Hellan anatomiaa ja imuri joka sucks (eikä siinä imumielessä...)

Viime marraskuussa julistaessani ravistavani Suomen kamaran tomut jaloistani, lähes jokaisen ensimmäinen kysymys oli ”Jännittääkö muutto?”. Kysymys tuntui jotenkin hölmöltä. Mitä jännittämistä siinä oli, että olin menossa paikkaan, jossa olin ravannut jo viimeiset kolme vuotta tasaisin väliajoin. Tiesin naapuruston, osasin navigoida autolla kriittisiin paikkoihin, tunsin ihmisiä, ja hiffasin, mitä voin ja mitä en voi etsiä ruokakauppojen hyllyiltä. Toisin sanoen tiesin kutakuinkin, millaiseen soppaan olin lusikkani laittamassa. Olin vähän kuin lähdössä kesämökille, jossa käydään kerran pari vuodessa, en suinkaan valloittamaan suurta tuntematonta.

Noh, totuushan on toki hieman toinen. Vaikkei tänne muutto jännittänyt, niin jokapäiväiseen elämään liityvät asiat ovat toisinaan kylläkin turhauttaneet. Nyt olen joutunut oikeasti tuskastelemaan asioiden kanssa, joita lomaillessani olen voinut aina vältellä. Muuttamisessa ja lomailussa on aina se ero, että asioita, niin pieniä kuin suuriakin katsoo aivan eri kantilta. Lomalla asioiden tsekkailu läpi sormien on todella fine, mutta kun joutuu asennoitumaan, että tämä on nyt se ympäristö, missä elän arkeani, en voi ohittaa joka asiaa olan kohautuksella. 

Se tavoite, minkä itselleni tänne tullessa asetin, oli koitaa katsoa asioita, kuten Au pair vuotena, kun kaikki oli uutta ja hämmästyttävää. Miten silloin tuijotin silmät lautasen kokosina sitä, että  pankkiautomaatille ajetaan autolla, kirjaimellisesti. Siinä sitä koitin sihdata autoa sopivan lähelle automaattia, jotta en joutunut työntämään ikkunasta puolta kroppaa pihalle koittaessaani työntää korttia masiinaan. Tai kuinka mahtavaa oli tankata autoa, kun pistoolin liipaisimessa oli lukitusnappi, jonka saatoi painaa pohjaan, tarvitsematta rystyset valkoisina painaa kahvaa koko tankkauksen ajan. Puhumattakaan, miten hullunkuriselle tuntui, että lapset puhuttelivat kaveriensa vanhempia Mr tai Mrs se ja se sen sijaan, että olisivat käyttäneet vain heidän etunimiään. Kaikki tuo outo ja uusi oli aikoinaan se, mikä teki vuodestani seikkailun. Olin lähtenyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuurin, en elämään suomalaista arkeani muualle.

Vuosien kuluessa ja etenkin iän karttuessa (ikävä myöntää tuo) olin jo unohtanut tuon au pair vuoden kykyni uuden ihmettelyyn ja omaksumisen ilman jatkuvaa kritiikkiä siitä, miten kaikki on suomessa paremmin. Niinpä koitin tsempata itseäni nyt tänne muuttaessa herättelemään sitä kadonnutta pioneerihenkeä takaisin eloon. Noh... toisissa asioissa ollaan onnistuttu hippasen paremmin kuin toisissa. Liian usein huomaan edelleenkin toteavani, että mitä helvattua nämä Jenkit asuvat vielä menneisyydessä, siirtyisivät jo 2010-luvulle (ja tämä tulee minun suustani, henkilöltä, joka ei ole vielä edes siirtynyt älypuhelinaikaan...)   

Ensimmäinen aihealue, missä saman tien unohdin katsoa asioita "lapsen silmin" ja hyväksyä erilaisuuden, oli amerikkalainen elektroniikka, ja ennen kaikkea pölynimurit. Ihan totta, miten näiden imurit voivat olla niin isoja, rumia ja ennen kaikkea epäkäytännöllisiä. Voinko vaan ensi kerralla Suomessa poiketessani pakata ihanan mintunvihreän 18 vuotta vanhan imurini mukaani ja tuoda sen tänne, eläen sen kanssa happily ever after? En halua tällaista jumalatonta meluavaa mallia, joka näyttää sille, että on karannut menneiltä vuosikymmeniltä!! Ei ihme, että ihmiset palkkaavat täällä siivojan. Silloin heidän ei tarvitse itse koskea mokomaan kapistukseen, puhumattakaan säilyttää sitä talossaan...

No niin nyt kun on päästetelty ensin vähän höyryjä pihalle, voidaan koittaa käsitellä aihetta neutraalimmin. Meidän taloutemme imuri, ei ehkä ole se ihmisystävällisin. Tatu osti sen aikoinaan kuvitellen käyttävänsä sitä vain puoli vuotta, käsittämättä, että joku päivä vuosia myöhemmin emäntä kiskoisis sitä pääpunaisena perässään lattialla kontaten. Ennen kuin jatkamme, on varmasti kohdillaan laittaa kuva kapistuksesta, ihan vain havainnollistamisen helpottamiseksi. Tässä siis se tulee:

Rakas painajaiseni

Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on kahvasta työnettävä pystymalli, ei perinteinen perässä vedettävä, jossa on pitkä letku. Arvaas mitä? Minä pidän pitkistä letkuista ja siitä, että saan raahata jotain perässäni! Pystymallin kuuluisi imeä roskat alta, joskin lisukkeena värkin takapuolella on naurettavan lyhyt letku, joka letkuun lisättävästä pienestä harjapäästä päätellen on tarkoitettu lähinnä sohvan istuintyynyjen alta siivoamiseen. Okei, tämä pystymalli saattaisi teoriassa jopa jollain tasolla  toimia, jos ei tarvitsisi koskaan imuroida mitään huonekalujen alta, minne laite ei mahdu ja lyhyt letku ei riitä. Näin siis teoriassa, mutta ei meillä käytännössä. Miksikö? No siksi, että imurimme on rikki.

Imurimme ei ime alta mitään, sillä siellä oleva harjaspyörä oli heti alusta asti vääntyntyn ja piti imurin muoviosiin osuessaan niin jumalatonta ääntä, että olisi tarvinnut kuulosuojaimet. Tuo ei ole vitsi. Ensimmäisen kerran kun pari vuotta sitten lomaillessani löysin imurin vahingossa kaapista (Tatu oli aina vain kuivamopannut roskat lattialta mainitsematta, että edes omisti imurin), otin sen innokkaasti esiin. Vekottimen käynnistäessäni säikähdin ääntä niin pahanpäiväisesti, että vedin refleksinomaisesti johdon pois seinästä, tungin vekottimen sydän pamppaillen puolikuurona takaisin kaappiin ja moppasin lattialta roskat. Ei ihme, että moisen hirviön olemassa olosta ei oltu mainittu mitään. Mielenvikainehan sitä tuli olla tuollaista käyttääkseen. Laite otettiin seuraavan kerran ulos kaapista, kun Tatun isä täällä lomaillessaan päätti koittaa häätää siitä demonit ulos ja korjata äänen aiheuttajan (insinööreillä on aina omat käsityksensä kivoista loma-aktiviteeteista..). Ikävä kyllä ainoa, millä imurin sai hiljemmaksi oli poistamalla koko harjaksen, mikä teki imurin pääsuuttimesta hyödyttömän. Niinpä laitettamme voi käyttää enää vain sen lyhyen letkun kautta.

Lyhyt letku on kamalan näppärä, jos siis tykkäät tehdä asioita vaikeasti. Onneksi minulla oli yhden kesän ajan elämässäni teema "Miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti", sillä sen aikana saatu harjoitus on helpottanut suuresti tämän imurin käyttöä. Lyhyt letku, jonka päässä on lyhyt muovinen putki ja taipumaton harjan pää määrää, että joko imuroit selkä kyyryssä paikallasi tai nelinkontin lattialla. Muutaman kerran kun olin saanut letkua vähän liian pitkälle kiskaistessani imurin rojahtamaan päälleni opin, että parasta kaataa vekotin jo valmiiksi ja kontata imuroinnin ajan. Näin ei kuitenkaan jaksa vedellä kuin makuuhuoneen verran, jossa kokolattiamaton ainoa siivoamismahdollisuus imurimme on. Muista (muovimatoilla ja laatoilla varustelluista) tiloista kasaan pölyt ja roskat läjään mopilla, raahaan imurin viereen ja imaisen kasan imurin syövereihin.

Tyylinäyte A

Tyylinäyte B

Tiedän, ettei kukaan täysi järkinen toimisi näin, imuri olisi heillä lentänyt jo roskiin. Vaan eipä meillä. Tässä kohden kehiin astuu se suomalainen sisu, joka pitäisi tulla esiin ihan toisenlaisissa tilanteissa. Olen päättänyt, että hampaat irvessä kiskon imuria perässäni, kunnes muutamme isompaan asuntoon. Laite on ostettu, vain vähän käytetty ja hemmetti jos annan yhden tyhmän toimimattoman imurin ottaa voiton itsestäni näin pienessä asunnossa. Jääräpäinen? Ai minäkö? No arvaa vaan... Sitä paitsi kaupassa olisi kuitenkin tarjolla vain hylly tolkulla lisää samaa mallia, joskin osa hieman kevyempänä modernimman näköisenä versiona.

