Salzburg, Petersfriedhof, 2013

Suuri Texasin tutkimustyöni tuotti myös jackpotin. Löysin all time favourite kohteeni Texasissa, Hill countryn ja sen lukuisat viinitilat. Viinitilat olivat viimeinen asia, mitä Texasista odotin löytäväni. Samalla myönnän typeryyteni. After all, juuri Texas pelasti Euroopan viiniteollisuuden 1800-luvun lopulla kun viinikirva tuhosi 2/3 Euroopan viinitarhoista. Viiniteollisuuden supersankariksi nousi Texasissa asunut Thomas Munson, joka oli hurahtanut Amerikkalaisten natiivien rypälelajikkeiden tutkimiseen. Hmm... intohimonsa kullakin. Eurooppalaiset alkoivat ilmeisesti tulla jo suhteellisen epätoivoisiksi metodeissaan koittaa pelastaa köynnöksiään, sillä parannuskeinoiksi ehdotettiin niinkin tieteellisiä tapoja kuin köynnösten kasteleminen valkoviinillä tai elävän sammakon hautaaminen köynnöksen viereen.

Puhun varmasti kaikkien melkein elävältä haudatuksi tulleiden Eurooppalaisten sammakoiden puolesta kun totean, että onneksi oli tieteellisempikin ratkaisu ongelmaan. Munson oli fiksuna poikana pannut merkille, että tietyt Amerikkailaiset lajikkeet olivat immuuneja viinikirvalle. Näin olleen tyyppi lähetti viinikirvalle immuunien köynnösten juuria Eurooppaan vartettavaksi eurooppalaisiin köynnöksiin. Problem solved, Eurooppa pelastettu. Jos nyt epäilet, että omat takapihan viininkasvatusyritelmäsi alkavat lähiaikoina kärsiä 1860-luvun trendiongelmasta nimeltä viinikirva, voin antaa sisäpiirin vinkin. Eurooppaan lähetetyt juuret tulivat Ingelsiden alueelta Texasista ja olivat wild mustang merkkistä & muutamaa muuta Ingelsiden alueelle ominaista köynnöstä. Ainakin Wild Mustang lajiketta kuulemma alueella edelleen villinä kasvaa, että eikun etsimään.

Kuvassa oleva viiniköynnös ei liity mitenkään Texasilaisiin rypälelajikkeisiin, mutta näyttää söpöltä. 

Texas tuotti vuonna 2014 huimat 1,5 miljoonaa gallonaa viiniä. Itse en henkilökohtaisesti ehtinyt juomaan tuosta määrästä kuin pari hassua litraa (säälittävä tulos) enkä tänäkään vuonna ehdi paljon paremmaksi tulostani laittaa. Tällä hetkellä Texas on Yhdysvaltain viidenneksi suurin viinin- ja seitsemmänneksi suurin rypäleidentuottaja, mitä edelleenkin jonkin verran hämmästelen. Toisaalta, Pohjoisamerikan ensimmäinen viinitarha sijaitsi kuitenkin Texasissa, joten ehkä nykyisten tuotantosijoitusten ei pitäisi hämmentää. Tuosta noin vuoden 1662 Fransiskaanimunkkien perustamasta viiniviljelmästä, ei taida tosin nykyaikana olla enää mitään jäljellä.

Tämän pitkän ja jaarittelevan johdatuksen kautta pääsemme lopulta itse asiaan (Hiphurraa!! ), toissa viikonloppuiseen reissuumme Hill countryyn. Tatun ollessa pieni [eli many, many moons ago, back in 1982] heillä oli Suomessa vaihto-oppilas Jenkeistä. Kuinka kukaan selväjärkinen päätti 80-luvulla haluta Suomeen vaihto-oppilaaksi, on kysymys johon edelleen etsin vastausta. Vaihto-oppilas, Susan, kuului kuitenkin epäilemättä parhaiden joukkoon,  sillä hän kävi samaa lukiota, kuin mistä me molemmat Tatun kanssa olemme valmistuneet. GO Kalevan lukio! (Luoja, alkaako minusta jo nyt kuoriutua amerikkalainen, kun alan olemaan koulupatriootti!?!) Tatun perheen muuttaessa myöhemmin Jenkkeihin ja siirtyessä Chicagon kautta Dallasiin, Susan toimi Tatulle ja hänen veljilleen Au pairina. Uskomatonta kyllä, ilmeisesti kolme pientä pors... siis pojan veitikkaa tai Suomen vaihtarivuosi eivät traumauttaneet Susania, ainakaan pysyvästi, sillä yhteyttä pidetään edelleen. Hill Countryyn suunnatessamme, olimme menossa Susanille yöpymään, lahjuksina lakkahilloa ja Fazerin sinistä. Ah, kuinka suomalaista.

