Maanantai madness ja pedatun sängyn opetus.

Maanantai. Se on kotirouvillakin toisinaan kammottava päivä. Ei sinänsä. Yhtä hyvin se kammottava päivä voisi olla lauantai , koska viikonlopulla ei ole erityistä merkitystä. Meille mukulattomille kotirouville arkipäivä ei eroa millään muotoa viikonlopusta. Tai no minun tapauksessani eroaa siten, että viikonloppuna mies herää arkea aikaisemmin ja töiden sijaan lähtee tökkimään valkoista palloa reikään. Jos aamulla herään ja olen ihan pihalla, mikä päivä on (mitä tapahtuu useammin kuin tahtoisin myöntää), voin tehdä päätelmät herätyskellosta. Jos se soi ennen seitsemää, eikä torkkua paineta,  on viikonloppu.

Mutta takaisin maanantaihin. Siinä, ettei voi tehdä mitään, mistä kilahtaisi kolikoita kirstuun, on myös huonot puolensa. Aivoilla on liikaa aikaa ajatella. Ja kun niillä on liikaa aikaa ajatella, kaikki ajatukset eivät aina ole kauniita. Tänään tuli pitkästä aikaa sellanen tunne, etten tee mitään hyödyllistä elämälläni. Ja kun tuo ajatus aktivoituu, siitä seuraa väistämättä se, että tekisi mieli takoa pikkusen päätä seinään ihmetellessä, miksei aikoinaan opiskellut tutkintoa, jolla actually tekisi jotain.  Ja kun tuolle päälle sattuu, siitä pääsekin jo kivoja aasin siltoja pitkin suurin piirtein siihen, että maailman kaikki ongelmat ovat omaa vikaa. Totta kai, jos olisin nyt neuropsykologi, maailmassa ei olisi kasvihuoneilmiötä eikä nälänhätää, eikä eräs nimeltämainitsematon iso egoinen, pieni aivoinen henkilö koittaisi hallitsemattomilla möläytyksillään provosoida erästä nimeltämainitsematonta ydinkokeita tekevää maata sotaan. Yeah right...

Koitin karkoittaa moiset hyödyttömät ja mieltä saastuttavat ajatukset jynssäämällä vessanpöntön ja hinkuttamalla keittiökaappien kahvoja ihan liian turhan tunnollisesti. Suomessa tälläisen hetken iskiessä menisin vanhemmilleni ja joko raivolla perkaisin villiksi kasvaneen kasvillisuuden jostain päin tonttia tai rakentaisin jotain. Mikään ei rentouta niinkuin naulapyssyllä paukutteleminen tai oksasaksilla suhistelu. Kun näkee kättensä jäljen, tulee tunne, että on saanut jotain aikaan. Se jos mikä nollaa äärimmäisen tehokkaasti aikaansaamattomuuden tunteen.

Aikaansaamattomuusahdistuksen purkukeino A,
rakentaa rappusia kohti mäen huippua

Purkukeino B, ratsastaa katonharjalla peltihommissa

Purkukeino C, testilla tasapainoaistinsa toimivuutta
kattolaudoituksen merkeissä

Olin nähnyt aamukahvia hörppiessäni lärvikirjassa, kuinka jollain videolla eläkkeelle jäävä admiraali julisti puheessaan "If you wanna change the world, start off by making your bed." Logiikka  lauseen takana oli, että kun olet pedannut sänkysi, olet suorittanut päivän ensimmäisen tehtävän. Tuo saavutus antaa sinulle ylpeyden aihetta ja innostaa tarttumaan seuraavaan ja sitä seuraavaan tehtävään. Lopulta tuo yksi suoritus on muuttunut useaksi suoritetuksi tehtäväksi ja huomaat, kuinka pienet asiat elämässä todella merkitsevät jotain. Jos et pysty suorittaan pieniä tehtäviä, et tule koskaan pystymään suorittaa isompiakaan asioita. Jos sinulla on ollut huono päivä, ja illalla nukkumaan mennessä näet petaamasi sängyn, se antaa sinulle uskoa, että huominen on parempi päivä. Pidin logiikasta, pidän suorittamisesta. Mies vaikutti harvinaisen fiksulle yksilölle.

