Dallasilainen versio Karpon joulukinkusta

Lapsuusvuosilta mieleeni on jäänyt kolme legendaarista televisiohahmoa. Napakympin Pianon pimputtelija Kaitsua kiusannut Kari Salmelainen, Kymppitonnin hihittelevä Riitta Väisänen, ja legendaarinen Matti Meikäläisen oikeuksia valvonut Hannu Karpo, joka vakavana jakeli karvalakki päässä joulukinkkuja.

Eilen minulla oli tunne, kuin olisin tavannut Hannu Karpon. Tunteen aiheutti viiden kilon pakastekalkkuna, joka kainalossa kävelin työpaikan ovista pihalle. Okei, en saanut sitä partasuiselta mieheltä, jolla oli teurastettu villieläin päälaen lämmikkeenä. Uunin tungettavan elukan minulle ojensi HR puolen takakireänhkö piilopirteä neiti H, yrityksemme Thanksgiving tervehdyksenä työntekijöilleen.

Kiitospäivän kalkkunaa firmalta, olkaas hyät!

En valita, kiva kun firma muistaa työntekijöitään näin kiitospäivän alla. Nyt vain joudun miettimään, miten helkkarissa kokonainen kalkkuna oikein kokataan. Ei sinänsä, että olisin ensimmäistä kertaa elämässäni raapimassa päätäni kokonaisen siivekkään valmistamistuksen suhteen. Voi kuule, mulla löytyy ennalta tästäkin "lajista" kokemuksia.

Australian wwoffaus aikoina menimme Sussen kanssa tekemään sen virheen, että pistimme maalaisemännän kauppalistalle lyhyen ytimekkäästi "chicken", spesifioimatta sen tarkemmin, mitä tuolla tarkoitimme. Suomessa olisimme 99% todennäköisyydellä saaneet kaupasta suikaleita tai rintapaloja, mutta Austrlian maalaiskylässä kauppakassistamme nousi suureksi hämmästykseksemme esiin kokoinainen pakastettu kana. Siinä sitä aikamme pähkäiltiin, mitä tuolle raakaversiolle Citymarketin kuumasta valmis broilerista oikein tekisimme.

Toisen kerran lintuparka aiheutti minulle harmaita hiuksia vajaa 10 vuotta sitten, kun heräsin vapaapäivän aamuna kahdeksalta siihen, että puhelin pärisee kuumana, kun äiti soittaa. Dialogimme oli kutakuinkin seuraava:

 "Huomenta, meillä lensi Pyy ikkunaan, taittoi niskansa  ja kuolla kupsahti. 

Tuutko kyniin sen."

"Anteeksi mitä?"

"Niin tämä pyy pitäisi kyniä ennen kuin tuo kissa tulee hulluksi, 

kun se haluaisi syödä sen."

"Anteeksi mitä?"

"Niin, Mimosa on vihanen, kun en anna sen vedellä tota pyytä suihinsa. Ajattelin, että itse syödään se. Sinä kun niitä ankkoja siellä Australiassa krokotiilifarmilla kynit,

 niin tiedät mitä tehdä. Koska tuut?"

"Ööö... kello on kahdeksan. Heräsin tähän soittoon, enkä ole ihan varma onko aivoni vielä tällä planeetalla. Pyy saa odottaa höyhenistään eroon pääsemistä pari tuntia. Tuun kun oon hereillä."

"Okei, kohta nähdään!"

Ja niin minä plikka menin ja Australiassa saamallani yhden kerran ankankynimiskokemuksella riisuin Pyyn höyhenpeitteestään. Tuon jälkeen seurasikin se osuus, jonka suorittamisesta ei ollut mitään hajua, sen kun hoitelivat muut tyypit Australian aikana. Mutta koska rohkea rokan syö, ei auttanut muuta kuin toimia. Pyyn pää ja jalat irti, rintarunko auki ja varovasti poistamaan sisäelimet. Ainoa ääni, joka takaraivossani kaikui oli krokolan omistajan ohje, ettei sappi saanut hajota linnun sisään tai maku olisi pilalla.

