100-vuotias, jonka ikkunasta karkasin

Onhan tuo otsikko nyt ehkä hieman abstrakti, mutta silti helposti auki selitettävissä. Suomi täytti juuri 100 vuotta. Jos joku ei ollut tuosta vielä tietoinen, on todennäköisesti elänyt tynnyrissä tämän vuoden. Hädin tuskin vessapaperiakaan on pystytty tänä vuonna markkinoimaan ilman Suomi 100 teemaa. Sitä ilosanomaa on tullut ulos joka tuutista, varmasti myös jäätelö sellaisesta.

No entäs sitten karkaaminen? On olemassa kirja (ja leffa) nimeltä Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Siinä 100-vuotias Allan sano soronnoo vanhainkodille, ja hilpasee ikkunan kautta maailmalle seikkailemaan. Niinpä summa summarum, kirjan nimeä ja Suomi-neidon pyöreää ikää hyödyntäen, saamme blogini otsikon ja tekemäni toiminnon. Karkasinhan isänmaani "ikkunasta" maailmalle asumaan.

Tässä kohtaa tulee tunne, että äidinkielenopettaja olisi jo todennut, että jos joudut selittämään otsikkosi, et kirjoita aiheesta, ajattelet liian monimutkaisesti tai aliarvioit lukijasi. No aliarvioidaan teitä nyt vielä sen verran lisää, että oletetaan jokun kohta huomauttavan, että menin ottamaan härregud Ruotsalaisen kirjan näinkin isänmaalliseen otsikkoon! Mutta... eikö sen pitäisi itseasiassa olla osuvaa. Itsenäistyimmehän me, vaikeasti mutkan kautta ajateltuna, tuolloin myös Ruotsista. Itsenäistä Suomea ei ollut ennen 1917. Emme siis voineet itsenäistyä Ruotsista 1809 kun meidät kahmaistiin Venäjän helmoihin. Näin ollen itsenäistyimme KAIKISTA päälle päsmäreistämme tuona samana vuonna, jolloin John F. Kennedy syntyi ja Yhdysvallat ostivat Neitsytsaaret Tanskalta 25 miljoonalla dollarilla.

No juhlistivatko 100-vuotiaan ikkunasta karanneet (meitä on muitakin kuin minä, YLLÄTYS!) ulkosuomalaiset isänmaansa suurta saavutusta? No totta Mooses! Eihän nyt satoja vuosia joka viikko täytetä! Ja kaikella todennäköisyydellä, harvalla meistä on mahdollisuutta toiste täysiä vuosisatoja kippistellä, ainakaan tässä samassa kropassa, ellei syväjäädytysteknologia tee jotain jättiharppauksia.

Me Dallasissa asustelevat otettiin kunnon varaslähtö näihin kekkereihin. Meillä Suomi 100 gaala pidettiin jo 11.11. Tunnetusti suomalaisilla, etenkin miehillä, on valikoiva muisti, joten tuollainen helposti mieleen jäävä päivämäärä toimi tähän täydellisesti.

Koko vuoden eri poppoot keräsivät talkoo voimin varoja gaalaan. Oli golfkisaa, leivonnaismyyjäisiä, kiertävää saunaa, itsepuolustuskurssia ja montaa muuta häppeningiä. Itse luonnollisesti kannoin korteni kekoon tunkemalla sormeni karjalanpiirakkataikinaan, ja testaamalla miten huonosti osaan puolustaa itseäni. Kenellekään ei ehkä tule jättiyllätyksenä, että Tatun supportti tuli sen pienellä valkoisella pallolla pelattavan lajin kautta. Gaalan liput maksoivat osallistujille $1 jokaista Suomen itsenäisyysvuotta kohden. You do the math. Ihmisiä tilaisuudessa taisi lopulta olla jonkin verran päälle 200. Ihan kiva määrä juhlijoita Dallasissa saman katon alla.

Kyseiset karjalanpiirakat eivät liity edellä mainittuun leivontatapaukseen,
mutta edustavat lajiaan. 

Ei ole epäselvää, mikä Gaaloissa on parasta. Kerrankin saa pukeutua! Siis nätisti juhlakolttuun. En tunnusta nudistina tavallisesti vaeltelevani. Tatun mustan puvun ja vakoisen paidan kohdalla vedimme läpi saman rumban kuin kesällä, kun herralle etsittiin häihimme pukua. Kiersimme ehkä 15 kauppaa ja ajelimme parisataa kilometriä, ennen kuin sopiva löytyi. Ja kun se sopiva oli löytynyt, huomasimme luonnollisesti vasta kotona, että sen hihassa oli reikä. Ai kun mahtava ominaisuus bränikässä vaatteessa. Ja eikun seuravana päivänä vaihtamaan, tosin eri Macy's tavarataloon, kuin mistä sen alun perin hankimme. Aku Ankan tuurilla, pikkutakki oli tietysti ollut ainoa Tatun kokoa paikassa, josta sen ostimme. Onneksi Dallas on suuri ja tavarataloja riittää.