Siinä vaiheessa kun keittiönkaappien ovet ja kahvat oli kiillotettu ekopesuaineella, sohvatyynyt möyhitty, vessanmatto pesty ja kaupoista jossain välissä kotiin kulkeutuneet kaksi tsilljoonaa muovipussia taiteltu kauniisti kolmioiksi kaappiin, totesin, etten ollut tullut hullua hurskaammaksi. En vaikka kuinka olin suorittanut pienen tehtävän toisensä perään.  En ollut jynssäämiselläni saanut restonominpapereitani muuttumaan yhtään sen hyödyllisemmiksi tai keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Jumankauta, tulisi nyt mieleen edes joku uusi harrastus! Oli selvästi otettava järeämmät keinot käyttöön, eihän tässä autaisi kuin retail therapy. Tosin en ollut varma saisiko ruisjauhojen ostosta yhtä tyydyttävän tunteen kuin muusta shoppailusta. Ainoa kaupoilta tarvittava asia oli kaapista loppumaan päässeet ruisjauhot. Olin mennyt herättelemään juuren Ruususen unilta tsekkaamatta ensin onko minulla tarpeeksi aineita muuttaa se reissumiehiksi. Argh, jopa ruisleivän juuri tiesi, mitä siitä tulee isona.

Meitin siivousaine kehuu olevansa aromaterapeuttista ja mieltä nostattavaa.
Väittää voivansa oikeen to PICK-YOU-UP.  

Ei tällä ainakaan kukaan tenukeppi pääse yliannostusta ottamaan... 

Taitelluista muovipuisseista on moneksi.
Pientä tilataidetta...

Ihan vain kaiken varalta, kiersin jauhokaupoille kenkäkaupan kautta. Ahdistus laimeni huomattavasti siinä vaiheessa, kun löysi ne kengät, joita oli jo jonkin aikaa metsästänyt (ja joiden meille muuttamiseen mies oli näyttänyt vihreetä valoa, vaikka väittikin, että meille on adoptoitu jo ihan tarpeeksi kenkiä).  On se jännä, miten yksi pari kenkiä, voi tehdä elämästä paljon paremman. Ei muuta kuin jauhopussi kaupasta kainaloon ja kotia kohti. Illalla tuore ruisleipä kädessä hymyilytti jo paljon helpommin. Big bang theorykin palasi uudella tuotantokaudella kuvioihin. Nukkumaan mennessä pysähdyin makuuhuoneen oven suuhun katsomaan pedattua sänkyämme. Virnistin. Ehkä tällä elämällään ehtii myöhemmin tekemään jotain hyödyllistä.

Ja eikun syömään!

Pöksyt märkänä ja tukka sekasin, sellainen se oli viime lauantai...

Tatu on 4 vuotta koittanut houkutella minua Dallasin Six Flags-huvipuistoon. Ei kovin pitkä aika, ainakaan, jos vertaa, että tyyppi sai houkutella minua 14 vuotta parisuhteeseen. Ongelma ei ole siinä, ettenkö pitäisi huvipuistoista (kuten ei ollut siinäkään ettenkö olisi pitänyt Tatusta...). Pidänhän minä! Mutta kylläkin vain niistä, joissa on kivoja, vain hippasen vatsanpohjasta ottavia laitteita, jotka antavat sinulle tunteen, kuin olisit yliluonnollinen olento lennellessäni ja kieppuessasi ilmassa. En välitä elämää uhmaavista vempeleistä, joissa saa olla naama valkoisena, turaukset housuissa rukoillen, että meno loppuisi jo. Siitä päätellen, mitä olin Six Flagsin ohi ajaessamme nähnyt, Dallasin mesta oli sikissyt täyteen toinen toistaan suurempia veret naamalta ja hengen keuhkoista vieviä hurjimuksia. After all, everything has to be bigger in Texas.

Noh, hieno periaate olla menemättä isoja pelottavia laitteita täynnä olevaan puistoon, mutta heikompi toteutus. Olin kuin poliitikko reppanat. Heti kun kuvaan astui erikoistarjous, söin sanani. En ollut vain menossa kerta käynnille Six Flagsiin vaan ostin suoraa päätä kausikortin, vieläpä puolelle toista kaudelle! Mihin narikkaan oikein jätin aivoni? Tiedä häntä, mutta samasta narikasta sai vastineeksi kausien 2017-2018 Six Flags kausikortin, ilmaisen parkin käyntikerroille, kausarin Hurricane Harborin vesipuistoon ja pari vapaalippua kavereille. Hinta oli päätähuimaava $66. Normi päivälippu portilta ostettaessa olisi ollut $77 + $25 parkki. En tajua millä matikalla näitä tarjouslippuja täällä hinnoitellaan, kun kausikortti tulee edullisemmaksi kuin kertakäynti... Noh, ehkä vain osuin oikeaan aikaan Labor day Flash saleen. Alennusta kausarissa oli nimittäin vaivaiset $200. Kerrankin aleprosentit kohdillaan. Ei ehkä ihme, etten nykyisin suostu enää ostamaan mitään normaalihintaan. Olen tottunut liian hyviin alennuksiin. Ja by the way 20% ei ole vielä alennus. Tavara on alennuksessa vasta, jos siinä on vähintään -40% alelappu!

