Dallas Diaries: April 2020

Ihminen on erikoinen eläin. Tajusin sen toissapäivänä istuessani puiston penkillä kuuman kosteassa ilmassa miettien elämääni. Lämpömittari näytti +32c. Kiva vastakohta sille, että muutama päivä aiemmin, huhtikuun neljäntenä, sivuttiin Dallasin kylmyysennätystä kyseiselle päivälle. Yhtä kylmä huhtikuun 4.päivä oli edellisen kerran vuonna 1920, tasan satavuotta sitten. Mittari näytti silloinkin +48F (n.+9c).

Nyt kun yhteiskunnan hyvinvointi on vaatinut meitä ryömimään kotikoloihinsa ja esittämään Erkki Erakkoa, elämän holdille laittaminen tuntuu asteen verran ahdistavalta. Päivä vaihtuu toiseen. Rutiini toistaa itseään. Sitä muistelee kaihoisasti kaikkea, mitä ennen pystyi tekemään. Välillä kiroaa, välillä huomaa lörpöttelevänsä huonekasville. Välillä tekee mieli avata viinipullo keskellä päivää.

Arjen yksioikoisuutta miettiessäni havahduin. Hetkinen, olen elänyt tämän kaiken ennenkin! Ja vielä vapaaehtoisesti! Olen vetänyt 2 kuukauden trial runin Korona-arjesta. Mikä huvittavinta, olen aina kutsunut tuota 2 kuukauden pätkää elämäni stressittömimmäksi ajaksi. Muistelen sitä aikaa lämmöllä ja hetkittäin jopa kaihoisasti.

Astuin korona-arkisimulaattoriin melkein päivälleen 12 vuotta sitten. Olin reppureissamassa kaverini kanssa Australiassa. Bussi pudotti meidät tienristeykseen, jossa ei ollut edes pysäkkiä. Olimme räpytelleet silmiämme bussikuskille ilmeisesti tarpeeksi tehokkaasti, koska hän lainvastaisesti suostui jättämään meidät kyydistä paikassa, josta puuttui bussipysäkin merkki. Olimme Tyrendarrassa, maalaiskyläpahasessa, josta löytyi vain kyläkauppa, joka toimi myös postitoimistona. Jokainen ohi ajava morjesti vastaantullessa.

Vietimme Tyrendarrassa 2 kuukautta. Pyöritimme keskenämme farmia kuin Piippolanvaarit konsanaan. Oli lehmiä, lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja hevosia. Paikan omistajat olivat seuranamme ensimmäiset 2 päivää, tutustuttaen rutiineihin. Tuon jälkeen he lensivät takaisin pääkotiinsa, toiselle puolelle manteretta. Nainen oli viimeisillään raskaana, joten he eivät olleet tulossa hetkeen takaisin viikonloppufarmilleen. Eivätkä tulleetkaan. Näin heidät seuraavan kerran 3 vuotta myöhemmin, kun tein heille pikavisiitin Uuden-Seelannin reissuni yhteydessä.

2 kuukauden ajan päivärutiinimme oli kutakuinkin sama. Kun päivän puuhastelut eläinten ja pihatöiden parissa oli ohi, ilta rentoudutiin DVD:itä katselemalla. Toisinaan kudoin kissat kainalossa, ja luin kirjoja kuin paraskin lukutoukka. Netti oli hidas ja toimi miten tahtoi, joten sitä ei suuremmin käytetty. Olimme 90% ajasta kaverini kanssa keskenämme, tontin rajojen sisällä. Raskaanaoleen omistajan äiti, joka asui lähellä, kävi auttamassa hevosten kanssa, ja toi meille kaupasta, mitä tilasimme. Muutaman kerran huristelimme vanhalla autonrämällä lähi kyliin päiväreissuille. Pääsääntöisesti emme kuitenkaan tunteneet tarvetta lähteä mihinkään. Meillä oli kaikkea, mitä tarvitsimme. Kelloon ei tarvinnut vilkaista.

