Mitä sitä oikein tekisi mieli?

Kiertelin sunnuntaina ruokakaupan hyllyjen välissä päämäärättömästi ja koitin pähkäillä, mitä haluaisin syödä. Kävin mielessäni läpi eri ruokalajeja ja odotin kropaltani mentaaliseen treeniini vastareaktiota. Tiedäthän, sitä Pavlovin koirakokeestakin tuttua suutuntumaa, kun pelkästä ajatuksesta suu kihelmöi ja voit maistaa tulevan. Mutta ei, reaktio oli yhtä kateissa kuin urakehityksellinen motivaationikin. Suu pysyi kuivana kuin Sahara, Kalahari tai mikä tahansa muu autiomaa-nimikkeen alle luokiteltava maantieteellinen kohde. ARGH!  Kuinka sekin voi muka olla vaikeaa, päättää, mitä tekee mieli syödä!? Kuka helvattu sen sitten tietää, jos ei muka itse?

Koin lopulta valaistumiseni ja pääsin Nirvanaan. Etkä todellakaan usko, mikä tuo koko kroppaa vavisuttanut gourmet ateriani oli... SPAGETTIA JA TONNIKALAA! Luit oikein, etkä ymmärtänyt väärin. Tuo laihalompakkoisten opiskelijoiden pakollinen, ja himpun verran legendaarinenkin, annos kruunasi päiväni. Tähän pisteeseen sitä on tultu, tonnikalapasta saa sukat sykkyrälle.

En muista kirveelläkään, milloin olen viimeksi syönyt tonnikalaa ja makaronia. Kuten en sitäkään, kuinka ahkerasti sitä naamaani opiskeluvuosinani lappasin. Funny enough, kyseinen annos on kuitenkin ainoa ateria, jonka muistan Au pair vuodeltani. Kokonainen vuosi amerikassa eikä muuta gastronomista mielikuvaa kuin makaroni ja tonnikala. Jossain on mennyt jotain ja pahasti vikaan. Mätimme annosta kaverin kanssa St Louisissa niin paljon, että kiintiöni täyttyi seuraavaksi 20 vuodeksi. Laskuyhtälö, joka  selittäisi sen, miksi se alkaa taas vähitellen maistumaan. Kauhulla koitan käsittää sitä faktaa, että lapsenvahtiajoistani on jo 18 vuotta. En pysty ymmärtämään, miten se voi pitää paikkaansa.

Jotta voin kuitenkin sanoa päässeeni elämässä edes pikkusen eteenpäin, on jotain toki muuttunut vuosien varrella. Sen sijaan, että olisin kolunnut kaupasta ne halvimmat paikalliset Pirkka tai Rainbow vaihtoehdot, valitsin vastuuntuntoisena, itsestään silloin tällöin huolehtivana aikuisena orgaanista spagettia ja vastuullisesti kalastettua, elohopea testattua tonnikalaa (jossa oli todella paljon makua, NAM!). Sirottelin annokseni päälle vielä tuoretta parmesaania. Jos ei 20 vuodessa ole mitään muuta tapahtunut, niin ainakin olen saanut upgreidattua tonnikala-makaroni annokseni astetta parempitasoiseksi.

Hienostellakseni, täydensin vielä annostani alkupalalautasella. Sipaisin crackereiden päälle savustettua mozzarella ja suussa sulavaa vuohenjuustoa. Nautin suupaloistani ei- ehkä-niin-fiinisti autotallin edustalla retkituolilla kököttäen auringonlaskiessa naapuritalon taa. Makuelämykseni oli täydellinen. Joskin on ehkä turvallista tässä kohden todeta, etten ole ihan vielä ensi kaudella näillä tuotoksillani Master Chefiin pyrkimässä.

No niin, tässä tätä mun vastuullista tonnikalaa nyt olisi.
Maku oli täysi 10, ihan varmasti lähtee ensi kauppareissulla pari purkkia mukaan.

Alkupaloja olkaas hyvät!

Eikä auta unohtaa ruokailun aikana nautittavaa kirjallisuutta....

Millon mulla on lomaa? Kysyn vaan...