Huristelimme ensimmäistä kertaa huvipuistoon viime lauantaina. Olimme sopineet sinne tärskyt tuttavaperheen kanssa. Ehdimme paikalle ennen heitä, joskin se olisi ollut merkityksellisempää, jos kyseessä olisi ollut Amazing Race. Päätimme heitä odotellessamme käydä tsekkaamaan jonkun laitteen. Kävelimme ohi El Sombreron, joka näytti jopa minulle liian nysveröltä laitteelta. Joskin siinä olisi ollut nostalgista arvoa, olihan härveli ollut puistossa jo vuodesta 1965. Puisto avattiin kuitenkin vain 4 vuotta aiemmin, vuonna 1961, jolloin kuumia aiheita olivat Sikojenlahden maihinnousu ja ensimmäisen Amerikkalaisen lähettäminen avaruuteen. Ehkäpä ensikerralla lähden historiallisen mexicolaishatun kyytiin, enkä dissaa toista laimeutensa takia. Vempele on kuitenkin nähnyt reippaasti paljon enemmän elämää kuin minä.

Kun El Sombrero ei kerran kelvannut, päädyimme La Viboran jonoon. Kuten huomaatte, tässä puistossa espanjan osaaminen ei ole pahitteeksi. La Viborassa tuntui kuitenkin olevan jonkinasteinen La Vika tai La typerä kuljettaja, sillä jono ei edennyt. Ketään ei päästetty laitteeseen eikä laitteesta tullut väkeä ulos. Lähdimme pois jonosta tuhlaamasta elämäämme. Astelimme kohti tukkijoen espanjalaisesti nimettyä serkkua. Noh tämä serkku oli ilmeisesti pakannut kimpunsa ja kampsunsa ja lähtenyt jo syyslomille, sillä portit olivat kiinni ja laitteesta päästetty vesi pois. Päivän alku tuntui menevän "putkeen". Ei muuta kun eteenpäin, sanoi... no mikä ikinä onkaan mummon lumessa vastakohta. Nuori neito helteessä? Kuin huomamaatta päädyimme tallustelemaan New Texas Giant vuoristoradalle.  

Luonnollisesti tämä vempele kuului listassani kategoriaan "En todellakaan ole menossa". En ennen kuin joku on luvannut minulle tarpeeksi suuren summan rahaa, jotta en voi vastustaa kiusausta. Vaihtooehtoisesti 15 paria kenkiä kävisi myös houkuttimeksi. Jälleen kerran hieno periaate, mutta... Aurinko paistoi, taivas vaikutti niin kamalan siniselle, väkeä ei ollut liiaksi ympärillä (kuten Disneyssä), olin hyvällä tuulella ja jotenkin oli helppo todeta itselleen, että jos on hypännyt ulos lentokoneen ovesta tuntemattomaan tyyppiin sidottuna (mitä myös Tandem laskuvarjohypyksikin kutsutaan) niin pystyy kyllä tähänkin. Niinpä huomasin astuvani vaunuun, istuvani alas ja napsauttavani turvavyöni kiinni. Se oli menoa nyt!

Tiesittekö, että hybridit eivät ole muodissa vain autoissa, myös vuoristoradat seuraavat trendejä. New Texas Giant hybridivuoristoradassa on yhdistelty klassisia puurakenteita ja viimeisen mallin mukaisia high-tech teräskiskoja (okei, nyt kuulostan jo ihan tv-shopin myyjältä). Kun laite aukesi 1990, se oli maailman korkein puinen vuoristorata. Kuten jankutettu, kaiken on oltava Texasissa aina suurempaa. Aika kuitenkin jättää jälkensä, sen tietää  jokainen peiliin tasaisesti vuosikymmenien välein vilkaissut ihminen. 20-vuotissynttäreiden kunniaksi Texas Giant sai $10 miljoonan face liftin, joka kesti 1,5 vuotta.  Kyllä sillä summalla pitäisikin jo näyttää nätiltä. Laitteen auetessa nimen eteen lisättiin sana NEW. Herra paratkoon, jos joku sekoittaisi sen muuten vanhaan täysin puiseen Texas Giantiin. Tosin turha naureskella. Tampereen yliopisto käytti ihan samaa logiikka, kun Tampereen yliopiston uudeksi nimeksi tuli Tampereen Uusi Yliopisto. Luit oikein, aina ei oikein järki päätä pakota.

New Texas Giant ei ole mikään hidas vempele. Maximinopeus tällä monsterilla on vaatimattomat 104 km tunnissa. Ei siis ehkä välttämättä kannata nähdä hirveästi vaivaa laittaa hiuksia puistopäiväksi, koska tämän veivauksen jälkeen ne ovat kuitenkin sekaisin. Tuossa vauhdissa ehtii myös mukavasti poskilihakset tuulessa venyä ja piilarit kostua. Eikä ikävä kyllä ihan hetkeen pääse pakoonkaan. Riemuralli kestää 3 minuuttia 25 sekuntia.  Pitkä aika olla pakokauhuisena, jos sille päälle sattuu.

