Home sweet home

Kuukausia on vierähtänyt viime kirjoituksesta, Suomessa vietetty säätö"kesä" on viimein ohi ja minut jopa päästetty Jenkkilän rajalla takaisin maahan. Kaikki hyvin siis Sansun valtakunnassa.

Suomeen karatessani, jäi Hill countryn tettareissuturinat täällä blogissa vähän kesken. Rehellisyyden nimissä koitin vääntää sitä tarinaa loppuun suomeen laskeuduttuani. Onhan aina hurjan hyvä ajatus alkaa kirjottaan, kun on juuri istunut 11 tuntia lentokoneessa ilman kunnon unta. Silloin tulee sitä todella luovaa tekstiä, kun tuntuu, että aivot rullaa paikallaan ja on vaikeuksia muistaa edes omaa nimeään. Lisäksi Helsinki-Tampere moottoritie siinä mahtavan tervetulleeksi toivottavassa haarmaassa sadesumussa ei varsinaisesti ollut mikään scenic route, joten kahden miljoonan kuusen ja jumalattoman määrään hirviaitaa tuijottamisen sijaan koitin saada bussissakin vielä jotain tekstiä aikaiseksi. Mutta lähes turhaan. Sain naputeltua epämääräisesti jonkin verran aamuyöllä teltta-alueella kohtaamistani peuroista ja aamun showsta nimeltä kännykänkuuluvuusalueenetsintä ja sitten jo oltiinkin Tampereella.

Ja sitten se iski, järkyttävä kesäkiire, josta ensimmäisen helpotuksen huokauksen sai vasta kun istui lentokoneessa paluumatkalla takasin Dallasiin. Niinpä nyt totean, että ehkä ihan suosiolla jätetään tyngäksi tuo Hill countryn stoori. Se tapahtui memorial dayna ja nyt ehti jo labor daykin mennä, eli season is over, joten eiköhän anneta menneiden olla. Se stoori jäi yhtä tyngäksi kuin mun pool season meidän Country clubilla. Ehdin olla alotus- ja päätöskemuissa :D

Olihan Suomessa ihanaa poiketa, en sitä kiellä, mutta kyllä se työstä kävi. Ihan vaan näin vinkkinä, en suosittele kenellekään järjestämään häitä ja tyhjentämään omaa asuntoa yhtä aikaa. Ja vielä niin että deadline on kuta kuinkin molemmissa sama. Vaikket olisi Bridezilla, välittäisi teemaväreistä, stressaisi koristeluista tai edes suunnittelisi mitään erityistä (puhumattakaan siitä, JOS suunnittelisit kyyhkysten muodostelmalentoa kirkosta lähdettäessä ja juhlatilaa teemalla salainen puutarha, jossa aidot eläimet siintyvät), niin silti se hurlumhein järkkääminen vie yllättävän paljon aikaa. Hommaa ei myöskään helpota se, että asunto, jossa kuvittelit olevan vain "jonkin verran tavaraa" onkin lopulta aika täynnä. Ei sinänsä, että huonekaluja (tai neliöitä) paljoa olisi, mutta ne laatikot ja kaapit olivat kyllä 8 vuodessa syöneet sellaista tavaraa, jota en myönnä sinne ikinä laittaneeni. Tuohon kun vielä lisää, että kalenteri näytti kuin paremmankin myyntimiehen bisnestapaamislistalta aikatauluineen (kyllä! Kolme eri ihmistä voi hyvin sopia tapaavansa samana päivänä peräkanaa, ihan vaan ajankäytön tehostamiseksi), ei tällä Suomen reissulla paljon vapaa-ajan ongelmia ollut.

No niin jospa sitä vähän siirreltäisiin muuttotavaroita...

öö... kenen nämä kaikki vaatteet ovat? Ai mitä!?
Puolet on vielä vaatekaapissa... Oh my...

Reipas muuttoapulainen :D

Ai oliko uuvuttava loma? No miltä näyttää... Molemmat ihan piipussa elokuun alussa...

