Rakas Joulupukki...

...vai pitäisikö sanoa Jouluhenkilö? Nykymaailma on niin täynnä mielensäpahoittajia, että pukki-sanan käytöstä voi vielä tulla sanomista. Joku naistenasemaa ajava liike on ihan varmasti sitä mieltä, että kyllä sinunkin pitäisi olla sukupuolineutraalihenkilö. Rotukysymystä tästä ei sentään voida ehkä nostaa, koska olen nähnyt kaupoissa joulupaperia, jossa olit tummaihoinen. Tosin Aasialaista vähemmistöä edustavaa paperia en ole vielä bongannut. Onkohan tämä sittenkin myös rotusortoa? Anyways, voisitko antaa tänä jouluna niille kaikille mielensäpahoittajille lahjaksi maalaisjärkeä ja energiaa keskittyä olennaisempiin asioihin. 

Kuule pukki, sun kätyrisi on vahtineet meidän jouluolut tynnyriä.
Aattona heistä tulee työttömiä, en siis tiedä sinun lomautussuunnitelmistasi,
mutta olut menee silloin parempiin suihin.

Meillä on myös iso parvi punamulk... tulkkuja. 
Nämä on nyt varmaan sit niitä kuuluisia suomalaisia Angry Birdsejä.
Ne voi ampua joulukinkun alas...

Noniin haluat kai nyt heti alkuun tietää, olenko ollut kiltti. Eikös se ole tapana? Hmm... Määrittele kiltti. En ole entiseen tapaani lennellyt ympäriinsä lomien perässä, joten hiilijalanjälkeni ainakin on pienempi. Eikö se ole aika kilttiä aiheuttaa vähemmän päästöjä, jotka tuhoaisivat ilmastoamme?  (Oli se sitten oma päätös tai jonkun pandemian...)

Olen valehdellut paljon vähemmän tänä vuonna kuin aiemmin. Tarviihan sen jotain merkitä näissä kiltteyspointseissa. Ei sinänsä, että olisin koittanut muuttua pyhimyksen veroiseksi totuudentorvi pulmuseksi, mutta se että olen poistunut asiakaspalvelutöistä on yksinkertaisesti poistanut suurimmat valehtelun tarpeeni. Katsos tavaroita ei tarvitse miellyttää, eikä niille tarvitse sepostaa valkoisia valheita boostatakseen niiden itsetuntoa. Niille ei tarvitse pahoitella, että aurinko paistaa tai teeskennellä ymmärtävänsä toisen tuskaa siitä, että hotellihuoneessa on väärän värinen lattiamatto rouvan makupalettiin. 

Jos kodittomilta kissoilta kysyttäisiin, niiden mielestä on varmasti kilttiä, että käyn sheltterillä rapsuttelemassa niitä ja opettamassa niille suomea. Tämä on ollut mun tämän vuoden "Tee jotain hyvää" projektini. Tiedän, että vielä kiltimpää olisi toki ottaa yksi, kaksi, kolme tai vaikka ne kaikki meille kotiin, mutta se nyt ei oikein sovi mieheni kanssa tehtyyn diiliin. Kisulit pysyvät sheltterissä ellen anna hänen rakentaa takapihalle golfkenttää. You know, he has his hobbies and I have mine, eikä niitä tuoda kotiin... (Toisaalta samaahan sanottiin ennen töistäkin, mutta sitten tuli pandemia...)

Kato nyt miten hyvin me shelterillä bondataan.
Tämä kisuli rakasti olla sylissä (ei juuri muuta olisikaan tehnyt).
Mietin olisinko voinut postittaa sen Suomeen vanhemmilleni.

Huomion kipeä hurmuri tässä terve!

Tuhmuuden puolesta puhuvia pointteja en nyt ala tuomaan esiin, koska ei kannata ampua itseään jalkaan. (Ainakaan jos minulta kysytään...)

Nyt sitten haluaisin esittää muutaman pyynnön, asioita, jotka laittaisin lahjalistalle. Ensinnäkin voitko tuoda takaisin Covidin aikana karisseet kiloni. En halunnut niistä eroon, enkä oikein tiedä missä vaiheessa ne ottivat lähdön. Naisilla nyt on muutenkin jo "Apua, mulla ei ole mitään päälle laitettavaa!" kompleksi, eikä sitä yhtään helpota, että tajuaa 10 minuuttia ennen date nightille lähtöä, että kaikki pöksyt roikkuvat nilkoissa. On karu herätys huomata, että puolessa vuodessa sun pillifarkuista on tullut hopparipöksyt, jotka roikkuvat puolessa persauksessa. Not my style. Eli 11 paunaa takaisin tähän kroppaan kiitos ja voin mielelläni antaa vielä tarkat ohjeet, että mihin kohtaan ne tulisi lisätä. 