Starttasimme lauantaiaamuna Susanilta kohti hill Countrya. Tarkalleen klo 11.00 teimme pit stopin Dripping springsissä, missä olimme roikkumassa paikallisen pienpanimon ovenkahvassa heti avaamisaikaan. Miten tyylikäs tapa aloittaa päivä... Thirsty Planet tarjosi 3 ilmaista 4 ounzin (1,1dl) maistiaista. How generous of them. Suomalainen on aina hämmästyksissään ja äärimmäisen iloinen kaikista ilmaisista alkoholinäytteistä, mitä meidän maamme alkoholilainsäädäntö varmaan jollain tavalla keksisi kieltää, ellei ole jo sitä tehnyt (kuka hemmetti pysyy enää ajantasalla anniskelulainsäädännön suhteen) . En huomannut katsoa, oliko panimon pihassa heidän kuljetusautoaan, jotta olisin voinut nauttia myös näystä, jossa auton kyljessä voi actually olla olutpullonkuva.

Ilmaiset maistiaiset eivät olleet ainoa tapa nauttia Thirsty Planetin tuotannosta. Vaihtoehtoisesti olisimme voineet ostaa kymmenellä dollarilla puolen litran lasit ja saaneet täyttää ne kolme kertaa "ilmaiseksi". 1,5 litraa olutta ei kuitenkaan kuulunut aamiaiseemme täydentämään aiemmin nauttimiamme breakfast tacoja, joten ilmaiset mininäytteet saivat tällä kertaa riittää. Olisin kylläkin voinut pölliä yhden panimon työntekijän tittelin. Hänen käyntikortissaaan luki, että hänen työnkuvansa on thirst builder. How cool! Hmm...Onkohan hänen unelmansa ollut aina pienestä tytöstä asti olla isona thirst builder?

Eikö ookkin tosi ammattimaisesti sensuroitu henkilön tiedot tästä käyntikortista :P
Panimo tuntui olevan kiinnostunut hyväntekeväisyydestä, muutenkin kun tarjoamalla meille ilmaista olutta. Heillä oli menossa kamppanja, jossa kerättiin varoja Hopeaselkägorilloille. Teemaan kuuluen,  panimon työntekijät olivat pukeutuneet gorilla-asuihin, joskin ilman sitä pelottavaa asuun kuuluvaa naamaria. Thumbs up! Hienoa toimintaa.

Panimon jälkeen oli aika kurvata kohti länttä ja Fredericksburgia. Road 290 on ristitty wine roadiksi.  Mielestäni tuo on väärä nimi. Tittelin kuuluisi olla all American booze road. Austinista tielle lähdettäessä matkalle osuu ennen viinitiloille päätymistä panimoa panimon perään, unohtamatta muutamaa väkevää viinaa tuottavaa yritystä.  Todellinen alkoholistin paratiisireitti. Itse emme onneksi kuulu kyseiseen kategoriaan, minkä vuoksi onkin kestänyt jo yli 3 vuotta, että olemme ehtineet edes osan tien tarjonnasta koluta läpi.

290 varrelle nousee jatkuvasti uusia viinitiloja kuin sieniä sateella. Valehteematta joka kerta, kun puolen vuoden välein olemme alueella vierailleet, aina on tullut 1-2 uutta tilaa. Koita siinä nyt sitten ehtiä kaikki käydä läpi, kun uutta pukkaa koko ajan lisää. Tällä kertaa olimme päättäneet tehdä täsmäiskun Pedernales Cellariin, sillä tiesimme saavamme sieltä glögiä. Opimme tuon viime jouluna. Tilan yksi omistajista on ruotsalaissyntyinen ja kiitos hänen, tuota 14% suomalaisille niin tärkeää joulujuomaa saa tilalta. Hyllyiltä löytyy myös ihanan ohuita Anna's pepparkakoreita, mikä todistaa, että kaikki meistä Atlantin takaisista skandinaaveista kaivataan jotain jouluista kotimaastamme.

Joka vuosi tää infolehtinen paksunee. Nyt oli mukana jo 51 Hill countryn viinitilaa... 


No ei me ihan väärillä seuduilla voitu olla, jos tollanen nimike on alueelle
öö... kaikkien meidän tunteman  ja suosiman Wine enthusiast lehden mukaan annettu.