On harmaata, kylmää ja masentavaa. Minulla on vieroitusoireita. Kaipaan aurinkoa, sinistä taivasta, ja sitä tunnetta, kun pakkaa rinkkaa pähkäillen, mitä tarvitsee ja mitä ilman voi seuraavat viikot elää. Addiktin lailla ikävöin sitä koko kehon valtaavaa onnellisuuden tunnetta, joka syntyy katsellessa ympärillä avautuvaa kuvankaunista maisemaa. Tunnetta, joka lataa elinvoimasi (ja uskosi tulevaisuuteen) ja nollaa jokaisen huonon muiston, mitä vuodelle on voinut kertyä.

Tiesin, että elämäni tulisi jossain vaiheessa muttumaan. En voisi olla ikuinen matkaaja. Oli liian hyvää ollakseen totta pystyä 3,5 kk vuodesta mennä viilettää ympäri tätä aurinkokuntamme kolmatta planeettaa. Aikuistuminen kind of sucks. Tai sitten vain Amerikkalainen työelämä...

Nyt mietit, että olen ylen dramaattinen. Turpa tukkoon tyttö ja pää pystyyn. Kyllähän amerikkalaisillakin on lomaa, ei se ole mikään eurooppalainen yksinoikeus. Totta! Olet oikeassa. Ei tässä lomapäivät mihinkään ole kadonneet, ne vain ovat kokeneet kauhistuttavan inflaation. Jos pysyn työpaikassani vuoden, olen kerryttänyt sillä itselleni huimaavat 6 lomapäivää. Paitsi... jos menen ja otan sairaspäiviä, koska ne vähennetään lomapäivistä (tai niin sanotusta PTO:sta, eli paid time off potista). Luonnollisesti, koska sairastaminenhan on yhtä lomaa. Nautinnollisuusprosentit ovat samoissa lukemissa olit Bahamalla tai peiton alla kuumeessa. Molemmissa hikoiluttaa ja nestettä kuluu.

Voisi toki olla huonomminkin. Voisi olla ettei olisi yhtään palkallista lomapäivää. Suomessa vain on tottunut ihan liian hyvään. Suomalaisilla lomilla ehti sentään naapurikuntaa pidemmälle. Niin ja suomessa sai myös tietää työvuoronsa tarpeeksi ajoissa, jotta pystyi suunnitella edes sen ei-niin-eksoottiseen naapurintaan karkaamisen. Oman elämän ennakkoiminen on tällä hetkellä minun työvuoroillani aika nollissa. Harvinaisen surullinen totuus.

Hotellilla työvuoroihin merkittävä sykli on lauantaista perjantaihin ja vuorot ilmoitetaan vain viikoksi kerrallaan. Parhaassa tapauksessa saan tietää keskiviikkona työvuoroni lauantaista eteenpäin. Huonoimmassa tapauksessa olen kuullut vasta perjantaina keskipäivän aikaan, miten olen seuraavasta päivästä lähtien töissä. Vapaapäivät vaihtelevat joka viikko, joten vaikka olen sen verran onnellisessa asemassa, että tiedän vuorojeni olevan vain aamuvuoroja, en pysty ennakoimaan minä päivinä niitä aamujani hotellilla tapan.

Mutta itsehän olen alani ja työpaikkani valinnut.  Turha siitä kai on valittaa, vaikka se valittaminen suomalaisena luonnostaan tuleekin. Ehkä tämä harmaus, joka pukee kyllä villapaitaa, mutta ei ikkunan ulkopuolella näkyvää taivasta, ja se virhe, että uskaltauduin selaamaan reissukuvia elämäni varrelta, toi ruudulle pessimistisvivahteisen tekstin.  Kunhan arska palaa taivaalle, teltta lentää takakonttiin ja lehdet puhkeavat jälleen puihin, olen taas se oma vain semisti pessimisti itseni. 

Koska jokaisessa postauksessa on oltava kuvia, ja viimeisen 8 kuukauden eksoottisin reissuni on ollut viikonloppu Oklahomassa, (lause, jota en kuvitellut koskaan sanovani ääneen) saa todistusaineisto tuolta matkalta nyt kuvittaa tätä tekstin rykäisyä.

Matkalla Wichita Mountains wildlife refugelle.

Tulee kalliiksi ahdistella ja ruokkia preeriakoiria.

No eipä sitä preeriakoiraa tarvinnut paljon ruokkia,
kun sillä oli sapuskat jo omasta takaa.
Tosin unohti näköjään käydä pesulla ennen ruokailua,
joten pöytätavoissa olisi kehittämisen varaa.

