Day 4; Tarinoita "Pohjois Karjalan" puolelta Suurta sumuisten vuorten kansallispuistoa

Great Smoky Mountains National Park
Smokemont campground, NC - Cades Cove Campground, TN
73 miles / 117 km

Aamu Pohjois Carolinassa valkeni sateessa. Rutiini, johon alkoi jo toisena telttailuaamuna tottua. Suhteet ilmojen haltioihin tuntuivat kuitenkin olevan sen verran kunnossa, että sade loppui kun oli aika laittaa telttakamat kasaan. Sitä on retkeillessään onnellinen pirun pienistä asioista.

Poikkesimme ensitöiksemme Oconalufteen visitor centerillä kyselemässä vinkkejä pikku patikointeihin. Kerrankin kohdalle osui hyvällä tavalla informatiivinen setä neuvoja jakamaan. Sumuisen ja sateisen ilman vuoksi hän kuoppasi kaikki ennakkosuunnitelmani Chimney Topsin tai Charles Bunionin valloittamisesta. Kun on sumua, ei näe mitään. Silloin ei kannata lähteä valloittamaan kukkuloita. Ja jos ukkosmyrsky yllättää vuoristossa, et todellakaan halua olla montaa mailia autoltasi. Sitä paitsi Chimney Topsin huipulle ei kuulemma enää nykyisin saa kiivetä. Ennen tuon patikoinnin huipennus on ollut kavuta viimeiset metrit ylös jyrkkä kallioseinämää painovoimaa uhaten. Mikä järki on vaeltaa ylös jyrkkää mäkeä umpimetsässä, jos ei lopussa saa leikkiä vuorikaurista? Kysyn vaan... Ennakkosuunnitelmat romukopassa, otimme kehiin sedän meille laatiman Plan B:n.

Oconalufteen charmantti Visitor Center

Mountain farm museum maatilarakennuksineen sijaitsee Visitor Centerin takana.

Plan B:hen ei kuulunut Clingmans Dome. Halusimme silti poiketa tuolla puiston (sekä Tennesseen osavaltion) korkeimmalla kohdalla, näkyi sieltä maisemia tai ei. Visitor Centeriltä lähtiessämme lämpötila oli ollut leppoisat +20c. Tuntia myöhemmin julma totuus vuoriston salakavaluudesta iski vasten kasvoja... ja lujaa. Noustessamme perillä ulos autosta, kylmä viima yritti kaataa meitä kumoon kuin keiloja. Mittarissa lämpötila oli valahtanut hurjasti alaspäin. Lukema +13c muistutti etäisesti Suomen kesästä. Ei muuta kuin vetämään takakontista päälle vaatekerrosta toisensa perään. Tihkusade täydensi osuvasti ympäröivää sumua. Perinteinen suomalainen lomakeli parhaimmillaan.

Parkkipaikalta oli puolen mailin kävelymatka jyrkkää mäkeä ylös huipulle. Arvioitu kesto 30 min/suunta (meiltä meni vartti). Tuijottaessani speksit ilmoittavaa kylttiä, takaani kajahti ilmoille ärtynyt "I ain't walking half a mile!" Kääntyessäni katsomaan kenestä 800 metrin käpöttely tuntui maailmanlopulta, näin pyöreähkön miehen matkamuisto t-paidassaan lyllertävän jo takaisin kohti autoaan, loppu perhe perässä vaappuen. Hän ei varmastikaan ole ainoa henkilö, joka on tehnyt kyltin kohdalla täyskäännöksen. Ikävä kyllä turitit ovat tässä maassa luvattoma usein tottuneet siihen, että nähtävyydelle voi ajaa suoraan autolla viereen. Ja jos ei voi, sitä ei tarvitse nähdä. Toisaalta tuo tarkoittaa sitä, että me reippaammat seikkailijat pääsemme eroon suurimmasta osasta urpoja ihan vain painelemalla syvemmälle metsään.

Huikeat maisemat, jos niinkun tykää sumusta. 

Koitetaanko tässä rohkaista mustakarhuja antamaan lahjoituksia?

Arvaa vaan kuinka moni oli lukenut kyltin?
Tuli punanaamaisia rattaiden työntäjiä vastaan...

"Maisemaa" polun varrelta. 

Kato minkä mä bongasin polulta!
Ei mitään hajua mikä laji se on.