Pedernalesilla oli huima suhina käynnissä, mikä oli ihme, ottaen huomioon, että sää oli kuin suomen syksy. Satoi, tuuli ja oli masentavaa ja koleaa. Mahtavaa, eihän tässä pääsisi koti-ikävä ainakaan iskemään... Pihaan oli pystytetty telttoja, joissa puheensorinasta ja naurusta päätellen väellä oli kivaa. Little did I know, että hetken kuluttua olisin itse samoissa teltoissa pitämässä hauskaa.

Hill countryn viinitiloilla maistelu menee pääsääntöisesti niin, että maksat $10-15  kuudesta maistiaisesta ja saat kaupan päälle pitää viinilasisi. Suomalaisena skeptikkona oletin lasien olevan jotain kuraa tavaraa, tyyliin romuliiterin lasi, johon on tee-se-itse tyylillä liimattu tarra, jossa on viinitilan logo. VÄÄRIN! Kyseessä on usein hyvinkin laadukas ohut viinilasi (jopa Riedelin laseja), joka on kamalan näppärän kokoinen. Saat tyhjennettyä kokonaisen viinipullon kahteen lasiin. Jep, Texasissa kaikki on suurta...

Kiitos viinitilojen, meidän taloutemme ei ole tarvinnut kerärä Iittalan Essencejä enää hetkeen. Laskin muuttomme yhteydessä, että kaapistamme löytyy 28 viinilasia. Luku ei edes sisällä Suomessa kaapissani olevia 6 lasia, jotka olen täältä sinne raahannut. Ja ei, nyt ei ole kyse siitä, että jokainen lasi olisi erilainen. Meillä on käytännössä katsoen 6 settejä muutamaltakin eri viinitilalta. Kuuden hengen kattaus ei siis olisi pilalla sen vuoksi, että jokainen lasi olisi erilainen. Joskin kun kattaa lähes poikkeuksetta aina vain kahdelle, ei ongelmaa oikeastaan pääse muutenkaan tulemaan.

Tässä pieni maistiainen lasikokoelmastamme...

Pedernales Cellarin Tasting roomissa maksoimme $15, saimme lasimme (yes, nyt näitä on jo 4kpl ) ja seitsemän maistiaista heidän viineistään. Viinien hinnat vaihtelivat $30-50/plo välillä, joten ihan mitään El Tiempoa ei ollut tarjolla. Kuten viime vuonnakin, totesimme Tatun kanssa heidän punaviiniensä olevan oikeasti hyviä. En kuitenkaan ollut todellakaan maksamassa $50 pullosta. Se olisi ollut sulaa hulluutta. Sitten maistattajamme iski eteemme lapun Pedernalesin viiniclubista, ja eteemme aukesi ratkaisu.

Lähes kaikilla Hill Countryn tiloilla on wine club. Liityt jäseneksi, saat tulevaisuudessa maistatuksesi ilmaiseksi, alennuksia viineistä ja keskimäärin 4 kertaa vuodessa sinulle shipataan tilan viinejä kotiin nautittavaksi. Itse viiniklubi on ilmainen, mutta shipmentit maksavat. Hinnat vaihtelevat, mutta keskimääräinen hinta 3 pullolle olisi noin $70-100 riippuen tilasta ja heidän viiniesä laadusta. Mikäli et halua maksaa postituskuluja, tai tarvitset vain syyn käydä 4 kertaa vuodessa viinitilalla, voit myös käydä noutamassa pullosi suoraan tilalta. Pedernalesin pihassa olevat teltat olivat juuri tuota tilaisuutta varten. Käynnissä oli wine club jäsenien joulukuun pick up-tilaisuus, jossa oli tarjolla viiniä ja informaatiota.

Olen aina ollut vastentahtonen liittymään jäseneksi minkäänlaisiin kerhoihin tai klubeihin. En tarkoita tällä urheiluseuroja tai harrastuspiirejä vaan kirjakerhoja, kynttiläklubeja, dvd/cd/whatever crap-kerhoja, jotka lähettävät tuotteitaan automaattisesti liittymisestäsi lähtien ellet muista niitä peruuttaa. Ajatuksenjuoksuni mukaan tuollaiset kerhot ovat kuin vankila. Pitävät koukussaan eikä niistä pääse eroon. Kaiken lisäksi ne muistuttavat tuotteillaan olemassaolostaan ihan liian usein. Tämä ajatustapa nosti päätään hetkellisesti silmäillessämme wineclubin jäsenyyskaavaketta. Olen kuitenkin

