Dallas Diaries: August 2020

Muistan elävästi, kuinka ensimmäisellä viikolla Matkailualan restonomi opintoja aloittaessani järkytyin. Ryhmässämme oli henkilöitä, jotka eivät olleet koskaa poistuneet kotimaan rajojen ulkopuolelle. What!? Itselle ajatus siitä, ettei joku ollut koskaan käynyt ulkomailla tai istunut lentokoneen ei niin tilavilla penkeillä, muutaman lapsen kiljuessa ja edessä istuvan läväyttäessä tuolinsa makuuasentoon, kuulosti utopistiselle. Nämä ihmiset olivat tulleet opiskelemaan matkailualaa, mutta eivät olleet itse matkailleet?

Tuolloin ajatusmaailmassani oli vielä häiriö. En ollut siinä kypsässä 21-vuoden know-it-all iässä sisäistänyt, että on olemassa muunlaistakin matkailua kuin sitä, joka vaatii passin ja monen tunnin lennon. Yhden "en-ole-koskaan-käynyt-Helsinkiä-pidemmällä" tytön kertoessa alavalintansa syyksi sen, että hän haluaa kehittää kotimaan maatilamatkailua, pyörittelin päätäni ja ajattelin, ettei raukka tiedä paremmasta mitään.

Vuodet ovat vierineet ja nuoruuden ajatusmaailman rippeet karisseen. Tänä päivänä olisin harvinaisen kiinnostunut harrastamaan kotimaanmatkailua (täällä tai siellä), etenkin maatila sellaista. Hitto, mitä en antaisikaan ollakseni juuri nyt suomen luonnossa samoilemassa tai niityn reunalla lörpöttelemässä Mansikille.

Mutta ei auta itku markkinoilla, eikä kaukokaipuu Corona pandemian aikana. Nyt ollaan keskitytty lähikilometrien sisällä reissaamiseen ja innostumaan jokaisesta erinäköiseltä näyttävästä kivestä, joka eteen sattuu. Ennen kaikkea, sitä on koittanut suomalaisena hokea, että järvi kuin järvi, saunalla tai ilman. Niinpä olemme kolunnee jokaista Lake Grapevinen kolkkaa, joka näille omille uusille kotikulmille ulottuu.

Olemme onnekkaita. Kotitieltämme pääsee suoraan järven pohjoisrantaa kiertävälle North shore Trailille. Olemme siis "metsässä" muutamassa minuutissa ja polkuja riittää 35km, joten siinä on tallattavaa hetkeksi. North Shoren Trailit ovat vanhoja motocross polkuja. Nykyään moottorit on jätetty menosta pois ja jalkapelillä kipittävät saavat korvat höröllä kuunnella, koska pitää hypätä puskaan maastopyöräilijöiden kurvatessa ohitse hurjaa vaihtia.

Maisemaa North Shore Traililta.

Muutama viikko sitten aloin tuntea pahoja vieroitusoireita. Ai mistä? No patikoinnista. On kulunut kuukausia siitä, kun olen saanut edellisen kerran heittää eväät reppuun, repun selkään, tunkea maastolenkkarit jalkaan ja laittaa töppöstä toisen eteen. Tarvitsin day tripin. Annoksen luontoa, muutaman pystyyn kuivuneen puun, pari eläinmaailman edustajaa ja maiseman, jota katsoessa voin hetkeksi unohtaa tämän hullun maailman.

Kaivoin esiin reissureppuume. Katsoin sitä surullisena, se ei ollut raukka päässyt ulkoilemaan aikoihin. Päätin, että siihen tulee muutos. Tein meille eväät, laitoin ne repun täytteeksi ja tungin mukaan perilläolopullomme. Kävelin olohuoneeseen ja ilmoitin miehelle, että ylös, ulos ja "Lähde lähelle" seikkailuun.

Ai että mikäkö on perilläolopullo? Se on reissutraditiomme. Jokaisella päiväpatikalla meillä on mukana pieni palkkio nautittavaksi päästessämme perille. Palkkio on juomaa, jossa on prosentteja, joten olemme kai pieniä Nasse Setiä. Mielummin kuitenkin kutsun traditiotamme elämästä nauttimiseksi kuin suomalaiseksi piilojuoppudeksi. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun kuntoilun jäkeen edessäsi aukeaa upea maisema, istahdat alas hetkeksi ja palkitset itsesi perilläolopullolla. Tehdään nyt vielä selväksi, että kyseessä on makupala-maistiainen, ei mikään pussikalja keikka.