Matkalla kohti horisontissa siintäviä vuoria...

Charon's garden Wilderness area,
lähtöpiste Elk Mountain trailille.
Let's go!

Kiitos varoituksesta! Ihmiset ovat typeriä, joten nämä varoitukset eivät ole turhia,
vaikka pikkumaisilta ehkä kuulostavatkin. 

Nyt mennään!
Ei pöllömpi maisema.

Me ja maisema.
Myrskypilvet koittivat ahdistella.

Olis ollut luontoäidin tekemiä hammastikkuja tarjolla...

Mielenkiintoinen kukkanen ja eläimellistä X-rated meininkiä.

Huipulta avautuva maisema oli kipuamisen arvoinen.
Eikä edes eksytty erämaahan!

Kivikkoista seutua. Pakko päästä vielä joskus
uudestaan takaisin. 

Polku oli toisinaan hieman "kosteahko".

Eräs herra antoi paikalle uhrilahjan.
Kengänpohja päätti, että sen oli aika ottaa irtiotto...

Joulutarinoita elämästämme (joo tiedän, vuosi vaihtui jo...)

Joulu meni, enkä saanut virtahepoa joululahjaksi. What a bummer... Sen sijaan elukka jäi korvamadoksi kummittelemaan; " I want a hippopotamus for Christmas, only hippopotamus will do...". Jos ei hippo-biisi ole sulle tuttua joulukamaa, niin käy ihmeessä kuunteleen se jostain nykymedian tuutista. Mutta omalla riskillä, älä sano, etten varoittanut korvamadosta...

Ensimmäisen kosketuksen aiheeseen nimeltä joulu, saimme, kun Äidin kummityttö Jessica kävi meillä kylässä Marraskuussa. Jos joku olisi 20v sitten iskenyt minulle käteen kristallipallon ja näyttänyt, että jonain päivänä se pikkuinen tyttö, jota niin usein vahdin, olisi työharjottelussa YK:n päämajassa New Yorkissa  ja tulisi vierailulle luokseni Dallasiin, en olisi uskonut kapistusta. Mutta siinäpä tuo elämän suola juuri piileekin, odottamattomissa tapahtumissa. Jos saisimme kurkistuksia omaan tulevaisuuteemme, todennäköisesti emme uskoisi niistä puoliakaan.

Grapevine, hurmaava pieni kaupunki historiallisine Main streeteineen, on antanut itselleen tittelin Christmas Capital of Texas. Luonnollisesti roudasimme vieraamme sinne. Jos itse suunnittelet samaa, pieni varoituksen sana; jos eksyt Grapevinen visitor centeriin varaudu, että infopisteen mummelit pitävät sinua panttivankinaan vähintään puolen tunnin verran. Mistä se johtuukin, että eläkeläisillä ei koskaan lopu puheenaiheet kesken? Mummeleiden elämäntarinan ohessa saimme alennuskupongin paikallisen Gaylord resortin vuosittaiseen jääveistosnäyttelyyn. Kuponki-Almana päädyimme sen myös käyttämään.

Terveisiä joulupallosta!

Mitäs me tontut...

Grapevinen visitor center oli vähän koristeltu.

Mikään ei taida olla nykypäivänä mahdotonta, ei edes rakentaa messukeskukseen jäämaailma. Jotta show on mahdollinen, jäitä roudataan Dallasiin kolmesta ympäri Yhdysvaltoja sijaitsevasta tehtaasta 48 rekalla. No paljonko sitä tavaraa sitten tarvitaan? Yli miljoona kiloa!! Pelkät jäämöhkäleet eivät itsessään ole kovin jännittäviä (eivätkä oikeuta perimään $30 pääsymaksua), joten yhtälöön lisätään 36 kiinasta paikalle lennätettyä jäänveistäjää, jotka  näpertelvät möhkäleiden parissa vaatimattomat 11 160 tuntia. (Ei lue näissä jääveistoksissa made in China vaan made by China...) On siinä urakka! Haluaisinpa tietää näiden pikku kiinalaisten tuntipalkkan... Anyhow, jumalattoman nakuttelun lopputuloksena on hurmaava jäämaailma, joka antaa paikallisille mahdollisuuden käydä jäädyttämässä itsensä hengiltä.