A) perso alennuksille
B) viinisieppo

joten nähdessäni wineclubin jäsenien maksavan vain $70 kolmesta pullosta, jotka muuten makasisivat $150, silmissäni vilisi alennusprosentit. Kaksi listan viineistä oli muutenkin sellaisia, joista todella pidimme. Voisimmehan liittyä nyt ja erota ennen seuraavaa shipmentiä. Tuo oli ihan sallittua. Sitä paitsi saisimme glögimme -20% alennuksella, jos olisimme jäseniä. Harrastimme tiukkaa pohdistaa viimeisen maistiaislasillisen äärellä, tai no ainakin niin tiuykkaa kuin se viimeisen maistiaisen kohdalla enää voi olla. Ja what do you know, olimme vääntämässä nimeämme vekseliin. Tai no Tatu oli, hänhän se meillä rahakirstun päällä tällä hetkellä istuu :P

Tilan gift shopista löytyi lahjatavaraa maan ja taivaan väliltä. Vauvan body, anyone?

Oi miten söpö ajatus! "Laatikosto", jonka sisälle mahtui 3 viinipulloa.
Luukkuja sai avata 3 ensimmäisenä vuosipäivänään.
(Lukot olisivat olleet kiva lisä, koska kuka muuten vahtii,
ettei sisällön pulloa juo ja korvaa sopivasti vuosipäivää varten halvemmalla tuotteella)

Uusina ylväinä wine club jäseninä painelimme pihan telttoihin. Ensimmäisessä saimme uuden maistiaiskierroksen, tällä kertaa luonnollisesti ilmaiseksi ja joukossa oli vain wine club jäsenille kuuluvia erikoisuusviinejä. Viiniä tasapainottamaan oli laitettu tarjolle ah niin kulinaristisia Kit Kateja ja menin ja tein rynnäkön valkosuklaa Kit Kat kipolle. YUMMY!

Ulkona voi sadella, mutta lämmitetyssä teltassa on viinin kanssa ihan kivaa!

Say wine!


Ja mitäs meillä oli oikein tarjolla...

Seuraavaksi oli vuorossa viereisessä teltassa tilan omistajien ja viininvalmistajien kysely ja vastailu tuokio (ja kaksi täyttä lasia viiniä, ei saa unohtaa tärkeitä faktoja.). Suomessa tuollainen olisi varmaan katastrofi, ei ne täyden viinilasilliset vaan se kyselytuokio. Apua! Kuvittele nyt teltta täyteen tuntemattomia ihmisiä joiden aikana pitäisi muka ääneen huudella jostain takakulmasta kysymyksiä. Jenkeille tuo ei kuitenkaan ole ongelma ja keskustelu soljui kun yksi sun toinen huuteli mieltään painaneita pohdintoja. Osa kysymyksistä oli sitä luokkaa, että mieleni teki iskeä itseäni kämmenellä naamaan. Okei, kaikki viiniklubilaiset eivät selvästikään olleet olleet kauhean kauaa tuttuja juuri nauttimansa juoman kanssa. Toisaalta ehkä aivojeni synapsiyhteyksissä vain alkoi suhautella kauan sitten ammattikorkean viinikurssilla opittuja faktoja, joita aivosoluni jostain vasratosta X pudisteli pölyjen keskeltä. Ehkä joskus iäisyys sitten hankkimani perustieto vain sai osan kysymyksistä tuntumaan Ö-luokan tavaralta. Onneksi tilanne korjaantui nauttimalla ison siemauksen viiniä jokaisen kivuliaan kysmyksen jälkeen.

Lopuksi oli vuorossa viinikellarissa käynti. Tuota ennen viinilasi luonnollisesti täytettiin. Pitäähän wine clubilaisista pitää hyvää huolta, etenkin juuri mukaan liittyneistä. Meitä oli vastaanottamassa viinikellarin ovella tilan ruotsalaissukuinen omistaja, joka näytti karanneen jostain Tukholman hovista vuodelta 1700. Ei sinänsä, annan teemapukeutumisesta 10 pistettä. Voihan se toki myös olla, että USA:ssa asuville ruotsalaisille kyseessä oli vain arkiasu, mene ja tiedä. Tilanne oli kuin Hollywoodin punaiselta matolta konsanaan, sillä kaverilla oli fantastinen firmaa promoava kangas taustalla ja hänen kanssaan pääsi kuviin. Totta kai mekin mentiin, kaikki otetaan, mitä kokemuksetsa irti saadaan. Sitä paitsi olimme menossa illalla Tatun ruotsalaiselle pomolle syömään, joten tarvitsihan hänelle olla todistusaineistoa, että olimme vierailleet "Ruotsissa" ollessamme Hill countryssa.