Sori vaan heikkohermoiset, ettei tullut ennakkovaroitusta verisestä kuvasta.
Kuvitelkaa, että tämä on Halloween koristusta, ei oikeaa elämää, if that makes you feel better.
Australian Ankkojen kyniminen lähti tästä, päättömistä yksilöistä. 

Pyystä selvittiin, joskin kissa pysyi vihaisena, kun hänen makupalansa vietiin. Jollain käsittämättömällä säkällä äiti vielä löysi kaappien kätköistä kokkikirjan (saavutus jo sinänsä siinä tavaran täyteisessä talossa), josta löytyi resepti padassa valmistettavalle pyylle! Pyy ei taida olla nykyisten "näin teet sapuskaa" perus kokkikirjojen vakiokalustoa, joten onni onnettomuudessa, että tämä kirja oli kirjoitettu 40-luvulla, jolloi pyy ehkä oli enempi pöydän perusantimia.

Minä ja pyy, jolta höyhenpeite heikentyy...

Parempi pyy padasa kuin kymmenen oksalla.
Linnun sisällä valkosipulia ja yrttejä...
Maistui muuten aivan mielettömän hyälle, vieläkin kaiholla makua muistelen.

Minun "Karpo Kalkkunani" on jo kynitty ja oletan ettei sen sisältä löydy enää mitään ylimääräisiä yllätyksiä. Niinpä odotukseni on, että tämän siipiniekan valmisteuksesta ei tule suurta päänvaivaa, enemmänkin ongelmia aiheutuu sen tuhoamisesta näin kahden hengen taloudessa. Voin kuvitella, että sen syöntiurakan jälkeen emme halua hetkeen nähdä kalkkuna menussa.

Jäätävä aamun aloitus

Olin jo unohtanut, miltä se tuntuu. Miten kahdessa vuodessa voi muka unohtaa? Tänä aamuna tuli kuitenkin paluu todellisuuteen, kun ovesta ulos painelessa päädyin tuijottamaan auton tuulilasia. Se saamarin ryökäle oli jäässä!

Tuulilasin raaputtaminen sormet kohmeessa, yksisarvinen otsassa, oli harva se talviaamu Suomalainen aamujumpparutiini, jonka pystyi suorittaa oman kiroilun tahtiin. Texasissa asuessa jäiset autonikkunat eivät kuitenkaan ole ollut asia, jolla on tarvinnut pientä sievää päätään vaivata. Etenkään kun auto on ollut aiemmin aina tallissa.

Tänä aamuna pari vuotta kestänyt onneni kääntyi ja jouduin astumaan vanhoihin saappaisiini kiroilevana ikkunanraaputtajana. Onneksi tuli viime syksynä ostettua edullinen $70 skraba, jolla aamu kuudelta hinkuttelin ei-toivotun ikkunansumentajan ajonäkymää häiritsemästä. Joku voisi kutsua raaputusvälinettäni huvipuiston kausikortiksi, jos tarkkoja ollaan, mutta se nyt oli osuvin väline, joka kassista tuohon hätään löytyi. Sitä paitsi Suomessa käytin toisinaan harvinaisen hyödytöntä ykkösbonuskorttiani (kun osti uuden auton, sai bonuspisteitä sen, verran, että postiluukusta kolahti 20€ etuseteli... are you kidding me!?)  samaiseen touhuun, joten tekniikka oli tuttu.

Jos auton ikkunat kerran ovat jäässä, voi päätellä, ettei ulkona ole ollut shortsikelit viime aikoina. Kun pääsimme ensin eroon sateisimmasta lokakuusta Texasin historiassa, tuli tilalle tämä inhottava kylmäkausi. Tiedän, että suomen postilaitos kämmäilee kiitettävästi joka käänteessä, mutta tarviko niiden sössiä ja lähettää Suomeen kuuluva marraskuu tänne?! Vastaanottaja ei kyllä suostu maksamaan tästä postiennakolla lähetetystä kämmistä postituskuluja... Ja palauttamisen on parasta olla ilmaista!