Onneksi en ollut pakokauhuinen, mutta sanotaanko, että se ensimmäinen 46 metrin pudotus 79 asteen kulmassa, oli aikalailla jotain, mitä olisi voinut jättää tekemättä. Sitä seuranneet käänteet 115 asteen kulmassa eivät välttämättä nekään olleet niitä maailman rentouttavimpia. Suurin ongelma itselleni oli kuitenkin kiukkuileva alaselkäni eikä päässä vellova pelko. Penkissä jäi liikaa tyhjää tilaa pepun ja alaselän alueelle, joten laitteen kurveissa selkä ei ollut kunnolla tuettuna. Olisi tarvinnut tajuta ottaa tyyny mukaan täyttämään tyhjiötä, niin tai joku iso pilailu peppu, joka olisi täyttänyt penkin kunnolla. Se ei todellakaan ollut pienipyllyisten laite :P

Luin huvipuiston sivuilta laitteen arvosteluita ja kävin katsomassa Youtube videon ajelusta. Ei siis olisi itse tarvinnut mennä kyytiin saadakseen pienen sydänpysähdyksen. 120cm pitkän (minimipituus, jotta laitteeseen pääsee) poitsun äiti kehui , kuinka hänen 5-vuotias poikansa rakasti laitetta niin paljon, että huristeli sillä 3 kertaa putkeen. Jäin äimän käkenä tuijottamaan tekstiä. Oliko poika niin kauhusta halvaantunut, ettei pystynyt lähtemään laitteesta, vaan jäi suu auki tuijottamaan suoraan eteensä, minkä äiti oli tulkinnut haluksi mennä uudestaan? Vai ovatko nykyvekarat vain yksinkertaisesti näin hurjapäisiä? Mietinpä vaan. mitä näistä nykyajan superuskaliasita natiaisista oikein isoina tulee. Riittääkö mikään hurjastelu maailmassa enää tyydyttämään heidän adrenaliinihimoaan?

Portilla matkalla tuntemattomaan... Testi-tuoli jää juuri kuvan ulkopuolelle.

Tässä olisi sitten ensimmäinen mäkeni tässä puistossa.
46 metrin pudotus 79 asten kulmassa...

TOP 10 roller coaster in the world.

Vaunun keula ainakin oli hyvin Texasilainen

Ainainen kysymys kuuluu, ovatko nämä hurjat härvelit turvallisia? No ainakin niin sitä itselleen uskottelee. 2013 nainen kuitenkin putosi New Texas Giantista 22 metriä ja kuoli. Luonnollisesti seurasi oikeusjuttuvyhti, amerikkalaiseen tyyliin. Kuolleen perhe haastoi puiston, puisto haastoi vaunun valmistajan ja vaunun valmistaja puiston. Vaunun  valmistaja oli toimittanut puistolle testi-istuimen, jotta asiakkaat voisivat ennen kyytiin nousemista testata, sopiiko juuri heidän vartalotyyppinsä laitteeseen. Huvipuisto oli tehnyt, mitä jokainen ihmiset hyvin tunteva olisi tehnyt, laittanut tuolin varastoon. Kuinka moni vaivautuu sovittamaan pyllyään penkkiin, ennen laitteeseen menoa?  Jos tuoli olisi ollut esillä, olisiko kuolemaansa pudonnut isokokoinen nainen muka todella käynyt siinä testaamassa, soveltuuko hänen boticellikroppansa laitteeseen? Melko todennäköisesti ei. Samaan tulokseen hänen olisi kuitenkin kaiken järjen mukaan pitänyt päätyä siinä vaiheessa, kun istui vaunuun. Silti hän päätti jatkaa eteenpäin.

En lähde sen enempää tätä tragediaa penkomaan. Mainitsen vain, että syliin laskeutuva turvakaide oli edelleen alhaalla kun laite lopulta tuli takaisin lastauslaiturille. Laitteen edessä on nyt testi-istuin, mitä itseasiassa ihmettelin jonoon mennessämme (viisastuin vasta jälkikäteen sen vempaimen merkityksestä). Ja ei, mieleeni ei todellakaan juolahtanut istua ja testata sopiiko tuoli selälleni. Mitä laitteiden turvallisuuteen tulee, The internationla associasion of amusement parks & attractionsin arvion mukaan mahdollisuus kuolla vastaavanlaisessa laitteessa on yksi 750 miljoonasta. En ole koskaan voittanut lotossa. Niinpä vastaukseksi kysymykseen tunnenko oloni laitteissa turvalliseksi, totean, you do the math.