Jäämailmassa lämpötila on -13c. Tuo mainitaan miljoonassa eri paikassa. Niin nettisivuilla, lipuissa, paikan aulassa, esittelyvideossa jonka katsot ennen tilaan siirtymistä, vähintään kolmessa eri kyltissä, jotka joudut lukemaan ennen kuin saat vetäistä lainatoppatakin päällesi ja lopulta astua kylmyyttä huokuvaan maailmaan. Silti saimme kuunnella jäämailmasta poistuessamme, kuinka yksi äiti huusi ja haukkui työntekijä parat lyttyyn, kun kukaan ei kertonut hänelle, että siellä on kylmä ja hänen lapsensa itki hysteerisenä kun oli niin jäässä. Mitä nämä urpot oikein kuvittelevat? No varmaan, että jää säilyy kiinteänä helteessä. En epäile etteikö yksi sun toinen paikallinen painele paikalle shortseissa.

Tämän vuoden teema jäämaailmassa oli Petteri Punakuono.
(Kyllä! Kaikki kuvassa näkyvä on jäätä! Niin paitsi nuo kaksi hehkeää
äärimmäisen rumissa lainatoppatakeissa poseeraavaa neitokaista...)

Ööö... mun pipo oli just kun noilla tontuilla.
Sovin joukkoon.

Päästiin laskemaan jäästä tehtyä liukumäkeä.
Totta kai piti vetää pari kertaa!

On se ihmeellistä, miten tämä kaikki on veistetty jäästä!

Jäätävä pukki ja pari poroa.

Jäämailman lahjatavarakaupassa oli harvinaisen nasevia koristeita.

Mukit kertovat totuuden.

Lisäsin nimeni kilttien listalle.

Gaylordin Resort oli vähän laittanut joulukoristeita...

Koristukset senkun paranee...

Nutcraker ihailee 2000 joulutähteä, 2 miljoonaa valoa, 75 joulukuusta,
15 000 joulukoristetta ja 1,7 km kuusiköynnöstä.

Mä löysin peuran. Otettiin kaverikuva.

Pirkkaniksi: Jos et halua havunneulasia kotiisi,
 voit tehdä kuusen tequilapulloista. 

Työpaikkani piti joulunalusviikolla henkilökunnalleen pikkujoulut. Suomalaisella asteikolla mitattuna tilaisuus oli täysi farssi. Se pidettiin oman firman tiloissa ja kesti kolme tuntia. Tai no käytännössä kaksi, koska melkein kaikki häipyivät paikalta kahden tunnin jälkeen. Tarjolla ei ollut sen enempää ilmaista kuin maksullistakaan viinaa, eikä siten kehittynyt noloja tilanteita eikä yön pikkutunneilla kuultu hämäriä ehdotuksia, joita väki olisi voinut seuraavana päivänä naama punaisena töihin tullessa katua. Ilmapiiri tilaisuudessa oli niin jäykkä, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Kukaan ei halunnut keskustella keskenään, porukka koitti istua niin hajanaisissa pöydissä kuin mahdollista, eikä se, että väki sai tuoda oman paremman puoliskonsa mukanaan tehnyt tilaisuutta yhtään letkeämmäksi. Ruokaa oli tarjolla, mutta omasta mielestäni mikään ei maistunut oikein miltään. Niin paitsi jälkiruokapöydän kakut, jotka kaikki maistuivat sille, että niillä olisi voinut vetää sokeriöverit. Tilaisuuden ainoa valopilkku oli arpajaiset, jossa tarjolla oli langattomia kaiuttimia, televisioita, Kitchen Aid monitoimikone, Applen kello ja muuta teknologiaa. Jokainen työntekijä sai valita, mikä vempain eniten kiinnosti ja pudottaa arpalipukkeensa siihen kulhoon. Lisäksi saimme sokkona vetää kirjekuoren, jonka sisältä paljastui erilaisia yllätyksiä. Omani oli yhden yön majoitus Arlingtonin Sheratonissa aamupaloineen. Staycation, here we come!

Firman pikkujouluissa pääsi koristelemaan oman pipariukon.
Tuoreeltaan kaveri näytti näin tyylikkäältä. 

Seuraava päivänä kaveri näyttikin samalle,
kuin suomalaiset oikeiden pikkujoulujen jälkeen

Jos tälläistä tavaraa olisi ollut kemuissa tarjolla,
olisi varmaan ollut vähän hilpeämpi fiilis niissä kekkereissä.
Just saying...