Kaiken tämän huvin lopuksi saimme kellarilta mukaamme joulukuun wine club satsin, nuo meille monta kymppiä säästäneet mussukat. Aikaa oli vierähtänyt Pedernalesissa oletetun puolen tunnin sijaan melkein 3 tuntia, joten tämän pidemmälle emme tällä kertaa pääsisi. Oli aika lähteä ajelemaan kohti Tatun pomon luona odottavaa päivällispöytää. Noh, ensi kerralla sitten ehkä uusiinkin kohteisiin, ellemme sitten unohda perua jäsenyyttämme ja eksy noutamaan maaliskuun wine club satsia tilalta ;)

No mutta Fredikhän se siinä meidän kanssa tilallisen asussaan.

Jaahas tässä olisi tarjolla Minnesotalaisesta tammesta tehtyä
medium toast tynnyriä, jonka sisältö olisi nyt Frizz intense...
Juu kyllä tällänen sisutus sopis meidän autotalliin.

Tynnyrin halaus päivässä pitää.... ööö varmasti jotain loitolla.


Monday, December 12, 2016

Ikean suuri parisuhdetesti

Kaikki tietävät klisheen, kuinka parisuhteen saa rakoilemaan ostamalla Ikean huonekaluja. Itse ostoprosessi ei vielä välttämättä saa aikaan suuria kanjoneita [paitsi jos toinen haluaa pysähtyä lihapullille ja toinen ei...], mutta kotona kaikkien laatikosta löytyvien kinderosien yhteenkasaamisen riemun pitäisi saada eroprosessi alulleen.

Kävin ostamassa viikonloppuna meille Ikeasta yöpöydät. Lieneekö touhussa pientä I dare you-asennetta, vai oliko totuus vain yksinkertaisesti se, että Ikean skandinaavinen maku sopi meille paremmin kuin amerikkalaiset krumeluurit. Kyseessä oli jo kolmas reissuni Ikeaan viimeisen 2 viikon aikana. Osaan ajaa sinne jo unissanikin. Tällä kertaa jätin Tatun tuulisen golfkentän laidalle pikkujoulugolffailemaan muiden Dallasiin asumaan eksyneiden suomalaisten kanssa. Good for me, sainpahan syödä sen $2 hot dog combon ihan itsekseni, ja tuntea lievästi ähkyä tungettuani ne kaksi suomalaista serkkuaan suurempaa hodaria ja 2 lasia limpparia mahaani...

Sunnunti-illan iloksi me sitten aloitimme projektin nimeltä Ikean suuri parisuhdetesti. Tosin voi olla, että teimme testin väärin, kun emme ostaneet yhtä yhteistä huonekalua, jota kootessa olisi voinut esittää erimielisyyksiä. Meillä oli molemmilla omat yöpöydät koottavana, joten huudosta ja turhautumisesta ei ollut tietoakaan, kommunokointi oli harvinaisen minimaalista. Näytimme hyvin suomalaisille istuessamme hiljaisuudessa olohuoneenlattialla molemmat omilla matoillaan, kooten hartaasti omaa näytettä. Erona toki oli, että minulla oli olut touhussa janojuomana, se sai homman tuntumaan astetta äijämäisemmältä. Jos siis jouluolut, jonka panemisessa on käytetty persikkaa ja pekaanipähkinää, voi tehdä mistään äijämäistä...

Kokoaminen sujui ongelmitta, [okei, yksi pikku viba tehtiin, joka huomattiin heti. Onneksi molemmat tekivät saman mokan, niin oltiin tasoissa :D ] asutaan edelleen saman katon alla, ja meillä on viimein yöpöydät. Ehkä Ikean parisuhdetestin ongelma on, että koitetaan yhdessä tehdä jotain. Ehkä kaikkien pitäisi vain alkaa ostamaan jokainen Ikea-tuote kahtena kappaleena ja antaa molempien koota omansa.  Tuolloin ei voi syyttää kuin itseään, jos ei lopputuloksesta tullut toimivaa comboa. Maksaisikohan Ikea minulle tästä parisuhteita pelastavasta myynninedistämisteoriasta jotain?

Tiedät, että olet valmis, kun pussukan... ja pullon... sisältö on tyhjä. 


Mä oon niin jäljessä Tatua... Tyypin laatikko näyttä jo ihan laatikolle...


VALMIS! Kestää se ainakin tyhjän olutpullon :P

Wednesday, December 7, 2016

Silikonit tulessa!

Rakastan uutta kotiamme niin paljon, että koitin jo polttaa sen toissapäivänä. Jos olet ikinä miettinyt, syttyvätkö silikoniset keittiövälineet tuleen, voin huoletta säästää sinut tuolta experimentiltä kertomalla, että kyllä syttyvät.