Jos Korona pandemia olisi tapahtunut tuona aikana, se ei olisi vaikuttanut elämäämme millään muotoa. Todellisuudessa emme varmaan olisi edes olleet siitä tietoisia. Ajankohtaiset uutiset olivat tuntematon konsepti, kun tv-kanavat eivät näkyneet, eikä lehtiä tullut.

Takaisin blogin avauslauseeseen; Ihminen on erikoinen eläin. Istuessani auringossa ymmärsin, että sama tilanne saa ihmisessä aikaan vastakkaisia reaktioita. Reaktio riippuu siitä, määrätäänkö meidät toimimaan tietyllä tavalla vai teemmekö valinnan itse. Valinnanvapaus määrittelee tunteitamme enemmän kuin aiemmin kuvittelin.

Otan tästä havainnostani nyt kopin. Koitan löytää Korona-arjesta enemmän positiivisia asioita. Leikin ajatuksella, että olen itse valinnut olla tässä tilanteessa. Otan aikaa kutoa (joku neropatti korjaa nyt tähän, että pitäisi sanoa neuloa, jos tekee sukkaa.) ja luen ne kirjat, jotka ovat olleet sivussa odottamassa vuoroaan. Koitan kertoa itselleni, että kaikki on hyvin niin kauan kuin olen terve. Maslowin tarvehierarkian alemmat tasot ovat edelleen kunnossa. Ylemmät tasot voivat nyt hetken aika odottaa.

Seuraa kuvapläjäys Australian ajalta "eristyksistä"

Illan kohokohta, kirja käteen ja kissa kainaloon!

Lampaiden kanssa on harvinaisen rentouttavaa jutella. Aiheen saa aina päättää itse, eikä toisella ole useinkaan vastaanmukisemista.

Eläinterapiaa osa kaksi. Sitä paitsi vaatetus näyttää ihan yhtä hehkeältä kuin nykyisin. Peiliin ei paljon korona-arkena tarvitse katsoa, tuttu juttu maalaiselämän ajalta. (koitan muistella, oliko meillä edes peiliä missään vessaa lukuunottamatta tarjolla.)

Omavaraisuus olisi Korona-aikana yhtä käytännöllistä, kuin oli kylässä, jossa ei lähikauppa ei ollut vieressä. Kasvimaalla ollaan pyhävaatteet päällä, ihan vain kuvaustarkoitusta varten.

Tsiikaa nyt, olen jopa treenannut maskin käyttöä.
Arvaatko missä olen ja miksi maskin takana?

Tässä vastaus: Kanalassa (kuten kanoja vahtineet koiratkin).
Pöly oli sen verran sakeaa, että kasvosuojainta suositeltiin. Sitä paitsi kun hakkaa irti kopin pohjalle kertynyttä paksua kanankakkakerrosta, maski oli tervetullut henkinen tuki.

Elämä on tällä hetkellä kuin Blockbuster katastrofielokuva. Sellanen box office hitti, jota lähdit katsomaan perjantai-iltana karistaaksesi työviikon mielestäsi. Ostit poppareita ja Cokiksen ja nojaudit leffateatterin löhötuoliin seuraamaan pariksi tunniksi tarinaa, joka tempasi ahdistavuudellaan mukaansa. Lähtiessäsi teatterista huokaisit syvään ja karistit mielestäsi valkokankaan tapahtumat. Oma elämäsi ei tuntunut enää lainkaan pahalta. Nyt leffateatterit on suljettu ja tuo ”eihän noin nyt voi oikeasti käydä” katastrofielokuva on raadollista todellisuutta. Et pääse sitä enää pakoon teatterin oven sulkemalla. Tervetuloa uuteen arkeen!