Seuraavaksi seurasi episodi, jota kutsuisin nimellä "Listen and repeat." tai vaihtoehtoisesti sekopäiden siksakki. Menimme toisen Macyyn vain saadaksemme kuulla, ettei heilläkään ole yhtään Tatun koon takkia jäljellä. Voisivat kyllä tilata, saapuisi reilu viikon päästä. Juhliin oli alle viikko, tilailu ei ollut vaihtoehto. Noh kysyvä ei tieltä eksy. Pyysin tarkistamaan koneelta, onko missään Dallasin alueen liikkeessä oikeaa kokoa jäljellä. BINGO! Lähdimme ajaa posottaan parinkymmenen kilometrin päähän toiseen liikkeeseen. Olin itse asiassa iloinen päästessäni pois tuosta kyseisestä Macystä, sillä miesten osaston turhan sliipattu myyjäherra oli heti alkuun ilmoittanut muistavansa meidät. Ja voin sanoa, ettei se ole hyvä merkki, jos joku muistaa puolen vuoden takaaa pariskunnan, joka on ollut hääpuku ostoksilla. Moisen muistikuvan iskostuminen takaraivoon voi johtua vain jumalattoman tarkasta morsiamesta, jonka mielestä yli-innokas, ylenpalttisen itsetietoinen myyjä ei tajunnut lainkaan, mitä vaaleanharmaa väri tarkoitti.

Kolmannessa Macyssa saimme takin lopulta vaihdettua. Takkiin oli ilmestynyt tuon päivän aikana alennus, joten ah niin Amerikkalaiseen tyyliin nainen palautti luottokortillemme alennuksen verran pennosia. Jotain, mitä suomessa ei ikipäivänä tapahtuisi. Samalla löysimme siinä miestenosastolla kierrellessämme täydellisen paidan ja kengät. Ja arvatkaapas mitä? Niistä oikeita kokoja oli jäljellä enää siinä Macyssa, josta olimme tunti sitten tänne kolmanteen paikkaan lähteneet. No eipä muuta kuin samaa reittiä takasin ne 20km sinne edelliseen paikkaan ostoksille. Ei jumankauta tätä palloilun määrää.

Sliipattu, ei suosikkeihini noussut miesmyyjä oli onneksi jo lähtenyt vuorosta. Tosin hänen tilalleen saimme meitä auttamaan superpuheliaan Aasialaisen setähenkilön, jonka aksentista ymmärsi noin joka kolmannen sanan. Ei muuta kun vanha tuttu smile and nod-combo kehiin ja äkkiä paikasta pihalle. Joka kerta kun epäilen, että tulenkohan tällä englannintaidollani pärjäämään normaalissa työelämässä, tulee vastaan näitä kohtaamisia, jotka lyttäävät epäilykseni alleen.

No entäs sitten se minun pukuni? No sen eteen ei tarvinnut juosta sen enempää kuin häitämmekään varten (jolloin se jäi ohimennen vahingossa käteen ihan muilla asioilla ollessa). Mietin, mitä suomalaisuus todella tarkoittaa minulle. Halusin myös pukuni heijastavan tuota. Päädyin sanoihin kierrätys, käytännöllisyys ja harmaa utuinen päivä. Linnanjuhlissa kierrätys on ollut jo muutamana vuonna kova sana, kun milloin mistäkin kierrätetystä materiaalista on tehty rouville iltapukuja. Oma kolttuni ei ollut värkätty merestä kerätyistä muovipulloista, sen enempää kuin autonrenkaistakaan. Kierrätykseni oli vähän tavallisempaa laatua. Ratkoin hääpukuni merenneito malliksi kohottaneen alushameen irti ja laitoin mekon päälleni toista kertaa saman vuoden aikana. Arkista kierrätystä. Sitä paitsi, pukuni oli sen ostaessani ihan tavallinen iltapuku ilman isoa helmaa. Itse minä siitä merenneitomallisen värkkäsin lisäämällä lukioaikaisesta vanhojentanssipuvun alushameesta siihen kohottavan osan. Nyt oli aika mennä back to the basics ja poistaa ylenpalttinen tyllivannehelvetti.

Muutamaa tuntia ennen juhliin lähtöä, kämpässämme oli menossa tukan pöllytys, turhautunut sellainen. Kuten Murphyn laki sanelee, jos kokeilet kampausta ennakkoon, se onnistuu kerrasta. Kun teet sitä myöhemmin oikeaa tilaisuutta varten, varaudu kirkumiseen ja lenteleviin pinneihin. Testikampauksen tekemiseen meni 15 minuuttia, juhlapäivänä yli tunti ja pari kertaa koko hökötys purettiin ja aloitettiin alusta. Lopulta pää onneksi näytti sille, että sillä kehtasi mennä ihmisten ilmoille.

Vartissa väsätty koekampaus.
Lopullinen versio oli tästä muunnos enemmän sivunutturaksi.

Kynnet on tilaisuuksia varten hyvä lakata ajoissa, niin kuin esim 10 minuuttia ennen kuin Uber tulee hakemaan. Toinen kerros onkin sitten hyvä sutia just kun juokset ovesta ulos autoon ja koitat olla koskematta mihinkään (ei luonnollisestikaan onnistu, rutuillehan siinä jokin kohta menee, vaikka kuinka yrittää…). Laulussa sanotaan, että ”sininen on taivas, siniset on silmänsä sen. Valkoiset on pilvet…. ” Niinpä tuota väriskaalaohjeistusta noudattaen kynsistäni tuli siniset, joissa oli muutama valkoinen kukkanen. Sanotaanko nyt vaikka, että se oli valkovuokko, vaikka itselle vähän heräsikin viboja Luopioisten vaakunassa olleesta kukkasesta, joka vaarin kirjahyllyn päällä aina komeili.