Toinen "täysin käsittämättömien amerikkalaisten kapistusten"- luokkaan kuuluva eletroninen vempain on keittiön sydän, eli hella. Kukaan ei voi ymmärtää, miten paljon fantasioin suomalaisesta hellasta, jossa levyjen pinta on tasainen. Jos jotain kiehuu yli, sen puhdistaminen on idioottimaisen helppoa. Toisin on täällä, missä saat tehdä hellalle ruumiin avauksen, jos haluat putsata pois ylikiehuneet kaurapuurot. Viimeksi eilen sain taas tutustua ihanuuteen nimeltä sähköhellan anatomia Amerikassa. Ensin otat hyttyskierukoita muistuttavat levyt irti, sen jälkeen levyjen alla olevat kuppimaiset pohjat, joihin kaikki, mitä hellalle kiehuu valuu hyttyskierukkalevyjen väleistä, siis heti sen jälkeen kun osa tavarasta on ensin palanut niihin kierukoihin kiinni. Tuon jälkeen voit nostaa hellan tason etureunasta ylös, jotta voit putsata kuppimaisten levyjen keskellä olevista rei’istä vielä alemmas valuneet sotkut. Ah miten näppärää! On se hyvä, ettei tarvitse vain pyyhkäistä rätillä hellan pintaa, vaan saa tehdä töitä oikein kunnolla. Lupaan tulevan kesän aikana suomessa ollessani kiehutta/keittää yli jatkuvalla syötöllä tavaraa, ihan vain jotta voin nauttia siitä ilosta, että puhdistus onnistuu yhdellä pyyhkäisyllä.  

No niin aletaas sitten ottaan hellaa osiin...
Kierukoiden alle tulevat kupit on jo laitettu pesuun.

Ja sitten hellan kansi ylös ja putsaamaan...

Puhdsta jynssättyä tavaraa kuivamassa, ja eikun kokoamaan!

Hellan kansi alas, kuppi paikoilleen, ja vielä kierukka puuttuu...

Rakas lempikirjailijani Bill Bryson on viisaana miehenä dilemmani hienosti tiivistänyt. Hänen viisaat sanansa olkoo nyt se mantra, jota koitan itselleni hokea, samalla kun yritän nähdä nämä erilaisuudet seikkailuna enkä vastoinkäymisinä. 

"When you move from one country to another you have to accept 
that there are some things that are better and some things that are worse
 and there's nothing you can do about it. "

Selkäkivun selätystä ja munan rullausta

Maanantaiaamuna makasin olohuoneen lattialla kippurassa jokseenkin tuskaisen näköisenä. En ollut potemassa mitään pääsiäisviikonlopun krapulaa, vaikka se varmaan useimmille ensimmäisenä tuli mieleen. Rakas selkäni on vain taas heittäytynyt mahdottomaksi, ja olen valmis laittamaan "Vaihdetaan paska selkä parempaan"-ilmoituksen craigslistille.

Homman nimihän on se, että olen itsepäinen perus suomalainen juntti, noin niikuin joissain asioissa. Ja joihinkin asioihin lasketaan lääkärissä käyminen. Sinne mennään vasta pää kainalossa. Ennen Dallasiin lähtöä alaselkäni oli ollut 3kk ihan sökönä. Marraskuun puolessa välissä en enää saanut oikein öisin missään asennossa nukuttua eikä asentoa pystynyt vaihtamaan kuin käsivoimin punkemalla kroppaa ylös ja heilauttamalla siten itsensä toiseen asentoon. Se, että olisi normaalisti koittanut kääntää kylkeä tuntui samalle kuin joku olisi puukottanut selkään, eikä vain kuvainnollisesti.

Viittä päivää ennen kuin koneeni oli määrä spurtata Helsinki-Vantaan kiitoradalta kohti Amerikan ihmemaata, otin lopulta hatun kouraani ja myönnyin. Menin lääkäriin. Ainoa lääkärissä käymistä kammottavampi ajatus oli lääkärissä käyminen Jenkeissä, jos tilanne vain pahenisi. Niinpä poikkesin Koskiklinikalla korkeanpaikanlääkärillä tsekkauttamassa tilanteeni. En muuten huijaa, minua hoitanut lääkäri on ollut vuorikiipeijöiden reissuilla korkeanpaikanlekurina. Googletin herran kun  aikoja sitten olin edellisen kerran lääkäriaikaa varaamassa. Varmistuksen Googlen antamille tiedoille sain, kun eksyin seuraamaan muutaman jakson telkkariohjelmaa nimeltä Huippujengi, jossa Duudsoni Jukka johdatti julkkiksia sinne jonnekin Etelä-Amerikkalaisen vuoren huipulle. Siellähän se minulle nuhalääkkeitä kirjoitellut lekuri oli televisiossa huoltamassa vuorenvalloitusjoukkoa.

Tyypilliseen suomalaiseen vaatimattomaan tyyliin kaunistelin, että selkä oli ollut huonona kuukauden. Nolotti myöntää kauanko oikeasti olin ollut itsepäinen kivuista kärsijä. Herra lääkäri totesi, että mitäs jos ensi kerralla tulisit vähän aiemmin niin saataisiin helpommin kuntoon. Huoh, tuon kuultuani olin entistä iloisempi että olin hieman pyöristellyt selän oireiluaikaa. Jos lekuri oli tuota mieltä kuukauden oireiluista, olisi varmaan passittanut minut psykiatrille jos olisin maininnut kärvistelleeni 3 kuukautta... Tuliaisina lääkäriltä sain buranaa, lihasrelaksantteja ja lähetteen kiropraktikolle tai OMT-fysioterapeutille 3 kerran kuntoutusta varten. Lähetteen ohessa lääkäri totesi, että kyseiset ammatinharrastajat ovat aikas buukattuja, joten voi olla vaikeaa saada aikaa heti seuraavalle parille viikolle. Tuossa vaiheessa oli kiva muuttua punaiseksi ja todeta, että kröhöm olen poistumassa maasta 4 päivän päästä, joten kauhean sitä paljon pidemmälle en voi aikaa varata.  

Sain kuin sainkin aikaiseksi buukattua yhden käyntikerran ennen maastapakoani ja se oikeastaan auttoi. Tyyppi totesi, että minulla on lantio vääntynyt jotenkin vasemmalle taakse ja koitti suoristaa sitä. Toiminto, joka kuulosti hurjemmalle, kuin mitä oli. Koska koko selkärankani alueen lihakset olivat täysin jumissa, herra OMT-fysioterapeutti hieroi niitä, mikä tuntui heti avaavaan tiettyjä lukkoja. Mutta kuten ei tv-shoppisakaan, ei tässäkään tapauksessa tuossa ollut vielä kaikki! Alaselkäni 3 alinta niveltä ovat kuulemma tosi huonoja liikkuvuudeltaan, vaikka ylempi selkäni on järkyttävän notkea. Tuo aiheuttaa ongelmia. Kuorrutuksena kakun päällä, jossain alaselän nivelessäni (en edes enää muista missä niistä) on 60 asteen kulma, kun tavallisesti ihmisillä on 48-50 asteen kulma, joten tuo rasittaa vielä tavallista enemmän selkääni.

OMT-fysioterapeuttisetä teippasi selkäni coolilla teipillä lennon ajaksi. Ainoa kerta, kun selkäni on hyvällä mielikuvituksella näyttänyt sille, kuin siinä olisi tatuointeja. Kiitos teipin, joka oli ihonväristä ja sisälsi pieniä muistia luolamaalausmaisia kuvioita. Sain mukaani myös selänvetreytysjumppaohjeita, mitä minun olisi pitänyt tehdä hereilläoloaikana kerran tunnissa muutaman viikon ajan. Noh arvaa vaan muistinko tehdä... Tunti menee kuule älyttömän nopeasti ja esimerkiksi kaupan vihannesosastolla voi näyttää epäilyttävälle kun heittäytyy lattialle leikkimään Kobramaisia joogauskuvioita. Yhtenä päivänä laitoin ihan tarkoituksella hälytyksen päälle tunnin välein, jotta sain edes yhden päivän tehtyä ohjeiden mukaisesti tunneittain.

Noilla ohjeilla, ilmaston muutoksella ja lihasrelaksanteilla sain selkäni kuta kuinkin kuntoon. Buranaa en tuohon vaivaan juurikaan suostunut syömään, ajatusmeiningillä, että se olisi turhaa kipulääkkeen popsintaa. Välillä joogan, pilateksen tai Coren jälkeen (etenkin selkärangan kiertoliikeiden teon jälkeen) selkä tuli päivän ajaksi kipeäksi, eikä yöllä oikein pystynyt tietyissä asennoissa (kuten vatsallaan) nukkua. Tuo oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, missä kunnossa alkusyksystä olin. Elämä hymyili taas.

Noh, takaisin pääsiäismaanantaihin ja meikäläiseen irvistävänä lattialla. Selkäsärkyni on tehnyt unwanted comebackin, luojan kiitos kuitenkin lievempänä. Liikunta tuntuu välillä auttavan, välillä huonontavan. Mene ja tiedä nyt sitten mikä on oikea ratkaisu. Joka aamuinen rutiinini on vyöryttää itseni ulos sängystä ja raahautua olohuoneeseen joogamatolle venyttelemään selkää, jotta saan päivän käyntiin. Yleensä tuo vetreyttää tarpeeksi, jotta suuremmilta ongelmilta vältytään ennen yötä, jolloin olen taas jumissa. Mahtavaa, can't wait to be 80! Tiedän jo nyt tässä iässä, miltä tuntuu kun ei meinaa pystyä roskaa lattialta nostamaan. Pikkuvanha, monet merkitykset silläkin sanalla...

Selkäni aamuveryttelyn yhteydessä kuuntelin maanantaina televisiosta uutisia. (Kuinka aikuinen mä oon! Uutiset auki heti aamusta...) Lähetys siirtyi Valkoiseen taloon, vuorossa oli suuri traditiospektaakkeli nimeltä Easter egg roll. Presidentti Trump perheineen oli juuri saapunut  Valkoisen talon parvekkeelle pitämään puhetta. En voinut vaihtaa kanavaa, en nyt kun tiedän, että tällä hetkellä parasta hupia tässä maassa on seurata kuka administrationin jäsen päästelee suurimpia sammakoita suustaan.