Toivon, että ensivuonna tuohon takapihan julmetun kokoiseen tammeen ei tulisi tammenterhoja. Tänä vuonna niitä on tullut about viisi kottikärrylistä ja kuulostaa sille kun pommikoneet lentäisivät yli kun ne putoilevat terassin kattoon. Minusta tuo tammi on lisääntynyt jo ihan tarpeeksi ja sen vaihdevuodet ja hedelmättömyys saisi alkaa. Äläkä yhtään koita sanoa, että olen ajattelematon. Että miten sitten kävisi sille katolta puuhun rambohyppyjä vetävälle oravalle, joka piilottelee niitä perk****leen terhoja joka kukkapuskaan odottamaan itämistä. Kuule sen oravan (ja kaikki sen lajikaverit) saisit viedä mukanasi. Tiedän, että rakas Mimosa, joka viettää ensimmäistä jouluaan Kissataivaassa, löytäisi ne mielellään joulukuusensa alta. Survival rate ei ehkä olisi kylläkään heillä kovin hyvä.   

Tästä tammesta ei terhot lopu, eikä takapihalta 
oravalta niiden piilottelupaikat. 

Rakas Mimosa, hänelle voisit viedä meidän takapihan oravat kissojentaivaaseen.
Kai Petteri nyt sinnekin osaa lentää?

Hartain toiveeni kuitenkin olisi, että saisin päiviin lisää tunteja. Ja nyt tarkkana tämän sanamuodon kanssa. En halua lisätunteja vuorokauteen, vaan nimen omaan PÄIVÄÄN. Yöhön ei tarvitse lisätä yhtäkään minuuttia. Nämä 10-11 tuntiset työyöt riittävät, kiitos vaan.

Tässä kohtaa olisi ehkä toki hyvä hiljentyä ja miettiä, onko itsekästä toivoa lisää, kun olen kuitenkin saanut jo niin paljon tänä vuonna. Olen saanut ilmastointilaitteen rikki. Olen saanut auton näytöön vikakoodin. Olen saanut signeerata 46 nimmaria ja vääntää 14 puumerkkiä talon 120  sivuiseen kauppakirjaan (KYLLÄ, laskin ne). Olen saanut tulla lomautetuksi ja olen saanut kuulla lääkärin suusta odottamattoman lauseen "Sä olet nyt vähän nuori saaman tän, mutta sulla on kuule vyöruusu kasvoissa". Materiaalisten asioiden osalta tässä iässä tuppaa olemaan vähemmän saamista ja enemmän ostamista. Mutta... saamista se ostaminenkin kai on kun saanhan mä niistä ostoksista kuitenkin sitten sen luottokorttilaskun. 

Haluan tässä välissä kehua sinulle meidän ihania ystäviä. Kuten Arttu Viskari halvatun viisaasti Ystävän remppa-kappalessa toteaa " Siitä tunnet sä ystävän, kun remppa/muuttopäivänä paikalla on hän, vuosituhannen kuumuudessa tavaraa roudaamassa..." Okei, okei uudelleen sanoitin tuossa pikkusen, mutta tuhat sanaa eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuuden määrää, mitä kaikki se apu, jota ollaan "Plantaasin" pihatalkoissa ja operaatiossa siirtää elämä paikasta toiseen (taas.. jos tämä vuosittainen muuttoperinne nyt olisi tässä..) ollaan saatu. Ole hyvä ja muista näitä rakkaita ystäviä tänä jouluna, ja jollain muulla kun Coronalla. 

Tämä vuosi on ollut outo. Onneksi se on kuitenkin ollut sinällään meille suomalaisille helpompi kuin monille muille, koska ollaan muutenkin tykätty olla sosiaalisesti etäisiä ja erityisesti negatiivisia. Tänä vuonna on saanut into piukassa hihkua aina kun on tullut negatiivinen Covid-testitulos. Tätä pandemiaa varten meidät on varmaan tällä lievän epäsosiaalisella pessimisti luonteella varusteltu. Näin mä haluan uskoa. 

Näihin sanoihin voisin päättää kirjelmäni ja siirtyä tilipitappeileen kuusien ympärille (kyllä, kuuset on monikossa. Meillä on niitä kolme. This is America, go big or go home...). Jos nyt olet tilastosi tsekattua sitä mieltä, että olen ollut hirveä ihminen, eikä tule lahjoja, vaan risuja, niin teetkö niistä edes nyt sitten halkojen kokoisia. Näin aikuisiällä kunnon klapit olisi paljon käytännöllisempiä kuin kämäiset risut. Halkoja kun voisi polttaa makkaraa paistaessa takapihan grillissä.

Meillä on kaksi isoa kuusta, toinen Suomi-henkinen 
ja toinen perinteinen punasävyinen. 
Makkarin pikkukuusesta ei ole kuvaa,
joudut vaan uskomaan, että sellainenkin on.

Ei mulla muuta. Koitahan pärjäillä siellä Koronatuntu... siis Korvatunturilla.

Lähde lähelle!

Muistan elävästi, kuinka ensimmäisellä viikolla Matkailualan restonomi opintoja aloittaessani järkytyin. Ryhmässämme oli henkilöitä, jotka eivät olleet koskaa poistuneet kotimaan rajojen ulkopuolelle. What!? Itselle ajatus siitä, ettei joku ollut koskaan käynyt ulkomailla tai istunut lentokoneen ei niin tilavilla penkeillä, muutaman lapsen kiljuessa ja edessä istuvan läväyttäessä tuolinsa makuuasentoon, kuulosti utopistiselle. Nämä ihmiset olivat tulleet opiskelemaan matkailualaa, mutta eivät olleet itse matkailleet? 