Tässä nämä Suomi/Luopioinen kynnet nyt olisivat.

Itse tilaisuus oli juhlava. Otettiin virallisia potretteja tilaisuuteen saavuttaessa, katsottiin Sauli Niinistön tervehdys ulkosuomalaisille, oli juhlapuheita, maammelauluja, silent auction ja Mannerheim stipendien jakoa high school senioireille. Kuten jokaiseen arvokkaampaan suomalaiseen juhlaan kuuluu, yksi puheista oli sellainen kauniisti sanottuna maratonipituinen, monotonisella äänellä paperista suoraan, vähäisellä katsekontaktilla luettu monologi, jonka aikana aivot eivät enää jaksaneet keskittyä kuuntelemiseen vaan ajatukset laukkasivat jossain ihan muualla. Mutta, kuten todettu, tuo jos mikä tekee suomalaisesta tilaisuudesta arvokkaan. Nyt ei oltu missään firman pikkujouluissa, jossa pomon kraka oli lähdössä lentoon ja jonkun korkkari jo kadoksissa.

Pari poseraa, Välilän Orvo ottaa kuvaa.

Melkein Mrs America tour ;)

Saatiin me lopulta muutakin syötävää, kun vaan ohjelmalehtinen.

Tatu rimmas Suomen lipun kanssa.

High school seniorit, joilla kaikilla oli jonkinlainen sukulaisuusside Suomeen, olivat saaneet esseen kirjoitettavakseen. En tiedä oliko kaikilla sama aihe, mistä kirjoittaa (keskityin liikaa skumppalasini tyhjentämiseen tuolla kohtaa, kun aiheesta kenties mainittiin), mutta parhaasta esseestä palkitun aihe oli A Finn that I admire the most. Jokaisen suomalaisen teinin kauhu olisi ollut kuulla oma essee luettavan 200 ihmisen edessä, kun itse seisoa pönötät kaikkien pällisteltävänä keskellä estradia. En tiedä, poistaako ikänsä Amerikassa asuminen tuota syvään suomalaiseen dna:han koodattua ominaisuutta, mutta ainakaan voittaja ei vajonnut maanrakoon, kun kunniakonsuli aloitti hänen esseetään lukemaan. Ja mikä essee se oli. Välillä joutui itsekin keskittyä aktiivisesti kovalla tahdonvoimalla tuijottamaan tanssilattian parkettia ettei olisi tullut tippa linssiin. (Come on, julkisella paikalla ei tule näyttää tunteita, etenkään kun on naama tällättynä.) Harvoin kuulee 17-vuotiaan tytön puhuvan niin kauniisti isästään. Tietysti ilo oli vielä suurempi, kun itse tunsi henkilön, kenestä puhuttiin. Ei voi kuin antaa pointsit kotiin tuosta kasvatuksesta. Jotain on siinä taloudessa tehty oikein, ja paljon.

Gaalassa oli myös silent auction, jossa oli hyvin Suomalaishenkistä tavaraa kaupan. Oli Kiekkoleijonien lippis Tupu, Hupu, Lupu ketjun nimmareilla. Teemu Selänteen nimmarilla varustettu valokuvataulu. Eniten tavaraa sisältävä paketti taisi olla se, johon kuului Jere Lehtisen Dallas Stars paita nimmarilla, pari lippua Jeren paidanjäädytyspeliin, mahdollisuus kuvaan tuona seremoniailtana itse Jeren kanssa sekä Jeren nimmarilla varustettu kiekko. Lisäksi auctionissa oli kaupan löylykauha, jolla tietääkseni ei ollut sen suurempaa jääkiekkotaustaa NHL:ssä, toisin kuin muilla kaupattavilla tuotteilla.

Pari nimmaria lippiksessä. Mitä nyt Vaan Peltosen Villen, Koivun Sakun ja Lehtisen Jeren. 

Teemu taulu

Ei paha setti...

Jeren paita, Jeren numero, Jeren nimmari.

Illan paras anti, mahtavaa pöytäseuraa lukuunottamatta, oli Suomipopista tutun Hovimuusikko Ilkan esitykset. Jo vuosikausia olen fanittanut herran tuotantoa. Oli hienoa kuulla sitä myös nyt livenä. Epäilemättä paras veto oli Kari Tapion Olen suomalainen biisin saama uusi sanoitus, joka varmasti iski jokaisen Dallasin suomalaisen sydämeen.

"Mä voisin ostaa meille jenkkiauton, 

niin suuren, et se olis melkein mauton, 

ja kuluis bensagallonoita, 

kun me sillä cruisailtaisiin preeriota. 

Ei koskaan hukkuisi mun Suomi rootsit,

vaikka jalassa ois cowboy buutsit,

jotka jaloissa mä marssin aina ylpeästi kotimatsiin Dallas Starsin. 

Mä silloin fanittaisin kahta maata, 

meidän Härmää sekä USA:ta,

voi kun oisin.... Dallasin suomalainen."

Hovimuusikko Ilkka ja Leidit lavalla.

Illan paras pöytäseura!