En tiedä, kuinka paljon suomessa media on saanut huvia näistä "What did he just say?" haastatteluista, joita täällä on viime viikkoina ollut. Ensin Valkoisen talon lehdistösihteeri Sean Spicer meni hienosti esittämään melkein yhtä hyvän käsittämättömän mongerruksen kuin Miss Teen USA kisan South Carolinan edustaja 2007. Ja sisältö oli myös ihan yhtä tiedollisesti laadukasta. Herra selitti kuinka edes niin halveksittava henkilö kuin Hitler ei vajonnut käyttämään kemiallisia aseita, eikä hän kaasuttanut omaa kansaansa. WHAT!? Olisko aika painua takasin historian tunnille... Mies huomasi kyllä kesken haastattelun puhuneensa itsensä pussiin, hämmentyi täysin ja kiitteli selvennyksistä, kun toimittajat alkoivat huudella vastalauseitaan. Anteeksipyyntö hölmöistä holokausti möläytyksistä seurasi myöhemmin perässä. Ja tälläisiä henkilöitä päästetään puhumaan julkisesti? No ei se mitään, mitä lehdistösihteeri edellä, sitä presidentti perässä. Kun Yhdysvallat laukaisivat ohjuksensa Syriaan, Trump oli syömässä maailman kauneinta suklaakakkua Kiinan päämiehen kanssa, kuten herra haastattelussaan muisti tuoda esille. Koko haastatteliu tuntui keskittyvän tuon yhden mahtavan jälkiruoan ympärille. Mies oli niin otettu kakusta, että pikkujutut, kuten laukaistut ohjukset jäivät sivurooliin. Ohimennen hän mainitsi, että kesken jälkiruoan hän kertoi Kiinan päämiehelle, että he olivat laukaisseet 59 ohjusta Irakiin. Tuossa vaiheessa reportteri korjasi, että Syyriaan. Trump tuntui edelleen olevan täysin tietämätön omasta möläytyksestään todeten "Yes, towards Syria". Jäin vain miettimään, että kuvittelikohan hän, että ohjukset olivat matkalla Irakiin, joka sattuu olemaan Syyrian suunnalla :D Vasta 4 kuukautta hallintoa takana, ja näistä saisi jo tehtyä worst quotes ever- kirjan.

Tuossa mahtavien asiavirheiden valossa, ei varmasti ole yllätys, että kun Trump selosti pääsiäispuheessaan kuinka  tämä oli 139. easter egg roll Valkoisessa talossa, oli pakko ensimmäisenä googlettaa, pitikö fakta paikkaansa. Yllättävää kyllä, piti! Ei ollut kyseessä alternative fact.

En tiedä, kuinka moni teistä on perehtynyt tämän pääsiäistapahtuman historiaan. Nostan itse käteni heti ensimmäisenä pystyyn sen merkiksi, etten tiennyt siitä hölkäsen pölähtämää. Muutaman artikkelin luettuani, voin nyt kuitenkin valehdella olevani viisaampi. Traditio alkoi 1870-luvulla lasten leikkinä Capitol hillillä. Kongressin jäsenet eivät kuitenkaan perustaneet nurmikon pilaavista pikkukakaroista vyöryttelemässä puulusikalla keitettujä munia pitkin pihojaan, joten tekivät mitä osasivat, säätivät lain, jolla saivat potkaistua muksut Capitol Hillin nurmelta pellolle. Isot herrat eivät kuitenkaan ottaneet huomioon, että muksuilla on eräs ominaisuus, joka tavallisesti katoaa iän myötä. Lapset eivät häpeä kysymyksiän, eivätkä he välitä hierarkiasta. Niinpä joukko kursailemattomia kersoja marssi pokalla presidentti Rutherford B. Haysin juttusille Valkoiseen taloon kysymään "Voitasko me tulla leikkiin sun pihalle?" Herra presidentti siihen, että mikä jottei ja  niinpä vuodesta 1878 lähtien Valkosen talon pihalla on ollut pääsiäismaanantaina munaleikkejä tarjolla.

Mahdollisuus hengailla valkoisen talon pihapiirissä ei lopulta kiinnostanut enää vain muutamaa munaa vyöryttelevää muksua, vaan myös aikuisia. Homma alkoi paisua aikuisten osalta siinä suhteessa, että Valkoisen talon tarvitsi asettaa helppo ja yksinkertainen ehto "Ei muksua, ei pääsyä!" Ihan kuten Dallasin Legolandiin, Valkoisen talon kekkereihin pääsivät aikuiset vain lapsen seurassa.
Mahtavaa! Arvatkaapas mitäs yritteliäät lapset sitten keksivät? He hengailivat Valkoisen talon portilla paremman viikkorahan toivossa ja kirjaimellisesti vuokrasivat itseään lapsettomille aikuisille, jotta aikuiset pääsivät tutustumaan Valkoisen talon pihapiiriin. Ja kuka sanoi, etteivät muksut muka ole fiksuja?! Vuosi vuodelta väki alkoi saapua portille aina vain aiemmin ja aiemmin jonottelemaan, jotta pääsisivät mukaan tapahtumaan. Tilaisuudesta tuli lopulta niin suosittu, etteivät kaikki mahtuneet enää munaleikkeihin mukaan. Niinpä National Park Service alkoi tulostaa lippuja, joita vastaan pääsi mukaan juhlahumuun. Liput tuli noutaa muutamaa päivää ennen tilaisuutta. Ou well, ongelmia ei tuolla ratkaistu, jonot vain siirtyivät toiselle päivälle, kun innokkaat vanhemmat olivat kuin Star Wars hard core faneja ja tulivat telttoineen ja pokeripöytineen jo edellisenä iltana jonottelemaan lippuluukun aukeamista. Tuohon tuli viimein muutos, kun Obama siirsi jonotuksen historiaan ja siirtyi nykyaikaan luomalla online-lottery järjestelmän, jonka kautta nykyisin on mahdollistaa voittaa paikkansa Valkoisen talon pääsiäishumuun. Niin ellei siiten satu tuntemaan jotain korkealla pallilla paikkaansa pitävää isoa herraa, joille lippuja myös jaellaan, kuten paikallisille kouluille ja hyväntekeväisyysjärjestöillekin.

Tämän vuoden Easter egg roll herätti haloota mediassa jo helmikuussa, kun kekkereissä käytettävien puisten pääsiäismunien valmistaja twiittasi presidentille huomion, että munien tilaamisen dead line alkaa kohta vedellä viimeisiiän, eikä valkoisesta talosta ole kuulunut mitään. Fiksu yritys, tiesi, mitä kautta Pressan tavoittaa parhaiten :D By the way, kuinka sopivaa Trumpin huomioon ottaen on, että lopulta kun tilaukset saatiin sisään, tilattujen munien joukossa ei ollut väriltään vain vaalenanpunaisia, -keltaisia ja -sinisiä, vaan myös kultaisia munia! Munia tilattiin 40 000 kappaletta (vertaa 85 000 kpl vuonna 2016). Tuosta määrästä 18 000 kappaletta meni tilaisuuteen osallistuville annettavaksi ja 22 000 kappaletta Valkoisen talon nettikaupaan myyntiin hintaan $39,95 / 4 munan setti. Kauppa se on katos mikä kannattaa...

Tämä pääsiäisextravaganza on perinteisesti ollut First ladyn yksi suurimmista kunniatehtävistä ja hänen käyntikorttinsa kansalle. Tilaisuutta on perinteisesti alettu valmistella hyvissä ajoin alkuvuodesta, tänä vuonna hommat olivat leväällään vielä pitkälle kevääseen. Tosin who am I to judge, en tiedä härdellistä muuta, kuin mitä olen mediasta lukenut. Puheessaan Trump muisti kuitenkin kiittää vaimoaan järjestelyistä, joita Melania oli kuulemma tehnyt pitkään ja hartaasti, tarkoitti se sitten yhtä tai useampaa viikkoa. Vaimoaan hän saisi kiittää myös siitä, että rouva tajusi tökätä miestään kyynerpäällä kylkeen kansallislaulun aikana, kun herra unohti automaattisesti nostaa kätensä sydämen päälle.

Tuo käden pitäminen sydänmen päällä kansallislaulun aikana on jotain, mikä tähän kansaan on iskostettu syvälle. Ja se saa minut aina vaivaantuneeksi. Jokaisen pelin (laji kuin laji) alussa esitetään aina kansallislaulu ja väki nousee ylös, ottaa lakin päästään, suuntaa asennon kohti lippua ja nostaa käden sydämelleen. Miten tuossa tulisi itse toimia? En ole amerikkalainen, joten tuntuu röyhkeälle tehdä sama perässä (totta kai nousen ja otan lakin päästä, mutta tuo käsi sydämmelle juttu). Toisaalta kun olet melkein ainoa, joka ei niin tee, mietit pitävätkö muut ympärillä sinua epäkunnioittavana, kun jätät käden nostamatta. Pitäisikö joka paikkaan kantaa mukanaan tuota varten I'm a foreigner paita, joka selittäisi, miksi poikkeaa joukosta? Tulen joka tapauksessa jo muutenkin varmaan vielä jossain ei lätkään liityvässä paikassa nolaamaan itseni rääkäisemällä täyteen ääneen "STARS!" kansallislaulun niissä kohtaa, missä tuo sana mainitaan. Starsien pelissä kun on tapana koko hallin yhtyä noiden sanojen kohdalla kuorolaulantaan...  

Pääsiäiskuvien puutteessa, laitetaan nyt vaikka kuva aamupalasmoothiesta ja meidän mätsäävistä kahvikupeista (jostain se pitää aloittaa se matka kohti mätsääviä tuulipukuja...)