Jos tykkää painua ihan todella syvälle metsään ja lyödä samalla laudalta kaikkien kavereiden askelmittariennätykset (ja on tärähtäneellä tavalla hullu), voi koittaa näännyttää itsensä tallailemalla Appalakkien reitin päästä päähän. Appalachian Trail (AT) on yksi vanhimmista retkeilyreiteistä Yhdysvalloissa. Päästä päähän suoriutuja ottaa reissullaan noin 5 miljoonaa askelta, näkee matkallaan 14 osavaltiota ja tallailee polkuja noin 3500 km verran. Vähemmästäkin alkaa päässä soida Matin ja Tepon "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti..." Tallailun lomassa kuluu kuulemma mukavasti 4-5 paria kenkiä.

Keskiverto hullulta  kestää vähän alle 6kk suorittaa tuo reissu Georgiasta Maineen. Joku ihmemies on onnistunut siinä muka 46 päivässä. Tyyppi on ilmeisesti ollut pakkomielteinen luvun 46 suhteen, sillä tuolla tahdilla tyyppi on edennyt jokaisena 46 päivänä about 46 mailia. 80% niistä hulluista, jotka lähtevät AT:n päästä päähän patikoimaan, tulevat lopulta järkiinsä. Vain 20% kokelaista on tarpeeksi sisupusseja jääräpäitä suoriutuakseen tehtävästä.

Jos nyt mietit, miten AT liittyy meidän ylämäkispurttiin Clingmans Domelle, niin anna kun selvennän. AT kulkee Clingmans Domen kautta. Itse asiassa, Clingmans Dome on koko reitin korkein kohta. Luonnollisesti spurttasin Appalachian Trail kyltin bongattuani heti muutaman juoksuaskeleen polulla. Nyt voin minäkin sanoa kirmanneeni Appallakkien reitillä, jätetään vain ne matkamäärät spesifioimatta. Todetaan vain äärimmäisen diplomaattisesti, "I've experienced the high point of Appalachian Trail!"

Tsekkaa, minä ja AT kyltti!

Mountain-to-Sea Trail alkaa Clingmans Domelta ja 1891km myöhemmin päättyy
Pohjois Carolinan rannikolla itärannikon korkeimmalle hiekkadyynille.
Tyypit rakastaa täällä selvästi astetta pitempiä patikointireissuja.

Cligmans Domen huipulla sijaitsee näkötorni. Maisemat pömpelistä olivat yhtä hämyiset kuin päässäni harhailevat ajatukset aamu neljältä. Tasaista harmautta tuijotellessämme, ainoan virikkeen tarjosivat kuolleena pystyssä törröttävät havupuut, jotka kielivät huonoista Euroopan tuliaisista. Balsamic Woolly adelgic, eli käsittääkseni jonkin tason havukirva, pääsi seilaamaan Atlantin yli Amerikkaan maahan tuodun puutavaran mukana. Pirulainen bongasi Appalakkien korkeuksissa kasvavat Virginianpihdat (Fraser Fir) ja Kummelin sketsin hengessä meni ja totesi "Minähän ne myrkytän!"

Kirva pirulaiset ruiskuttavat Virginianpihtoihin myrkkyä, joka blokkaa ravinteiden kulun puussa. Puu siis kirjaimellisesti kuolee nälkään ja nääntyy pois. Pystyimme todisteaineistoa omin silmin toljottamaan. Kuolleita puita oli kaikkialla. Jotta Eurooppalaisen tuholaisen tihutyö sisältäisi varmasti tarpeeksi tragedian piirteitä, on Appalakit ainoa alue, missä Virginianpihta luonnonvaraisesti kasvaa. Sukupuutto ei kuitenkaan ole ihan heti näköpiirissä, sillä lajiketta kyllä viljellään ahkerasti muualla maassa, nimittäin Amerikkalaisille joulukuusiksi.

Siinä sumua ja kuolleita puita tuijotellessa tuli jotenkin olo, kuin olisi ollut jossain B-luokan kauhuleffassa. Ja vielä sellaisessa, joka oli kuvattu jossain Itäblockin alueella. Betoninen näköalatorni oli kyllä hauskan fututistisen mallinen, mutta valmistusmateriaalista johtuen ulkonäkö suorastaan  huusi Neuvostoaikojen henkeä.

Tennesseen korkeimmman kohdan, Clingmans Domen huipulla!

Huipulla tuulee

No ihan ei ole samanlaiset näkymät kuin kyltissä...

Oli pakko pönöttää tässäkin kuvakulmassa...

Great Smoky Mountains National Park perustettiin 1934. Se erosi muista kansallispuistoista siinä, ettei sitä perustettu Liittovaltion omistamalle maa-alueelle. Government ei saanut ostaa maata kansallispuiston perustamista varten, joten kehiin astuivat osavaltiot ja poliittiset vaikuttajat. Rahaa maakauppoihin kerättiin yksityisiltä henkilöiltä lahjoituksina. Tennessee ja Pohjois Carolina heittivät molemmat kolehtiin 2 miljoonaa, ja John D. Rockefeller Jr iski isona porhona pöytään 5 miljoonaa dollaria. Kerätyillä varoilla maat ostettiin (tavalla tai toisella) pois yksityisiltä henkilöiltä ja yrityksiltä, ja ne lahjoitettiin Liittovaltiolle. Monet puistossa olevat historialliset rakennukset ovat perua noilta yksityisomistuksen ajoilta.