Todisteaineistoa, että kyllä sitä suomessakin näkyin sinistä taivasta ainakin yhtenä päivänä :D

Kesä oli täynnä kaikkea kivaa. Oli häitä, polttareita, rehersal piknik, ristiäisiä, synttäreitä, ensimmäinen suomen road trip ja rakkaiden ihmisten kanssa hengailua. Mutta oli se silti ihana tunne istua Helsinki-Vantaalla koneeseen, huokaista helpotuksesta ja todeta olevansa matkalla kotiin. Ja tässä kohtaa aika monella saattaa särähtää käyttämäni termi korvaan. Koti, kutsunko Dallasia todella kodikseni. Vastaus on ehkä hieman hämmentävä KYLLÄ.

Viime syksynä tänne tullessani selostin Brookhavenissa (se country clubi, jossa olemme jäseniä) tutuille, että "next summer when I fly home I need to empty my apartment." He tarttuivat heti tuohon koti-sanaan. Kutsuinko Suomea vielä kodikseni, vaikka asuin täällä. Tuolloin automaattinen vastaus oli, että todellakin. Puoli vuotta myöhemmin lähtiessäni Suomeen, jotain oli muuttunut. Astuessani omaan asuntooni Tampereella, se ei jotenkin enää täyttänyt merkitystä koti. Se oli vain asunto, jonka olin vuokraamassa eteenpäin.

Okei, myönnetään. Ehkä siinä kohtaa, kun olin saanut monen tunnin loppusiivouksen tehtyä ja viimeisen kerran astelin ovesta ulos, meinasi tulla haikea fiilis. Se tosin saattoi myös johtua siitä, että kello oli kymmenen illalla, olin nälkäinen, väsynyt ja pesuaine huuruissa (Tyhjentäessäni asuntoani löysin muuten 2 korillista eri kodinpuhdistusaineita...Olen ihan varma, etteivät ne kaikki voineet olla minun. Joskin yhden pullon tunnistin sellaiseksi, jonka sain Jyväskylän opiskelija-asuntosäätiöltä muuttaessani siellä ensimmäiseen soluasuntooni. Vuosi oli 2003. Tavaran parasta ennen päiväys taisi olla jo mennyt).

Kun saavuin viime viikolla Dallasin, sain vahvistuksen aavistuksilleni. Tämä todellakin on nykyisin se, mitä kutsun kodiksi. Oli tuttu maahantuloaula, tuttu mies kentällä vastassa kukkakimpun kanssa (enkä nyt puhu tullimiehestä), ja ihana aurinko paistamassa sinisellä taivaalla. Jopa kiroamani Highwayt tuntuivat ihanan kotoisille ja asuntomme oven avatessa siivottu (luit OIKEIN!) kämppä toivotti tervetulleeksi. Ennen kaikkea kuitenkin se tunne, joka minut valtasi, kun seuraavana aamuna avasin parvekkeen oven, astuin aurinkoon ja istuin ihailemaan palmuja kahvikuppi kädessäni, vahvisti kaiken. Tuli se "I have arrived" moment. Olin todellakin kotona.

Viimeinkin takaisin "olohuoneessani". I had missed you!

Tälläsen kanssa sitä tultiin kentälle vastaan! Muille ei ehkä aukea, mutta muutamalla
tän kimpun kukkasella on meidän kahden sisäpiirissä oma merkityksensä :)  

Mutta ei kannata huolestua. Vaikka Dallas onkin kotini, toin mukanani kirjallisuutta, jotta en vain vahingossakaan unohtaisi, miten olla suomalainen. Nämä ulkomaalaisille kirjoitetut kulttuurishokkioppaat toimivat aina. Ja niitä lukiessani huomaan, että olen todellakin pohjimmiltani todella pinttynyt suomalainen, vaikka kuinka muuta koittaisin välillä väittää. Niin ja äiskä muisti hankkia joululahjat ajoissa ja ryösti Finlaysonin kaupan ja tunki tavarat mukaani. Kiitos hänen, meillä on nyt Kesäkuu sarjan liinaa, patalappuja, patakinnas, kassi... Eikä sovi unohtaa myöskään kortteja, jotka muistuttavat siitä rapakon takana vanhalla mantereella sijaitsevasta maasta. On ihana koivumetsä, jollaista ei täällä näe (eikä todellisuudesa ihan joka päivä enää suomessakaan...) sekä Jääkaapin oveeen päätynyt vanha kunnon retrokortti Tampereesta, sama, joka on julkaistu matkailujulisteena 1955 houkuttelemaan vierailijoita Tampereelle.

Siinä sitä on meitsin lukemisto kohdillaan.

Kaikkea pientä ja kaunista...