Ja eikun blendaamaa vitamiinipommia!

No ollaan me aika söpöjä, ihan silikoniset kannetkin ja kaikkea!

Takapuolessakaan ei ole valittamista ;)

Vihreä viikonloppu

Oletin rustaavani tämän stoorin maanantaina, mutta nyt on jo kuulemma perjantai! Kuka pölli multa pari päivää? Lisäksi anoppi kyseli, että mitä tehdään nyt pääsiäisenä. Mitä, onko nyt vai pääsiäinen? Kuinka pihalla mä oikein ajankulun suhteen olen ... Shame on me! Minä, joka ennenmuinoin osasin heti siinä joulukuun alussa kertoa mille ajanjaksolle pääsiäinen keväällä sijoittui. Ei voi kuin peiliin katsoa ja todeta, että kaikenlaiset taidot ne katoaa, kun poistuu laskettelukeskuksen myyntipalvelusta. Nyt kun ei enää ei tarvitse olla tietoinen mökkivaraussesongista, ymmärrys siitä milloin on pääsiäinen tai hiihtolomat kuuluvat johonkin hämärään männä historiaan. Tosin tasapainoksi tarvitsisi varmaan opiskella, milloin on Memorial day Labor day, ettei aina tarvitsisi olla miettimässä, että kumpi oli keväällä ja kumpi syksyllä. Sitä paitsi tarviihan mun nyt tietää, milloin saan käyttää valkoisia housuja (vai koskiko tämä nyt kaikkea valkoista), koska satavuotta vanha etiketti määrää, että niitä saa pitää vain "during THE season" ja season sijoittuu labour dayn ja memorial dayn (vai oliko se nyt toisin päin) välille.

Mutta blogin otsikkoon! Viime viikonlopuni vihreällä teemavärillä ei ollut mitään tekemistä suomen kunnallisvaalipuoleiden sen enempää kuin palmusunnuntaina Jerusalemiin aasilla ratsastaneen Jeesuksenkaan kanssa. Ei vaikka tuohon Jerusalemi keikkaankin liittyi jotenkin vihreät palmunoksat, nyt kun vielä muistaisi, että miten. Mutta ei huolta! Muistini ei ole täysin mennyt, sillä lehvien merkityksen sijaan muistan kylläkin ulkoa virret numero 1 ja 15, jotka molemmat liittyvät samaan ison J:n Jerusalemin reissuun. Pelottavaa tässä kaikessa ei suinkaan ole se, että muistan "Tiellä ken vaeltaa..." ja "Hoosianna Daavidin poika" virsien huimat lyriikat vaan se, että aivoihini on syöpynyt myös kyseisten virsien numerot. On niistä ala-asteen aamunavauksista näköjään jotain aivopesumeininkiä havaittavissa... (By the way hoosianna kirjotetaan englanniksi hosanna... Hiffasin sen heti sen jälkeen kun olin ensin naureskellut, että  kirkon pihaan oli tehty mainostauluun kirjotusvirhe. Miksi suomeksi siihen lisäillään vokaaleja? Tosin Hoosianna kuulostaa oman nimeni huomioon ottaen paljon paremmalle kuin englanniksi lausuttu Ho-Sanna...)

No jos ei viikonlopun vihreys johtunut politiikasta tai uskonnosta, niin mistä sitten? No urheilusta tietenkin! Lauantaina Dallas Starsien kauden päätöspelistä ja sunnuntaina golfin ystäville uskonnollista ja pyhästä tilaisuudesta, Masters-turnauksesta. Urheiluviikonloppuani täydensi vielä mukavasti lauantaiaamun puistossa vietetty Dallasin Suominaisten itsepuolustuskurssi, joka vasta maanantaina muistutti olemassaolostaan sillä, että paitaa ei saanut kiskottua pään yli ilman, että kädet tuntuivat murjotuille. Ei se mitään, maanantain kuuluukin tuntua tuolta, muistaakseni... :D

Itsepuolustuskurssi oli mieltä avaava, mutta en näillä yhden tunnin taidoilla lähtisi ihan heti olettaan pystyväni tyypin kuin tyypin selättää. Yllätysmomentti on ehkä vähän menetetty, jos tarvii todeta päällekäyjälle, että "Ootatko kuule ihan hippasen, niin mä koitan muistella yhden jutun, ja kun sanon hep, niin jatketaan tätä tilannetta sitten."  Toisin sanoen kaikki, mitä opittiin, tulisi nyt sitten kotona treenamalla siirtää kropaan body memoryksi, jotta tulisi vaistomaisesti selkärangasta, jos ikinä joutuu siihen onnettomaan tilanteeseen, että niitä taitoja tarvitsee. Vaikeinta koko hommassa ei suinkaan ole liikeradat (nyt ei puhuta mistään karatepotkuista) vaan niinkin yksinkertainen asia kuin rentous. Miten helvatussa saan käsivarteni rentoutettua niin etten käytä lihaksia, ja silti työnnettyä sen Mr hyökkääjän huit helvattuun? Pääkoppani ei voi millään prosessoida sitä faktaa, että se vapauttava voima voi tulla siitä rentoudesta. Noh, onneksi mulla on tollanen treeninukke nimeltä Tatu, jota voin ehkä alkaa hyödyntään... Ei muuta kun "Relax, don't do it..." biisi taustalle soimaan ja ACTION!

Tatulla oli viime viikolla melkein kaksi (WOW!) tilaisuutta päästä minusta koko illaksi eroon. Torstaina olin muutaman suomineitosen kanssa Abbailemassa Dallas Arboretumissa konsertissa, joten totesin Tatulle dissaavani hänet yksinäistä koti-iltaa viettämään. Ja pah, Starsin peliinhän se heti mennä viipotti, kun kaveri tarjosi liput. Perjantaina herra varovasti totesi, että Clarkilla (tuttumme country clubilta) oli ylimääräinen lippu seuraavan päivän Starsin kauden viimeiseen peliin ja olisi vailla seuraa. Totesin, että ei sitten muuta kuin kohti hallia, minä viettäisin koti-iltaa. Sittenpä kohtalo puuttui peliin ja vietin ihan yhtä paljon yksinäistä koti-iltaa lauantaina, kuin mitä Tatu oli viettänyt torstaina. Eräs suomalainen tuttu laittoi lauantaina muutamaa tuntia ennen peliä viestiä, että hänellä olisi ylimääräinen lippu peliin, olisimmeko kiinnostuneita. HAA! Se siitä, että mies olisi karannut yksin humputtelemaan jäähallille, emäntä lähtikin mukaan :P Lopulta kävi niin, että istuin Tatun ja Clarkin kanssa pelin, enkä sillä paikalla, mitä lippuni sanoi. Clarkilla on 4 kausikorttia ja henkilöt, joiden piti tulla kahdelle muulle paikalle estyivätkin, joten päädyin niille paikoille herrojen seuraan.

Edelliseen kappaleeseen valitsemistani sanamuodoista huolimatta, ei pidä vetää johtopäätöksiä, että olisimme Tatun kanssa kuin paita ja peppu, jotka ovat 24/7 yhdessä. No way, emme todellakaan ole niitä pareja, jotka eivät voi tehtä mitään erillään tai herra paratkoon, tarvitsevat toiselta luvan mennä jonnekin. Johan tuollaisessa touhussa tukehtuisi. Totuus on, että pääsääntöisesti herra mennä viipottaa golffailemassa viikonloput ja osittain myös arki-illat. Sitten on sähly ja lätkäpelit. Tuohon kun vielä laittaa tavalliset työviikot päälle, en edes välttämättä näe tyyppiä montaakaan tuntia päivässä. Tosin myönnetään, että sählyssä ja lätkässä on tullut suht ahkeraan käytyä kuluttamassa katsomon penkkejä, mutta sillä ei todellakaan ole mitään tekoa sen kanssa että olisin siellä miestäni kyttäämässä. Tuo vain on ollut minulle mahdollisuus päästä neljän seinän ulkopuolelle (and let's face it, saan aika paljon aikaa tässä kämpässä viettää) ja noita pelejä on ollut hauska seurata. Tällä viikolla en pitkästä aikaa jaksanut lähteä sählyyn mukaan, kun oli muuta tekemistä. Kysyinkin Tatun palattua, että moniko jätkä oli todennut, että "Olet sitten päässyt eukoltasi karkaamaan..."

Mutta takaisin lauantaihin ja American Airlines centerille... Kyseessä oli peli, joka Starsilla oli actually mahdollisuus voittaa, vastassa oli NHL:n kauden ylivoimaisesti surkein joukkue, Colorado Avalanche. En ole varma kumman joukkueen pojat odottivat enemmän kesälomille pääsyä, meidän vai kalliovuorten kavereiden. Starsin kausi on suoraan sanoen ollut perseestä, joten melkein ilolla kävi katsomassa tämän kauden loppumisen lyhyeen. Ei tätä kidutusta olisi enää pidempään jaksanut. Välillä tuntui, että meno oli kuin jätkien kaljaliigan pelissä. Erona vain, että Starsin kundeille siitä sähläämisestä maksettiin, ja vielä hyvin. Tosin Ilveksen vanhana kannattajana olin tottunut surkeisiin kausiin, tässä ei siis tavallaan ollut mitään uutta.

