Smoky Mountains National Park; Tennesseen puoli kutsuu...

Day 4, osa II...

Joskus sitä vaan tietää heti ensimmäisistä metreistä alkaen, että joku on juuri se sun juttu. Ei tarvinnut ottaa montaakaan askelta Alum Cave Bluff traililla, kun tiesin olevani myyty. Olin kuin lapsuuden lempihahmoni Liisa Ihmemaassa, tuijotellessani silmät suurina ympäröivän luonnon kauneutta.

Alussa seurailimme Alum cave creek-jokea, joka kiemurteli metsän siimeksessä. Joki oli täynnä pieniä koskimaisia putouksia. Veden ääni oli rauhoittava ja joen juoksua tuijottaessa oli helppo ajautua Zenmäiseen  tilaan. Siellä täällä joesta nousi esiin kiviä, jotka suorastaan kutsuivat hyppimään kiveltä toiselle. Lapsena minua ei varmasti olisi pidätellyt mikään. Nyt kuitenkin totesin taivaalta tihuttavan veden riittävän. En tarvinnut lisäksi nyrjähtänyttä nilkkaa ja mulahdusta vaatteet päällä  jorpakkoon. Onhan se ehkä vähän tylsää, miten aikuistuessa tulee liian järkeväksi ja hylkää kaikki hauskat, mutta ah niin epäkäytännölliset seikkailut.

Ylitimme joen lukuisia kertoja, aikuismaisen turvallisesti, erinäköisiä siltoja pitkin. Kun olimme ehtineet kävellä patikointipolulla parisen kilometriä, tuli vastaan Arch rock, johon eroosio on kuluttanut tunnelin. Ei muuta kuin tunnelin läpi tehtyjä portaita pitkin mäkeä ylös. Arch Rock oli ihana yksityiskohta, joka jo itsessään olisi ollut pikku patikoinnin arvoinen nähtävyys.

Tästä se lähtee, Alum Cave trailin ensimmäiset metrit.
Love it already!

Statistiikkaa taulussa

Ooh... miten nättiä!

Kolme sientä asusteli kannonkolossa.
En lähtenyt testaan millaisen taikamuhennoksen noista olisi iltapalaksi saanut.

Niin vihreän vehreää.

Kielon Amerikan serkku?

Tatu haaveilee sillalla.

Arch Rock, ja läpi mennään (vaikka harmaan kiven)!

Tunneli oli luonnon luoma,
mutta portaat taisi olla jonkun muun käsialaa.

Sateleeko vai putoaako vettä lähteistä?

Alhaalta tultiin, läpi mentiin ja kohti huippua paineltiin!

Rinnettä ylöspäin könytessämme, ympärillä avautui satumaiset maisemat vuorille. Usva leijaili rinteillä kasvavien puiden välistä kohti taivasta. Isot pinkit kukkaset kasvoivat villeinä vuoren rinteillä värittäen maisemaa.

Fun fact; Smoky Mountainsin Kansallispuistossa on enemmän kukkivia kasveja, kuin missään muussa kansallispuistossa. En todellakaan olettanut osaavani nimetä kyseisistä kasveista montaakaan, mutta pinkki kukka, jota pysähdyin tuijottamaan oli harvinaisen tutun näköinen. Koitin epätoivoisesti kaivella nimeä esiin aivojeni sopuikoista .

"Tatu, tiedätkö sä tän kasvin? Näitä kasvaa meidän porukoiden oven pielessä."

"Oon mä ton nähnyt. En muista nimeä."

"Hei, ne on alppiruusuja!"

"No ei varmaan oo. Eikö toi ole pelakuu?"

"No siitä jos mistä mä olen varma, et ainakaan pelargonia tuo ei ole! Mä olen aina inhonnut pelakuita, mutta tästä puskassa kasvavasta kukasta mä olen aina pitänyt"

"Ai jaa, no mä edelleen sanoisin, et se on pelakuu."

"Rhodo...dodo..dodo...dendroni, eikun hetkinen muistelenko mä nyt jotain aivojen osia... Eikun se olikin aksoni joka oli aivoissa. Joo kyllä se oli rhododendroni se kukkanen. Toi on Tatu varmaan Rhododendron!"