Tuolloin ajatusmaailmassani oli vielä häiriö. En ollut siinä kypsässä 21-vuoden know-it-all iässä sisäistänyt, että on olemassa muunlaistakin matkailua kuin sitä, joka vaatii passin ja monen tunnin lennon. Yhden "en-ole-koskaan-käynyt-Helsinkiä-pidemmällä" tytön kertoessa alavalintansa syyksi sen, että hän haluaa kehittää kotimaan maatilamatkailua, pyörittelin päätäni ja ajattelin, ettei raukka tiedä paremmasta mitään.

Vuodet ovat vierineet ja nuoruuden ajatusmaailman rippeet karisseen. Tänä päivänä olisin harvinaisen kiinnostunut harrastamaan kotimaanmatkailua (täällä tai siellä), etenkin maatila sellaista. Hitto, mitä en antaisikaan ollakseni juuri nyt suomen luonnossa samoilemassa tai niityn reunalla lörpöttelemässä Mansikille. 

Mutta ei auta itku markkinoilla, eikä kaukokaipuu Corona pandemian aikana. Nyt ollaan keskitytty lähikilometrien sisällä reissaamiseen ja innostumaan jokaisesta erinäköiseltä näyttävästä kivestä, joka eteen sattuu. Ennen kaikkea, sitä on koittanut suomalaisena hokea, että järvi kuin järvi, saunalla tai ilman. Niinpä olemme kolunnee jokaista Lake Grapevinen kolkkaa, joka näille omille uusille kotikulmille ulottuu.  

Olemme onnekkaita. Kotitieltämme pääsee suoraan järven pohjoisrantaa kiertävälle North shore Trailille. Olemme siis "metsässä" muutamassa minuutissa ja polkuja riittää 35km, joten siinä on tallattavaa hetkeksi. North Shoren Trailit ovat vanhoja motocross polkuja. Nykyään moottorit on jätetty menosta pois ja jalkapelillä kipittävät saavat korvat höröllä kuunnella, koska pitää hypätä puskaan maastopyöräilijöiden kurvatessa ohitse hurjaa vaihtia. 

Maisemaa North Shore Traililta.

Muutama viikko sitten aloin tuntea pahoja vieroitusoireita. Ai mistä? No patikoinnista. On kulunut kuukausia siitä, kun olen saanut edellisen kerran heittää eväät reppuun, repun selkään, tunkea maastolenkkarit jalkaan ja laittaa töppöstä toisen eteen. Tarvitsin day tripin. Annoksen luontoa, muutaman pystyyn kuivuneen puun, pari eläinmaailman edustajaa ja maiseman, jota katsoessa voin hetkeksi unohtaa tämän hullun maailman. 

Kaivoin esiin reissureppuume. Katsoin sitä surullisena, se ei ollut raukka päässyt ulkoilemaan aikoihin. Päätin, että siihen tulee muutos. Tein meille eväät, laitoin ne repun täytteeksi ja tungin mukaan perilläolopullomme. Kävelin olohuoneeseen ja ilmoitin miehelle, että ylös, ulos ja "Lähde lähelle" seikkailuun. 

Ai että mikäkö on perilläolopullo? Se on reissutraditiomme. Jokaisella päiväpatikalla meillä on mukana pieni palkkio nautittavaksi päästessämme perille. Palkkio on juomaa, jossa on prosentteja, joten olemme kai pieniä Nasse Setiä. Mielummin kuitenkin kutsun traditiotamme elämästä nauttimiseksi kuin suomalaiseksi piilojuoppudeksi. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun kuntoilun jäkeen edessäsi aukeaa upea maisema, istahdat alas hetkeksi ja palkitset itsesi perilläolopullolla. Tehdään nyt vielä selväksi, että kyseessä on makupala-maistiainen, ei mikään pussikalja keikka. 

Luonnossa vietetty aikaa tekee ihmeitä (jo ihan tutkimustenkin mukaan). Muutama minuutti traililla ja unohdin olevani kotona. Matkalla tuli vastaan ötökkää sun toista ja otettiin me siinä tuijotuskisakin Bambin kanssa. Löysimme matkalla piknikpöytien hautausmaan ja muutaman muistomerkin. Tuliaisiksi olisimme voineet kerätä pari tulvien metsään heittämää ponttoonia ja Volkkariin uudet "vähäkäytetyt" pimp-my-ride tyyliset takarenkaat. 

Matkalla piknikpöytien hautausmaalle. 
Jotenkin tuli fiilis, että ruohikossa olisi voinut väijyä leijona...

Piknikpöytä hauatausmaallaan. Ympärillä oli monta samanlaista.
Oli nähnyt joskus parempia päiviä.

Kuolleita puita ja polku.