Kauden 2016-2017 vitsiksi (ei ehkä muille, mutta mulle ja Tatulle) tuli, että anna kiekko Klingbergille, kyllä se keksii keinon to fuck it up. Niinpä teemaan tuntui sopivan, että kun Klingberg teki jatko-ajalla maalin, se hylättiin, joskin vasta kun Colorado Avalanhcen joukkue oli jo ehtinyt häipyä pukukoppiin ja puolella varmaan kaudenpäätöskaljat kädessä. Tilanne oli koominen. Yleisö ei edes heti käsittänyt, että maalia tarkistettiin, taululla vilkkui STARS WIN teksti. Starsin joukkue oli kerääntynyt keskelle jäätä sanoakseen kiitoksensa kaudesta faneileen ja Coloradon vaihtoaitio oli tyhjä. Kun Screeniltä alettiin näyttää tuomareita soittelemassa yläkertaan, hiffattiin ettei kaikki ollut ihan normisti. Voin kuvitella ettei Avalanchen pojilla ollut ihan hirveesti kiinnostusta raahautua pukukopista takaisin jäälle, kun tuomarit julistivat, että maali hylättiin Seguinin paitsion takia. Pitkän aikaa paikalle popsahti yksi satunnainen Avalanchen pelaaja toisensa jälkeen. Lopulta jengi saatiin kasaan ja peli päätökseen kun rankkareissa ainoan maalin teki paitsiomöhkäyksensä korvaava Seguin. Stars julistettiin uudelleen voittajaksi. Seguin palkittiin pelin lopuksi parilla pystillä, kapteeni Benn sanoi kiitoksensa faneille ja Starsin jätkät heittivät paidat pois, KIRJAIMELLISETI! Jokainen pelaaja teki yhden faninsa onnelliseksi, siis niin onnelliseksi kuin juuri kolme erää pelanneen pelaajan hikinen haiseva paita voi tehdä, antamalla nimmarillaan varustetun pelipaitansa fanilleen. Omat onnenhetkensä kaikilla...

Nyt vain katse kohti ensi kautta uuden valmentajan voimin toivoen, että historia toistaa itseään. Eilen julkistettu Starsien uusi valmentaja Ken Hitchcock kun oli se, joka 1999 johti Starsit joukkueen historian toistaiseksi ainoaan Stanley Cup voittoon. Ja jos ei nyt sitä kannua ensi kaudella kotiin raahatakaan, niin onhan se ainakin nostalgista, että kun Lehtisen Jeren numero jäädytetään hallin kattoon, Starsia luotsaa sama tyypi, joka johdatti Jeren ja kumppanit 1999 NHL:n kärkipaikalle.

Pelissä Seguinin ja Rousselin kaa :P

SMILE! Tää kausi loppuu tähän. Nightmare is over...

Stars win, Take one! Avalanchen poistuu takaoikealle...

Hetkinen... mitäs nää miehet oikeen tsekkailee?
Jaa että ei ollutkaan vai maali, jaa ettei vai voitettukaan vielä. DAMN!

Sieltähän ne Avalanchen pojaat vähitellen hiihtää takasin paikalle...

Stars WIN! Take two... Tällä kertaa oikeasti.

Siinä lähtee paita Lindellin Esan päältä...

Ja sitten suununtaihin. Olin odottanut Masters sunnuntaita paljon, monestakin syystä. Ensinnäkin loppuisi tässä taloudessa se saamarin golfkanavan aukipitäminen aamusta iltaan. Oikeasti, miten voidaan spekuloida ja keskustella yhdestä turnauksesta niiiiiin jumalattomasti. Samat "kommentaattori" naamat analysoivat jokaisen huippupelaajan kaikilta kanteilta ja varmaan samalla vielä heidän lapsuudentraumansakin. Ja tuntui, että sama homma käydään läpi joka jumalan päivä keskiviikosta sunnuntaihin, aamusta iltaan. Millä niillä edes riitti juttua noin pitkään!? Vain kommentaattoreiden pukujen vaihtumisesta pystyi varmaksi kertomaan, että päivä oli actually vaihtunut vaikkeivat jutut tuntuneet juurikaan muuttuvan (ainakaan tälläisen golfia seuraamattoman yksilön näkövinkkelistä). Välillä luonnollisesti väläyteltiin koosteita historian kaikista Masters turnauksista, joiden vuosiluvut mieheni pystyi kertomaan pelaajien paitojen tai lyöntien perusteella. Jos herra käyttäisi tuon saman innon ja energian tärkeiden asioiden mieleen painamiseen, niin vain taivas olisi rajana :D  Torstaina sain parhaimman vilauksen masterhulluudesta ollessani lähdössä ovesta ulos Abbailemaan. Tatu röhnötti sohvalla televisio päällä ja samaan aikaan seurasi pelitilannetta eri kuvakulmasta läppäriltään. Molemmat vekottimet pauhasivat täysillä ja itselle tuo kuulosti vain selostussekamelskalta. Meinasin avuliaasti ehdottaa, että löytäisikö tyyppi vielä jostain golf-radiokanavan, jonka voisi laittaa puhelimestaan päälle hölöttämään :P

Toinen ja se suurin syy sunnuntain odotukseeni oli Masters at the Javies. Bileet!! Kerrankin jotain kivaa minullekin tästä turnauksesta. Eräällä Brookhavenin Country Clubissa jäsenenä olevalla pariskunnalla on tapana pitää joka vuosi kotonaan Masters kemut, joiden yksityiskohdissa ei säästellä. Tatu pelailee Javin kanssa kolopalloa harva se viikonloppu, joten automaattisesti pääsimme kutsutun "kerman" joukkoon :P

Sunnuntaiaamuna ennen Javille lähtöä meillä käytiin pukeutumisesta keskustelua:
Tatu: Sun tarvii laittaa Javille päälle jotain vihreetä, kun on Mastersit. Kaikki laittaa.
Minä: Mutta eihän sullakaan ole mitään vihreetä.
Tatu: Ei niin, mut laita sää.
Kiva juttu. Olisi sanonut nyt ajoissa niin olisin voinut käydä ihan hyvin tällä tekosyyllä shoppaileen :) Vihreä, tuo ei mun vaatekaappini kuuluva väri, oli heikosti edustettuna muussa kun siinä muodossa, että asusteessa komeili iso Dallas Starsin logo. Hmmm... Noh ei muuta kuin heittäytymään luovaksi ja punomaan vihreä satiininnauha letin joukkoon, niin sai sen vihreän piristysruiskeen ja miehen tyytyväiseksi. Memo to myself, ensi vuodeksi saa ostaa kivan vihreän leningin ja miehelle shoppailla jotain epämääräistä vihreää asustetta, ettei ole enää tekosyytä olla kuulumatta joukkoon.

Olemme käyneet Javilla muutaman kerran, ja joka kerta toistuu sama kuvio. Päädymme raapimaan päätämme ja miettimään, että missäs kohden kyseistä tietä he asuivatkaan ja miltä heidän talonsa näytti. Tällä kertaa ei ollut ongelmia bongata oikeaa taloa, sillä vihreä-keltaiset (keltainen on toinen Mastersiin liitettävä väri) oven molemmin puolin asetellut ilmapallorykelmät kielivät oikean osoitteen. Olisihan toki ollut myös mahdollista, että joku kiinteistövälittäjä oli keksinyt uuden keinon houkutella sunnuntainäyttöön koittamalla koijata golffanaatikkoja sisään. Sen verran oli meinaan myytäviä taloja sillä suunnalla FOR SALE-kyltteineen näkyvissä, että jollain sitä varmaan olisi tarvinnut edukseen erottua.  

En voi muuta kuin antaa täydet pisteet järjestelyistä. Vihreä-keltainen teemaväri kantoi läpi asunnon. Tarjoilut ja jopa vessapaperirulla olivat teeman mukaiset. Kaikkialla oli keltaisia ruusuja. Javie oli jopa hankkinut itselleen kopion siitä karmaisevan vihreästä pikkutakista, joka turnauksen voittajan päälle puetaan. Takki oli luonnollisesti yhdistetty keltaisiin shortseihin. Daah! Talossa oli varmaan 6 televisiota päällä, takapihallakin vaatimattomasti vain 2 toosaa, joista kisaa seurata. Juomaa ja ruokaa riitti vaikka kuinka suurelle seurueelle, takapihalla taisi olla 4 cooleria ja jääkaappi pelkkiin oluisiin ja limppareihin. Viinit ja väkevät sai kipittää hakemaan keittiöstä, siitä houkuttelevan keksipöydän vierestä.

Aivan kuten parhaista lapsuusvuosina koetuista synttäreistä, jossa ämpärionginnasta saatu halpislelu oli juhlien kohokohta, myös näistä aikuisten kemuista sai kotiinviemisiä. Joka vuosi vieraat saavat jonkun uuden Masters at the Javies "matkamuiston" (paremman sanan puutteessa). Tänä vuonna tuo kuuma item oli vihreä lippa. Onneksi edellisten vuosien assessoreja oli jäänyt sen verran jäljelle, että Javie tyrkytti niitäkin mukaani. Näin pääsin korjaamaan edellisvuosien poissaolotilanteeni keräämällä matkaan 2016 vuoden vihreät aurinkolasit, 2015 vuoden stressipallon & kynän ja 2014 vuoden tulitikkuaskin. Pienestä roinasta sitä tulee hamsteri onnelliseksi :P

Luonnollisesti ainoa ketä Mastersissa kannatin (joskaan järkytyksekseni ei todellakaan enää läheskään se ainoa pelaaja, jonka nimeltä tiedän) oli Jordan Spieth. Suosikkipelaajani, se huumorimies Bob Hope kun ei tullut tässä kohtaa kysymykseen, kuolleilla kun ei ole tapana osallistua. En enää edes tiedä, mihin Spieth putosi siinä muffinsien syöntini ja shamppanjan juontini välissä, mutta myönnän, että voitosta taistelleet Rose ja Garcia osasivat vetää loppuhuipennuksen, jota jopa minä lihakset jännityneenä jäin tuijottamaan. Kiitos tasaisen kaksikon, saimme nähdä Javin takapihalla vedon lyöntiä ja tasaista kiroilua kun vuoron perään joku päästeli rumia sanoja riippuen siitä kumpaa kannatti. Kun viimeinen reikä päättyi tasatulokseen opin, että golfissakin käytetään termiä Play off :D Ei päivää ilman viisastumista :D Ylimääräisellä reiällä Garcia vei lopulta voiton ja jopa minun piti heltyä toteamaan, että okei, ehkä kaveri oli ihan symppis.