"No se voi olla joo se!"

"Mutta hetkinen, eikös rhododendron ole alppiruusun englanninkielinen nimi?"

" En mä tiedä, äiti puhui aina vaan Rhodoista. "

Myöhemmin oli pakko varmistaa arvaukseni. Pirulauta olin minä vaan oikeassa! (ja se tuntui hyvälle! ) Kansallispuiston nettisivuilla oli mustaa valkosella, että puistossa kasvaa 9 eri rhododendron eli alppiruusu lajia. Ostan varmaan Tatulle Pelakuun synttärillahjaa, ja laitan siihen piruuttaan alppiruusu-kyltin juurelle.

Rinteen reunalla kulki kivisehkö polku.

Sumuisten vuorten meiningeissä.

Rhododendron!

Älä nyt väitä etteikö tämä olisi muka aika satumainen maisema?

Olisin voinut tuijotella tätä näkyä vaikka kuinka pitkään.

Ota kallioon kiinnitetystä vaijerista kiinni, jos et muuten pärjää.

Kulkija kummastelee.

Siinähän olis rappuset.

Oi, mikähän kasvi se tämä on!?
Syksyä toukokuussa viettävä minivaahtera?!

Alum cave bluffseilla istuimme alas ja pidimme evästauon. Big Mistake! Maa-aines näytti kuivalle, mutta todellisuudessa se oli nahean kosteaa ja hienon hienoa savea, joka tuhri ja tahri kaiken. Persaus oli rusehtava, repun pohja oli rusehtava, hitto, en tiedä missä vaiheessa lippiksenikin muka koski  maata, mutta sekin oli ihan rusehtava! Ja minä kun olin vinoillut Tatulle hetki aiemmin traililla vastaan tulleen naisen lippiksestä. Se oli ihan rusehtavan mudan peitossa ja päivittelin, kuinka porukka reissaa noin paskasilla lippiksillä. Karma is a bitch! Pilkka sattuu näköjään edelleen omaan nilkkaan.

Alum Cave Bluff on 30 metriä korkea kallionkieleke, jonka alueelta kerättiin salpietaria ruudinvalmistukseen sisällissodan aikana. 1800-luvulla alueella oli aluna kaivos. Alunat ovat alkalimetallien kaksoissulffaatteja. Joo, ei mitään hajua, mitä toi lause tarkoittaa. Revin sen Wikipediasta, enkä aio sitä yhtään sen enempää avata. Olen ollut nyt tarpeeksi informatiivinen ja jään itse hämmentyneenä miettimään, miten kuvittelin reissussa ollessani, että paikalla oli ollut alumiinikaivos.

Jos olisimme olleet matkalla LeConte Lodgelle, leirintäalueiden lisäksi ainoalle puistosta löytyvälle majoitusvaihtoehdolle, olisimme olleet puolivälissä matkaa. LeConte Lodge on siitä veikeä, että sinne ei pääse lainkaan teitä pitkin. Ainoa vaihtoehto on patikoida paikalle, ja lyhinkin reitti on lähes 9 km. Lodgella ei ole sähköä, juoksevaa vetää tai puhelimia, mutta se tarjoaa majoittujilleen aamiaisen ja päivällisen. Mietin vain, että kuka kuormajuhta sitä ruokatavaraa sinne huipulle oikein rahtaa...

Olisin mielelläni käynyt huipulla majoittumassa historiaa huokuvassa mökkerössä, joita Lodge tarjoaa. Mutta kun en ollut tarpeeksi ajoissa liikkeellä (eli lokakuussa 2017), sain heittää hyvästit ajatukselle. Kyseinen majoitusvaihtoehto on sen verran suosittu, että paikalle majoittumaan pääsevät arvotaan kaikkien halukkaiden kesken kätevästi aina edellisenä vuonna. Tuolla paikalla on käyttöasteet kohdillaan. Moisesta voi moni hotelli vain haaveilla.