Kato nyt miten hyväkuntoinen uusi takarengas meidän Volkkariin! 
Ai miten niin Traktorin kokoa? Naah, se on vaan Texas size :)

Näistä silloista mulle tulee aina mieleen tarina kolmesta pienestä pukista
 ja siitä sillan alla asuneesta möröstä. 

Niin mitä mun pitää tähän pudottaa? 
Henkiset taakkani? Okei!

Kyllä sininen ja vihreä luovat kauniin maiseman.

Sitten tuli vastaan jorpakko, johon olisi sopinut alligaattori.

Juurevaa meininkiä. 

Tuojotuskisa Bambin kanssa. 

Hitto kun ei tullut HK:n sinistä matkaan. Tässähän sitä olisi ollut notskipaikka valmiina. 

Päädyimme kolmen mailin pusikoissa koluamisen päätteeksi rannalle ja otimme esille eväämme. Itse tehty guacamole maistui taivaalliselle vaikka itse kehunkin. Nachomme olivat suuri hitti, myös muurahaisten keskuudessa. Järvessä pulahtaminen virkisti kummasti, vaikkei vesi nyt sitä kuuluisaa suomalaista kirkkautta ollutkaan. Otimme lopulta oikopolun kotiin naapuruston kautta tsekkaillen samalla vinkkejä ihmisten etupihoista (pistäen merkille ketkä naapureistamme olivat maisemoineet tiluksiaan väärän presidenttiehdokkaan vaalimainoksilla).

Rannan tuntumassa on kiva kerrostalo järvinäkymällä. 
Kolmen makuuhuoneen asunto lähtee 1,8 miljoonalla.
Yhtiövastike on kuussa $1800.
Edullista...

Perillä kohteessa.

Tatun tämän reissun perilläolopullo.
Dedicated to daze on the beach, kuulostaa oikealle paikalle nauttia tölkki.

Kyllä tätä maisemaa katsellessa unohti hetken olevansa "kotona".

Uimassa ollaan!
Menossa Tatun talviturkin kasto.

Uusin suosikkipaikkani rentoutua on Dallasin Yyteri. Virallisesti mestaa kutsutaan Murrell Parkiksi, mutta menin ja nimesin paikan uudelleen tässä Suomi-kaipuussani. Saan kiittää kohteen löytymisestä sosiaalista mediaa. Bongasin alueella asuvan tutun Facebook postauksesta kuvan, jossa näkyi hienoa hiekkaa. Ja siitähän se ajatus sitten lähti, piti päästä beachille. 

Pääsisimme Yyterin kävellen North Shore Trailia pitkin. Matkaa kertyisi kuitenkin sen verran reippaasti, että joutuisi Uberin tilaamaan paluumatkalle. Niinpä olemme suosiolla ottaneet Kirsikan alle (punainen auto vaatii punaisen nimen) ja Amerikkalaiseen tyyliin ajaneet paikalle. 

Eilen illalla istuimme Yyterissä olevalla kallioniemekkeellä retkituoleissa ja söimme suomalaista lakua laineiden liplattaessa. Suljin silmäni ja saatoin olla ihan missä vain. Näsijärvellä, Kaukajärvellä, Uudessa-Seelannissa. Lämmin tuuli puhalsi ja valkoinen haikara kalasti rannassa. Hetkessä muutuin hengenpelastajaksi. Aalto heitti kalliolle pienen pieniä kaloja, jotka jäivät siihen sätkien haukkomaan henkeään. Syöksyin heittelemään ressukoita takaisin järveen. Naura vain, hullun hommaahan se oli.  Saman tien kun sain ne nakattua järveen, seuraava aalto heitti ne paluupostina takaisin. Pakko oli kuitenkin yrittää pelastaa kaverit, ihan kuten muksuna kaikki kastemadot sateen jälkeen jalkakäytäviltä. Luovutin lopulta todeten, että tämä on se leijonakuninkaasta tuttu circle of life. Hetken päästä pullasorsat todistivat sanontani todeksi. Tyypit tulivat napsimaan kaloja kalliolta. Näytti sille, että mesta oli siivekkäiden vakiravintola. He olivat kuin eläkeläiset Silja Linen Buffetissa. 

Tervetuloa Murrell Parkiin!

Tässä tämä on, komein hiekkaranta lähiseudulla.

Mainingit rantaan lyö.

Tulin jutteleen kalan kanssa. Tämä oli vähän kuiva kaveri..

Muurahaisten tsunami.

SMILE!
Hammasrivistöään esittelee paremmat päivänsä nähnyt Alligator Gar.

Taideteos nimeltä jäljet hiekassa.

Suomalaiseen ikävään sopivia herkkuja.

Lempi kalliollani.

Veikeitä rantakasveja. Vähän kun olisi mangrovemetsässä :P

Auringon laskiessa...

Vanhasta kasvaa uutta. 

 

Mikä ihana kesä Suomessa! Just Kidding...