Kun ensimmäisestä "Tähän en ainakaan tule"-laitteesta oli selvitty, saattoi hyvin mennä toiseen. Titanissa ensimmäinen pudotus oli mukavat 77,7 m. Tuo on puolet näsinneulan korkeudesta! Siinä 137km/h vauhdin hurmassa pääsi kokemaan 4,5G:n voimat. Esimmäisessä nousussa tuntui, kuin olisi ollut lähdössä kuulennolle. Horisontissa näkyi vain sinistä taivasta. Laite oli sen verran koukuttava, että menimme suoraa päätä uudelle kierrokselle. Herran jestas minähän olin nyt kuin se 120cm pikkupoika, jota hetki sitten päivittelin. Paitsi noh, en ole 120cm, enkä enää 5v. Olisin kuitenkin voinut painella laitteeseen vielä kolmannen kerran putkeen (ei ollut jonoja), mutta Tatu oli tuossa vaiheessa sitä mieltä, että hänen edellis iltana nauttimansa lätkäliigan mestaruusoluet saattoivat vähän koputella vatsanpohjassa vastalauseitaan.

Löysimme tuttavapariskuntamme Tarun ja Juuson Bugs Bunny Boomtownista (lapsiperheille soveltuva osa puistoa, jossa pikku hurjastelijoille soveltuvia laitteita, tyyliin possujuna), rakennuksen luota, jonka kyljessä komeili teksti Lost Parents eli eksyneet vanhemmat. Kyseessä oli kylläkin täysi sattuma. Rakennus oli suoraan avaruusraketti-laitteen vieressä, jossa heidän 3-vuotiaansa parhaillaan iso hymy naamallaan hurjasteli. Vähän kyllä jäi vaivamaan, etten koskaan käynyt kurkistamassa, montako eksynyttä vanhempaa sisällä odotteli. Hymyn moinen teksti ainakin sai huulille.

Montakohan vanhempaa oli hukassa?

Suuntasimme seuraavaksi kohti Gotham cityä. En ole koskaan ollut Batman fani, lienenkö nähnyt edes yhtään leffaa, mutta tässä osassa puistoa oli monta hauskalta näyttävää laitetta. Luonnollisesti ne kaikki kuuluivat kategorian "puiston hurjimmat laitteet" alle. Tuon toki hiffasin vasta myöhemmin, kun tarkemmin tsekkasin puiston karttaa. Se siitä kuvitelmastani, etten pidä hurjista laitteista. Luulisi sitä jo tähän ikään mennessä tuntevan itsensä, mutta näköjään ei. Gotham Cityssä sijainnut Joker oli tämän kauden uutuus. Siinä tuli veivatuksi suuntaan sun toiseen kuin pullataikina. Sen vieressä sijainnut Riddler oli kuitenkin se, josta nautin eniten. Se oli kuin pehmeä jättikokoinen keinu, joka heiluu tuulessa. Joskin tämä tuuli puhalsi 113km/h. Laite ei tuntunut lainkaan pahalle, ei ennen kuin se alkoi heilahdella yli 90 asteen kulman. Tuon maagisen asteluvun jälkeen saattoi välillä aistia hassun tunteen vastsassa. Laitteesta poistuessamme tuli ensimmäisen kerran sellainen tunne, että joutui hetken miettimään, oliko vähän huono-olo. Toki se, että ulkona oli +36c, mukava ilma ulkoilulle, emmekä olleet juurikaan muistaneet nestetankkausta, saattoi aivan yhtä hyvin olla syy heikotukseen kuin heilumisemme.

Tervetuloa Jokeriin!

Vaunuissa ollaan välillä ylösalaisin ja pyöritään ympäri,
kuten näkyy...

Riddlerin heiluri vauhdissa,
eikun kädet ilmaan!

Oli jo niin kuuma, ettei tehnyt mieli juoda vettä. Jääkylmä Coca-cola sai kylläkin kuolan valumaan. Kävelimme juomakojulle ja jatkoimme aiemmin aloittamaamme linjaa antautumalla huvipuiston lisämyynninkerryttämisprojekteille. Ostimme muovisen, huvipuiston logolla varustetun kannellisen "mukin", jossa oli uskomattoman ergonomisesti muotoiltu kantokahva. Muki oli kaikkea muuta kuin edullinen, $16! Hinta kuitenkin sisälsi rajoittamattoman määrän uudellen täyttöjä, kaikilla puiston kioskeilla. Lisäksi joka kerta kun tulevaisuudessa roudaa mukin mennessään puistoon, hinta on joko $0,99/täyttökerta tai $6 rajoittamaton määrä täyttämisiä. Päässäsi pyörii nyt kysymys, että kuinka paljon sitä voi muka juoda yhden huvipuistopäivän aikana? Me tyhjensimme ensimmäisen puolen tunnin aikana 3 mukillista ja koko päivän aikana 7. Sanoisin, että kiskoimme juomaa koko rahan edestä.

