Pääsiäinen, palaneet olkapäät ja paikallinen "Kyöpelinvuori"

Minulla ei ollut munarikas, mutta kylläkin tapahtumarikas pääsiäinen. Jätimme miehet pääsiäispupun hoiviin ja lähdimme Sinin kanssa tyttöjen reissulle Hill Countryyn katselemaan Texasin kevättä.

Karkasimme töistä kesämekot hulmuten puolen päivän aikaan ja hurautimme Hicon historialliseen Midland hotelliin lounaalle. Oli muuten maailman paras savustettu lihamureke, joka pläjähti minun lautaselleni, eikä hintakaan päätä huimannut. Hotelli oli restauroitu hyvällä maulla skandinaavista silmää miellyttäväksi. Lisäpisteitä paikka saa respan rouvan vahvasta Texasin aksentista. Tuli täydellinen get away fiilis siitä paikasta.

Tervetuloa Hicoon! Viihdy vieraanamme.

Midland Hotel, jonka juuret juontaa vuoteen 1896

Western fiilis oli sisustuksessa, mutta nayttääpä vastaanoton asiakkaatkin sopivan kalustukseen. 

Paljon punaisemmaksi ei sohvaa enää saa.

Yläkerran vierashuoneista jokainen on uniikki. Meidän matka tosin päättyi rappusten juurelle kun ei oltu majoittumassa.  

Hotellin ravintola, The Chophouse.

Lounaan jälkeen ehti mukavasti sulatella palan painiketta vaeltelemalla kamera kädessa hurmaavaa pääkatua ja poikkeamalla pikku putiikeihin. Sini löysi heti suosikkinsa ja vei meidät minimatkalle Suomeen bongaamalla skandinaaviselta metsältä tuoksuvan kynttilän.

Jos tästä epävirallisesta Hicon matkailumainoksestani innostuit, annan ilmaisen vinkin. Pysähdy jokaiselle STOP merkille. Paikallinen poliisi tykkää pitää donitsitaukojaan neljän stopin risteyksissä odottelen huolimattomia turisteja, joille kirjoitella pikavoittoja stop merkkien ignooraamisesta. Vilkkuvalot välähtivät tuikkimaan tälläkin kertaa, joskaan eivät meille. 

Osaan olla i-kirjain

Laventeleita ja historiallisia hirsitaloja

Villin lännen meininkiä. Giddy up!!

Paljon tyytyväisemmältä ei voisi enää näyttää.

Putiikki, joka vei meidät suomen matkalle.

Norjalaisen männyn tuoksua näytti kynttilöissä olevan. Sehän sopii meille, ollaan muutenkin aina toisinaan Sinin kanssa Norjasta. (Esimies ei ihan aina muista, mistä skandinavian maasta tullaan, joten ollaan oltu usein Norjalaisia...)

"Where everybody is somebody"

Olen usein tapojeni orja. Tai ehkä tämän voisi ilmaista myös kauniimmin, esimerkiksi sanomalla löytäneensä ne itselle toimivat vaihtoehdot. Boerneen päästessämme, huomasin jälleen kerran löytäväni itseni Cibolo Creek Brewing companyn takapihan patiolta. Mutta minkäs teet, heillä on hurmaava lokaatio ja livemusiikin tahdissa on varsin leppoisaa ruokailla. Tällä kertaa minä en kuitenkaan ollut se, joka teki päätökset ruokailupaikoista. Sini sai olla ravintolavastaava ja kertoa, minkä ravintolan lista vaikutti hänestä parhaalta. Ja koska Great minds think alike, päädyimme sinne, minne olen yleensäkin päätynyt.

Ketä meitä siellä sitten oli? No ainakin Sini, minä ja Markkasen Lauri. Tosin Lauri vain televisioversiona pompottelemassa palloa Clevelandin paita päällä. Virtuaalinen osallistuminen ei vähentanyt yhtään sitä fiilistä, että oli kiva nähdä muitakin suomalaisia. 

Cibolo Creek Brewery on ravintola, jossa voi hetken aika tuntea olonsa suomalaiseksi ja unohtaa prosenttikertotaulun. Tässä ravintelissa ei harrasteta tippaamista. Sen sijaan menuissa osataan valistaa, että he huolehtivat työntekijöidensä palkoista sen verran hyvin, ettei asiakkaiden tarvitse niitä maksaa. Pidän myös siitä, että paikassa tarjoillaan lähiruokaa. Breweryn seinällä on lista paikallisista maatiloista, joilta heidän käyttämänsä ainekset tulevat. Tässä kohtaa tarvii ehkä vetäistä pieni mainos kaikille gluteenittoman ruoan ystäville. Tämä ravintola osasi ottaa hienosti huomioon gluteeni-allergian. Burgeritkin olisit saanut gluteenittomalla sampylällä, mikä ei tässä maassa (puhumattakana tästä osavaltiosta) ole ihan itsestään selvää. Sinä kuuluisana kirsikkana kakun päällä oli gluteeniton ananassiideri, jonka tarjoilija neitokainen osasi ihan omaaloitteisesti esitellä juomavaihtoehdoksi. Mikä parasta, tämä siideri vielä hiveli Sinin makunystyröitä.

