Kuka unohti pakata pelastusliivit uppoavaan telttaan?

Ennen Sylvan Laken teltta-alueelle suuntaamista oli saatava ruokaa. Vaihdevuotisesta naisesta voi tulla aika hurja, jos se pääsee nälkäiseksi. Päädyimme Custerin kylään Mount Rushmore Brewing Companyyn. Heillä oli hyvät mozzarellatikut, mutta biisoniburgeri oli samanlainen pettymys kuin pluton putoaminen planeettojen joukosta. Pihvi oli ylikypsä, mauton kengän pohja. Onneksi olimme päätyneet Tatun kanssa jakamaan annoksen niin molempien ei tarvinnut kärsiä kuin puolikkaan burgerin verran. Taas oli Tatanka kuollut turhaan. (Jaa mikä on Tatanka? No Lakotan kielinen sana biisonille.) 

Kurjan burgerin pulju.

Panimon terassi oli iso ja miellyttävä ruokailupaikka. Vielä kun olisi ollut miellyttävä burgeri.

Ruokailun jälkeen poikkesimme paikallisessa S-marketissa, Lynn's Dakota Martissa. Lapatessamme jogurttia ja juustoa kärryyn, joku käänsi taivaalliset valot pois päältä. Ulos kaupasta astuessa joutui miettiä, montako tuntia olimme kaupassa luuhanneet. Uhkaavat tummat myrskypilvet vyöryivät taivaalla huolestuttavalla päättäväisyydellä kohti meitä pimentäen taivaan. Kaasu pohjaan ja Malibun nokka kohti teltta-aluetta. Alkoi kilpailu saderintamaa vastaa. Illan kysymys oli, ehtisikö teltta pystyyn ennen kuin kastuisimme?

Sylvan Lake Campgroundilla toimintamme oli harvinaisen tehokasta. Teltta pystyyn, kamat sisään ja juomat käteen. Ei kulunut montakaan minuuttia siitä kun olimme saaneet majapaikkaamme paikoilleen, kun sade alkoi rapista kattoon. Siinä makuupussia auki säheltäessä kaadoin juomani teltan kulmaan. Siirsin sen Tatun kulmaan kuivatakseni sotkuni. Kuivatessani sotkujani,  Tatu vuorostaan kippasi juomani kumoon. Mikä ihmeen suomiverotus oli oikein käynnissä, kun kaikki ottivat oman osansa pullostani, jopa kylmälaukkumme! Jollain ihmeen keinolla siitä Mike's Hard Lemonade pullosta oli jo kylmälaukussa kuljetuksen aikana hävinnyt yksi kolmasosa pois, vaikkei pulloa edes on ollut avattu! Avatessa pullo sihahti kuin kiukkuinen piikkisika, joten väljä korkkikaan ei oikein käynyt järkeen. Melkoinen mysteeri.   

Istuimme kaikessa rauhassa sateen ropinasta nauttien kun huomasimme, että telttamme vuotaa. Missä vaiheessa teltastamme oli tullut uppoava laiva?! Jokainen sauma oli kuin avoin vetoketju. Vettä valui sisään muodostaen mukavia lätäköitä teltan reunoille. Kun katon saumoista alkoi putoilla tippoja Tatun ilmapatjalle, totesin tarvitsevani jotain teinilimpparia väkevämpää mukiin. Kehiin Kyrön Gin & Tonic.  Kyrö kourassa tuijotimme puhelimesta Weather Chanelin säätutkaa kuin kristallipalloa ennustaen sateen loppua. Huvinsahan sekin. 

Leirintäalueella oli hyvät, isot, yksittäiset suihkukopit. Asia joka telttaillessa tuo yhtä paljon mielihyvää kuin jättikokoinen jäätelöpallo kuumana kesäpäivänä. Lottovoitto oli myös mahtava suihkupää, loistava vedenpaine ja ennen kaikkea kuuma vesi. Olo oli pian kuin uudesti syntyneellä. 

Suihkun jälkeen olin valmis painumaan unten maille, mutta Tatu halusi vielä sytyttää nuotion. Herran iltainen nuotiopiiri muistutti kyllä tällä kertaa lähinnä savusukellusta. Puut paloivat hetken, liekki katosi, Tatu muutti polttopuiden asentoa, puhalsi hiilloksen takaisin henkiin ja aloitti sitten saman rumban uudestaan. Meidän savumerkkimme haistettiin varmasti jokaisella naapuriteltalla. Varsinainen päätös päivälle, mennä nukkumaan savustetun Texas BBQn tuoksuisena, ilman että lihalla on ollut mitään tekemistä tapahtuman kanssa. 