Tässä olis meidän juomamuki.
Pilli on takana piilossa. 

Punaisesta mukistamme ryystäen suuntasimme kohti lounaspaikkaa. Olimme kausikorttien yhteydessä ostaneet myös kausikortit ruokailuihin. How american and very unlike me is that!? Huvi kustansi $40/hlö, mutta saamme joka kerta puistossa käydessämme ilmaisen lounaan (pitkä lista paikkoja, mistä voi valita) sekä snackin. Snack kategoria on suhteellisen laaja, nachoista, jätskin ja keksien kautta pirtelöihin. Perus lounas maksoi n.$13 ja snackit about $ 7, joten jo kahdella käyntikerralla olemme omillamme.

En kerro lounaastamme yksityiskohtaisemmin, sillä en halua verenpaineeni kohoavan. Sanotaan nyt vain, että jollain esimiehellä oli jäänyt ihan Vihtoristi henkilökunnan perehdytys kesken. Saimme seistä jonossa 1,5h. Parhaimmillaan yhdellä kassalla oli 4 ihmistä miettimässä, miten yksinkertainen hampurilaisateria lyödään kassaan. Pahimmillaan kassoja oli vain 1 auki, kun osa lähti ilmeisesti tauoilleen. Eräs kassapoika, joka näytti olevan ihan käsi työssään, käsitteli yhden miehen tilausta 20 minuuttia. KYLLÄ! Otin aikaa, ihan vain asiakaspalautetta varten (jota en sitten tosin ikinä lähettänyt). No miksi jäimme mokomaan jonoon, kun ei muualla ollut samanlaista härdelliä? Suomalainen Sisu perkele se oli taas syynä. Jonot olivat ovesta ulos asti kun liityimme joukon jatkoksi. Jono kuitenkin eteni aluksi ihan hyvää vauhtia (varmaan porukka, joka kyllästyi odottamaan lähti tasaisin väliajoin pois jonosta, joten se eteni). Siinä vaiheessa kun se alkoi jumittaan, olimme olleet jo puoli tuntia jonossa. Ei kiinnostanut tuossa vaiheessa jättää leikkiä kesken, koska olimme tuhlanneet jo hyvän aikaa pönöttämiseen. Jälkikäteen ajateltuna, olisi ollut paljon järkevämpää tunkea sisu takataskuun ja lähteä lätkimään. Mutta se onkin jälkiviisautta. Tietty elin otsassa, maha huutaen odotimme ja odotimme ja savu nousi korvistani. Vannon ettei ollut kaukana, etten hypännyt itse tiskin taakse ja alkanut purkaa jonoja.  Kassojen käytäminen ei ole ydinfysiikkaa, ja olen jumalattoman tehokas purkamaan kassajonoja. Nimimerkillä kokemusta sesonkiluonteiselta matkailualalta.

Joku meni sentään ruokailuidenkin kanssa putkeen.
Snackiksi otetut pirtelöt tulivat nopeasti
ja saivat sokeriähkyällötyksen vauhdilla aikaan.

Loppupäivän kiertelimme porukalla lepposemmissa laitteissa, joihin pienemmätkin seurueestamme pääsivät tulemaan. Yhdessä vaiheessa keksimme mennä Särkännimen Koskiseikkailua muistuttavaan  laitteeseen. Menimme Tarun kanssa ensin, jättäen miehet huolehtimana tavaroista. Odotimme kyllä kastuvamme, mutta emme ehkä ajatelleet, että olisi ollut ihan sama kuin olisimme vain kävelleent suoraan suihkuun. Taru oli oli kuin uitettu koira ja itselläni oli tunne, että olisin laskenut alleni. Sanotaanko näin teille muille vinkiksi, että farkkushortsit pystyvät imemään itseensä kivan määrän vettä tehokkaammin kuin pikkunorsuja sisältävä Soft Embo, eivätkä ne kuiva sitä vauhtia, kuin toivoisit. Luonnollisesti, koska tunsin oloni märissä shortseissa mahdollisimman epämukavaksi (ja oli pakottava tunne vääntää alushoususta pihalle ainakin litra vettä), kuvittelin vainoharhaisesti, että porukka tuijotti märkiä housujani. Huomasin tokaisevani itselleni Get over it! Puisto oli täynnä väkeä märissä vaatteissa. Tuskin kukaan ajatteli, että kaikille oli kollektiivisesti ilmaantunut pidättelyvaikeuksia samana päivänä.  Jäimme Tarun ja lasten kanssa tuijottelemaan lammessa killuneita kilpikonnia, kun miehet suuntasivat kastumaan. Koska kohtalolla on toisinaan harvinaisen kieroutunut huumorintaju, luonnollisesti Tatun ja Juuso palasivat lähes kuivina. So unfair...