Ikkuna puhtaana ja penkinlämmitin täysillä, ajelin parin asteen pakkasessa kohti työpaikkaani. Kiitin hiljaa mielessäni siitä, että mieheni ei hankkinut autoa ostaessaan karvalakkimallia. Lämmitetty ratti oli mieletön nautinto, jota puristaessa suorastaan kehräsi kiitollisuudesta. Sitä on toisinaan, mitä oudoimmista asioista onnellinen.

P.s. Vaikka nykyään yleensä hoetaan, että jotain ei ole tapahtunut, jos siitä ei ole kuvaa, joudutte uskomaan sanaani ja järkyttymään etten todellakana napannut kuvaa jäätyneestä tuulilasistani. After all, I am not a millenial!

"Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen..."

On tainnut jäädä mainitsematta, että olen palannut takaisin työelämään. Aikalailla 3kk sitten laitoin kotirouvan Omena-essun naulaan ja siirryin takaisin liiankin tuttuihin kuvioihin; asiakaspalveluun matkailualalle.  WHAT WAS I THINKING? Hyvä kysymys, huonompi vastaus. Jostain se oli aloitettava ja se mitä sun resumeesta entuudestaan löytyy, yleensä sanelee sen, mistä syötti parhaiten nappaa.  Niinpä  jätin hakematta pelikaanin turbiiniin tunkevan lentäjän duunia ja päädyin hotellin vastaanottoon.

Back in business! 2 vuoden jälkeen olen taas takaisin kesyttämässä
lohikäärmeitä, joita voi myös aasiakkaiksikin kutsua.
Kävin treenaan lohikäärmeiden käsittelyä paikallisessa leikkipuistossa :P

Matin ja Tepon rallatusversiosta poiketen, en kuitenkaan paina duunia joka päivä, enkä mene töihin seitsemäksi. Olen fyysisesti (ja enemmän tai vähemmän henkisesti) läsnä hotellilla 5 päivänä viikossa ja aloitan jo 6.30am. Siinä ei paljon kukko ehdi aamulla kiekaista ennen kuin olen jo chekkaamassa ulos asiakkaita.

Töiden hakeminen tällä mantereella oli oma prosessinsa. Tai no, missäpä se ei olisi. Väänsin resumeeta vähintään viikon. Se vasta oli todellista luomisen tuskaa. Luin "näin teet maailman parhaimman Jenkki resumeen"-nettisivuja, jotka saivat hakkamaan päätä seinään. Kun virtuaalinen maailma ei enää riittänyt, lainailin kirjastosta aihetta aukaisevia opuksia. (jättäen suosiolla ne 90-luvulla kirjoitetut kappaleet hyllyyn). Samalla pilkka osui omaan nilkkaan, ja ylpeys otti pienen kolahduksen. Sen verran usein olen naureskellut "Näin kirjoitat resumeen"- workshopeille, joita kouluissa ja muissa instansseissa on tarjottu, että nolotti todeta sellaista nyt itse kaipaavansa.

Tämä oli paljon kiinnostavampaa pool side luettavaa kuin ne resumen kirjoitus ja työnhahaku oppaat.

Tämä kirja jäi lopulta hyllyyn,
mutta olisi hyvin sopinut työnhaku teemaan.

Resumeehen ei saanut laittaa kuvaa, eikä saanut mainita mitään, mikä paljastaa iän, sukupuolen tai ihonvärin. Työhistoria piti saada mahdutettua yhteen sivuun, jotta lukijan kiinnostus ei lopahtaisi kesken kaiken. Tarvi osata myydä itsensä, maustaa teksti superlatiiveilla ja kaivella esiin avainsanoja, joita pystyi viljellä lauseissa, jotta nousisi esiin hakuseuloista. Itselle tuli tunne, että kuulostin resumeessani juuri niiltä limaisilta yliampuvilta, itseään täynä olevilta myyntitykeiltä, joita olen aina vihannut. Maassa maan tavalla, ei kai tässä voi puolustuksekseen muuta sanoa.

Vinountuneinta hakuprosessissa oli se, että vaikkei resumeessa saanut näkyä kuvaa tai käydä selville muut henk.koht syrjinnän mahdollistavat speksit, kehotettiin resumeehen trendin mukaisesti laittamaan linkki linkedIn-proofiiliin. Niin ja sinne LinkedIn-profiilin ehdottomasti edustava lärvikuva omasta pärstästä. No niinpä niin... Siitä kuvastahan ei juurikaan saa selville sitä sukupuolta, rotua tai arviota iästä.