Pulju julkaisee sivuillaan varauskaavakkeen aina elokuisin. Sitten se kerää kirjallisia varaustoiveita syyskuun loppuun asti, tunkee varauskaavakkeet ilmeisesti johonkin jättikokoiseen arvonta myllyyn ja Lokakuun 1.päivän sarastaessa on arvontalaulun aika. Varauksensa voi  toki myös soittaa, mutta kavereille on turha kilautella ennen lokakuun ensimmäisen päivän aamua, jolloin onnettaret kiskovat esiin voittajia vuoron perään kirjallisista varauksista ja puhelimen kautta soittelevista toiveikkaista.

On se vaan niin hassua. Ennen muinoin ihmiset matkustivat, että pääsivät kivoihin hotelleihin, joissa oli ilmastoiti, uima-allas ja kaikki herkut. Nykyisin jonotetaan, että pääsee keskelle ei mitään, kaikkien modernien härpäkkeiden ulottumattomiin.

Perillä Alum Cave Bluffsilla!

No siinä se komea kallionkieleke nyt on!
Kyllä kannatti kuntoilla.

Tästä vois jatkaa Leconte Lodgelle vuoren huipulle.

Ha haa, pakotin miehen yhteiskuvaan!

Ylhäältä tiputti vettä. Talvella tilalla on kuulemma aika ilkeät putoilevat jääpuikot.

Paluumatkan aluksi nappasimme huikat yskänlääkettä. Joku olisi toki voinut kutsua niitä myös minibaarin bourbon-pulloiksi, mutta rakkaan Asta-mummoni muistoa kunnioittaen, kutsun sitä nestettä hänen laillaan yskänlääkkeeksi.

Autolle päästessämme saimme todeta pistäneemme töppöstä toisen eteen 8,7 km verran. Aktiivista liikuntaa oli ollut vain 2 tuntia, mutta kun siihen lisäsi päälle minun kaksi miljoonaa valokuvaustaukoani sekä pienen eväshetkemme, olimme saaneet kulumaan aikaa yli 3,5 tuntia.

Kiero kettu-merkkistä yskänlääkettä.

No onhan se tämäkin nyt nätti.

Liisa Ihmemaassa sarjassa, tuo puu olisi aivan varmasti osannut puhua.

Toivottavasti et ole tällä traililla kauhean isokokoinen,
koska sillat eivät ole mitään maailman leveimpiä.

Ihmisten tekemää taidetta.

Se en ollut minä, joka oli kaivertanut koivuun H niin kuin Holopainen!

No aika suloista, että sieni koittaa naamioitua lehden avulla.

Hiljaa puro solisee,
ja kauniit kukat kuiskailee...

Kanervat olivat löytäneet itselleen kolon.

Voin vieläkin kuulla veden ääneen kuvaa katsoessani.

Matkalla Cades Coven teltta-alueelle ajelimme tietä, jossa oli ehkä tuhat kurvia. Teimme myös yhden 360 asteen mutkan, jota edeltävää varoitusliikennemerkkiä joutui hetken aika tulkitsemaan ennen kuin sen tajusi. Bongasimme ajelumme aikana villikalkkunoita ja yhden murmelin. Tai no ainakin tulkitsimme sen lyttynaamaisen takajaloilla joen varrella seisovan karvakasan murmeliksi. Saimme myös Little River Cascaden kohdalla pysähtyessämme huomata, että Guzon Borglum oli Mt Rushmorea tehdessään paljon taitavampi dynamiitin käyttäjä, kuin paikalliset jäppiset koittaessaan räjäyttää jokeen muodostunutta tukkipatoa.

Puiston väri oli todellakin vihreä.

Villi Kalkkuna. Ei mikään maailman esteettisin lintu.
Myöskään lauluäänellä ei tätä lintua ole siunattu.

Tie luikertelee metsän siimeksessä.

Little River Cascades at the Sinks.
Tähän kohti oli 1800-luvulla muodostunut tukinuitosta pato puiden jäädessä jumiin joen mutkaan.
Fiksut työmiehet ajattelivat räjäyttää padon auki dynamiitilla.
Räjähti sitten vähän tarkoitettua enemmän...
Lähti kunnon pala joen pohjan kalliota,  syntyi vajoama ja nämä putoukset muodostuivat.
Joki muutti kulkuaan pysyvästi...
UPS!