Päivä kääntyi iltaan nopeammin, kuin olisi tarvinnut. Kausikortissa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei jää harmittamaan ne laitteet, joissa ei sillä kertaa ehdi käydä. There's always a next time. Voin kuitenkin kertoa, että vastoin aviomieheni kuvitelmia, en tule käymään kaikissa puiston laitteissa ennen kausikorttimme umpeutumista. Hän elää edelleen harhaluulossa, että olisn esimerkiksi tulossa keinuihin. Särkänniemen keinut ovat ihan kiva juttu, mutta täällä Teksasissa ne nousevat 123 metrin korkeuteen. Tuo on lähes sama korkeus, millä näsinneulan ravintola sijaitsee. Minun puolestani tuo Texas skyscreamer saa pärjätä ihan ilman minun visiittiäni. Jos kuitenkin vuoden päästä bongaatte täältä kuvan minusta kyseisessä laitteessa, tiedätte menettäneeni järkeni.

Home sweet home

Kuukausia on vierähtänyt viime kirjoituksesta, Suomessa vietetty säätö"kesä" on viimein ohi ja minut jopa päästetty Jenkkilän rajalla takaisin maahan. Kaikki hyvin siis Sansun valtakunnassa.

Suomeen karatessani, jäi Hill countryn tettareissuturinat täällä blogissa vähän kesken. Rehellisyyden nimissä koitin vääntää sitä tarinaa loppuun suomeen laskeuduttuani. Onhan aina hurjan hyvä ajatus alkaa kirjottaan, kun on juuri istunut 11 tuntia lentokoneessa ilman kunnon unta. Silloin tulee sitä todella luovaa tekstiä, kun tuntuu, että aivot rullaa paikallaan ja on vaikeuksia muistaa edes omaa nimeään. Lisäksi Helsinki-Tampere moottoritie siinä mahtavan tervetulleeksi toivottavassa haarmaassa sadesumussa ei varsinaisesti ollut mikään scenic route, joten kahden miljoonan kuusen ja jumalattoman määrään hirviaitaa tuijottamisen sijaan koitin saada bussissakin vielä jotain tekstiä aikaiseksi. Mutta lähes turhaan. Sain naputeltua epämääräisesti jonkin verran aamuyöllä teltta-alueella kohtaamistani peuroista ja aamun showsta nimeltä kännykänkuuluvuusalueenetsintä ja sitten jo oltiinkin Tampereella.

Ja sitten se iski, järkyttävä kesäkiire, josta ensimmäisen helpotuksen huokauksen sai vasta kun istui lentokoneessa paluumatkalla takasin Dallasiin. Niinpä nyt totean, että ehkä ihan suosiolla jätetään tyngäksi tuo Hill countryn stoori. Se tapahtui memorial dayna ja nyt ehti jo labor daykin mennä, eli season is over, joten eiköhän anneta menneiden olla. Se stoori jäi yhtä tyngäksi kuin mun pool season meidän Country clubilla. Ehdin olla alotus- ja päätöskemuissa :D

Olihan Suomessa ihanaa poiketa, en sitä kiellä, mutta kyllä se työstä kävi. Ihan vaan näin vinkkinä, en suosittele kenellekään järjestämään häitä ja tyhjentämään omaa asuntoa yhtä aikaa. Ja vielä niin että deadline on kuta kuinkin molemmissa sama. Vaikket olisi Bridezilla, välittäisi teemaväreistä, stressaisi koristeluista tai edes suunnittelisi mitään erityistä (puhumattakaan siitä, JOS suunnittelisit kyyhkysten muodostelmalentoa kirkosta lähdettäessä ja juhlatilaa teemalla salainen puutarha, jossa aidot eläimet siintyvät), niin silti se hurlumhein järkkääminen vie yllättävän paljon aikaa. Hommaa ei myöskään helpota se, että asunto, jossa kuvittelit olevan vain "jonkin verran tavaraa" onkin lopulta aika täynnä. Ei sinänsä, että huonekaluja (tai neliöitä) paljoa olisi, mutta ne laatikot ja kaapit olivat kyllä 8 vuodessa syöneet sellaista tavaraa, jota en myönnä sinne ikinä laittaneeni. Tuohon kun vielä lisää, että kalenteri näytti kuin paremmankin myyntimiehen bisnestapaamislistalta aikatauluineen (kyllä! Kolme eri ihmistä voi hyvin sopia tapaavansa samana päivänä peräkanaa, ihan vaan ajankäytön tehostamiseksi), ei tällä Suomen reissulla paljon vapaa-ajan ongelmia ollut.

No niin jospa sitä vähän siirreltäisiin muuttotavaroita...

öö... kenen nämä kaikki vaatteet ovat? Ai mitä!?
Puolet on vielä vaatekaapissa... Oh my...