Illan pääesiintyjä oli kuitenkin jo Ilkkaa pitkäaikaisempi laulutaivaan tähtönen. Jos tiedätte, kenen kasetin lainasin kolmannella luokalla Jenniltä ja soitin sitä niin paljon, että kasettisoitin veti sen sisäänsä jumiin katkaisten nauhan, tiedätte, kuka tuo tähtönen oli. Jos kuitenkin lapsuushistoriani on teille hämärän peitossa, niin voitte ehkä paremmin tunnistaa hänet Vain Elämää-ohjelman Espanjan auringon alla kuvatusta versiosta, jossa hän luritteli biisiä Tänä yönä taivaaseen. No Voutilaisen Laurahan oli kyseessä. Siellä sitä sitten vähän groovailtiin tanssilattialla enemmän tai vähemmän tuttujen biisien tahdissa.

Näin siis meillä täällä rapakon takaisessa Teksasilaisessa kaupungissa juhlistettiin kotisuomea ja suurta virstanpylvästä. Oikeana juhlapäivänä 6.12. juhlintani rajoittui muutaman suomikarkin naposteluun ja Linnanjuhlien tuijottamiseen keskimäärin 20 minuutin ajan Yle Areenasta. Tuon jälkeen kyllästyin kuuntelemaan selostajien loputonta luettelua, kuka kukin on ja siirryin imuroimaan. Sitä paitsi meidän gaalassamme oli paljon kivemman näköisiä iltapukuja 😉

Long live Finland!

Hyvää itsepäisyyspäivää!
Sininen geeli lisätty kuvaan tuomaan luovuutta. 

Suomalaisuutta parhaimmillaan,
lounas ruishamppari!

Kun yölle luvataan melkein pakkasta, on aika telttailla!

Joku voisi jo kutsua meitä jumalattoman tylsiksi viikonloppumatkaajiksi. 20-vuotias minäni ainakin olisi pyöritellyt silmiään tälle kaavamaiselle toiminnalle ja ristinyt muitta mutkitta muinaisjäänteiksi. Nykyinen minäni vain toteaa puoli kauhuissaan, että meistä on tullut niitä, jotka ovat verrannollisia Tallinnassa ravaajiin. Aina se saamarin sama kuvio. Käydään syömässä jossain kivassa ravintolassa ja tsekkaillaan kivoja pikku putiikkeja. Sitten raahataan kotiin tuomisiksi kiva kasa alkoholia. (Ja anoppi ei nyt lue tätä rivien välistä negatiivissävytteisesti. Tallinnassa käymisessä ei ole mitään vikaa.) Meidän Dallasin taloutemme Tallinna on Hill countryn helmi Fredericksburg. Kyllä, olimme pari viikkoa sitten TAAS siellä…

Dallasin suurin ongelma on, näin henkilökohtaiselta kantilta katsoen, että se on jumalattoman kaukana kaikesta kivasta. Niinpä tämä kamalan näppärä "lähikohteemme" Fredericksburg sijaitsee jo ihan 430 km päässä. Hyvä kun Tampereella asuessa viitsi Helsinkiin asti vaivautua, kun se muka oli niin jumalattoman kaukana. Mutta että ahtautua nyt täällä autoon ja ajella 4,5 tuntia, että pääsee viikonloppulomalle lähikohteeseen. No biggie! (Tallinaan pääsisi muuten samassa ajassa…) Tai no... jos ihan rehellisiä ollaan, niin tällä kertaa alkoi jo jossain vaiheessa Audin penkin kuluttamista epäilyttää, onkohan tässä meidän touhussamme ihan hirveästi järkeä.

Saavuimme Fredericksburgiin, tuohon saksalaishenkeä huokuvaan kaupunkiin Hill Countryn sydämessä, perjantai-iltana seitsemän uutisten aikaan. Kurvasimme viimeisten valonsäteiden saattelemana heti ensi töiksemme Lady Bird Johnson municipal parkiin. Suunnitelmissa ei ollut kuutamo piknik puistossa vaan yösijan tiedustelu. Te, jotka nyt istutte siellä ruudun takana kuvitellen, että suunnittelimme puistonpenkillä spurgujen kanssa nukkumista, selvennettäköön, että kyseinen puisto toimii myös camping-alueena.

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, joista telttailu on kivaa ja niitä joille se toimii yhtä hyvänä kidutuskeinona kuin ”tsuida duida, osaaksä uida…” biisin soittaminen 3 päivää putkeen. Tosin meistäkin, joista telttailu on nastaa, se ei välttämättä ole sitä silloin, kun ulkona uhataan mennä lämpötilalukemissa pakkasen puolelle.

Olimme päättäneet viettää pe-la yön tuossa safariromantiikka henkivässä majoitusmuodossa lyhyen ajomatkan päässä Fredericksburgin keskustasta. Ilmat ovat viime kuukausina suosineet Pohjois-Teksasia, ja kuussa sun toisessakin on rikottu vanhoja lämpöennätyksiä. (Toissa viikolla oli ensimmäistä kertaa Texasin historiassa marraskuussa yli +32c. Siis sinä aikana, kun lämpötiloja on tilastoitu.) Koska minun, suuren luontokatastrofimagneetin lomasta oli kyse, luonnollisesti arkkivihollisemme kylmärintama päätti tehdä suuren sapettavan sisääntulonsa, juuri reissuviikonloppunamme. Siinä joutui jo hetken miettiä, luopuako itsepäisyydestään, kun meteorologi ukko televisiossa saarnasi öisien nollakelien mahdollisuudesta. Mutta.... jääräpää, mikä jääräpää. Kun pikatsekkaus alueen majoitustarjontaan antoi niinkin mahtavia vaihtoehtoja, kuin Motel 6 hintaan $130, oli $10 telttapaikka ainoa ratkaisu, jonka aivosoluni suostuivat prosessoimaan.