Olin keittiössä kokkailemassa kana-sieni-pinaatti-alfredopastaa (koska tässä kohti on todella tärkeää kertoa, mikä ruokalaji oli kyseessä, sillä muuten et olisi saanut ensiyönä unta) ja laitoin silikonisen lastan nojaamaan pannunreunaan. Mitä en huomannut oli, että lastan toinen pää osuikin toiselle levylle sen sijaan, että olisi nojannut siihen osaan hellaa, joka oli kylmä. Käytännössä, tuosta ei olisi pitänyt tulla ongelmaa, sillä kyseisen levyn ei pitänyt edes olla päällä. Mutta.... koska kyseessä olen minä, jonka erikoistaito on jostain syystä vääntää väärä levy päälle, kyseinen tyhjä levy olikin tuli kuuma. Pastavesi oli näppärästi viereisellä kylmällä levyllä odottamassa kiehumista.

Huomasin pikkuvirheeni kääntyessäni tiskialtaalta hellalle ja silikonilastani pää leikki kynttilää ollen liekeissä. Jos olet koskaan miettinyt, mikä on ensireaktio, kun tajuaa, että jotain palaa hellalla, voin kertoa, että se on verbaalinen kiljahdus APUA, APUA! Huudahdusta seuraa ryntäys nappaamaan palava esine pois hellalta puhaltaen sitä sammuksiin kuin kynttilää. Tuo luonnollisesti vain lisää tulen voimaa, koska se saa aimo annoksen happea. Saman muuten tekee seuraava reaktio, eli lastan heiluttelu ilmassa. Kun aivosolut viimein heräsivät henkiin, vesihana aukesi ja tuli sammui.

Kyseessä ei todellakaan ollut mikään iso palo, eikä tilanne ollut uhkaava. Lähinnä vain säälittävän tragikoominen. Alkusammutuskurssin käyneenä, tapahtuman jälkeen ainoa ajatukseni oli, että jos kyseessä olisi ollut rasvapalo, meillä ei olisi ollut sammutuspeitettä, jolla olisi voinut leikkiä Lähitapiolan televisiomainoksen sankaria. Sammutuspeitteeni makaa Hakametsässä kaapissani odottamassa eläkepäiviä, toivoen ettei sille koskaan tule tarvetta tulla käytetyksi. Memo to myself, hanki uusi tai pakkaa se kesällä mukaan muuttokuormaan numero 2.

Naapureita emme pienellä kärytyksellä kuitenkaan häirinneet, sillä palohälytin oli näppärästi keskellä keittiönpöytää, patteri irti. Kyseinen vempele oli ennakoinut sössimiseni jo edellisenä iltana, kun oli alkanut huutaa ilman syytä puolenyönaikaan. Patterin loppumista kait enteili. Mikä siinä muuten onkin, että palohälyttimet vaikuttavat sille, kuin ne olisi ohjelmoitu niin, että patterit loppuvat aina keskellä yötä, jotta joudut nolona säntäämään sängystä hiljentämään vempainta ennen kuin koko talo herää.

Mutta nyt tarvii mennä, asuntokompleksilla on customer appreciation day ja niillä on leasing officella tarjolla pikkuleipiä ja kaakaota. Parasta käydä ottamassa omansa ennen kuin intialais invasion ehtii sinne ensin. :P


Sansun superhieno hazardiasetelma.



Ja tältä näyttää palanut silikoni. Tuhkaksi menee kuin loppuunpalanut paperi...

Monday, December 5, 2016

Uusi parveke, uusi alku

Täällä sitä ollaan, rapakon takana, omalla uudella parvekkeella. Enää ei näy maisemassa Hakametsän 2.halli ja hiekkakenttä, jossa taitoluistelijan alut käyvät kuivaharjoittelemassa hyppyjään. Poissa ovat korkeat sypressimäiset puut ja vaahterat, jotka syksyisin vaihtoivat ihanasti väriään. Tilalle on tullut uima-allas lepotuoleineen ja pulputtavine suihkulähteineen. Vaahterat ovat korvautuneet palmuilla. Jos voisin moukaroida yhden talon matalaksi (kerros tai parikin riittäisi) näkisin parvekkeeltani öiseen aikaan Dallasin keskustan valaistut pilvenpiirtäjät. Penthouseni Hakametsässä on pudonnut kerroksella, mutta egoni ei ole ottanut tuosta suurempia kolhuja. 3 kerroksisessa talossa 2.kerroskin on ihan jees. Etenkin kun sinne pääsee suoraan omasta autotallista (jonne ei kylläkään ole ihan varma osaako ajaa ilman, että autosta lähtee peruutuspeilit irti...). 

