Sedona - Punainen paratiisi

Aamulla oli käynnissä auringonnousun metsästäjät, osa 2. Olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan ja sattumalta puhelinta vilkaistessani tajusin sen olevan yli kuusi. Ampaisin ylös sängystä ja kauhealla tohinalla vaatekaapille, jotain niskaan ja hurja spurtti hengästyneenä Sunset pointille. Tatu oli suorituksestani hyvin otettu. 

Katse itään. Sieltä se aurinko nousee.

Vuoret  olivat kuin siluetti oranssia aamutaivasta vasten.

Hullu auringonnousun metsästäjä ja sata seepraa. Työaamuina kyllä nukuttaisi, mutta lomalla ampaisee kukonlaulun aikaan ylös sängystä. Whats wrong with me??

Tämä Sunnuntaipäivä oli pyhitetty päiväretkelle Sedonan punaiseen ihmemaahan. Tuo patikoitsijoiden unelmakohde oli sopivasti parin tunnin ajomatkan pääsä Boulders Resortista. Eikun autoon ja menoksi. 

Skippasimme aamupalan hotellilla ja nautimme brunssin Sedonassa Red Rock Cafessa. Loistava valinta, mahtava aamupala. Niin täyteen tuli ahdettua itsensä, ettei jälkiruokavatsaan enää mahtunut talon erikoisuus, kevyt kolmen paunan (1,3 kg) kuorrutettu korvapuusti, jota paikallisittain cinnamon rolliksi kutsutaan. Naapuripöytään tuodun korvapuustin perusteella voi sanoa, että kaikki ei ole suurta ainoastaan Teksasin rajojen sisäpuolella. 

Siinä se iso herkku komeilee menun nurkassa. Tuore korvapuusti, kolme paunaa onnellisuuta. Ei voitu ostaa, kun eihän suomalainen niin paljon onnellisuutta päiväänsä tarvi. Pitää ehtiä olla naapureille kateellinen ja pikkuisen pestimisti ja sitä rataa.

Aamupala, se tuo hymyn huulille.

Päivän urheilusuoritukseksi olin suunnitellut kapuavamme Bell Rockille. Muuten hyvä suunnitelma, mutta niin oli pari muutakin ihmistä päättänyt tehdä. Tunne oli kuin lottovoittajalla, kun löysimme parkkipaikan Trail headin päästä. Olin varautunut välttämään pääsymaksun (kyllä, siitäkin veloitetaan, että kävelet luonnossa) vilauttamalla America the Beautiful-vuosipassiani, mutta juuri tuolloin oli joku ilmaispäivä, joten se siitä kortilla leveilystä.   

Sedona ja punainen kivi. Se on sitten kaunista, etenkin kun sen kiven kanssa pääsee ottamaan kunnon kontaktia ja könyämään rinnettä ylös lenkkarit tiukalla, pakaroilla puristaen. Ja mitkä maisemat meille avautuivatkaan kaiken sen reisitreenin jälkeen Bell Rockilta. Siellä sielu lepäsi.

Kohti erämaata, ainakin kyltin mukaan. Takana komeilee Bell Rock.

Luulitko, että liioittelin kutsuessani Sedonaa punaiseksi? Tästä kuvasta voit tehdä ihan omat päätöksesi.

Tästä se polku kohti huippua menee. Tai ainakin minun polkuni. Bell Rockilla kun sai jokainen valita ihan omat reittinsä, olla niin sanotusti oman tiensä kulkija, virallisia polkuja kun ei ollut.

taivas ja punainen maa loi upean kontrastin.

Oli niin häikäisevän kaunis maisema, että jotkut olivat joutuneet peittämään naamansa. Jalatkin näyttivät menneen alta ja pientä väsymystä oli aistittavissa.

Tästä mentiin suoraan ylös. Oli välillä vähän jyrkkää kavuttavaa.

Maailmaa pitää toisinaan katsoa eri perspektiiveistä.

Löydä Tatu kuvasta.

Välillä oli pakko vain istua ja ihmetellä.

Näyttää siltä kuin meidät olisi photoshopattu kuvaan. Ei muuten ole!Paikan päällä ollaan (joskaan ei Bell Rockin).

Perinteinen perilläolopullo oli luonnollisesti mukana menossa. Persikkaista oli makunautinto näissä maisemissa.

Lippa vinossa, elämä edessä. Koitin hakea vähän katu-uskottavuutta asusteilla.

Löysin kultakimpaleen! En ottanut kylläkään mukaani pankkiin talletettavaksi.

Helppo alamäki.

Joudun myöntämään, en ollut varautunut tälle erämaa-alueelle. En ollut varautunut numero kakkoseen (kirjaimellisesti). Minulla ei ollut poop plania!