Lady Bird Johnson municipal park mainostaa itseään primitiivisenä teltta-alueena. En ole lainkaan varma, mitä primitiivistä on lämmitetyssä huoltorakennuksessa, jossa on kuumat suihkut ja vesivessat. Ilmeisesti tulentekopaikkojen puute, joka estää oman makkaran kärventämisen, tekee paikasta alkeellisen. Niin ja Jenkkeissä kun telttapaikoilla voi olla omat sähköpistokkeet, niin niiden puute taitaa todellisuudessa olla se suurin syy, millä telttaläntistäsi tulee primitiivinen. Itse kyllä kovasti äänestän sen puolesta, että mieluummin kutsun primitiiviseksi teltta-aluetta, jolla on tulentekopaikat, sähkötolpat ja puucee ilman juoksevaa vettä, kuin aluetta, jolla et voi grillata tai käyttää telttapaikallasi tuuletinta, mutta pääset kuumaan suihkuun, vesi vessaan, lataamaan puhelimesi huoltorakennuksen pistokkeista ja ravintolatkin ovat vain 5 minuutin ajomatkan päässä. Mutta hey, that’s just me…

Perus suomalaisena tuli jo vähän sellainen olo, että mitähän se respan nainen oikein ajattelee, kun tullaan tällein ilta hämärällä kyselemään telttapaikkaa ja yöksi on luvattu kylmää. Mutta kuten niin usein on Ameriikan ihmemaassa joutunut huomaamaan, ei kannata kantaa suomalaista ”noloustaakkaa”. Todennäköisyys on, ettet ole ainoa, joka toimii tai tekee samalla lailla. Niinpä se, minkä kuvittelin olevan yksityinen teltta-alueemme, osoittautuikin olevan täynnä telttoja. 20 telttaa, ollakseni tarkka. Tuo on enemmän, kuin olemme koskaan tuolla alueella nähneet. Tavallisesti olemme jakaneet paikan max 3 teltan kanssa, ja silloin olemme olleet hyvällä säällä touko- tai syyskuussa telttailemassa. Muitakin hulluja oli siis liikkeellä.

Pistimme Colemanimme pystyyn auton etuvalojen keilassa, täytimme ilmapatjamme, törkkäsimme sen telttaan ja lähdimme kylille. Siinä järkyttävän hiljaista pääkatua painellessamme totesin, että sitä tahtia, mitä Frederigsburgissa ravaamme, meidän tulisi jo adoptoida sieltä oma puistonpenkki. (Jenkeissä kaikki on adoptoitavissa, niin penkit kuin tien pätkätkin). Siihen voisi kaivertaa sitten jotain todella Tamperelaista, kuten "Nysse on kuulkaas nii, et mää oon sitä mieltä, et pareempi istua tässä ku rotvallin reunalla pipa kireellä." Tuon penkin voisi laittaa sen hurmaavan kirjaston eteen, jonka arkkitehtuuria taas kerran tuijotin. Miksi, oi miksi vain ennen vanhaan osattiin rakentaa taloja, jotka eivät näyttäneet rumille.

Mun kirjasto pimeällä, penkki sopisi oikealle puun alle. 

Mun kirjasto valoisalla. Penkki sopisi edelleenkin oikealle puun alle. 

Kaupunki vaikutti kuolleelta. Ihmettelimme, missä kaikki olivat. Tavallisesti perjantai-ilta on ollut vilinää ja vilskettä täynnä. Ehkä vasta seuraavana päivänä alkaneet Wine & food festivaalit vaikuttivat jotenkin tilanteeseen. Päädyimme murkinoimaan Bella Pasta nimiseen italialaiseen ravintolaan, jota eräät viiniclubin tapahtumassa tapaamamme pellavatilalliset meille suosittelivat. Viimeksi, kun pyörähdimme ravintolan ovella, paikkaan oli 1,5 tunnin jono. Tällä kertaa pääsimme marssimaan sisään jonottelematta, joskaan montaa vapaata pöytää ei paikassa nytkään ollut.

Ensimmäinen ajatus sisään astuessamme oli, että tämän mestan ovessa ei Suomessa paljon Oivan naurava naama komeilisi. Sääntösuomen byrokraatit liiketoimintaa tuhoavine lakipykälineen olisivat paikalla alta aika yksikön ja terveysviranomaiset sulkisivat puljun verukkeella tai toisella. Mutta Me emme olleet Suomessa, me olimme Texasissa. Niinpä me istuimme siellä sulassa sovussa sipuleiden ja muiden tukun tuomien tuotteiden kanssa dining roomissa kuin varastohallissa konsanaan. Siinä sitä sai katsella, mitä pahvilaatikoita oli tungettu mihinkin. Illan päätteeksi työntekijät vielä suihkuttelivat tiskin taustan betonilattiat puutarhaletkulla.