KIPPIS!

Kanasalaatti bon apetit!

Boernessa voi muuttua enkeliksi...

Kukas kultasiipi se siinä keimailee?

Saiskos olla bensaa? Anyone? Yhtä antiikkinen on pumppu kuin pumppaajansakin.

Illan valopilkkuja.

 Hill Countryssa söpöt Air Bnb:t olisivat se trendikkäin majoitusvaihtoehto. Meillä mentiin kuitenkin budjetti edellä ja hyödynnettiin minun Hiltonin henkilökuntahintoja. $35 hotelliyöltä on pikkusen vaikea lyödä laudalta. Jos nyt olet hieman hämmentynyt, ja muistelet, kuinka kerroin jättäneeni hotellielämän taakseni, niin tässä kohtaa on varmaan hyvä huutaa YLLÄTYS! Ja mainita, etta olen hullu ihminen, joka otti harrastuksekseen tehdä 2 respavuoroa kuukaudessa, jotta sain kaipaamani majoitusedut takaisin. Eli mitään koko aikaista respatätiä minusta ei todellakaan ole tullut, ainoastaan vieraileva viikonlopputähti.

Boernessa hotellin respasta avaimia hakiessamme bongasin vastaanottovirkailijan takana viinipulloja jäissä. Pakkohan siinä oli kaverille heittää huonoa läppää ja todeta, että "Looks like you're having a good party!". Sattuipa sopivasti, että ne viinit olivatkin asiakkaille ja lähdimme viinilasi kourassa kohti huonettamme. Mitä tästä opittiin? Aina kannattaa esittää kommentteja avoimista viinipulloista, sillä voi voittaa itselleen lasillisen. 

Meidän pääsiäispupu löytyi hotellista.

On aamupalan aika!

Ja niin koitti lauantai ja taivaalta rimpsautteli tihkusadetta. Sanoin muutaman halaistun ei niin kauniin sanan pääni sisällä, koska olimme suuntaamassa Enchanted Rock State Natural Arealle kapuamaan jumalattoman kokoisen plutoni graniitti kivimuodostelman, toiselta nimeltään monadnockin (tai tylsemmin sanottuna jättikallion) päälle. Koska kalliolla kiipeily ja vesisade eivät mene sitten millään muotoa yhteen tässä oikeusjuttujen luvatussa maassa, kyseinen kukkula suljetaan aina sateella. Ja tämä sateen ja suljettujen kukkuloiden yhtälö on se, joka on toistunut parilla viimeisellä kerralla, kun olen koittanut yhden sun toisen kaverin kanssa kohteeseessa vierailla. Onneksi aurinko armas kuitenkin parkkeerasi taivaalle tunnin pituisen ajomatkan aikana, joten reisitreenillemme "Kyöpelinvuorelle" näytettiin vihreää valoa. 

Tervetuloa Lumotulle Kivelle! Itse kukkula ei kuitenkaan tähän kuvaan mahdu.

Olin hehkuttanut Sinille Hill Countryn upeita tienreunuksilla lainehtivia keväisiä villikukkapeltoja. Noh, tänä vuonnapa niitä ei sitten ollutkaan, kun on ollut niin kuivaa. Kaikkialla oli ruskeaa ruohoa ja vain muutama hassu yksittäinen kukka, joka koitti uhmata värillään maisemaa. Edellisinä keväinä kaktukset ovat kukkineet upeasti keltaisena ja pinkkinä juuri näihin aikoihin, tällä kertaa kukki vain meidän kuiva huumori.  

Hei mä löysin yhden kukkivan yksilön! PHOTO TIME!

No onhan se nyt nätti!

Alkumatkasta vastaan kävellyt patikoijaporukka varoitteli meitä polun reunalla puun juurella väijyvästä käärmeestä. Muutuimme välittömasti valppaammiksi ja vainoharhaisemmiksi. Käynnistimme operaatio  käärmeenkarkoituksen ja keräsimme taskut täyteen pieniä kiviä, joita kapeammilla kinttupoluilla sitten nakkelimme tien vieren pusikoihin antaen luikertelijoille ennakkovaroituksen saapumisestamme. Yksi vesipeto, taiteilijanimeltään Kalle Käärme (täytyyhän kaikki elukat nyt nimetä), ui meitä lammen rannassa vastaan. Kalle pysyi onneksi turvallisen matkan päässä meistä ja näytti ampaisevan pikkukalojen perään. Kaladietillä ollutta Kallea ei suomalaisliha kiinnostanut.