Ennen muinoin turistit tulivat puistoon junalla. 

Istahdin aidalle.

Vauhdilla tunneliin!

Cades Coven leirintäalueella oli reippaasti Smokemontin aluetta isommat telttapaikat. Syvä huokaisu, sai suomalainen erakkosielu taas hengittää helpommin. Purkaessamme kamojamme autosta kuulin, kuinka naapurissa puhuttiin jotain, mikä kuulosti harvinaisen selkeästi itäeurooppalaiselle höpötykselle. Jummi jammi, tässähän tuli ihan kotoisa olo. Aloimme luonnollisesti Tatun kanssa heti arvailla olivatko telttanaapurit:

A) Puolasta
B) Tsekeistä
C) Slovakiasta
D) Ei mistään yllämainituista

Tatun jäädessä pystyttämään telttaa ja vakoilemaan naapureiden kielenkäyttöä, minä plikka lähdin kohti hotelli helpotusta. Hmm... kartan mukaan vessojen piti olla ihan vieressä, mutta minä näin vain metsää. Raapiessani päätäni metsästä ilmaantui nainen, joka totesi, että haluaisin ehkä käyttää toista vessaa. Sitä, joka sijaitsisi vähän kauempana, mutta kivasti telttojen ja asuntoautojen ympäröimänä, eikä suinkaan keskellä metsää.

Mietin hetken aikaa, miten pahalle rouva oli jättänyt vessan haisemaan. Rouva kuitenkin selvensi tilannetta toteamalla, että metsävessan nurkalla oli juuri hengaillut kaksi mustakarhua, jotka olivat hänen tullessaan ulos lähteneet juoksemaan. Ai kun kiva! Karhuja tällein ihan 100 metrin päässä telttapaikastamme. Olin kyllä toivonut näkeväni pörröisiä nallukoita, mutta en ehkä ollessani yksikseni vessakeikalla metsässä.

Käännyin ympäri ja käytin suosiolla rouvan suosittelemaa karhuttomampaa vaihtoehtoa. Luonnollisesti odottelin koko illan, että joku kontio kirmaa telttapaikallemme jyräämään yli majoituksemme ja popsimaan poskeensa pahan orgaanisen kanakeittomme. No ei tullut... On se muuten jännä, miten tuollaisilla karhuvaara-alueilla ei vessahätäkään yllätä öisin yhtä helposti kuin kotosalla ollessa.

Nyt on taas lääniä teltalla. 
B loop ja paikka #44, ihan vaan tiedoksi, jos haluat joku päivä seurata jalan jäljissämme...

Day 4; Tarinoita "Pohjois Karjalan" puolelta Suurta sumuisten vuorten kansallispuistoa

Great Smoky Mountains National Park
Smokemont campground, NC - Cades Cove Campground, TN
73 miles / 117 km

Aamu Pohjois Carolinassa valkeni sateessa. Rutiini, johon alkoi jo toisena telttailuaamuna tottua. Suhteet ilmojen haltioihin tuntuivat kuitenkin olevan sen verran kunnossa, että sade loppui kun oli aika laittaa telttakamat kasaan. Sitä on retkeillessään onnellinen pirun pienistä asioista.

Poikkesimme ensitöiksemme Oconalufteen visitor centerillä kyselemässä vinkkejä pikku patikointeihin. Kerrankin kohdalle osui hyvällä tavalla informatiivinen setä neuvoja jakamaan. Sumuisen ja sateisen ilman vuoksi hän kuoppasi kaikki ennakkosuunnitelmani Chimney Topsin tai Charles Bunionin valloittamisesta. Kun on sumua, ei näe mitään. Silloin ei kannata lähteä valloittamaan kukkuloita. Ja jos ukkosmyrsky yllättää vuoristossa, et todellakaan halua olla montaa mailia autoltasi. Sitä paitsi Chimney Topsin huipulle ei kuulemma enää nykyisin saa kiivetä. Ennen tuon patikoinnin huipennus on ollut kavuta viimeiset metrit ylös jyrkkä kallioseinämää painovoimaa uhaten. Mikä järki on vaeltaa ylös jyrkkää mäkeä umpimetsässä, jos ei lopussa saa leikkiä vuorikaurista? Kysyn vaan... Ennakkosuunnitelmat romukopassa, otimme kehiin sedän meille laatiman Plan B:n.