No millaista ruoka oli? Kuule ihan hyvää ja vielä suhteellisen edullista. Alkupala Bruchettamme olivat suorastaan kuolattavan hyviä, tai ainakin sen maksamansa $4,99 arvoiset. Pasta oli omasta mielestäni hyvää. Koska en ole käynyt Italiassa, en tiedä, miten autenttista se oli. Ketjuravintoloihin verrattuna kuitenkin sanoisin puolta paremmaksi. Siinä me nautiskelimme ruoasta ja viinistämme kaikessa rauhassa, kun pöytään ilmaantui lasku. Hmm…. omituista, ettei kukaan kysellyt jälkiruokatoiveista. Amerikassa ei ikinä pääse ulos ravintolasta ilman, että joutuu selittämään doggy baggy kainalossa olevansa jo ihan liian täynnä jaksaakseen ahtaa itseensä yhtään enempää. Ympärille katsoessa alkoi kuva hahmottua. Paikka taisi olla menossa kiinni. Kello oli muutaman minuutin yli yhdeksän. Paikalla oli kuitenkin vielä yksi isompi naisseurue ja muutama pariskunta, jotka hekin nauttivat kaikessa rauhassa tilaamastaan viinipullosta. Niinpä tein jotain hyvin epänormaalia itselleni. Päätin olla välittämästä kellosta ja sen eteenpäin tikittävistä viisareista. Halusin nauttia viinini kaikessa rauhassa ja lähteä samoihin aikoihin, kun muutkin poistuisivat. Tiedän, miten ärsyttävää on olla töissä kun asiakkaat eivät tajua lähteä. Mutta tiedän myös, että stressaan ihan liikaa aikatauluissa pysymistä. Jos muilla ei ollut kiire pois, niin voisin ehkä itsekin kerrankin koittaa jättää kellokalleilun.

Yksi pari lähti lopulta viinipullo mukaan. Hemmetti, olimme unohtaneet, että emme olleet Suomessa. Olisimme voineet hyvin ottaa kesken jääneen viinipullomme ravintolasta mukaan. Sitä paitsi olimme Fredericksburgissa, missä julkisella paikalla saa kävellä viinilasi kädessä, mikä ei ole normi Amerikassa. Meidän pullossamme oli tuossa vaiheessa enää niin pieni liru pohjalla, ettei sitä kannattanut mukaan ottaa. Niinpä joimme sen pois ja lähdimme viimeisten ihmisten kanssa samaan aikaan. Kello oli 21.40. Ravintolan ulkopuolella komeilleet aukioloajat vahvistivat paikan sulkeutuneen yhdeksältä. Yksikään henkilökunnan jäsen ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt ilmoittamassa kenellekään meistä asiakkaista, että nyt pitäisi painua pihalle, eikä antanut edes elekielellään niin ymmärtää. Jotenkin en näkisi tuon olevan suomessa mahdollista…

Pasta Bella ja tukun tuomat tavarat.

No eihän se hirveen taiteelliselle murkinalle näytä,
mut oli se ihan hyvää.

Meteorologit eivät huijanneet, yö oli kylmä. Mutta kun on varustautunut kuin Amundsen Etelänavan reissulle, ei kylmyys ole ongelma. Ensin piknik viltti ilmapatjan alle blokkaamaan maasta huokuvaa kalseutta. Sitten patjan päälle vetäistään alulakana, sitten välilakana, anopin tekemä täysvillainen peitto, ja vielä iso täkki. Vuode oli tuolla valmis, mutta ei vielä vuoteeseen menijä. Tungin päälleni kahdet housut ja kaksi paitaa, joiden materiaalivalinnoissa ei fleeceä säästelty. Kaulaan kietaistiin huivi, jalkoihin vetäistiin säärystimet, ja päähän lätmästiin pipo. Muumio look oli valmis, kun jalkaan vielä kiskaistiin kahdet villasukat päällekkäin. (Onneksi anoppi on villasukkakone, villasukkienkäyttöasteeni on järkyttävän korkea.) Sitten oli hyvä suikkasta lakanoiden väliin, kihnuttaa miehen kylkeen ja tehdä meistä peitoilla komea ihmiswrap.

Yön meni hujauksessa, eikä tullut kylmä. Tatu väitti nukkuneensa paremmin kuin viikkoihin. Raikas ilma tekee ihmeitä. Ei sitä turhaan suomessa vauveleita ulkona talvisin nukuteta. Kyllä se kylmyys vaan vaikuttaa unen laatuun. Suurin kiitos yön lämpimyydestä menee ihan kirkkaasti meidän villapeitolle. aivan sama miten paksu täkkisi on, se ei ole mitään verrattuna vanhan kunnon villan voimaan.

Silmät aamulla auki saatuani, kiekaisin Tatulle hyvät synttäripäivät. Yli-innokkaita onnitteluita seurasi dialogi, joka käytiin pipo silmillä kylkeä kääntävän miehen ja häntä intensiivisesti tuijottavan vaimon välillä:

”Väärä päivä.”
”Mitä sä höpötät?”
”Ei mun synttärit ole tänään. Kiva kun vaimo ei edes muista miehensä syntymäpäivää.”
”No onhan ne tänään. Mä olin kirjottanut kalenteriin niin.”