Kuntoilun jälkeen meille ei suuremmin jäänyt aikaa tutustua kiireisen tuntuiseen Sedonan keskustaan. Yksillä toki ehdimme poiketa Sedona Beer Companylla, ihan vaan sillä, että pitäähän pieniä paikallisyrityksiä aina tukea. Tässä muuten teille fun fact, Sedonassa sijaitsee yksi harvoista McDonaldseista, jolla ei ole keltaisia kaaria logossaan. Sedonan päättäjien mielestä keltainen väri ei olisi sopinut maisemaan, joten yritys joutui laittamaan turkoosin väriset Mäkkäriun kaaret pihaansa, jos mieli Big Mac aterioitaan tässä kylässä myydä. Ja hehän halusivat. Nyt Logo on Instagram ihmisten keskuudessa kovassa kulutuksessa. Ei väki välttämättä halua mäkkäriin syömään, ainoastaan pihaan poseeraamaan.  

Nestetankkausta.

 Illallinen nautittiin Boulders Resortin Spotted Donkey nimisessä Meksikolaisessa ravintolassa. Ravintola oli itse asiassa resort alueen ulkopuolella, pienessä kauppakeskuksessa, joka näytti sille kuin olisi karannut Marokosta tai jostain muusta eksottisesta pohjois Afrikan maasta. Odotukset eivät olleet edellisen illan kuivan kanan jälkeen kovinkaan korkealla. Sen vuoksi varman pääsimmekin yllättymään iloisesti. Päivän kuntoilu oli tehnyt tehtävänsä ja Chimichanga katosi suhteellisen haipakkaa vauhtia lautaselta. Jälleen kerran kyydit Casitalta ravintolaan ja takaisin meille tarjosi golfkärry ja sen kuski. Siinä me ihailtiin täysikuuta kärryn kiitäessä illan pimeydessä.

Ilta huipentui laskutoimituksiin Casitassa. Ruthy nimittäin opetti meidät pelaamaan Rummya. Loistava seurapeli, mutta ei ehkä helpoin opetella sen muutaman otetun drinksun jälkeen... Omaan pelivalikoimaan tämä kyllä pitää vielä saada. Jos ei muuten niin aivotoiminnan virkistämiseksi.  

Itämaisia viboja kauppakeskuksessa.

Tuhannen ja yhden yön taatelipalmuja. Tai ainakin sellainen mielikuva tuli. Todellisuudessa en tiedä, miltä taatelipalmut sen enempää kuin tuhannen ja yhden yön satukaupunkikaan näyttää.

 

1000 Places to see before you die -Boulders Resort

"Päivää, onko varausta" kajautti portinvartija ilmoille ajaessamme Boulders Resortin pääportille. Olihan meillä, vaikkei ihan aina ole tullutkaan noissa 1 000 places to see before you Die-kirjan suosittelemissa majoituskohteissa yövyttyä.  Nimet löytyivät vieraslistalta ja parkkilupa ikkunassa kurvailimme ihanassa Sonoran autiomaan maisemassa päärakennukselle. Matkalla ohitimme tennishallit, jotka on rankattu USA:n top 50 listalle. Meillä ei kuitenkaan ollut mukana hikipantaa eikä kireää pikee-paitaa, Bjorn Borg lookin oleellisia varusteita, joten emme välittäneet tutustua lomallamme kenttiin sen paremmin. 

Päärakennukseen sisään astuessamme, taivaat aukenivat. Taivaalle auringon peitteeksi vyöryneet mustat pilvet avasivat hanansa. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Sivusilmällä vilkaisin miellyttävän näköistä aulabaaria ja suunnittelin kuinka se saisi meistä asiakkaita sadetta pitämään. Ilmeisesti emme kuitenkaan olleet korkeamman voiman mielestä tarpeeksi janoisia, koska kuuro oli vain sisääntsekkauksen pituinen. Yhtä arvaamatta kuin sade se oli alkanut, se myös poistui takavasemmalle.

 

Tervetuloa Boulders Resortiin!

Etuovi oli vakuuttavan massiivinen ja resortin maisemaa kuvaava.

  

Rakastan näitä New Meksikolaistyylisiä tulisijoja.

 

 

Vastaanottoaulan kattoikkunassa oli käytetty mielikuvitusta.

Aulabaari. Kyllähän tässä nyt olisi yhtä vesisadetta pidellyt hetken aika.

Respassa meitä oli vastassa ihan huippu intialais taustainen vastaanottovirkailija. Hän oli kuin lasillinen kuohuviiniä, jonne on pudotettu mansikka. Hyvin pirskahteleva persoonallisuus, täynnä mehukkaita vinkkejä ja informaatiota. Kerrankin kävi niin, ettei tarvinnut esittää yhtään kysymystä, mutta sai monta vastausta. Tosin samalla kun neiti selosti meille sata lasissa resortin mukavuuksista ja ravintoloista, saattoi olla, että keskittyminen hieman herpaantui. Meidän luottokorttimme menivät huoneiden tiedoissa ristiin ja saimme aluksi kaksi settiä avaimia samaan huoneeseen. No kukaan ei kai voi olla täydellinen. Ei edes vaikka on juuri ehtinyt kehua rinta rottingilla kansallisylpeyttä uhkuen, kuinka intialaiset ovat älykästä kansaa.