Oconalufteen charmantti Visitor Center

Mountain farm museum maatilarakennuksineen sijaitsee Visitor Centerin takana.

Plan B:hen ei kuulunut Clingmans Dome. Halusimme silti poiketa tuolla puiston (sekä Tennesseen osavaltion) korkeimmalla kohdalla, näkyi sieltä maisemia tai ei. Visitor Centeriltä lähtiessämme lämpötila oli ollut leppoisat +20c. Tuntia myöhemmin julma totuus vuoriston salakavaluudesta iski vasten kasvoja... ja lujaa. Noustessamme perillä ulos autosta, kylmä viima yritti kaataa meitä kumoon kuin keiloja. Mittarissa lämpötila oli valahtanut hurjasti alaspäin. Lukema +13c muistutti etäisesti Suomen kesästä. Ei muuta kuin vetämään takakontista päälle vaatekerrosta toisensa perään. Tihkusade täydensi osuvasti ympäröivää sumua. Perinteinen suomalainen lomakeli parhaimmillaan.

Parkkipaikalta oli puolen mailin kävelymatka jyrkkää mäkeä ylös huipulle. Arvioitu kesto 30 min/suunta (meiltä meni vartti). Tuijottaessani speksit ilmoittavaa kylttiä, takaani kajahti ilmoille ärtynyt "I ain't walking half a mile!" Kääntyessäni katsomaan kenestä 800 metrin käpöttely tuntui maailmanlopulta, näin pyöreähkön miehen matkamuisto t-paidassaan lyllertävän jo takaisin kohti autoaan, loppu perhe perässä vaappuen. Hän ei varmastikaan ole ainoa henkilö, joka on tehnyt kyltin kohdalla täyskäännöksen. Ikävä kyllä turitit ovat tässä maassa luvattoma usein tottuneet siihen, että nähtävyydelle voi ajaa suoraan autolla viereen. Ja jos ei voi, sitä ei tarvitse nähdä. Toisaalta tuo tarkoittaa sitä, että me reippaammat seikkailijat pääsemme eroon suurimmasta osasta urpoja ihan vain painelemalla syvemmälle metsään.

Huikeat maisemat, jos niinkun tykää sumusta. 

Koitetaanko tässä rohkaista mustakarhuja antamaan lahjoituksia?

Arvaa vaan kuinka moni oli lukenut kyltin?
Tuli punanaamaisia rattaiden työntäjiä vastaan...

"Maisemaa" polun varrelta. 

Kato minkä mä bongasin polulta!
Ei mitään hajua mikä laji se on.

Jos tykkää painua ihan todella syvälle metsään ja lyödä samalla laudalta kaikkien kavereiden askelmittariennätykset (ja on tärähtäneellä tavalla hullu), voi koittaa näännyttää itsensä tallailemalla Appalakkien reitin päästä päähän. Appalachian Trail (AT) on yksi vanhimmista retkeilyreiteistä Yhdysvalloissa. Päästä päähän suoriutuja ottaa reissullaan noin 5 miljoonaa askelta, näkee matkallaan 14 osavaltiota ja tallailee polkuja noin 3500 km verran. Vähemmästäkin alkaa päässä soida Matin ja Tepon "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti..." Tallailun lomassa kuluu kuulemma mukavasti 4-5 paria kenkiä.

Keskiverto hullulta  kestää vähän alle 6kk suorittaa tuo reissu Georgiasta Maineen. Joku ihmemies on onnistunut siinä muka 46 päivässä. Tyyppi on ilmeisesti ollut pakkomielteinen luvun 46 suhteen, sillä tuolla tahdilla tyyppi on edennyt jokaisena 46 päivänä about 46 mailia. 80% niistä hulluista, jotka lähtevät AT:n päästä päähän patikoimaan, tulevat lopulta järkiinsä. Vain 20% kokelaista on tarpeeksi sisupusseja jääräpäitä suoriutuakseen tehtävästä.