Jännä juttu, mutta mies oli oikeassa. Kyllä se tiesi paremmin oman syntymäpäivänsä. Mikään ei luonnollisestikaan harmita vaimoa yhtä paljon kuin se, että on itse väärässä ja mies oikeassa. Ja ei, en ollut kirjoittanut Tatun syntymäpäivää kalenteriin väärin. Se oli merkittynä ihan oikean päivän kohdalle. Muistin vain lukeneeni sen merkinnän lauantain kohdalta, vaikka se todellisuudessa komeili punakynällä merkittynä sunnuntain kohdalla. Kun en nyt ihan joka päivä muista kalenteriani katsella, niin muisti pääsi tekemään tepposet. Jos nyt mietit, että oikean ajankohdan olisi voinut päätellä päivämäärästäkin, niin tunnustetaan nyt, että päivätkin olivat päässäni päin prinkkalaa. Olin vakuuttunut, että 29.10. oli lauantai. Jouten olo ei selvästikään sovi pää paralleni.

Jos täysin rehellisiä ollaan, niin totuushan on, että viimeiset 15 vuotta olen saattanut onnitella Tatua kuukauden myöhässä. Jostain syystä harmaat aivosoluni muistavat, että Tatu on syntynyt 29. marrakuuta ei lokakuuta. Mikä on periaatteessa ihan jees, ellet ole viisumihaastattelussa Yhdysvaltain konsulaatissa, ja sinulta kysytään miehesi syntymäpäivää. Usko pois, tuo oli kysymys, jota pelkäsin eniten. Olin ihan varma, etteivät he usko meidän olevan naimisissa, ellen muista edes minä päivänä mieheni on syntynyt. (Just for the record, kysyiväthän ne sitä, ja hurjan keskittymisen jälkeen sain sen oikein. Miracles do happen…)

Pakkasimme telttamme kasaan ja katselimme, kun vaalea uljas viikinki kurvasi paikalle moottoripyörällään. Niin ne ovat viikinkienkin kulkupelit vuosien saatossa muuttuneet. Sitten Lähdimme keskustaan etsimään kunnon aamupalamättöä. Sellaista satsia, jolla jaksaisi iltaan asti.

Lauantai-aamun +1c tunnelmaa teltan ulkopuolelta. 

... ja teltan sisäpuolelta.

Viikinki jätti kutrinsa penkille kun meni vessaan. 

Kuhina Old German bakeryn edessä oli sen verran vilkasta, ettei niin monta ihmistä voi olla väärässä. Ei muuta kuin nimi listalle ja paikan ulkopuolelle seisoskelemaan ja odottamaan pöytää. arvioitu jonotusaika 20 minuuttia, ei siis paha. Odotellessa kävin eräässä sisustusliikkeessä toteamassa, että ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan tyhmä joka maksaa. Vanha ruostunut, hapettunut peltiämpäri, joka näytti vielä ällöttävän käytetylle, oli saanut komean $65 hintalapun. Kyllä siinä mummot kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät, mitä trendikkäät nykyihmiset maksavat vanhasta rojusta saadakseen muodikkaan farm house lookin kotiinsa.

Tarjoilijamme old German Bakeryssa oli hoikka, pitkä ja löytänyt vetyperoksiidipullon. Vanhahkon herran kellertävän blondit hiukset eivät olleet ihan vanhempien dna-yhdistelmien tulosta. Mies oli mukava, vaikka tulikin ADHD ripauksella höystettynä. Kuullessaan, että olimme suomesta, hemmo tajusi jo ennen aamukahvimme kiikuttamista laittaa ruotsalaisia halvalla. Hänen asuessa ruotsissa, paikalliset Svenssonit olivat vinoilleet, kuinka suomenkieli kuulostaa ihan naurettavalle siansaksalle. Tarjoilijamme oli todennut siihen, että jenkkikorvaan ruotsi ja suomi kuulostavat aivan samalle siansksalle. Ei mitään eroa.

Neljä kuppia kahvia ja mättölautanen myöhemmin vyöryimme ulos rakennuksesta suklaa eclair ja moniviljaleipä kainalossamme. Siitä oli hyvä suunnata hakemaan viiniclubin pullosatsia ja maistelemaan hieman viisaasten juomaa ihan ”ilmaiseksi”. Viiniclubin jäsenyydellä on etunsa. Tasting room oli Frederigsburgin keskustassa, joten tällä kertaa emme käyneet yhdelläkään viinitilalla. Sen sijaan poikkesimme tsekkaamassa Pedernales Brewingin panimon. Vähän hölmöähän se toki on viiniseuduilla ollessa jättää käymättä viinitiloilla, mutta jotenkin nyt oli enemmän bissefiilis.

Country fried stake, hash brownies, 2 eggs, buiscuit & gravy.
Kyllä tällä lähtee aamu käyntiin. 

Bakeryn tiskillä oli leipomisen tuotoksia

Hei nää koitti matkia joulutorttuja!!

Frederigsburgin raitilla...

Ihana seinä!

       

Käydään Frederigsburgissa aina yhdessä Amishien käsityönä tekemiä huonekaluja myyvässä liikkeessä. Niillä on kaikkea mielenkiintoista ja huonekalut painavat vain tonnin, kun oovat kunnon umpipuuta. Tämä kaappi oli jännä. Aluksi näytti normaalille, mutta sivusta tuli pihalle salainen asekaappi. Cool!