Luonnossa vietetty aikaa tekee ihmeitä (jo ihan tutkimustenkin mukaan). Muutama minuutti traililla ja unohdin olevani kotona. Matkalla tuli vastaan ötökkää sun toista ja otettiin me siinä tuijotuskisakin Bambin kanssa. Löysimme matkalla piknikpöytien hautausmaan ja muutaman muistomerkin. Tuliaisiksi olisimme voineet kerätä pari tulvien metsään heittämää ponttoonia ja Volkkariin uudet "vähäkäytetyt" pimp-my-ride tyyliset takarenkaat.

Matkalla piknikpöytien hautausmaalle.
Jotenkin tuli fiilis, että ruohikossa olisi voinut väijyä leijona...

Piknikpöytä hauatausmaallaan. Ympärillä oli monta samanlaista.
Oli nähnyt joskus parempia päiviä.

Kuolleita puita ja polku.

Kato nyt miten hyväkuntoinen uusi takarengas meidän Volkkariin!
Ai miten niin Traktorin kokoa? Naah, se on vaan Texas size :)

Näistä silloista mulle tulee aina mieleen tarina kolmesta pienestä pukista
ja siitä sillan alla asuneesta möröstä.

Niin mitä mun pitää tähän pudottaa?
Henkiset taakkani? Okei!

Kyllä sininen ja vihreä luovat kauniin maiseman.

Sitten tuli vastaan jorpakko, johon olisi sopinut alligaattori.

Juurevaa meininkiä.

Tuojotuskisa Bambin kanssa.

Hitto kun ei tullut HK:n sinistä matkaan. Tässähän sitä olisi ollut notskipaikka valmiina.

Päädyimme kolmen mailin pusikoissa koluamisen päätteeksi rannalle ja otimme esille eväämme. Itse tehty guacamole maistui taivaalliselle vaikka itse kehunkin. Nachomme olivat suuri hitti, myös muurahaisten keskuudessa. Järvessä pulahtaminen virkisti kummasti, vaikkei vesi nyt sitä kuuluisaa suomalaista kirkkautta ollutkaan. Otimme lopulta oikopolun kotiin naapuruston kautta tsekkaillen samalla vinkkejä ihmisten etupihoista (pistäen merkille ketkä naapureistamme olivat maisemoineet tiluksiaan väärän presidenttiehdokkaan vaalimainoksilla).

Rannan tuntumassa on kiva kerrostalo järvinäkymällä.
Kolmen makuuhuoneen asunto lähtee 1,8 miljoonalla.
Yhtiövastike on kuussa $1800.
Edullista...

Perillä kohteessa.

Tatun tämän reissun perilläolopullo.
Dedicated to daze on the beach, kuulostaa oikealle paikalle nauttia tölkki.

Kyllä tätä maisemaa katsellessa unohti hetken olevansa "kotona".

Uimassa ollaan!
Menossa Tatun talviturkin kasto.

Uusin suosikkipaikkani rentoutua on Dallasin Yyteri. Virallisesti mestaa kutsutaan Murrell Parkiksi, mutta menin ja nimesin paikan uudelleen tässä Suomi-kaipuussani. Saan kiittää kohteen löytymisestä sosiaalista mediaa. Bongasin alueella asuvan tutun Facebook postauksesta kuvan, jossa näkyi hienoa hiekkaa. Ja siitähän se ajatus sitten lähti, piti päästä beachille.

Pääsisimme Yyterin kävellen North Shore Trailia pitkin. Matkaa kertyisi kuitenkin sen verran reippaasti, että joutuisi Uberin tilaamaan paluumatkalle. Niinpä olemme suosiolla ottaneet Kirsikan alle (punainen auto vaatii punaisen nimen) ja Amerikkalaiseen tyyliin ajaneet paikalle.

Eilen illalla istuimme Yyterissä olevalla kallioniemekkeellä retkituoleissa ja söimme suomalaista lakua laineiden liplattaessa. Suljin silmäni ja saatoin olla ihan missä vain. Näsijärvellä, Kaukajärvellä, Uudessa-Seelannissa. Lämmin tuuli puhalsi ja valkoinen haikara kalasti rannassa. Hetkessä muutuin hengenpelastajaksi. Aalto heitti kalliolle pienen pieniä kaloja, jotka jäivät siihen sätkien haukkomaan henkeään. Syöksyin heittelemään ressukoita takaisin järveen. Naura vain, hullun hommaahan se oli. Saman tien kun sain ne nakattua järveen, seuraava aalto heitti ne paluupostina takaisin. Pakko oli kuitenkin yrittää pelastaa kaverit, ihan kuten muksuna kaikki kastemadot sateen jälkeen jalkakäytäviltä. Luovutin lopulta todeten, että tämä on se leijonakuninkaasta tuttu circle of life. Hetken päästä pullasorsat todistivat sanontani todeksi. Tyypit tulivat napsimaan kaloja kalliolta. Näytti sille, että mesta oli siivekkäiden vakiravintola. He olivat kuin eläkeläiset Silja Linen Buffetissa.