Jos nyt mietit, miten AT liittyy meidän ylämäkispurttiin Clingmans Domelle, niin anna kun selvennän. AT kulkee Clingmans Domen kautta. Itse asiassa, Clingmans Dome on koko reitin korkein kohta. Luonnollisesti spurttasin Appalachian Trail kyltin bongattuani heti muutaman juoksuaskeleen polulla. Nyt voin minäkin sanoa kirmanneeni Appallakkien reitillä, jätetään vain ne matkamäärät spesifioimatta. Todetaan vain äärimmäisen diplomaattisesti, "I've experienced the high point of Appalachian Trail!"

Tsekkaa, minä ja AT kyltti!

Mountain-to-Sea Trail alkaa Clingmans Domelta ja 1891km myöhemmin päättyy
Pohjois Carolinan rannikolla itärannikon korkeimmalle hiekkadyynille.
Tyypit rakastaa täällä selvästi astetta pitempiä patikointireissuja.

Cligmans Domen huipulla sijaitsee näkötorni. Maisemat pömpelistä olivat yhtä hämyiset kuin päässäni harhailevat ajatukset aamu neljältä. Tasaista harmautta tuijotellessämme, ainoan virikkeen tarjosivat kuolleena pystyssä törröttävät havupuut, jotka kielivät huonoista Euroopan tuliaisista. Balsamic Woolly adelgic, eli käsittääkseni jonkin tason havukirva, pääsi seilaamaan Atlantin yli Amerikkaan maahan tuodun puutavaran mukana. Pirulainen bongasi Appalakkien korkeuksissa kasvavat Virginianpihdat (Fraser Fir) ja Kummelin sketsin hengessä meni ja totesi "Minähän ne myrkytän!"

Kirva pirulaiset ruiskuttavat Virginianpihtoihin myrkkyä, joka blokkaa ravinteiden kulun puussa. Puu siis kirjaimellisesti kuolee nälkään ja nääntyy pois. Pystyimme todisteaineistoa omin silmin toljottamaan. Kuolleita puita oli kaikkialla. Jotta Eurooppalaisen tuholaisen tihutyö sisältäisi varmasti tarpeeksi tragedian piirteitä, on Appalakit ainoa alue, missä Virginianpihta luonnonvaraisesti kasvaa. Sukupuutto ei kuitenkaan ole ihan heti näköpiirissä, sillä lajiketta kyllä viljellään ahkerasti muualla maassa, nimittäin Amerikkalaisille joulukuusiksi.

Siinä sumua ja kuolleita puita tuijotellessa tuli jotenkin olo, kuin olisi ollut jossain B-luokan kauhuleffassa. Ja vielä sellaisessa, joka oli kuvattu jossain Itäblockin alueella. Betoninen näköalatorni oli kyllä hauskan fututistisen mallinen, mutta valmistusmateriaalista johtuen ulkonäkö suorastaan  huusi Neuvostoaikojen henkeä.

Tennesseen korkeimmman kohdan, Clingmans Domen huipulla!

Huipulla tuulee

No ihan ei ole samanlaiset näkymät kuin kyltissä...

Oli pakko pönöttää tässäkin kuvakulmassa...

Great Smoky Mountains National Park perustettiin 1934. Se erosi muista kansallispuistoista siinä, ettei sitä perustettu Liittovaltion omistamalle maa-alueelle. Government ei saanut ostaa maata kansallispuiston perustamista varten, joten kehiin astuivat osavaltiot ja poliittiset vaikuttajat. Rahaa maakauppoihin kerättiin yksityisiltä henkilöiltä lahjoituksina. Tennessee ja Pohjois Carolina heittivät molemmat kolehtiin 2 miljoonaa, ja John D. Rockefeller Jr iski isona porhona pöytään 5 miljoonaa dollaria. Kerätyillä varoilla maat ostettiin (tavalla tai toisella) pois yksityisiltä henkilöiltä ja yrityksiltä, ja ne lahjoitettiin Liittovaltiolle. Monet puistossa olevat historialliset rakennukset ovat perua noilta yksityisomistuksen ajoilta.