Reipas muuttoapulainen :D

Ai oliko uuvuttava loma? No miltä näyttää... Molemmat ihan piipussa elokuun alussa...

Todisteaineistoa, että kyllä sitä suomessakin näkyin sinistä taivasta ainakin yhtenä päivänä :D

Kesä oli täynnä kaikkea kivaa. Oli häitä, polttareita, rehersal piknik, ristiäisiä, synttäreitä, ensimmäinen suomen road trip ja rakkaiden ihmisten kanssa hengailua. Mutta oli se silti ihana tunne istua Helsinki-Vantaalla koneeseen, huokaista helpotuksesta ja todeta olevansa matkalla kotiin. Ja tässä kohtaa aika monella saattaa särähtää käyttämäni termi korvaan. Koti, kutsunko Dallasia todella kodikseni. Vastaus on ehkä hieman hämmentävä KYLLÄ.

Viime syksynä tänne tullessani selostin Brookhavenissa (se country clubi, jossa olemme jäseniä) tutuille, että "next summer when I fly home I need to empty my apartment." He tarttuivat heti tuohon koti-sanaan. Kutsuinko Suomea vielä kodikseni, vaikka asuin täällä. Tuolloin automaattinen vastaus oli, että todellakin. Puoli vuotta myöhemmin lähtiessäni Suomeen, jotain oli muuttunut. Astuessani omaan asuntooni Tampereella, se ei jotenkin enää täyttänyt merkitystä koti. Se oli vain asunto, jonka olin vuokraamassa eteenpäin.

Okei, myönnetään. Ehkä siinä kohtaa, kun olin saanut monen tunnin loppusiivouksen tehtyä ja viimeisen kerran astelin ovesta ulos, meinasi tulla haikea fiilis. Se tosin saattoi myös johtua siitä, että kello oli kymmenen illalla, olin nälkäinen, väsynyt ja pesuaine huuruissa (Tyhjentäessäni asuntoani löysin muuten 2 korillista eri kodinpuhdistusaineita...Olen ihan varma, etteivät ne kaikki voineet olla minun. Joskin yhden pullon tunnistin sellaiseksi, jonka sain Jyväskylän opiskelija-asuntosäätiöltä muuttaessani siellä ensimmäiseen soluasuntooni. Vuosi oli 2003. Tavaran parasta ennen päiväys taisi olla jo mennyt).

Kun saavuin viime viikolla Dallasin, sain vahvistuksen aavistuksilleni. Tämä todellakin on nykyisin se, mitä kutsun kodiksi. Oli tuttu maahantuloaula, tuttu mies kentällä vastassa kukkakimpun kanssa (enkä nyt puhu tullimiehestä), ja ihana aurinko paistamassa sinisellä taivaalla. Jopa kiroamani Highwayt tuntuivat ihanan kotoisille ja asuntomme oven avatessa siivottu (luit OIKEIN!) kämppä toivotti tervetulleeksi. Ennen kaikkea kuitenkin se tunne, joka minut valtasi, kun seuraavana aamuna avasin parvekkeen oven, astuin aurinkoon ja istuin ihailemaan palmuja kahvikuppi kädessäni, vahvisti kaiken. Tuli se "I have arrived" moment. Olin todellakin kotona.

Viimeinkin takaisin "olohuoneessani". I had missed you!

Tälläsen kanssa sitä tultiin kentälle vastaan! Muille ei ehkä aukea, mutta muutamalla
tän kimpun kukkasella on meidän kahden sisäpiirissä oma merkityksensä :)  

Mutta ei kannata huolestua. Vaikka Dallas onkin kotini, toin mukanani kirjallisuutta, jotta en vain vahingossakaan unohtaisi, miten olla suomalainen. Nämä ulkomaalaisille kirjoitetut kulttuurishokkioppaat toimivat aina. Ja niitä lukiessani huomaan, että olen todellakin pohjimmiltani todella pinttynyt suomalainen, vaikka kuinka muuta koittaisin välillä väittää. Niin ja äiskä muisti hankkia joululahjat ajoissa ja ryösti Finlaysonin kaupan ja tunki tavarat mukaani. Kiitos hänen, meillä on nyt Kesäkuu sarjan liinaa, patalappuja, patakinnas, kassi... Eikä sovi unohtaa myöskään kortteja, jotka muistuttavat siitä rapakon takana vanhalla mantereella sijaitsevasta maasta. On ihana koivumetsä, jollaista ei täällä näe (eikä todellisuudesa ihan joka päivä enää suomessakaan...) sekä Jääkaapin oveeen päätynyt vanha kunnon retrokortti Tampereesta, sama, joka on julkaistu matkailujulisteena 1955 houkuttelemaan vierailijoita Tampereelle.

Siinä sitä on meitsin lukemisto kohdillaan.

Kaikkea pientä ja kaunista...