Boulder Resortin majoitusmuotona oli pienet kaksikerroksiset talot, joita kutsuttiin nimellä Casita. Yläkerrassa oli yksi huoneisto, alakerrassa toinen. Sisustus Casitassa oli hurmaava ja hyvin Arizonamainen. Näitä eri mallisia Casitoja oli ripoteltuna sinne tänne resortin alueelle noin 80. Osa oli yksityisomistuksessa ja huomattavasti isompia (kunnon huviloita).

Casita oli todella kivaa vaihtelua perinteiselle hotellimajoitukselle. Tuli hieman mökkeilyfiilis. Autot jätettiin kaikki parkkipaikalle lähelle päärakennusta ja alueella liikuttiin joko jalkaisin tai sait tekstata tai rimpauttaa itsellesi golfkärrykyydin erin osiin resortia.

Tässä näitä Casitoja olisi, eivätkö olekin söpöjä?

Pidin siitä, miten Casitat naamioituivat Sonoran autiomaan maisemaan.

Yksityisomistuksessa ollut Casita, joka olikin sitten vähän yhtä maakuuhuonetta isompi...

Tervetuloa meidän Casitaan!

En päässyt laulamaan Kikan huone 105 biisiä. Oltiin Casitassa 304.

Tässä olisi sisustusnäyte viihtyisästä Casitastamme.Todella toimiva pohjaratkaisu.

Olisin voinut pakata mukaani nämä Midcentury Modern yöpöydät.

Aluksi vähän ihmettelin avosuihkuamme, kunnes kavereiden Casitassa käynnin jälkeen tajusin, että meille oli annettu Accessible/esteetön huonevaihtoehto. Tässä olisi päässyt pyörätuolilla mukavasti rullailemaan.

Otimme lasilliset juotavaa ja lähdimme iltakävelylle luontopolulle. Oli suhteellisen amerikkalainen luontopolku, pääasiassa näkyi golfkenttää. Ihailimme isoja Saguaro kaktuksia, joista muutama näytti toimivan golfpallojen säilytyspaikkana. Olimme Ruthyn kanssa onnesta soikeina, kun saimme kuvattua uskomattoman auringonlaskun. Miehet taisivat olla enemmän innoissaan kuvauspaikasta, erään väylän vehreästä teepaikasta.

Luontopolulla pääsi tutustumaan kaktuksiin ja laskevaan aurinkoon.

Karun kaunista maisemaa.

Saguaro kaktus, jonka nimi oli Bogey Bandit. Oli mukavasti mäen päällä olevan tee boksin ja väylän välissä. Muutama pallo näytti olevan kaktuksen syleilyssä säilytyksessä.

Vertailussa nuoret ja hentoiset Ladyt ja vanha ja massiivinen Saguaro kaktus.

No onhan se auringonlasku autiomaassa nyt kaunis.

Taivaanrannan värit senkun paranivat auringon painuessa horisontin taa.

Päätimme nauttia illallisen Golf Clubin Ravintolassa The Grillissä. Se oli virhe liike, sillä lautaselleni päätynyt kuiva kana pilasi illan makunautinnon ja latisti omaa tunnelmaa. Annos näytti kyllä maistuvalle, mutta kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Ravintolan puitteet olivat upeat ja nautimme kauniista illasta ulkoterassilla. Ruoka ja palvelun taso vain jättivät järkyttävän paljon parantamisen varaa. Siinä vaiheessa kun sinä olet suurimman osan illasta se, joka metsästää tarjoilijaa saadaksesi jotain, eikä toisin päin, niin mennään jonkin verran metsään. On myös mukavaa, jos saa illan päätteeksi oman laskun allekirjoitettavakseen eikä jonkun toisen pöydän. Olisi varmaan pitänyt vaan olla hiljaa ja allekirjoittaa väärä lasku mukisematta, koska edullisemmalla oltaisi päästy. Mutta mikäs teet, rehellisyys maan perii. Suomalainen geenivirhe. 

The Grillin patio oli kivan oloinen päivällispaikka. Mutta ruoan taso ei ole aina sitä miltä puitteet näyttää.

Pation takana meni 18. reiän väylä. Tämän enempää siitä ei pimeässä nähnyt.

Päivänvalolla maisema patiolta olikin aivan toinen.

Ennen kuivan kanan maistamista vielä hymyilytti. 

Ilta päättyi kuitenkin makoisasti. Valmiiksi sekoitettu Cosmo oli kuin parhaanmakuinen baarista hankittu cocktail.