Hotellin joulusomistuksen suunnittelija ei ollut mun suosikkihenkilöni.
Minusta nämä "joulukoristeet" muistuttavat lähinnä masentavaa marraskuista suomalaista metsää. 

Onneksi joku iloinen asiakas oli ollut kanssani samaa mieltä koristeista.
Eräänä aamuna löysin tämän pienen lisäosan,
joka oli ainoa väriä tuova punainen ilopilkku somisteissa. 

Ajattelematta sitä, miten suuri kulutusjuhla joulu amerikkalaisille on, poikkesin ostoskeskuksessa muutama päivä ennen joulua. VIRHE! Pytingissä oli pahempi kaaos kuin suomalaisella vapputorilla. Väki oli toki vähemmän kännissä eikä kukaan oksennellut kengille, mutta ahtaanpaikankammo ja himo tökkiä ihmisiä kyynerpäällä kylkeen siinä siltikin iski. Kassajonot olivat sen pituiset, että omaa vuoroa odotellessa olisi ehtinyt lukea Sinuhe Egyptiläisen ja puolet Kalle Päätalon kirjasarjarjoista. Kyllä minä päätäni pudistelin ihmetellessäni ihmisten kärsivällisyyttä. Aikamoinen Afrikan Tähden veroinen ostos olisi tarvinnut tulla vastaan, jotta minut olisi saanut niiden jonojen perälle asettumaan. Kiroten typeryyttäni eksyä ostarille noin lähellä joulua, kiersin paikan ympäri kuntoilumielessä ja painelin nopeasti ovista ulos. Ihmisen muisti on lyhyt. Ei epäilystäkään, ettenkö tule tekemään samaa virhettä ensi vuonna uudelleen.

Tälläiset oli varmaan monella fiilikset jouluostoksilla siinä ruuhkassa.

Kuinkahan moni osti itselleen joulukakan?
Mä en oikein ymmärrä näitä trendejä...

Olisi ollut myytävänä Tatulle naseva uusi pikkutakki...
Mutta kun ei jaksanut jonottaa...

Haimme Tatun kanssa joulufiilistä käymällä paria päivää ennen suklaakalenterin loppumista hoilottelemassa kauneimpia joululauluja kirkossa. Tiedän, tuossa lauseessa on kaksi asiaa, jotka eivät kohtaa. Minä en laula, enkä käy kirkossa. Mutta näin vierahilla mailla, sitä kummasti tuntuu kivalle kokoontua muiden suomalaisten kanssa yhteen Pyhien henkien päämajaan kunnioittamaan perinteitä. Säestyksestä vastasi Jean Sibeliuksen lapsenlapsenlapsi ja muutama muu paikallinen Dallasin suomalainen. Tilaisuus pidettiin vallan somassa pienessä Luterilaisessa kirkossa, ja jälkipeleissä pääsi ostamaan mukillisen kuumaa glögiä.

Tänä vuonna jouluhoilotusten lomassa ohjelmassa oli myös tiernapojat, tuo kouluvuosien joka jouluinen pakkopulla, jossa kuningas Herodes ja Muriaanien kuningas ottavat mittaa toisistaan. En tiedä johtuiko se iän karttumisesta, vai siitä, että oli saanut 20 vuoden tauon Tiernapojista, mutta tällä kerralla nautin showsta. Se tuntui nostalgiselle, ja oudolla tavalla ihanan tutun turvalliselle. Se oli jotain, mikä vei muistoissa takaisin laspsuusvuosien joulujuhliin. Enää puuttui vain se pieni paperipussi, joka juhlien lopussa aina jaettiin. Tiedättehän te, se jonka sisällä oli omena, pipari ja muutama jääkarhu-karkki.

Tällänen kirkko meillä täällä.
Ehkä ensi vuonna muistan jo ottaa kuvan ulkoakin päin...

No niin kato lauluvihkokin meillä ja kaikkea!