Minun ei varmaan tarvitse selittää tarkemmin mistä puhun. Koko maailma elää samaa painajaista. Onhan näitä pandemioita ennenkin tullut ja mennyt, mutta omassa elämässä ne eivät ole koskaan olleet näin todellisia. Koska viimeksi on suljettu rajoja laajalti ja rajoitettu ihmisten toimintaa? Se, minkä oma sukupolvi on ottanut itsestään selvyytenä, ei yhtäkkiä enää olekaan sitä. Globalisaatio on näyttänyt rumemman puolensa. COVID-19 on ollut kuin se facebook postaus, jota alakoululalaiset ovat pyytäneet jakamaan saadakseen selville, kuinka nopeasti ja kuinka laajalle heidän viestistä leviää. No leviäähän se ja hyvällä vauhdilla.

Mikä on ollut oman reaktioni elinkaari aiheeseen liittyen? Aluksi vähättelin Koronaa. Tavallinen flunssa tappaa tuhansia vuosittain, eikä siitä vouhoteta. Työtuntien karsiutuessa olo oli vähän hölmistynyt, mutta silti edelleen välinpitämätön. Firmamme karsi maaliskuun alusta kaikilta kahdeksankymmenenkahden omistamansa hotellin myyntiassareilta tunteja ja siirryin skandinaavisesti trendikkääseen 4 työpäivän viikkoon. Tuossa vaiheessa olin perjantaiden vapautumisesta ihan iloinen, ja suunnittelin pitkiä viikonloppureissuja. Noh, se oli hyvä teoria, mutta suhteellisen nopeasti kuollut ja kuopattu.

Dallasin ensin pidentäessä koululaisten kevätlomia ja lopulta sulkiessa opinahjot kokonaan, en ollut vielä kovinkaan huolestunut tilanteesta. Nokian käskiessä työntekijöitään pysymään poissa toimistolta ja työskentelemään etänä, otin sen ymmärrettävänä varokeinona. IT-alalla etätyöskentely on muutenkin arkipäivää. Kaupassa ihmisten vessapaperi ja käsidesi hamstraaminen lähinnä nauratti. Siinä vaiheessa kun kauppareissulla oli jo muitakin hyllyjä tyhjänä (tuorepuolella oli jäljellä enää muutama hassu omena ja nahistunut salaatti.) alkoi itsekin miettiä, olisiko sitä sittenkin pitänyt hamstrata pahan päivän varalle kuten kaikki muutkin.

Sitten koitti 13.päivä perjantai ja Dallas Countyssa kiellettiin kaikki yli 500 hengen tapahtumat. Kolme päivää myöhemmin pudotettiin yksi nolla perästä ja yli 50 hengen tilaisuudet siirtyivät historiaan. Samalla hengenvedolla suljettiin kuntosalit, teatterit, baarit ja ravintolat (take-outia lukuunottamatta). Pari päivää myöhemmin sai enää alle 10 hengen seurueet kokoontua koolle saman katon alle. Tuolloin tilanne iski kokreettisemmin vasten kasvoja. Mihin olimme oikein menossa? Mitä tuo kaikki tarkoitti tulevaisuutta ajatellen?

18.maaliskuuta tapahtui, mitä olin jo osannut odottaa. Suurin osa hotellimme henkilökunnasta lomautettiin, minä mukaan lukien. Yritysten ja yhdistysten kauhunsekainen tilaisuuksien ja konferenssien peruminen/siirtäminen tulevaisuuteen oli ollut jo edellisellä viikolla arkea. Tapahtumakalenteri oli tyhjentynyt hurjaa vaihtia ja tarjouspyynnöt olivat harvinaisuuksia. On hankalaa olla myynnin assari, kun ei ole mitään missä avustaa. Lomautus herätti miettimään omaa alan valintaa. Matkailualansektori kärsii niin herkästi kaikesta. Tuossa vaiheessa oli itsellä silti edelleen ”Eteen päin sanoi mummo lumessa” mentaliteetti. On sitä ennenkin tehty väliaikaishommia. Aina tekevälle töitä löytyy sillä välin kun odottelee takaisin töihin kutsua.