Tervetuloa sisään!

Saiskos olla keksiä. Tosi surkee koristelija oli ollut...

Golf-aiheista kuppikakkua? Anyone?

Herseyn suukotkin oli teemassa mukana...

Mulla oli lääkitys kohdillaan :D P

Ja kyllä, söin vihreällä frostingilla kuorutetun cupcaken
ja sain koristeesta golfsormuksen :D

Myönnetään... menin ja otin kuvan vessapaperirullasta.
Someone had to!

Keltasia ruusuja oli vessassakin pöydällä...

Siinähän se isäntä komeilee takkinsa kanssa.

Me kisaturistit. Hopeinen kuu luo kivasti fiilistä taustalla.

Minä ja mun collection :D

Kun meikä plikka ajokortin sai...

Au pair vuonna päätin, että suurin vitsi Amerikassa oli ajokortin saaminen. Jos et ollut sokea tai lukutaidoton ja vähintään 2% aivosoluistasi oli vielä toiminnassa, et voinut millään reputtaa kirjallista tai ajotestiä. Muistan kuinka elämäni ensimmäisellä Atlantin yli lennolla lueskelin DMV (department of motorvehicles) kirjasta amerikkalaisista liikennesäännöistä. Kirjanen tuntui vuosi aiemmin suomalaisen autokoulun käyneestä imbesilleille kirjoitetulta, ja ainoa hyöty siitä oli lähinnä kulttuuriset ja mittayksikölliset erot, kuten miten toimia kohdatessa koulubussin tai montako jalkaa ennen risteystä voit parkkeerata autosi tien viereen.

Itse ajokortin hankinta tuolloin 2001 oli kuin kaupassa käynti, nopea ja kivuton. Ensin tuijotit mikroskooppia muistuttavaan laitteeseen, jolla tsekattiin näkösi. Sieltä sitä luettelit jonkun rivin kirjaimia. Jos käytit laseja, mainitsit vain asiasta, mitään lääkärintodistuksia ei tarvittu. Sen jälkeen eteesi lätmäistiin paperi, jossa oli 30 monivalintakysymystä, joista 9 sai olla väärin. WTF!? Miten on mahdollista, että saat kortin, vaikka melkein kolmasosa menee väärin...  Noh jos et olisi onnistunut, olisit saanut tehdä testin uudelleen heti 10 minuutin kuluttua. Sitten viereiselle parkkipaikalle, missä näytit ajotestin valvojalle, missä autossasi on kytkin (kyllä, minä ajelin Amerikassa manuaalilla...). Sitten todistit, että osaat vilkuttaa, sekä oikealle että vasemmalle ja kaiken kukkuraksi vielä painaa torvea! 5 minuutin korttelin ympäriajon päätteksi tarvitsi suorittaa taskuparkki. Sitten takaisin sisälle toimistoon poseeraamaan sinistä seinää vasten valokuvaa varten ja PLOP, he tulostivat ajokorttisi, ojensivat sen sinulle ja toivottivat hyvää loppuelämää. 30 minuutissa kaikki oli ohi ja hupi oli maksanut $10. Ajokortti tosin oli voimassa vain 4 vuotta, ei vuoteen 2052, kuten Suomen ajokorttini väitti olevan.

Suomalaisen autokoulun ja inssin suorittaneena Missourin touhu vaikutti alkeelliselle. Lopullinen uskoni siihen, että ajokortti kertoo tässä maassa yhtään mitään ihmisen kyvystä operoida autoa, meni siinä vaiheessa, kun vuoroani odottaessa seurasin korttiaan uusimaan tullutta papparaista. Hänen tuli tunnistaa 6 liikennemerkkiä. Yhden kohdalla mies totesi, ettei ollut ikinä nähnyt sellaista. Nainen tiskin takana katsoi miestä epäuskoisena todeten "Sir, it's a stop sign". Mies sai silti kortin, vaikkei ollut tunnistanut yhtä helvatun Stop merkkiä, joita täällä on kauppojen parkkipaikatkin pullollaan. Sitä paitsi, siinä merkissä vielä lukee, mitä tulee tehdä!

Koska historialla on tapana toistaa itseään, nyt 15 vuotta myöhemmin, löysin itseni jälleen samasta tilanteesta. Tarvitsin Texasin ajokortin. Vanhan kokemukseni pohjalta, en jaksanut stressata tilanteesta pätkän vertaa. En ennen kuin huomasin, että 15 vuodessa ehtii yksi sun toinen asia muuttua ja minusta tulla sääntöjä orjallisesti noudattava perfektionisti. Totta puhuakseni, olisi ollut varmaan paljon parempi, että olisin mennyt tekemään sekä kirjallisen, että ajokokeen sen enempää asiaan perehtymättä. Tieto lisää tuskaa, we all know it. Ja mitä enemmän tsekkailin noihin liittyviä asioita, sitä vainoharhaisemmaksi ja hermostuneemmaksi asian suhteen tulin.

Teoriakokeessa saa edelleen olla 9 väärin ja näkö tsekataan mikroskooppihärdelliin tuijottamalla. Mutta ajokorttia varten tarvittavien papereiden määrä ja laatu oli lisääntynyt huimasti. Missourissa  en tarvinnut muuta kuin passin ajokorttiani varten. Käytännössä katsoen olisi tullut olla jokin toinenkin henkkari, mutta kun he eivät hyväksyneet suomalaista tai kansainvälistäajokorttia, jäi rahapussiini jäljelle enää kuvaton Kela-korttini, jossa ei lukenut mitään englanniksi ja allekirjoituksenikin oli erittäin tyylikkäästi pinkillä mustekynällä tokaluokkalaisen juuri oppimalla kaunokirjoituksella rustattu. Säälistä he hyväksyivät tuon henkkariksi.

Texasissa oli tehty ihan kokonainen pamfletti siitä, mitä lippua ja lappua tuli olla mukana ajokorttia hakiessa. Tarvittiin luonnollisesti passi ja maahantulolappu I-94, no biggie. Sitten tuli olla vähintään kaksi sinulle osoitettua kirjallista todistetta, jossa näkyy nimesi ja osoitteesi, jotka todistavat, että olet asunut Texasissa vähintään viimeiset  30 päivää. No voihan kettu. Meillä oli kotivakuutus, jossa nimeni onneksi oli. Mutta sähkölaskut, luottokorttilaskut yms... tulevat kaikki luonnollisesti Tatun nimellä, koska yllätys yllätys, minulla ei ole tuloja, joten en myöskään maksa laskuja, ja koska en saa käyttää Amerikkalaista social security numberiani, en voi availla pankkitilejä ja hankkia luottokortteja.

Noh Tuo SSN (social security number) oli seuraava obstaakkeli. Sekin olisi tarvittu ajokorttia varten. Ja tässä kohtaa asioista tuleekin hauskoja. Minulla on SSN, koska 2004 Block Islandin kesätyöläisenä tarvitsin sellaisen veroja varten. Social security cardiin on kuitenkin kirjattuna ehto, ettei se ole voimassa, ellei ole voimassa olevaa työlupaa. Ja minullahan ei ole työlupaa. Niinpä touhuun sopivana ajankohtana, eli  13.päivä perjantaina, jonotimme yli 2 tuntia SSN toimistossa varmistaaksemme tilanteen, että saanko käyttää SSN numeroani tälläisiin "ei työn tekoon liittyviin juttuihin". No vastaus on, että en todellakaan saa. He kertoivat minulle kauhean kauniisti, että koska minulla ei ole työviisumia, se on sama asia kuin minulla ei olisi SSN numeroa, vaikka minulla sellainen onkin. Ja arvaa vaan tarvitseeko täällä joka paikkaan tuon Social security numberin, veroilmoituksia myöden. (jota varten saan nyt siis hankkia ihan erikseen yhden paperisirkuksen kautta tax numberin, koska en voi käyttää SSN, joka minulla on jo olemassa, koska minun tulee leikkiä ettei sellaista ole. Voi sanonko mitä tämän typeryyden kanssa. ) Noh, kun toimistossa kerran oltiin ja jo pari tuntia jonotettu, pyysin heitä edes oikaisemaan tietoihinsa kortissani olevat kirjoitusvirheet, sillä toinen nimeni ei todellakana ole Kristuna. Arvatkaapas mitä? No ei kuule onnistu. He eivät saa tehdä yhtään mitään järjestelmissään oleville minua koskeville tiedoille (edes oikaista omia virheitään), koska YLLÄTYS YLLÄTYS minulla ei ole sitä helvatun työviisumia. Onneksi sentään tyypit, joiden kanssa asioin olivat harvinaisen mukavia ja lepposia, ja aulan jonotusnumeroita jakava turvamieskin varsinainen stand up koomikko, joten ei noussut täysi hatutus päähän. Sain toimistosta matkaani lapun, jossa lukee, ettei minulle voida myöntää päivitettyä SSN korttia (joskin saivat senkin lapun kuulostamaan minulle tulevaisuuden kannalta epäsuotuisalta hylkäysmerkinnältä). He laittoivat lappuun onneksi osoitteeni, joten se kävi sentään toisesta todisteesta, että asun Texasissa.