Parvekekalusteemme ei ole tällä hetkellä ehkä ihan vielä A-luokkaa, mutta jakkara on alku...


Parvekkeelta poolille katsellessa  voin kuvitella olevani lomalla jossain eksoottisessa paikassa...
No offence, Dallas ei ole kovin eksoottinen...


Parvekkeemme on täydellinen, me näemme muut, mutta meille ei näe yhtä helposti.
Kakkoskerros on puskien suojaama :P

Ne, jotka vielä eivät ole sitä hiffaneet tai vaihtoehtoisesti kuulleet, en ole tällä kertaa enää lomareissulla. 3kk minilomat Dallasissa ovat lopulta vaihtuneet pysyväksi olomuodoksi. Osoitteeni on siirtynyt tänne. This is what I call home now, nyt kun taloyhtiön paperihommatkin on saatu kuntoon.

Vaihdoimme viikko sitten asuntoa tämän asuntokompleksin sisällä. Tatu asui aiemmin studiossa, mikä ei tilan puolesta olisi ollut suinkaan ongelma (pienempi tila, vähemmän siivottavaa), mutta se fakta, ettei asunnossa ollut parveketta, oli minulle yksinkertaisesti ylipääsemätön. Ne jotka eivät sitä tiedä, olen parveke addikti. Kutsun sitä aikalailla olohuoneekseni. Etenkin täällä, missä parveketta voi muutamia kylmempiä hetkiä lukuunottamatta käyttää vuoden ympäri, halusin ehdottomasti kotiini tuon ulkoilmassa olevan ulokkeen. Who knows, todennäköisesti olen siellä kylmälläkin säällä hengailemassa toppavaatteet päällä. I'm crazy like that :P

Muuttoni ansiosta, pääsin viime viikolla täyttelemään asuntokompleksimme tenant applicationia. Kyllä, jouduin täyttelemään huippu hienon,  A4 isommalle paperille printatun hakukaavakkeen ja maksamaan $60 application feen sen vuoksi, että muutan asuntoon, jossa toinen puoliskoni jo asuu. Kaikki tämä huvi ihan vain, jotta voivat tsekata, kelpaanko asukkaaksi. (Älkää kysykö, mitä olisimme tehneet, jos vastaukseni eivät olisi heitä miellyttäneet...)

Kaavake oli jotain, mitä amerikkalaiselta kaavakkeelta voi odottaa; sekavahkö, pitkä ja täynnä kysymyksiä, jotka kuulostivat sille, että olin hakemassa lainaa pankista, enkä suinkaan siirtämässä osoitettani kaksioon Irvingissä. Täyttelystä huikean teki se, etten voinut vastata edes puoliinkaan kysymyksistä. Amerikkalainen puhelinnumeroni? Olin saapunut maahan pari päivää aiemmin, ei ollut vielä paikallista numeroa, eikä sen puoleen sellaista puhelintakaan, minkä kaavakkeen lukijat olisivat edes tunnistaneet puhelimeksi, ainakaan ilman luetteloa muinaishistoriallisista kännyköistä. Jenkkiajokorttini numero? No se kortti oli vielä DPS:llä (Texas departent of public safety) odottelemassa syntymäänsä, kun en ollut siinä thanksgiving pyhien aikana ehtinyt käydä siellä vielä inssiä ajamassa. 15 vuoden takaisesta aikoja sitten vanhaksi menneestä Missourin ajokortista he tuskin olivat kiinnostuneet, vaikka siinä olikin kamalan söpö kuva minusta. Amerikkalainen Sosiaaliturvatunnus? Sellainen kyllä olisi 12 vuoden takaa yhdeltä kesätyökeikalta Itärannikolta. Mutta... sosiaaliturvatunnuksessani on ensinnäkin nimessä kirjotusvirhe ja toisekseen kortissa komeilee teksti, että se on valid vain voimassa olevan työn tekemiseen oikeuttavan viisumin kanssa. Ja työntekoon oikeittavaa viisumiahan minulla ei tähän maahan nyt ole, kun sellainen on niin helvatun vaikea saada.