Uutiset muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi. Television avaamisesta tuli ahdistavaa. Montako kuollutta? Missä on todettu viimeisimmät tapaukset? Liikkeellä oli väärää infoa, ihmisillä liikaa kysymyksiä, ammattilaisilla liian vähän vastauksia. Presidenttinä pahvipää, joka asiallisen tiedon jakamisen sijaan osaa kääntää jokaisen lehdistötilaisuuden itsensä kehumiseen ja muiden mollaamiseen. Unohtamatta hänen uskomatonta kykyä toistaa itseään kuin rikkinäinen papukaija, joka tuntee kaikki mahtavuutta kuvaavat adjektiivit.

Viime viikon maanantaina Dallas County puhalsi pilliin ja pisti pelin poikki. Voimaan astui Shelter-in-Place order. Ai mitäkö se tarkoittaa? No sitä, että kaikkien asukkaiden tulee pysyä kotonaan, lukuunottamatta aivan pakollisia menoja (lääkäri, apteekki, ruokakauppa, pankki...). Jos olet töissä yrityksessä, jonka toiminta katsotaan olevan essential business (mm. apteekki, ruokakauppa, pankki ja viinakauppa... KYLLÄ! Luit oikein, viinakauppa, tuo todella olennainen palvelu!), saat mennä töihin, muut joutuvat tekemään työt etänä. Yritykset, joiden ei katsottu olevat oleellisia bisneksiä, joutuivat laittamaan laput luukulle ja ikkunat säppiin. Jos et voi tehdä töitäsi etänä, olet tässä viruspelissä se häviäjä. Ulkoilu oman talouteen kuuluvien henkilöiden kesken on sallittu, mutta muihin ulkoilijoihin tulee pitää 6 jalan etäisyys. Social distancing, jota suomalaiset ovat jo vuosi tolkulla bussipysäkeillä treenanneet, on tämän päivän kuuma sana.

Siinä vaiheessa kun kaikkien tuli laittaa elämänsä holdile, aloin itsekin myöntää tilanteen vakavuuden. Kaikki tämä epävarmuus ja tietynlainen tahaton ja toisinaan tahallinenkin paniikin lietsonta on alkanut vähitellen vaikuttaa omaankin ajatusmaailmaan. En tosin halua avata ovea sille isolle pahalle mörölle, joka alkaisi tulkita kaiken kauhuskenaarion kautta. En yksinkertaisesti suostu siihen, että alkaisin vainoharhaiseksi. Kynsin hampain pidän kiinni mantrastani, että everything happens for a reason.

Alan olemaan Koronan kanssa kohta siinä samassa pisteessä, kuin olin 2001 syyskuun 11. jälkeen terroristi-iskuista. Muistan, miten alussa katsoi kiinnostuksella joka tuutista tulevaa informaatiota. Siinä vaiheessa kun jo toista kuukautta ainoa asia, mitä televisiosta, lehdistä ja median joka tuutista tuntui enää tulevan oli saman asian jauhamista miljoonasta eri näkökulmasta, astui kuvaan ärsytys ja ähky. Kun pesusieni on imenyt itsensä täyteen vettä, valuu kaikki lopulta läpi. Itsellä alkaa kohta ensimmäiset pisarat tipahdella.

Olemme olleet kotosalla vasta alle 2 viikkoa, mutta tuntuu, kuin olisi ehtinyt kulua kuukausi. Tänään Dallas County ilmoitti, että Shelter-in-Place order on voimassa huhtikuun loppuun asti. Neljän seinän tuijottelu siis jatkuu vielä hyvän aikaa. Jos jotain positiivista tästä kaikesta etsii, niin Korona on tehnyt maaliskuun alussa tekemäni päätöksen kiinnipitämisestä paljon helpompaa. Vaatehuoneen pursuavia hyllyjä tuijotellessani menin lupaamaan, etten osta yhtään vaatetta ennen kesäkuuta. Kun kaupat on kiinni, niistä on helppo pysyä poissa.