Tennessee ja Pohjois-Carolina rakensivat puiston halki kulkevan tien numero 441 (edelleen ainoa puiston läpi kulkeva ajoväylä). Kun tie lahjoitettiin Liitovaltiolle, Tennessee asetti ehdon, ettei sen käytöstä saisi milloinkaan kerätä maksuja. Tuosta syystä Great Smoky Mountains on yksi harvoista ilmaisista Yhdysvaltain kansallispuistoista.

Vaikka puisto perustettiin jo 1934, Presidentti Franklin D. Roovelt vihki sen virallisesti vasta 6 vuotta myöhemmin kansallispuistoksi.  Roosevelt piti puheensa Newfound Gap overlookille rakennetusta Rockefeller Memorialista ja paikka oli täyteen ammuttu väkeä. Meidän saapuessamme samalle lokaatiolle näin 78 vuotta myöhemmin, Memorialilla hippaloi Rooseveltin sijaan kolme tyyppiä valkoisissa hiippasadekaavuissaan. Ehkä mielikuvitukseni vain on liian värikäs, mutta näystä tuli mieleen KKK:n kokoontuminen. Sadekaavut olivat toki oikeutettuja, sillä taivas oli alkanut vihmoa märkää nestettä syövereistään ihan avokäsin. Tein kuitenkin henkisen muistiinpanon, etten koskaan hankkisi itselleni valkoista sadekaapua. Ihan vain väärinkäsitysten välttämiseksi.

Rockefeller Memorial ja Tatu Rooseveltin jalanjäjissä...
Ylhäällä vasemmassa reunasa voi juuri ja juuri hahmottaa yhden sadekaapuilijan.

"I'm the King of the monument!"

Tatulla oli pikkusen vähemmän kuuntelijoita, kuin Rooseveltilla 1940.

Maisemaa monumentilta.
Vuoret olivat nimensä veroiset.

Meidän syymme Newfound Gapin maisemalevennykselle pysähtymiseen oli seistä kahdessa osavaltiossa yhtä aikaa. Tennesseen ja Pohjois Carolinan raja kun kulkee juuri tuolla kohtaa. Ei sinänsä ettenkö olisi aiemminkin testannut seistä toinen jalka toisessa ja toinen toisessa osavaltiossa (tai jopa kahdessa eri maassa), mutta jotenkin siinä on aina jotain yhtä spesiaalia.

Mikäli olisimme ehtineet Cligmans Domen jälkeen muuttaa mielemme Appalakkien reitille lähtemisestä, olisimme voineet myös tässä kohtaa kääntää kelkkamme ja painella jäljellä olevat 3174 km Katahdin vuoren huipulle Maineen. Rockefeller Memorialin vieressä kulkevan polun varressa oli kyltti, joka paljasti kohti metsää johtavan kulkureitin AT:ksi.

Jos tarvit tehokasta laihdutuskuuria tai oikeutta mättää ruokaa mielin määrin ilman omantunnontuskia, Appalakkien reitti saattaa olla hyvä just sulle. Joku kalkulaationero on nimittäin laskeskellut, että reipas AT patikoija saisi vedellä 11 Big Macia päivässä ja kärsisi siltikin energiavajauksesta. Talking about burning calories... Jotensakin epäilen, että ne jotka ylipäätään pystyvät syömään 11 hampurilaista päivässä, eivät ole samat tyypit, jotka reitille päätyvät. Tosin on kuulemma normaalia, että reitillä patikoijille iskee pohjaton syömishimo, jolla käsittääkseni on jotain tekemistä suuren kulutusmäärän ja hieman vähäisemmän mukana roudattavan elintarvikemäärän kanssa. Kuin todisteena tuosta, AT patikoijien keskuudessa on traditio vedellä puoli gallonaa jätskiä reitin puolivälissä olevassa elintarvikeliikkeessä. Siinä touhussa ei kuulemma nokka 15 minuuttia pidempään tuhise. Luulin, että minä pidän jäätelöstä, mutta jään kyllä tuolle tahdille selkesäti kakkoseksi.

Ja taas mä pääsin AT kyltin kanssa poseeraamaan...

Toinen jalka Tennesseessä ja toinen Pohjois Carolinassa!

Usvakin voi olla kaunista...