Tennessee ja Pohjois-Carolina rakensivat puiston halki kulkevan tien numero 441 (edelleen ainoa puiston läpi kulkeva ajoväylä). Kun tie lahjoitettiin Liitovaltiolle, Tennessee asetti ehdon, ettei sen käytöstä saisi milloinkaan kerätä maksuja. Tuosta syystä Great Smoky Mountains on yksi harvoista ilmaisista Yhdysvaltain kansallispuistoista.

Vaikka puisto perustettiin jo 1934, Presidentti Franklin D. Roovelt vihki sen virallisesti vasta 6 vuotta myöhemmin kansallispuistoksi.  Roosevelt piti puheensa Newfound Gap overlookille rakennetusta Rockefeller Memorialista ja paikka oli täyteen ammuttu väkeä. Meidän saapuessamme samalle lokaatiolle näin 78 vuotta myöhemmin, Memorialilla hippaloi Rooseveltin sijaan kolme tyyppiä valkoisissa hiippasadekaavuissaan. Ehkä mielikuvitukseni vain on liian värikäs, mutta näystä tuli mieleen KKK:n kokoontuminen. Sadekaavut olivat toki oikeutettuja, sillä taivas oli alkanut vihmoa märkää nestettä syövereistään ihan avokäsin. Tein kuitenkin henkisen muistiinpanon, etten koskaan hankkisi itselleni valkoista sadekaapua. Ihan vain väärinkäsitysten välttämiseksi.

Rockefeller Memorial ja Tatu Rooseveltin jalanjäjissä...
Ylhäällä vasemmassa reunasa voi juuri ja juuri hahmottaa yhden sadekaapuilijan.

"I'm the King of the monument!"

Tatulla oli pikkusen vähemmän kuuntelijoita, kuin Rooseveltilla 1940.

Maisemaa monumentilta.
Vuoret olivat nimensä veroiset.

Meidän syymme Newfound Gapin maisemalevennykselle pysähtymiseen oli seistä kahdessa osavaltiossa yhtä aikaa. Tennesseen ja Pohjois Carolinan raja kun kulkee juuri tuolla kohtaa. Ei sinänsä ettenkö olisi aiemminkin testannut seistä toinen jalka toisessa ja toinen toisessa osavaltiossa (tai jopa kahdessa eri maassa), mutta jotenkin siinä on aina jotain yhtä spesiaalia.

Mikäli olisimme ehtineet Cligmans Domen jälkeen muuttaa mielemme Appalakkien reitille lähtemisestä, olisimme voineet myös tässä kohtaa kääntää kelkkamme ja painella jäljellä olevat 3174 km Katahdin vuoren huipulle Maineen. Rockefeller Memorialin vieressä kulkevan polun varressa oli kyltti, joka paljasti kohti metsää johtavan kulkureitin AT:ksi.

Jos tarvit tehokasta laihdutuskuuria tai oikeutta mättää ruokaa mielin määrin ilman omantunnontuskia, Appalakkien reitti saattaa olla hyvä just sulle. Joku kalkulaationero on nimittäin laskeskellut, että reipas AT patikoija saisi vedellä 11 Big Macia päivässä ja kärsisi siltikin energiavajauksesta. Talking about burning calories... Jotensakin epäilen, että ne jotka ylipäätään pystyvät syömään 11 hampurilaista päivässä, eivät ole samat tyypit, jotka reitille päätyvät. Tosin on kuulemma normaalia, että reitillä patikoijille iskee pohjaton syömishimo, jolla käsittääkseni on jotain tekemistä suuren kulutusmäärän ja hieman vähäisemmän mukana roudattavan elintarvikemäärän kanssa. Kuin todisteena tuosta, AT patikoijien keskuudessa on traditio vedellä puoli gallonaa jätskiä reitin puolivälissä olevassa elintarvikeliikkeessä. Siinä touhussa ei kuulemma nokka 15 minuuttia pidempään tuhise. Luulin, että minä pidän jäätelöstä, mutta jään kyllä tuolle tahdille selkesäti kakkoseksi.

Ja taas mä pääsin AT kyltin kanssa poseeraamaan...

Toinen jalka Tennesseessä ja toinen Pohjois Carolinassa!

Usvakin voi olla kaunista...