Jostain syystä tämä kivi näyttää minusta sydämeltä, siis siltä anatomiselta elimeltä, ei piirretyltä kuviolta. Niinpä voin nimetä tämän kuvan sydämen valloittajaksi!

Tuolimuotia suoraan Kivisistä ja Sorasista. 

Tässä kukassa hengaili paljon pikkukavereita.

Isot kukkulat tai piukeat pakarat. Kauneus on katsojan silmässä.

Joskus on pakko änkeä itsensä joka koloon.

Sisälläni asuu ikuisesti se 7-vuotias puissa kiipeilijä.

Hyppelytreeni keskellä polkua matkalla huipulle.

Mieli puhtoisena ja ilman pahoja aikeita, kapusimme Enchanted Rockin huipulle. Emme halunneet uhmata vanhaa legendaa, jonka mukaan pahoissa aikeissa kivella könyäjiä kohtaa huono onni ja kuolema.

Maisemat huipulta olivat mitä mainioimmat ja eväshetki tervetullut piristys. Päädyimme tosi urheilijoina ottamaan kiertoreitin, sen suorimman vaihtoehdon sijaan, takaisin autolle. Tämä saattoi olla pientä liioittelua. Saavuimme autolle lampöhalvausta vaille valmiina taskurapuina 6 mailin (n.10km) pikku jaloittelun jälkeen.

Matkalla huipulle.

Lepotauko lounaan jälkeen.

Kaukaisuuteen tähyäjä.

Kun henki oli saatu tasaantumaan ja punoitus palaneita olkapäitä lukuunottamatta laskemaan, suoritettiin pieni freesaus operaatio. Heitimme kukkamekot päälle ja suuntasimme Fredericksburgiin päivälliselle ja ihailemaan pääkatua ja sen pikku putiikeita. Stonewallin hillomyymälän Vesimeloni Jelly vei kielen mennessään, mutta kun ei heti haluttu ostaa sitä kassissa kannettavaksi, niin pulju ehti mennä kiinni ennen kuin pääsimme päivällisen jälkeen takaisin tuliaisia hamstraamaan. Jos olet sinne suunnalle lähiaikoina menossa, voitko tuoda mulle purkillisen, kiitos!

Tervetuloa Fredercksburgiin! 

Kun löytää kauniit ikkunaluukut, se on poseeraamisen paikka!

Minusta tuntuu, että olisin tarvinnut tämän paidan, ihan vaan tulevaisuuden varalle.

Tämä on meidän taloudessa se harvinaisen paikkaansa pitävä totuus. 

Stop and smell the roses!

Viimeisintä Texasilaista uimapukumuotia...

Olisi ne miehetkin näköjään voinut mukaan ottaa, kun niille olisi ollut päivähoitopaikka tarjolla.

Fredericksburg on täynnä ihania vanhoja rakennuksia.

Texasilainen viinitynnyri pyysi kaverikuvaan.

Koitin naamioitua maisemaan.

Sini kävi hengaileen Admiraali Nimitzin kanssa.

Vetäsin pikku soolokeikan kahdella kielellä (se oli kielten määrä kitarassa...)

On se mukava, että Tatu oli rimpautellut putiikeihin minua varten...

Ilta päätettiin poikkeamalla Luckenbachissa kuuntelemassa Pääsiäisjameja. Kohde on Texasilainen legenda. 1970-luvulla herra nimeltä Hondo Crouch bongasi lehti-ilmoituksen, jossa myytiin väkiluvultaan 3 hengen pikkukylä. Hondo osti Luckenbachin 30 000 dollarilla, julisti itsensä kylän pormestariksi ja teki vanhasta sekatavarakauppa-postitoimistorakennuksesta  saluunan ja sen dance Hallista (paikallinen lavatanssipaikka) legendan. Willie Nelsonin ja Waylon Jenningsin tunnetuksi tekemä Luckenbach-biisi teki mestasta sen verran kuuluisan, että kylään ohjaavat tienviitat pöllittiin teiden varsilta sen verran tiuhaan tahtiin, että Valtio lopetti lopulta asentamasta uusia pitkäkyntisten viemien tilalle.