Mikään Pedernalesin oluista ei noussut suurten suosikkieni listalle. Nostan kylläkin hattua sille, että paikassa tehdään edelleen käsipelillä hommia tölkittämisen yhteydessä, eikä kaikkea ole tungettu koneiden automaattisiksi hommiksi.

Tervetuloa Pedernalesin panimolle!

Kukatkin vaan kukki ja taivas oli sininen...

Panimon pihassa oli tällasia avoautojakin :D

Mies, joka veti meille kierroksen, oli työntekijä, joka oli ollut mukana ihan alusta asti. 

Kaihoisia katseita ja kaljaa.

Muutama tölkki odotteli täydennystä.

Pakollinen pariskuntakuva.

What? Ei kai olut pahaa voi olla...

Paimon puolen "toimistopöytä"

Näin pitkälle se meidän German bakeryn suklaa eclair pääsi...

Niin usein kuin olemmekin Hill countryssa käyneet, olemme aina ajaneet silmääkään räpäyttämättä LBJ National Historical State parkin ohitse. Näin jälkikäteen ajateltuna, hieman ihmettelen tuota. Okei, en ole politiikasta kiinnostunut henkilö, minkä takia edesmenneen presidentin elämä ei ole ihan järisyttävän paljon kiinnostanut. Rakastan kuitenkin historiaa. Ja Lyndon Baines Johnson nyt sattuu olemaan osa Yhdysvaltain ja myös Texasin historiaa. Sitä paitsi, enkö joutunut aikoinaan Ronald Reagan libraryssa Kaliforniassa vieraillessani toteamaan, että paikka oli järkyttävän kiehtova, vaikkei herra Reagan suuri mielenkiintoni kohde ollutkaan.

Tällä kertaa päätimme korjata virheemme ja poiketa vierailulla ”Texas white housessa”. Ikävä kyllä korjasimme virheemme 10 minuuttia liian myöhään, sillä missasimme päivän viimeisen opastetun kierroksen. Bongasin heidän sivuiltaan, että neljältä lähtee viimeinen kierros ja olimmekin visitor centerillä neljältä. Mutta enpäs sitten tiennyt, että tästä visitor centeristä saikin vain lupalapun alueella oleskeluun, ja täältä tuli ajella maita ja mantuja pitkin joen toiselle puolelle erilliseen visitor centeriin, josta kierrokset lähtevät. Noh, ehkä sitten ensi kerralla…

Pääsimme kuitenkin tekemään pikakierroksen alueella, sillä alue sulkeutui vasta viideltä. Paikalla tutui riittävän nähtävää, joten ensi kerralla täytyy tulla ajan kanssa. Tässä alla vähän maistiaisia kuvien muodossa sitä ensi kertaa odotellessa…

Lyndonin koulu lapsuusvuosilta.

Jo on ollut askeettinenm koululuokka. Huomaa kamina keskellä huonetta.

Johnsonien sukuhautausmaa. Oli kaunis tunnelma isojen puiden keskellä.

Keskellä olevasta puusta katsottuna 4. & 5. hauta vasemmalle on Presidenttiparin. 

Tässä oli sit se toinen visitor center (entinen hangar),
mistä olis saanut ne liput sinne tourille...
Ensi kerralla sitten...

All aboard! Saanko esitellä Air force one and a half, niinkuin Lyndon konettaan kutsui.
Iso Air force one ei pystynyt laskeutumaan Ranchin kiitotielle, joten Lyndon lensi sillä ensin Washingtonista Air force baseen Austinin/San Antonioon ja sieltä tällä "pikkupurtilolla" Ranchille.

Selvää presidentin ainesta...

Öö... kiva sisustus.

Pikkusen liikaa mittareita seurattavaksi mun makuuni.

Ted States of Amrica :D

Lyndoni "vähän" nauhotteli salaa puhumiaan puheluita.
Ihan vaan yli 800 tuntia todistusaineistoa tuli kerättyä. 

Helou, helou, älyttömän ajan luuri. 

No niin meitsi sit on kuuntelemassa yhtä presidentin salanauhetteluista...

Oli ne sen ajan cd-soittimet vähän isompia :D

Selvä Streisand fani...

Ikävän näkönen tämä auto, jonka pressa osti tyttärelleen synttärilahjaksi...

Lyndonin Texas White house oli toimiva Ranch. Herran Herefordin karjan jälkeläisiä on vieläkin tilalla.
Tykkäävät kävellä keskellä tietä. 

Onhan se nyt aika sulonen.

Meidän piti mennä la-su yöksi tutuillemme Round Rockiin, mutta heille nousikin kuume lauantaina, joten jätimme suosiolla flunssatuliaiset hankkimatta. Onneksi on Hotwire ja yllätyshotellit. Hilpaisimme arpapelin osoittamaan majoitukseemme Templessä, sillä Tatu oli varannut kyseisestä kylästä sunnuntaille rundin golfia. Sunnuntaina sain sitten uudelleen toivotella herralle onnittelut vanhenemisesta (jotka tällä kertaa otettiin vastaan. Ei voi olla kahta päivää putkeen väärässä…) ja piirrellä HBD minioneita herran golfpalloihin.

Viikonlopun yhden yön majoituksessa on tärkeää, että huoneessa on toimistopöytä. 

Herra synttäripuuhissa. 

Tatun fani joukko oli mukana kentällä. 

Olishan sitä ikävämpiäkin maisemia, missä sunnuntaita viettää...