Allani siintää Atlantti, meri joka erottaa menneisyyteni nykysyydestäni. Mietin tunnistanko enää Tamperetta. Kaikki 3 vuoden aikana tapahtuneet muutokset. Ratikka, tietyöt, mihin suuntaan mitäkin katua tulee nykyisin ajaa. Osaanko enää käyttää Nissanini kytkintä ajaessa? Muistanko olla möläyttelemättä typeryyksiä suustani!? Suomen kieli ei ole enää salakieltä, jolla kommunikoida, kun ei halua muiden tajuavan, mitä sanot. Hetken kuluttua alamme laskeutua Helsinki-Vantaalle. Vatsanpohjassa tuntuu oudolle. En ole koskaan ollut näin kauan poissa Suomesta, poissa ystävieni ja perheeni elämästä.

Tuon piti olla todellisuuteni juuri nyt. Minun piti lentää tänään Suomeen, viettää siellä pitkä kesä, myydä huonekalumme, karsia tavarani, viettää aikaa rakkaiden kanssa ja lentää takaisin Dallasiin elokuun puolen välin jälkeen. Mutta vastaan tuli globaali pandemia. Siinä matsissa jäi tämäkin katastrofimagneetti kakkoseksi. Tai ehkä ongelma olikin juuri se, että olin päättänyt viettää tämän kesän Suomessa. Arkkiviholliseni Luonto äiti kaikkine apulaisineen iski vastaan. No, ehkä tämä tarkoittaa sitä, että asioiden kuului mennä näin. Oli jokin suurempi syy siihen, miksi en ole kesää Suomessa. Lupaan kertoa, mikä se oli, kun se tulee vastaan. Everything happens for a reason. Se on ollut mottoni liian pitkään jotta vaihtaisin sen nyt.

Korona aika on ollut outoa. Tuntuu kuin olisin ollut witness protection ohjelmassa (onko tuo suomeksi todistajansuojeluohjelma?). Osoitteeni on vaihtunut. Autoni on vaihtunut. Nimeni on milloin mitäkin, riippuen kuka sitä hokee. Mieheni alkaa muistuttaa Kanadalaista Metsuria (tai Itä-Blokista aikoinaan tullutta lätkäpelaajaa) takatukkansa ja pitkän partansa kanssa. En ole varma osaanko enää laittaa ripsiväriä, koska en muista, milloin olen viimeksi meikannut. En tunne ongelmana lähteä töihin kukkaleggareissa ja raitapaidassa, yhdistelmä, missä en olisi kuollaksenikaan tullut nähdyksi ennen maaliskuuta. (Puhumattakaan siitä, että mieleeni ei olisi tullut missään nimessä yhdistää moista kuvottavaa comboa.) Pelaan nykyisin neljänä yönä viikossa Tetristä paketeilla maski naamalla. Siinä hommassa elämänrytmi on mennyt sekaisin ja haba kasvanut.

Vuosi 2020 on opettanut ja se on karaissut. Silti en ole varma olisinko valmis vaihtamaan tätä kokemusta pois kovinkaan herkästi. Asioita on laittanut uuteen tärkeysjärkestykseen. Merkittävintä on kuitenkin ehkä ollut todeta, että siinä vaiheessa, kun sinut pakotetaan paineessa neljän seinän sisälle useammaksi kuukaudeksi, on hyvä huomata valinneensa kämppäkaverinsa hyvin. Tatu on ollut Yin minun Yangilleni. Ensin tehtiin palapelejä, sitten päivälenkkejä, sitten Love Boat maratoni televisiosta ennen kuin alkoi armoton allerkirjoitusrumba ja pahvilaatikko show. Nyt olen viimeisen kuukauden aikana oppinut enemmän kuin kuvittelikaan Rautakaupan valikoimasta, vedenpaineesta, pihakasveista ja sadetinjärjestelmistä. Ai  niin, tiesittekö, että oravat eivät pidä Peppermintin tai chilin hajusta? En minäkään, mutta meinaan testata teorian tällä viikolla...

Tältä minun kesäni piti näyttää, grillailua Kaukajärven rannalla. No ainahan on ensi kesä.
(No niin mikähän rutto silloin saadaan...)

Oivallus, olen elänyt tämän ennenkin...

Ihminen on erikoinen eläin. Tajusin sen toissapäivänä istuessani puiston penkillä kuuman kosteassa ilmassa miettien elämääni. Lämpömittari näytti +32c. Kiva vastakohta sille, että muutama päivä aiemmin, huhtikuun neljäntenä, sivuttiin Dallasin kylmyysennätystä kyseiselle päivälle. Yhtä kylmä huhtikuun 4.päivä oli edellisen kerran vuonna 1920, tasan satavuotta sitten. Mittari näytti silloinkin +48F (n.+9c).

Nyt kun yhteiskunnan hyvinvointi on vaatinut meitä ryömimään kotikoloihinsa ja esittämään Erkki Erakkoa, elämän holdille laittaminen tuntuu asteen verran ahdistavalta. Päivä vaihtuu toiseen. Rutiini toistaa itseään. Sitä muistelee kaihoisasti kaikkea, mitä ennen pystyi tekemään. Välillä kiroaa, välillä huomaa lörpöttelevänsä huonekasville. Välillä tekee mieli avata viinipullo keskellä päivää.