Pääsisäisjamit olivat suhteellisen rauhaisat. Country bändin laulajalla oli sopivan rouhea ääni ja tarpeeksi pitkä pujoparta. Illan hämärässä maalaismaiseman ihana ilmapiiri loi leppoisaa lomatunnelmaa. Katseltiin kun väki two steppasi kuin suomalaisissa juhannustansseissa ja rapsuteltiin pihassa seikkailevia kisuja. 

Lava-auton takaluukusta voi tehdä hyvän penkin.

Kukas se sieltä baarista kurkistaa_

Painoinpa pepun penkkiin.

Paikallisia pääsiäistansseissa.

Takapihan hattukauppa

Saanko esitellä Smokey, hattukaupassa hengaillut kissa. Sen kaveri, töpöhäntäinen Fuzzybutt koittaa naamioitua maisemaan vasemmalla laidalla ruokakipolla. 

Muutama rekisterikilpi löytyy tämän paikan rakennuksista.

Lauantai-iltaa Armadillon kanssa.

Sillalla illalla.

Meissä on janoisen vuohen kansa kovasti samaa näköä.

Vessaviisauksia.

Luckenbachissa hanatkin on coolimpia.

Lähtiessämme ajelemaan pimeällä takaisin Boerneen (suljettiin baari, lähdettiin viimeisten joukossa kympin aikaan illalla, wild night...) sanoin Sinille, etten viitsi kaahailla nopeusrajoitusten mukaan (120km/h) sillä mutkaisella maalaistiellä voi olla peuroja tien varsilla. Ai että voi! Valehtelematta 30-40 peuraa seisoa pönötti tien poskella ruohoa jauhamassa sillä 50km ajomatkalla. Pikkusen sai ajaa kieli vyön alla, kun ei halunnut yhtäkään niistä koristeeksi nokkapelille.

Sunnuntaina koitti kotimatka. Ennen kuin istuimme nelisen tuntia persaus autonpenkissä puutuneena, poikkesimme Pedernales Falls State Parkissa. Vesi näytti kadonneen putouksien mukana. Samassa kohtaa, missä viime vuonna sain huutaa veden pauhun yli videota kuvatessani, sain tällä kertaa istua lörpötellä kuivalla kalliolla todeten, että olen hit the rock bottom. Istuskelin kirjaimellisesti joen pohjassa. Maisema oli kaunis vaikka luontoäiti olikin vedensäänöstelykuurilla. Siinä seikkaillessamme Sini totesi ettei me missään Texasissa olla, vaan Kroatiassa. Tämä Euroopan reissu oli halpa eikä tullut jetlagia.

Uusi päivä, uusi puisto. Kaikkea kivaa sitä kausikortilla saa.

Parkkikselta kun lähtee tarpomaan, on ensin ihan metsän siimeksessä.

Tuli vähän kakkoslaatua tästä kuvasta. Vasemmalla siis tämän vuoden kuivakausi ja oikealla viime vuoden villimpi joki, vaikka otsikko jotain muuta väittääkin. 

Viime vuonna tämä allas oli veden alla. Istun joen pohjassa.

Sinille tästä maisemasta tuli ihan Kroatia fiilis. 

Kivellä kököttäjä.

Tällä kohdalla jokea on kiellttyä uida (siis silloin kun siinä virtaa vettä). Sen ymmärtää hyvin nyt kun näki, miltä joen pohja näyttää. Kuohuissa kun paiskautuu noihin kiviin ja jää pauhun alle jumiin on kuin Tammerkosken myllytyksessä.

Private hot tub, vain vesi puuttuu.

Taivaanrannanmaalari.

Möykkyistä maisemaa.

Jee, jee, täällä ollaan!

Ennen puistosta poistumista poikettiin uimarannalla.

Varpaat vedessä on hyvä virkistäytyä ennen neljän tunnin kotimatkaa.

Team S & S

Kotimatka sujui kommelluksitta. Mitä nyt jokaisen ohituskaistan kohdalla kirosin kuskeja, jotka iskivät siinä kohtaa nastan lautaan ja ylinopeuden mittariin, vaikka muuten ajelivat alinopeutta. Lampasasin kohdalla kurvattiin Dairy Queeniin pehmikselle mainosten uhreina. DQ täyttää tässä kuussa 75 vuotta, joten myyvät pehmiksiään 75 sentin hintaan. Minulle tuo oli juuri passeli hinta suklaalla kuorutetusta viilennyksestä. 

 Sen pituinen se reissu.

Kukapa olisi uskonut, että onnellisuuden koti on Lampasassin Dairy Queenissa...

Minä en ihan vielä ole 75-vuotta Texasissa ollut, mutta DQ kylläkin. Tämä 75 sentin herkku maistui oikein raikkaalle kolmenkympin helteessä.