Luulin viimein pääseväni helppoon osioon, mihin olisin actually päässyt vastailemaan jotain. Entisen asunnon osoite, sen kuukausivuokran hinta, asunnon omistaja, jos on itse omistaja niin pankki, josta asuntolaina on otettu ja kuukausierien suuruus sekä syy miksi lähti viimeisimmästä asunnosta. Olisin osannut vastata unissanikin kaikkiin kohtiin, joskaan en nähnyt pointtia, miten Nordean asuntolainaosuuteni olisivat heitä hetkauttaneet suuntana tai toiseen. Mutta... yllätys, yllätys, tähän kohti ei kelvannutkaan kuin vain jenkkiosoitteet. Suomalaisia osoitteita ei hyväksyttäisi, mutta tähän kohtaan tarvitsi kuitenkin kirjoittaa jotain. WTF? Sama toistui kohdassa, jossa tiedusteltiin työnantajasta. Kyllä, tiesin täydelliset vastaukset. Tiesin viimeisimmän työnantajani, pomoni nimen ja puhelinnumeron, vuosituloni ja tälle asuntoa vuokraavalle taholle varmasti ah niin tärkeän tiedon, montako mailia päivittäinen työmatkani oli.  Mutta... tähänkään kohtaan eivät suomalaiset laadukkaat vaihtoehdot kelvanneet, vain Amerikkalaiset. WTF x2!! Höh, on sitä elämää kuulkaas Amerikan ulkopuolellakin… Noh, ei muuta vaihtoehtoa, kun laittaa kaikkiin kohtiin, joihin olisin kyllä voinut, mutta en saanut vastata, fantastinen kirjainyhdistelmä n/a eli Does not apply, kuten ohjeistus käski tekemään. Minuun ei näköjään mikään pätenyt. By the way, hupaisa lisä oli huomata, kuinka yksityisyrittäjien olisi tullut tässä fantastisessa työnantajasta tietoja lypsävässä kohdassa merkitä ylös myös yhteystiedot kirjanpitäjästään.  Mieleeni herää kysymys, tsekkasivatko he oikeasti aina kaikki nämä taustatiedot ja referenssit. Tiedän muutamia paikkoja, joissa yhtä huolellinen taustatyö olisi tullut tarpeen :P

Koska olen tunnollinen suomalainen, joka ei tykkää tehdä kaavakkeisiin virheitä, varmistelin Leasing officen naiselta, mitä mihinkin sain kirjoittaa. Hän ei meinannut hevillä uskoa, etten voinut täytellä kaikkia kohtia, vaikka kuinka olisin halunnut. Hän oli mielestäni yllättävän järkyttynyt todetessani, etten voinut kirjoittaa työnantajan kohdalle mitään. Come on, eikö Amerikka ole kotirouvien luvattu maa? Epäilen, ettei puoletkaan näistä talokompleksiamme kansoittavista intialaisnaisista todellakaan ole töissä, joten ihan yhtä tyhjältä heidän hakemuksensa ovat näyttäneet. Sori vaan, en todellakaan ole laiska, mutta tähän maahan tarvitsee käydä aika kiitettävä paperisota, jos haluaa laillisesti töitä tehdä. Ja ihan vielä, tuo ei ole minulle mahdollista.  

Päästyään yli pettymyksestä, ettei entinen osoiteeni tai työnantajani kelvannut kaavakkeeseen, tai etten voinut luetella hänelle mitään numeroita, en puhelimeen, sosiaaliturvatunnukseen kun ajokorttiinkaan, leasing officen rouva kuitenkin innoissaan selitti, että auto sinulla ainakin on, laita kaavakkeeseen sen tiedot. Syvä huokaisu, saavuin maahan 4 päivää sitten, enkä mennyt lentokentältä suoraan ostamaan autoa. Kiitos vaan kysymästä, mutta ajattelin tulevaisuudessakin kulkea mieheni autolla, ja hänen rekisterinumeronsa teillä jo onkin niissä samoissa papereissa, joiden yhteyteen tätä omaa lappustani, mihin en saa kirjoittaa kuin näitä typeriä n/a yhdistelmiä, täytän. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ilmeisesti osasin kuitenkin kirjoittaa nimeni oikein ja merkitä n/a oikeisiin kohtiin, sillä nyt kaavakkeeni on prosessoitu, application fee ryöstetty, ja sain sähköpostiini viestin, että olen tervetullut asumaan. Kylläkin sillä ehdolla, että minulla on room mate, joka tienaa tarpeeksi ja täyttää muut "taloyhtiön" vaatimukset. Hmm... Nyt kun minulle on vuokranantajan puolesta määtätty room mate, tarvitseekohan tässä tehdä Tatun kanssa Sheldon Cooperit ja alkaa vääntää joku 100 sivuinen Room mate agreement, jossa määritellään yhteisen asunnon pelisäännöt?