Arjen yksioikoisuutta miettiessäni havahduin. Hetkinen, olen elänyt tämän kaiken ennenkin! Ja vielä vapaaehtoisesti! Olen vetänyt 2 kuukauden trial runin Korona-arjesta. Mikä huvittavinta, olen aina kutsunut tuota 2 kuukauden pätkää elämäni stressittömimmäksi ajaksi. Muistelen sitä aikaa lämmöllä ja hetkittäin jopa kaihoisasti.

Astuin korona-arkisimulaattoriin melkein päivälleen 12 vuotta sitten. Olin reppureissamassa kaverini kanssa Australiassa. Bussi pudotti meidät tienristeykseen, jossa ei ollut edes pysäkkiä. Olimme räpytelleet silmiämme bussikuskille ilmeisesti tarpeeksi tehokkaasti, koska hän lainvastaisesti suostui jättämään meidät kyydistä paikassa, josta puuttui bussipysäkin merkki. Olimme Tyrendarrassa, maalaiskyläpahasessa, josta löytyi vain kyläkauppa, joka toimi myös postitoimistona. Jokainen ohi ajava morjesti vastaantullessa.

Vietimme Tyrendarrassa 2 kuukautta. Pyöritimme keskenämme farmia kuin Piippolanvaarit konsanaan. Oli lehmiä, lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja hevosia. Paikan omistajat olivat seuranamme ensimmäiset 2 päivää, tutustuttaen rutiineihin. Tuon jälkeen he lensivät takaisin pääkotiinsa, toiselle puolelle manteretta. Nainen oli viimeisillään raskaana, joten he eivät olleet tulossa hetkeen takaisin viikonloppufarmilleen. Eivätkä tulleetkaan. Näin heidät seuraavan kerran 3 vuotta myöhemmin, kun tein heille pikavisiitin Uuden-Seelannin reissuni yhteydessä.

2 kuukauden ajan päivärutiinimme oli kutakuinkin sama. Kun päivän puuhastelut eläinten ja pihatöiden parissa oli ohi, ilta rentoudutiin DVD:itä katselemalla. Toisinaan kudoin kissat kainalossa, ja luin kirjoja kuin paraskin lukutoukka. Netti oli hidas ja toimi miten tahtoi, joten sitä ei suuremmin käytetty. Olimme 90% ajasta kaverini kanssa keskenämme, tontin rajojen sisällä. Raskaanaoleen omistajan äiti, joka asui lähellä, kävi auttamassa hevosten kanssa, ja toi meille kaupasta, mitä tilasimme. Muutaman kerran huristelimme vanhalla autonrämällä lähi kyliin päiväreissuille. Pääsääntöisesti emme kuitenkaan tunteneet tarvetta lähteä mihinkään. Meillä oli kaikkea, mitä tarvitsimme. Kelloon ei tarvinnut vilkaista.

Jos Korona pandemia olisi tapahtunut tuona aikana, se ei olisi vaikuttanut elämäämme millään muotoa. Todellisuudessa emme varmaan olisi edes olleet siitä tietoisia. Ajankohtaiset uutiset olivat tuntematon konsepti, kun tv-kanavat eivät näkyneet, eikä lehtiä tullut.

Takaisin blogin avauslauseeseen; Ihminen on erikoinen eläin. Istuessani auringossa ymmärsin, että sama tilanne saa ihmisessä aikaan vastakkaisia reaktioita. Reaktio riippuu siitä, määrätäänkö meidät toimimaan tietyllä tavalla vai teemmekö valinnan itse. Valinnanvapaus määrittelee tunteitamme enemmän kuin aiemmin kuvittelin.

Otan tästä havainnostani nyt kopin. Koitan löytää Korona-arjesta enemmän positiivisia asioita. Leikin ajatuksella, että olen itse valinnut olla tässä tilanteessa. Otan aikaa kutoa (joku neropatti korjaa nyt tähän, että pitäisi sanoa neuloa, jos tekee sukkaa.) ja luen ne kirjat, jotka ovat olleet sivussa odottamassa vuoroaan. Koitan kertoa itselleni, että kaikki on hyvin niin kauan kuin olen terve. Maslowin tarvehierarkian alemmat tasot ovat edelleen kunnossa. Ylemmät tasot voivat nyt hetken aika odottaa.

Seuraa kuvapläjäys Australian ajalta "eristyksistä"

Illan kohokohta, kirja käteen ja kissa kainaloon! 

Lampaiden kanssa on harvinaisen rentouttavaa jutella. Aiheen saa aina päättää itse, eikä toisella ole useinkaan vastaanmukisemista. 

Eläinterapiaa osa kaksi. Sitä paitsi vaatetus näyttää ihan yhtä hehkeältä kuin nykyisin. Peiliin ei paljon korona-arkena tarvitse katsoa, tuttu juttu maalaiselämän ajalta. (koitan muistella, oliko meillä edes peiliä missään vessaa lukuunottamatta tarjolla.)

Omavaraisuus olisi Korona-aikana yhtä käytännöllistä, kuin oli kylässä, jossa ei lähikauppa ei ollut vieressä. Kasvimaalla ollaan pyhävaatteet päällä, ihan vain kuvaustarkoitusta varten.