Ei siinä vielä kaikki, jokaisessa niistä 3 hakemuksesta, jotka ehdin ennen työllistymistäni lähettää, kysyttiin ihan suoraan sukupuolta, rotua sekä sitä onko sotaveteraani, vammainen tai muuten toimintarajoitteinen. Luonnollisesti samassa yhteydessä oli vaihtoehtona kohta "en halua vastata kysymykseen". Ja tuonko vaihtoehdon valitseminen ei vaikuttaisi yhtään epäilyttävältä? Että sellaista ei niin logiikan mukaista toimintaa täällä suunnalla.

Järkytyin miten kivuttomasti työllistymiseni lopulta sujui. Torstaina laitoin hakemusta, perjantaina soittivat haastatteluun, maanantaina haastattelu ja tiistaina tekivät työtarjouksen. Olin valmistautunut viikko kausia kestävään hakemusten lähettelyyn, jonka ohessa kuluisi monta pulloa viiniä ja kämpässä kajahtelisi turhauttavat kirosanat. Kun niin ei käynytkään, tuli epäilevänä suomalaisena heti tunne, että mikähän koira tähän nyt on haudattuna, kun niin näppärästi homma hoitui.

Työtarjouksen hyväksymisen jälkeen sain odotella pari viikkoa, ennen kuin pääsin tositoimiin. Syy? Yhdysvaltain sisäinen sekä kansainvälinen background check, joista piti tulla puhtaat paperit ennen kuin pääsi lähellekään vastaanottotiskiä. Herra isä, tuntui kuin olisin hakenut parempiinkin luottamustoimiin tuolla syynillä.

Background chekkiin piti kirjata kaikki osoitteensa viimeiseltä 7 vuodelta ja päivämäärät milloin niiissä oli asunut (onneksi on väestörekisterikeskuksen sivut). Tuli luetella entiset työpaikkansa, niiden osoitteet, vanhat pomot, syy miksi oli lähtenyt puljusta ja hämärimpänä kysymyksenä kertoa myös kyseisiin työpaikkoihin kohdistuneet palkkatietonsa (mitä helkkaria ne näille kuuluu!?). Lisäksi sai muistella, missä sitä tuli koulunsa käytyä ja minä vuosina.

Ilmeisesti osasin vastailla kaikkeen oikein, sillä vihreä valo välähti ja pääsin aloittamaan. HR puolen täti iski ensimmäisenä päivänä nenän eteen verolappusen, joka minun tuli täyttää. Mahtavien vastausteni mukaan palkastani tultaisiin pidättämään verot. Tuijottelin lappua, tavasin kapulakieltä ja mietin laskuyhtälöitä. Tunsin itseni tyhmäksi ja tuli harvinaisen nopeasti ikävä suomea, ja postilaatikosta tipahtavaa verokorttia, jonka pidätysprosentti oli valmiiksi laskettu ja helppo tarpeen mukaan muutella. No asioista pääsee onneksi helpolla esittämällä typerää blondia, joten totesin ottavani läpyskän kotiin pohtiakseni vastauksiani ja palauttavani sen seuraavana aamuna. Kotiin tullessani, ovesta sisään astuttuani, kaikui sulosointuinen ääneni pitkin asuntoa "Taaaatuuu, tarvin apuu, mä en tajuuuu..."

Tällästä kivaa täyteltävää sai heti ensi alkuun...