Aattoaamuna meidän taloudessamme jaettiin lahjoja kokonaiset 2 kappaletta, molemmat Tatulle. Tuo ei varsinaisesti kerro omasta kiltteysasteestani mitään, vaan lähinnä siitä, ettemme harrasta lahjojen vaihtoa. Okei, okei myönnetään! Toinen Tatun paketeista oli minulta (joulupukin tilauksesta), koska halusin miehelle todisteen siitä, ettemme lähteneet ihan turhaan eräänä iltana puoli väkisin ajamaan Askartelukauppaan, saadessani vimman ostaa tarjouksesta taiteilusetin. Niinpä rakas puolisoni sai kaksi aitoa signeerattua SMH-teosta, jotka olivat todiste siitä, että taiteilusetillä oli todellakin tuherreltu jotain.

No entäs sitten se toinen paketti? Se ei ollut salaiselta ihailijalta, vaan Tatun firmalta. Joskin sen nähdessäni mietin, että olinko tietämättäni harrastanut miehenvaihtoa Kroatialaisen tuttuni Petran kanssa, koska pakettikortissa luki "To Filip"... Oli pukilla mennyt Tatun ja hänen työkaverinsa paketit ristiin, mutta käsitykseni mukaan sisältö oli kuitenkin pysynyt samana. Minua ei tosin olisi haitannut, jos olisi mennyt miesten joulunviettopaikatkin ristiin, sillä Filip vaimoineen vietti joulun Coloradossa lumen ympäröimässä hirsimökissä. Dallas ei ollut läheskään yhtä jouluinen vaihtoehto...  Ja mitäkö jännittävää tänä vuonna Tatun firmalta saimme? No kuule 3 purkillista Ruotsalaista Hilloa, enkä nyt tarkoita purnukoiden täydeltä kruunuja. Makuina oli puolukka, lakka ja karviainen. Ehkä ei sinällään pitäisi olla yllättynyt, after all Tatun paikallinen pomo on ruotsalainen.

Tämän näköistä oli aattona meillä.
Paketteja on kyllä kuusen alla, mutta vain somisteina.
Tyhjää olivat täynnä kuin asukkaiden päät.

Tein sit vähän tällekin joululle punatulkkuja.
Ovat vaan nokattomia reppanoita, kun en saanut aikaiseksi ostettua siemeniä siihen hommaan.

Vielä viimeinen pakollinen kuva koristeista.
Ja kiitos kysymästä, osasin vielä soittaa Ukko Nooan ja Jänis istui maassa biisin.

Tässä todiste töhertelyistäni. Veriväripuukyniä on käytetty!!

Ruotasalaista hilloa, var så god!

Vietimme aaton hyvässä kaveriporukassa joulupöydän antimista nauttien. Työpaikaltani kiitospäiväksi saatu kalkkunakin pääsi viimein lämmittelemään uunin syövereihin, kun päätimme tehdä siitä joulusapuskaa.

Kuten tapoihin kuuluu, joulupäivänä toistimme mättöruokailun. Tälläkin kertaa saimme nauttia ruoan lisäksi ihanien ystävien seurasta. Harrastin myös teollisuusvakoilua, sillä ystävien luona oli servetit taiteltu niin ihanasti, että oli pakko tutkia, miten ne oli väkerrelty. Ensi jouluna meinaan kylmän rauhallisesti kopioida mallin. On sitä kuule hullumpiakin juttuja kuultu, kuin servetintaittelutaitoilua. Tiedänpä erään nimeltä mainitsemattoman entisen pomon, joka kävi ulkomailla pyyhkeentaittelukurssin, jotta pystyi kotona kulta mussukalle väkertelemään naamanpesuräteistä joutsenia. (Tatu, missä on mun joutseneni!? Ostanko sulle ensi jouluna lahjaksi kurssin?) 

Vaikka joulu ei ollut uber magical aikaa, miltä se lapsena aina tuntui (kunnes joulupukki unohti eräänä vuonna lahjat jättäessään ottaa mukaansa mun vaivalla kirjoittaman pitkän kirjeen), olen äärimmäisen kiitollinen näistä ihanista ystävistä, jotka läsnäolollaan tekivät joulusta joulun. Kiitos!

Sen pituinen se joulu 2018.

Mun joululook oli mahdollisimman yliampuva.
Se kuuluu Amerikkalaiseen jouluun.

 Kuvassa uunin helteessä paahtunut kalkkuna
ja taustalla hehkeä kinkku.
Ei ollut vegaanijoulu...

Laatikot rivissä.

Klassinen suomalainen joulujuoma, Napue tonic.

No eikö nämä kaverin servetit nyt ole söpöt!?