Tsiikaa nyt, olen jopa treenannut maskin käyttöä.
Arvaatko missä olen ja miksi maskin takana?

Tässä vastaus: Kanalassa (kuten kanoja vahtineet koiratkin).
Pöly oli sen verran sakeaa, että kasvosuojainta suositeltiin. Sitä paitsi kun hakkaa irti kopin pohjalle kertynyttä paksua kanankakkakerrosta, maski oli tervetullut henkinen tuki.

Korona, Box Office hitti, jonka olisin voinut jättää katsomatta.

Elämä on tällä hetkellä kuin Blockbuster katastrofielokuva. Sellanen box office hitti, jota lähdit katsomaan perjantai-iltana karistaaksesi työviikon mielestäsi. Ostit poppareita ja Cokiksen ja nojaudit leffateatterin löhötuoliin seuraamaan pariksi tunniksi tarinaa, joka tempasi ahdistavuudellaan mukaansa. Lähtiessäsi teatterista huokaisit syvään ja karistit mielestäsi valkokankaan tapahtumat. Oma elämäsi ei tuntunut enää lainkaan pahalta. Nyt leffateatterit on suljettu ja tuo ”eihän noin nyt voi oikeasti käydä” katastrofielokuva on raadollista todellisuutta. Et pääse sitä enää pakoon teatterin oven sulkemalla. Tervetuloa uuteen arkeen!

Minun ei varmaan tarvitse selittää tarkemmin mistä puhun. Koko maailma elää samaa painajaista. Onhan näitä pandemioita ennenkin tullut ja mennyt, mutta omassa elämässä ne eivät ole koskaan olleet näin todellisia. Koska viimeksi on suljettu rajoja laajalti ja rajoitettu ihmisten toimintaa? Se, minkä oma sukupolvi on ottanut itsestään selvyytenä, ei yhtäkkiä enää olekaan sitä. Globalisaatio on näyttänyt rumemman puolensa. COVID-19 on ollut kuin se facebook postaus, jota alakoululalaiset ovat pyytäneet jakamaan saadakseen selville, kuinka nopeasti ja kuinka laajalle heidän viestistä leviää. No leviäähän se ja hyvällä vauhdilla.

Mikä on ollut oman reaktioni elinkaari aiheeseen liittyen? Aluksi vähättelin Koronaa. Tavallinen flunssa tappaa tuhansia vuosittain, eikä siitä vouhoteta. Työtuntien karsiutuessa olo oli vähän hölmistynyt, mutta silti edelleen välinpitämätön. Firmamme karsi maaliskuun alusta kaikilta kahdeksankymmenenkahden omistamansa hotellin myyntiassareilta tunteja ja siirryin skandinaavisesti trendikkääseen 4 työpäivän viikkoon. Tuossa vaiheessa olin perjantaiden vapautumisesta ihan iloinen, ja suunnittelin pitkiä viikonloppureissuja. Noh, se oli hyvä teoria, mutta suhteellisen nopeasti kuollut ja kuopattu.

Dallasin ensin pidentäessä koululaisten kevätlomia ja lopulta sulkiessa opinahjot kokonaan, en ollut vielä kovinkaan huolestunut tilanteesta. Nokian käskiessä työntekijöitään pysymään poissa toimistolta ja työskentelemään etänä, otin sen ymmärrettävänä varokeinona. IT-alalla etätyöskentely on muutenkin arkipäivää. Kaupassa ihmisten vessapaperi ja käsidesi hamstraaminen lähinnä nauratti. Siinä vaiheessa kun kauppareissulla oli jo muitakin hyllyjä tyhjänä (tuorepuolella oli jäljellä enää muutama hassu omena ja nahistunut salaatti.) alkoi itsekin miettiä, olisiko sitä sittenkin pitänyt hamstrata pahan päivän varalle kuten kaikki muutkin.

Sitten koitti 13.päivä perjantai ja Dallas Countyssa kiellettiin kaikki yli 500 hengen tapahtumat. Kolme päivää myöhemmin pudotettiin yksi nolla perästä ja yli 50 hengen tilaisuudet siirtyivät historiaan. Samalla hengenvedolla suljettiin kuntosalit, teatterit, baarit ja ravintolat (take-outia lukuunottamatta). Pari päivää myöhemmin sai enää alle 10 hengen seurueet kokoontua koolle saman katon alle. Tuolloin tilanne iski kokreettisemmin vasten kasvoja. Mihin olimme oikein menossa? Mitä tuo kaikki tarkoitti tulevaisuutta ajatellen?

18.maaliskuuta tapahtui, mitä olin jo osannut odottaa. Suurin osa hotellimme henkilökunnasta lomautettiin, minä mukaan lukien. Yritysten ja yhdistysten kauhunsekainen tilaisuuksien ja konferenssien peruminen/siirtäminen tulevaisuuteen oli ollut jo edellisellä viikolla arkea. Tapahtumakalenteri oli tyhjentynyt hurjaa vaihtia ja tarjouspyynnöt olivat harvinaisuuksia. On hankalaa olla myynnin assari, kun ei ole mitään missä avustaa. Lomautus herätti miettimään omaa alan valintaa. Matkailualansektori kärsii niin herkästi kaikesta. Tuossa vaiheessa oli itsellä silti edelleen ”Eteen päin sanoi mummo lumessa” mentaliteetti. On sitä ennenkin tehty väliaikaishommia. Aina tekevälle töitä löytyy sillä välin kun odottelee takaisin töihin kutsua.