Perehdytyspäivänä me kolme uutta vastaanoton alokasta allekirjoitimme kaksi ja puoli miljoonaa lippu lappusta (tai siltä se ainakin tuntui) ja tuijotimme tunti tolkulla perehdytysvideoita. Oli bed bug-videota, kuinka ajat autolla turvallisesti-videota, bloodborne pathogens-videota, sex trafficing-videota, miten toimia, jos työpaikalla ammuskellaan-videota, ja henkilökohtaisena suosikkinani pommiuhka työpaikalla-video, joka oli kuvattu vuonna 1996. Oli siis ihan viimeisintä tietoa sillä filmillä, jossa vilisi jumalattomat Ericsonin halkokännykät. Puoletkaan videoista eivät liittyneet millään muotoa omaan työnkuvaani, mutta ne tuli kuitenkin katsoa. No nytpähän tiedän, että banaanin syöminen autoa ajaessa on turvallisuusriski, pakettiauto keikahtaa helpommin kumoon, jos siellä on 10 henkeä kyydissä ja hotellihuoneeseen rikkoutunut juomalasi tulee korjata pois kumihansakat kädessä pihtejä käyttäen, nostelemalla lasinsirut biohasardipussiin, joka suljetaan toiseen biohasardipussiin, joka kiikutetaan jonnekin isompaan kolmanteen biohasardipussiin. Don't I feel smart now.

En ollut käyttänyt aiemmin Hilton-ketjun varausjärjestelmää OnQ:ta. Ei hätää, sain tutustua sen ihmeelliseen maailmaan netissä Hilton Universityssä olleen opetusohjelman kautta. That's right, ei tarvita ihmisiä kertomaan, miten järjestelmää käytetään, kun joku on tehnyt siitä nettiin ohjelman. Avatessani  ensimmäisen opetusosion, lävähti eteeni seuraava info;

"Onneksi olkoon ja otan osaa! Tämän huvin suorittaminen kestää keskimäärin 28 tuntia! 

Paina perse penkkiin ja varaudu torkahtelemaan infoähkyn ohessa." 

Okei, ehkä siinä ei ihan kirjaimellisesti sanottu noin, mutta tuon pystyi lukemaan rivien välistä. Arvioitu suoritusaika 28 tuntia, joka tapauksessa mainittiin.

Lisäksi oli muita sekä Hiltonin että työnantajayritykseni vaatimia verkkokursseja, joita tuli suoritella. Näistä hämmentävimpänä ehkä hotellihuoneiden kylpyhuoneiden estettömyyttä käsittelevä osio, jossa tuijoteltiin kylpyhuoneiden pohjapiirrustuksia ja käytiin läpi lain vaatimia mittakaavoja kyseisille tiloille. Toivon syvästi, että kylpyhuoneet rakentaneet insinöörit ovat ottaneet nuo asiat huomioon, sillä minun vastaanotontyöntekijänä on niitä vähän hankala mennä näin jälkikäteen muuttamaan. 

Koska perehdytysmateriaalia riitti, istuin elokuun ensimmäiset 2 viikkoa kylmässä takahuoneessa tietokonetta zombiena 8h päivässä tuijottaen. Voin sanoa, että ensimmäisen viikon jälkeen ei jäänyt enää mitään päähän. Etenkään varausjärjestelmän ohjeistuksista, kun ei ollut päässyt sitä fyysisesti käyttämään, ainoastaan seuraamaan koneen näyttämiä ohjeistuksia. Tuo oli vähän sama asia, kuin joku kertoisi sinulle, miten ajetaan autoa, mutta et pääse itse autoon testaamaan. Et ennen kuin lähdet inssiin.

Mutta tuo kaikki tapahtui jo aikoja sitten (koska 3 kuukautta on nykyisin elämässäni lähes sama asia kuin 3 vuosisataa). Nyt hommat sujuvat kuta kuinkin mutkattomasti, mikä ei toki tarkoita sitä, ettenkö löytäisi tasaiseen tahtiin uusia nappuloita, joita painamalla pystyy näppärästi kadottaan tietoja tai sekoittaan varaksia.  Osaan kuitenkin yleensä korjata virheeni, tai jos en, niin ainakin kysyä neuvoa. Ja tuo jos mikä on jo puoli voittoa.

Lupaan toisella kertaa avautua enemmän amerikkalaisesta työelämäkulttuurishokista ja siitä, kuinka olen jo ehtinyt moneen kertaan kyseenalaistaan päätökseni palata töihin, joka vaatii asiakkaiden kohtaamista. Tai no täsmennetään, että AASIakkaiden kohtaamista.

Tämän kokoinen viinilasi olisi jo usein tullut tarpeeseen
työpäivän jälkeen...