Okei, kun paperiasiat olivat lopulta aikalailla kunnossa. Oli aika siirtyä huolehtimaan teoriatestistä. Muistelin Au pair vuodelta, että ainoita kysymyksiä, mitä ei voinut suomalaisten liikennesääntöjen pohjalta maalaisjärjen avulla päätellä, olivat kysymyksiä, joissa tiukattiin matkojen pituuksia jaloissa. Esim. Monenko sadan jalan päähän palopostista/stop-merkistä/risteyksestä/paloasemasta saat parkkeerata autosi. (ihan vain tiedoksi, että jokaiseen noista pätee eri pituus. Kamalaa jos pääsisi niin helpolla, että tarvisi muistaa vain yksi mitta) Niinpä latasin kiltisti Texas Driver handbookin koneelleni ja lukaisin läpi. Pääsääntöisesti tunsin pakottavaa tarvetta hakata päätäni seinään. Ohjeistus oli edelleen täynnä imbesilleille tehtyä tekstiä. Rakkaat lukijat, haluaisin jakaa tässä nyt kanssanne kirjasen parhaimmistoa.

"Älä parkeeraa autoasi mihinkään, missä kyltti kieltää parkkeeraamisen."
"Kun juutut ruuhkaan, älä suutu. Koita rentoutua ja kuuntele lempimusiikkiasi. "
"Kuormautot on suunniteltu kuljettamaan tavaroita kaupunkeihin ja pois kaupungeista sekä olemaan yhtä ohjailtavissa ja hallittavissa kuin henkilöautot."

No shit Sherlock! Ja kuvitelkaa, että kahvin juominen ei auta känniläistä operoimaan autoa paremmin. No on se ihme... Johtuu varmaan siitä, etteivät nämä juo Juhla-Mokkaa...

Mutta opin sentään jotain uuttakin. Kuten sen, että ennen ohittamista olisi hyvä painaa torvea, jotta edessäsi ajava auto ei ylläty ohituksestasi. Suomalaisena näkemykseni olisi, että ei ehkä ylläty ohituksesta, mutta kylläkin vittuuntuu tööttäyksestä. Jos noin toimisi, niin eihän täällä ehtisi kuin torvea painella. Ja torvikonsertti jos mikä, nostaa ihmisten fiilistä liikenteessä... Fiilistä nostaa myös hereillä pysyvät kuskit. Tuohon suoritukseen päästäkseen, Handbook ohjeisti kuskeja ajemaan aina vähän ikkuna raollaan, jotta autossa on raikasta ilmaan kuskin valppauden edistämiseksi. Seriously!? Miltä vuosikymmeneltä tuo ohje on? Ilmeisesti aikakaudelta ennen ilmastointia (eli mun Au pair vuoden Hondan syntymäajoilta)... Siinä kun +40c helteessä täällä ajelee ikkunat auki on raikas ilma kaukana ja ilmastoinnin hyöty karkaa ikkunasta ulos kuin koira veräjästä. Handbookin mukaan myös kova amfetamiinin käyttö auttaa kuskeja pysymään hereillä, mutta eivät sentään lähteneet sitä vaihtoehtoa ikkunan aukipitämisen lisäksi suosittelemaan.

Tiesittekö muuten, että autoa ajaessa ei saa keskustella monimutkaisista tai henkisesti intensiivisistä asioista, jotta kuskin keskittymiskyky ei häiriinny? No nyt tiedätte. Kuten jo aiemmin mainitsin, tieto yleensä lisää tuskaa, ja tässä tapauksessa minun. Jotenkin mulla on meinaan tunne, että tämän luettuaan Tatu käyttää tuota ohjeistusta vielä jossain vaiheessa edukseen.

Kiitos Texas driver handbookin, vasta nyt ymmärrän, että Kangasalan kunta (tuleva kaupunki) oli hyvin älykäs asentaessaan satatuhatta liikenneympyrää Kangasalantielle. Liikenneympyrässä kun on vain 8 mahdollista konflikti kohtaa verrattuna perinteiseen nelisuuntaiseen liikennevaloristeykseen, jossa niitä on ihan 32 kappaletta. Opus tosin oli äärimmäisen vajavainen, koska ei havaintokuvien avulla luetellut noita kaikkia 32 vaaratilannemahdollisuutta. Miten hitossa minä osaan niitä nyt varoa, kun pystyn risteyksissä vain miettimään, että miten tästä saa aikaan 32 vaaratilannetta!

Mutta let's be serious for a moment. Itseäni ajatellen Handbookin suurin anti testiä varten oli maksimi ja minimirangaistukset kaikesta mahdollisesta maan ja taivana väliltä. Kyllä, testissä on kysymyksiä, jotka eivät pätkän vertaa liity ajokykysi testaamiseen, vaan kuulostavat sille kuin olisit hakemassa tuomarin virkaa. Alla muutamia mukavia esimerkkejä:

"What is the maximum penalty for non-driving alcohol-related second  offence for minors?"
"What is the minimum fine assessed to the driver for having passenger under 17 years old riding in the car without a safety seat/belt?"
"What is the maximum fine for failure to yield right-of-way to school bus if it's the person's first conviction?"

Minun mielipiteeni jokaiseen noista on se, että eiköhän se joku muu kerro minulle ne maksimi- ja minimirangaistukset, jos tuohon tilanteeseen joskus joudun. Ei niitä varmaan tulla siinä tilanteessa minulta itseltä tiukkaamaan. Joskin olen viimeaikaisten paikallisten kanssa pitämieni keskustelujen perusteella oppinut, ettei se joku todellakaan välttämättä ole pysäyttävä poliisi, joka osaa näihin vastaukset antaa.

Hyvin opiskelleena eli pari kertaa opuksen läpi silmäilleenä, olin tammikuun 18.päivänä valmis koitokseen. Tatun työkaveri Marian oli kuskaamassa vaimoaan samalle asialle, joten pojat olivat töissä lyöneet viisaat päänsä yhteen ja sopineet, että Marian nappaisi minut kyytiin. Lähtökohta oli hyvä, tiesin minkä väriseen autoon minun tuli pihastamme nousta. Sen sijaan minulla ei ollut hajuakaan miltä Marian ja Jana näyttäisivät. Kun valkoinen auto kaartoi pihaan, eivätkä autossa olijat hämmästelleet, että joku kapuaa kyytiin, päättelin olevani oikeassa kaarassa.

Saavuimme Carroltonin DPS:lle (department of public safety) vähän ennen aamu kahdeksaa. Paikalla oli jo kamala jono oven takana, vaikkei paikka ollut edes vielä auki. Mahtavaa... Aina kun ulkona joutuu seisomaan jonossa, on vain yksi mahdollisuus siihen, millainen sää on, sateinen tietysti. Onneksi olimme sen verran alkupäässä jonoa, että ehdimme pääsemään sisälle ja saamaan jonotusnumeron ennen kuin paikan nettiyhteydet katosivat. (Ja ne tuntuvat jokaisella DPS:llä aina katoavan) Netin ollessa poissa pelistä, kaikki toiminta seisahtui. Pihalla jonottavat saivat odottaa ulkona sateessa reilu puoli tuntia, ennen kuin yhteydet palasivat ja jonotusnumeroita voitiin jakaa jälleen. Oi sitä iloa.

Carroltonin DPS oli ruskea, masentava ja jotenkin huokui vanhasta Itäblockin maasta karanneen toimiston viboja. Odotimme yli tunnin, vaikka olimme saaneet jonotusnumerot 4 & 5. Eräässä välissä henkilökunnan jäsen tuli selostamaan, että heillä oli ongelmia päästä Department of Homeland securityn järjestelmiin vahvistamaan viisumitietoja, joten saattaisi olla, että saisimme tulla toisena päivänä suorittamaan saman rumban uusiksi. ARGH! Tuossa vaiheessa huonosti englantia puhuva aasialaistyttö, joka oli jo hetken palloilut ympäriinsä eksyneen näköisenä, koitti huonolla englannilla tivata minulta, mitä oli juuri kerrottu. Koitin kertoa tilanteen ensin toistaen tyypin sanat, sitten käyttäen hyvin yksinkertaista englantia, ja lopulta kun sekään ei mennyt perille, totesin vain, että "Sit and wait!". Voin vain kuvitella, miten hyvin hänen teoriakokeensa tuolla englannin taidolla meni. Onneksi sen tekemiseen oli annettu sentään yli 7 tuntia aikaa...  

Suoriuduin teoriatestistäni (joka 15 vuodessa oli siirtynyt kaksipuoleisesta paperista tietokoneversioksi) mahtavassa 12 minuutissa ja 12 sekunnissa. Lisätään määrään vielä yksi kakkonen toteamalla, että sain vastattua 2 kysymykseen väärin, molemmat vielä samaa aihealuetta. Toinen kysymys oli "Your driver license may be suspended if..." ja toinen "Your driver license will be automatically suspended if...." Minusta kaikki syyt kuulostivat hyvälle ottaa kortti pois, automaattisesti tai mahdollisesti. Jos vielä tekisivätkin niin, niin täällä olisi paljon vähemmän hulluja kuskeja liikenteessä. Olin turhaan hermoillut testiä, se oli edelleen naurettavan helppo. Lukuunottamatta niitä muutama minimisakkomääräkysymystä. Olisin lukemattakin saanut tarvittavan 21/30 oikein.

Teoriatestin läpäistyäni sain luvan varata ajan ajokokeeseen, joka tuli suorittaa 90 päivän sisällä teoriatestistä. Helppo homma, ööö tai sitten ei. Ensimmäinen vapaa aika (tsekkasin kaikki Dallasin alueen DPS:t) oli 2 kuukauden päästä! Tuon ajan lisäksi oli tarjolla ainoastaan toinen vapaa aika, joka oli tarjolla tuon 90 päivän määräajan sisällä! WHAT!? Olisikohan systeemissä pikkusen parantamisen varaa? Just asking...