Uutiset muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi. Television avaamisesta tuli ahdistavaa. Montako kuollutta? Missä on todettu viimeisimmät tapaukset? Liikkeellä oli väärää infoa, ihmisillä liikaa kysymyksiä, ammattilaisilla liian vähän vastauksia. Presidenttinä pahvipää, joka asiallisen tiedon jakamisen sijaan osaa kääntää jokaisen lehdistötilaisuuden itsensä kehumiseen ja muiden mollaamiseen. Unohtamatta hänen uskomatonta kykyä toistaa itseään kuin rikkinäinen papukaija, joka tuntee kaikki mahtavuutta kuvaavat adjektiivit. 

Viime viikon maanantaina Dallas County puhalsi pilliin ja pisti pelin poikki. Voimaan astui Shelter-in-Place order. Ai mitäkö se tarkoittaa? No sitä, että kaikkien asukkaiden tulee pysyä kotonaan, lukuunottamatta aivan pakollisia menoja (lääkäri, apteekki, ruokakauppa, pankki...). Jos olet töissä yrityksessä, jonka toiminta katsotaan olevan essential business (mm. apteekki, ruokakauppa, pankki ja viinakauppa... KYLLÄ! Luit oikein, viinakauppa, tuo todella olennainen palvelu!), saat mennä töihin, muut joutuvat tekemään työt etänä. Yritykset, joiden ei katsottu olevat oleellisia bisneksiä, joutuivat laittamaan laput luukulle ja ikkunat säppiin. Jos et voi tehdä töitäsi etänä, olet tässä viruspelissä se häviäjä. Ulkoilu oman talouteen kuuluvien henkilöiden kesken on sallittu, mutta muihin ulkoilijoihin tulee pitää 6 jalan etäisyys. Social distancing, jota suomalaiset ovat jo vuosi tolkulla bussipysäkeillä treenanneet, on tämän päivän kuuma sana. 

Siinä vaiheessa kun kaikkien tuli laittaa elämänsä holdile, aloin itsekin myöntää tilanteen vakavuuden. Kaikki tämä epävarmuus ja tietynlainen tahaton ja toisinaan tahallinenkin paniikin lietsonta on alkanut vähitellen vaikuttaa omaankin ajatusmaailmaan. En tosin halua avata ovea sille isolle pahalle mörölle, joka alkaisi tulkita kaiken kauhuskenaarion kautta. En yksinkertaisesti suostu siihen, että alkaisin vainoharhaiseksi. Kynsin hampain pidän kiinni mantrastani, että everything happens for a reason.

Alan olemaan Koronan kanssa kohta siinä samassa pisteessä, kuin olin 2001 syyskuun 11. jälkeen terroristi-iskuista. Muistan, miten alussa katsoi kiinnostuksella joka tuutista tulevaa informaatiota. Siinä vaiheessa kun jo toista kuukautta ainoa asia, mitä televisiosta, lehdistä ja median joka tuutista tuntui enää tulevan oli saman asian jauhamista miljoonasta eri näkökulmasta, astui kuvaan ärsytys ja ähky. Kun pesusieni on imenyt itsensä täyteen vettä, valuu kaikki lopulta läpi. Itsellä alkaa kohta ensimmäiset pisarat tipahdella. 

Olemme olleet kotosalla vasta alle 2 viikkoa, mutta tuntuu, kuin olisi ehtinyt kulua kuukausi. Tänään Dallas County ilmoitti, että Shelter-in-Place order on voimassa huhtikuun loppuun asti. Neljän seinän tuijottelu siis jatkuu vielä hyvän aikaa. Jos jotain positiivista tästä kaikesta etsii, niin Korona on tehnyt maaliskuun alussa tekemäni päätöksen kiinnipitämisestä paljon helpompaa. Vaatehuoneen pursuavia hyllyjä tuijotellessani menin lupaamaan, etten osta yhtään vaatetta ennen kesäkuuta. Kun kaupat on kiinni, niistä on helppo pysyä poissa. 

Kun elämä on nyt niin suoraviivaista, taiteilin siihen sopivan abstraktin taulun...

Leivoin päivän piristykseksi juustokakun. 

Harrastimme Koronan sanelemaa matkustamista. Kävimme 2000 palan kautta Time Squarella.

Päivittäiset happihyppelyt ovat kuuluneet uuteen arkirutiiniin. Tässä käytiin haistelemassa naapuri taloyhtiön kukkapuskia.

Näyttää, että kaikkialle lenkkipolulla on puoli mailia...

Kuten todettu, taas ollaan puolen mailin markkerilla...

On se masentavaa, kun ei saa edes kanoottia mennä jorpakkoon kantamaan...