Au pair vuonna en edes tiennyt ajokokeen taskuparkista. En ennen kuin olimme taskuparkin harjoituspaikan kohdalla ja ajotestiä pitävä täti käski iskeä auton siihen. Homma sujui ongelmitta, vaikka vm 91 Honda Civicini ei ollutkaan se notkein auto ja rattia sai vääntää ajotehostimen puuttuessa ihan innolla. En muista hermoilleeni tilannetta lainkaan. Nuori ja typerä ei osaa stressata. Damn I miss that feeling...Toista se oli nyt vuonna 2017, kun pelkkä sana taskuparkki veti kylmän hien pintaan. Ongelmani taskuparkin kanssa on, etten ole au pair vuoden jälkeen tarvinnut sitä juurikaan. Ja kun jotain ei tarvi, sille käy kuin ruotsinkielentaidolle; osaa kyllä perusteet, mutta lopputulos ei käy järkeensä. Sitä paitsi, kun taskuparkki on ollut ajankohtainen, olen tehnyt suoritukseni hurjan paljon lyhyemmällä ja kapeammalla autolla, kuin Tatun Audi. Niin ja sellasella, jossa ei menetä yöuniaan, jos vanne vähän hipaisee rotvallin reunaa.

Lievittääksemme taskuparkkiangstiani, poikkesimme eräänä iltana DPS:llä testaamassa taskuparkkia paria päivää ennen ajotestiä (heillä siis on testiä varten erityinen yhden auton mittainen syvennysparkki, jossa on rotvallit edessä, sivussa ja takana). Anna mennä, naura vaan. Kyllä tämä minustakin kuulostaa aika naurettavalta, että tässä iässä tarvii treenata taskuparkkia... Perfektionisti halusi kuitenkin käydä kokeilemassa, ja onneksi kävikin. Tällä saatiin jonkinasteinen psykologinen voitto omasta itsestä. Siellä sitä oli taskuparkin paikalla kuulkaas ruuhkaa kun auto toisensa perään odotti sievästi jonossa, että pääsi treenaamaan auton ruutun laittoa. Olin harvinaisen kateellinen yhdelle Smartin kokoista autoa ajavalle naiselle (vain auton koosta, en hänen ajotaidoistaan), joka olisi mahtunut laittamaan kaksi autoaan samaan taskuparkkiin (mutta vaivalloisesti sai nyt hädin tuskin sen yhden siihen sijoitettua). Siinä kun maasturi ja jeeppi toisensa perään oli enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi testaillut taskuparkkia, totesin Tatulle, että onneksi en joudu tuon kokoista autoa taskuun laittamaan. Tatu kylmän rauhallisesti valisti, että Audimme oli kyseisiä autoja leveämpi ja pidempi, toisin sanoen isompi. Voi kettu! Voitte arvata paljonko tuo tieto rauhoitti hermojani.

Maaliskuun 16.päivänä saavuimme Lewisvillen DPS:lle ajotestiä varten. Kokemus oli yllätävä kyllä miellyttävä. Kyseinen DPS sijaitsi oikeustalon tiloissa, joten Carroltonin toimistossa vallinneesta 70-luvun nuhjaisesta ilmeestä ei ollut tietoakaan, kuten ei myöskään ruuhkista ja jonoista. Asiakaspalvelijatkin olivat harvinaisen tehokkaita ja mukavia. Aikani oli klo 10.20, paikalle tuli tosin saapua tuntia ennen. Saavuttuamme paikalle klo 9 aikaan, pääsin suoraan tekemään ajotestiäni. Olimme itse asiassa jo häipyneet koko paikasta ennen tuota virallista klo 10.20 aikaani.

Ajotestiäni valvoi suloinen vanha setä. Hän katseli hetken silmälasejani ja tutki papereitani kysyen lopulta, käytänkö aina silmälaseja. Totesin, että kyllä ne tarpeen ovat, jottei maailma näytä Monet'n maalaukselta. Selvisi, että jättäessäni ajokorttihakemusta, he eivät olleet merkinneet ajokorttiini rajoitusta että saan operoida autoa vain lasien/piilarien kanssa, vaikka näkötestin yhteydessä virkailijalle lasien tarpeesta kerroinkin. Suomessahan tästä oltaisiin varmasti saatu joku kriisi aikaan, mutta tällä mies vain kohotti hartioitaan ja totesi, että onneksi olkoon, nyt sinulla ei rajoituksia ole kun he eivät sitä ole tajunneet papereihin merkitä.

Ajotesti alkoi odotetusti todistamalla olevani kyvykäs käyttämään vilkkua, jarrua ja torvea. Tuon jälkeen setä valisti, että minua ei pyydetä ajotestin aikana tekemään mitään laitonta. VAU! Mikä helpotus. Sehän tästä vielä olisi puutunut, että olisi ajotestin aikana tarvinnut käydä ryöstämässä pankki. Sitten kauhulla odottamaani taskuparkkiin, joka ei mennyt mallisuorituksen lailla, mutta läpi kuitenkin. Ja sitten korttelirallia suorittamaan. Vinkki, jonka olin saanut, ja jonka jokaiselle ajotestiin menevälle itsekin antaisin, oli heiluttaa päätä puolelta toiselle tauotta koko ajomatkan ajan. Tuo kertoo ajotestin valvojalle siitä, että huomioit hyvin ympärillä olevan liikenteen. Itselläni oli kyllä enemmänkin tunne, että olin vainoharhainen pakko-oireinen yksilö. Välillä alkoi jo olla olo ettei ehtinyt keskittyä koko liikenteeseen kun koitti vain keskittyä heiluttelemaan päätään. Kyllä se vaan on luksusta, että pelkkä silmillä peiliin vilkaisu näin testin ulkopuoleisessa elämässä riittää.

Liikenteessä tuli muutama hieman ehkä hämmentäväkin miinuspiste, esimerkiksi siitä, että ajaessani vihreillä liikennevaloilla risteyksestä läpi muun letkan mukana, en ennen risteysalueelle siirtymistä hidastanut ja vilkaissut oikealle ja vasemmalle tarkistaakseni, ettei joku ollut ajamassa sieltä punaisia päin kylkeeni. No niin, heti sen kerran kun jätti tauotta heiluttelematta päätään sai miinuspisteitä. Mietin olisiko kannatanut koittaa saada nuo miinupisteet nollatuksi neuvottelemalla, sillä setä oli koittanut johtaa minua ajotestin aikana harhaan pyytämällä kääntyä oikealle, näyttäen kädellään kuitenkin vasemmalle. Vasen oli oikea haluttu suunta, ja vilkun päälle pistettyäni herra toki korjasi verbaalisenkomenonsa kohtaamaan käsimerkkinsä kanssa. Mielestäni olisi ollut reilua, että olisin saanut antaa tuosta hänelle miinuspisteitä, jotka olisivat nollanneet minulle annettuja miinuksia. En kuitenkaan jaksanut lähteä reklamoimaan, koska totuus on, että who cares paljonko se ajokokeen lopputulos pisteiden puolesta on. Pääasia oli, että takaisin DPS:n pihaan saapuessamme setä totesi, että onneksi olkoon, kortti on sinun. Hän lisäsi vielä, että oli ollut varma, että olisi saanut minut loppusuoralla kiinni ylinopeudesta. Ähäkutti, meitsi tiesi nopeusrajoitukset ja hallitsi kaasujalkansa. Kaikenlaisia johtopäätöksiä sitä heti auton mallista vedetäänkin :P

Toisin kuin kultaisina aikoina 2001, enää ei saanut uunituoretta ajokorttia testin jälkeen konttorilta kouraansa. Nykyisin ojennetaan vain printattu helposti hukattavissa oleva A4, jolla ajellaan kunnes kortti kolahtaa postiluukusta, minun tapauksessani 15 päivää ajotestin jälkeen. Kortti ei myöskään ole automaattisesti voimassa tiettyä vuosimäärää, kuten Missourissa vuosia sitten, vaan kortti vanhenee samalla kun viisumi menee umpeen. Onneksi kortin kerran saatuaan, ei tarvitse tehdä testejä uusiksi, vaan ajokortin uusimiseen riittää kun käy jonottelemassa DPS:llä, näyttämässä uutta voimassa olevaa viisumia ja maksaa kiltisti $25. Sitten postitäti toimittaa laatikkoosi uuden ajoläpyskän, jossa suomen korttiserkusta poiketen luetellaan kotiosoitteesi, pituutesi ja silmiesi väri. Painon merkitsemisestä ajokorttiin on sentään näköjään luovuttu sitten vuoden 2001.

Tämän ajokortin myötä tein henkilökohtaista historiaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni, henkilöllisyystodistukseni kuva näyttää todelliselle mugshotille. Kaikki aina valittavat, kuinka epäonnistuvat kuvissaan ja passin, ajokortin tai kulkuluvan lärvikuvat muistuttavat lähinnä irvikuvia. Jostain syystä olen itse ollut aina tyytyväinen kyseisiin kuvapläjäyksiin ja näyttänyt niissä jos en nyt sentään hehkeältä niin ainakin normaalilta. Tällä kertaa tosin näytän juuri sille, kun olisin puhelimessa hyvin vittumaisen asiakkaan kanssa ja kiristelisin hampaitani kun en saa sanoa juuri sitä, mitä ajattelen. Viime kesän työkaverit varmaan tunnistaisivat kuvasta ilmeeni, johon voisivat heti muutaman asiakkaan yhdistää :D

Ei nyt sattuneesta syystä ole tilannekuvia noista ajokorttitoimistoista tai sedästä, joka mua ajatutti, joten laitetaan nyt sitten vaikka kuvamateriaalia teemalla
millä autoilin ennen ja nyt...


Nokkapokkaa ja molemmissa kuvissa lisäksi yksi lemmikki :D



Perää sopii ihailla ;)



Kylkien kauneutta (omani olen koittanut naamioida lumella...)