Telttapaikka #14, meidän maapläntti kahdelle yölle.

Savusukellusharjoitukset.

Kun aasi kohtasi aasin.

Wind Caven kansallispuisto ja Custer State Park jakavat rajan. Näppärää ja vähemmän vihamielistä kuin Koreoiden kohdalla. Oli rentouttavaa kun ei tarvinnut ajella maili tolkulla päästäkseen kohteesta toiseen. Kerrankin sai cruisailla kaikessa rauhassa.  Poikkesin rakastumassa South Dakotaan jo vuonna 2010. Kolusimme tuolloin kaverini kanssa reissullamme Custer State parkin kauniita maita ja mantuja. Nähtävää jäi ja maisemat hurmasivat, joten päätin tehdä Come backin.  

Kyltin kaksi puolta. Toisella puolella luki Wind cave National Park, toisella Custer State Park. . 

Ajelimme heti kärkeen Custer State Parkin Wildlife loopin. Reitti on nimensä mukaisesti tunnettu aluetta asuttavista eläinmaailman karvaisista kavereista. Puiston villiaasipopulaatio oli edellisellä vierailulla toiminut turisteille liikennepoliiseina seisten keskellä ajotietä ottaen vastaan porkkanalahjuksia ohiajavien autojen ikkunoista. Meininki oli meikäläisestä hippasen pelottavaa aasien tunkiessa hampaat ojossa päitään autoihin. Olin äärimmäisen huojentunut tällä visiitillä huomatessani aasien jättäneen kadut taakseen. Lauma oli kokoontunut niitylle varsoineen poseeraamaan turistien iloksi. Pakkohan niitä oli käydä rapsuttelemassa. Tatu otti muutaman kuvan ja nimesi tilanteen: Kun aasi kohtaa aasin. 

Kun aasi kohtaa aasin. 

"Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin..." no ei nyt niin kovin tumma,
mutta jotenkin Tapio Rautavaaran biisi hiipi kuvasta mieleen.

Olipahan söpöläinen pikkukaveri (enkä puhu nyt itsestäni).

Bison center, pari vuotta sitten valmistunut ulkoisesti upea informaatiokeskus, oli täynnä biisonitietoutta meille maalikoille. 1914 puistoon ostettiin 36 biisonia. Siitä se tarina sitten lähti. Nykyisin laumaan kuuluu noin 1400 yksilöä, jotka pitävät puistoa kotinaan. Syksyisin lauma kerätään kasaan  tuhatpäisen yleisön ihaillessa Round up-spektaakkelia. Uudet tulokkaat rokotetaan ja merkitään. Lehmille tehdään raskaustesti ja sonnien hedelmällisyys tarkistetaan. Tulosten perusteella 200-500 yksilöä erotellaan laumasta huutokauppaa varten. Bison Round up on melkoinen nähtävyys ja huikea tulonlähde puistolle.

Mitä minä infotauluja lukemalla sitten näistä karvaisista sarvipäisistä kavereista opin? No ainakin sen, ettei niitä kannata pinkoa pakoon. Biisoni voi spurtata 5 sekunnissa futiskentän pituisen matkan. Minun enemmän tai vähemmän räjähtävä lähtöni jää siinä auttamattomasti kakkoseksi. Mielenkiintoista oli myös lukea, kuinka maailmansotien aikaan, kun lihasta oli pulaa ja sen kulutusta säännösteltiin, puiston biisoneista saatiin proteiinia USAn armeijalle. Nautakarjaan kohdistuneet rajoitukset kun eivät koskeneet biisoneita, jotka luettiin tuolloin vielä riistaksi.  

Komea oli kyltti!

Ja komea oli itse rakennuskin!

Wildlife loopin sivuteillä kurvailessamme, törmäsimme Fisherman flat roadilla tietä ylittävään monikymmenpäiseen biisonilaumaan. Mikä majesteettinen upea näky! Tältäkö preerioilla on näyttänyt aikoinaan ennen valkoisen miehen mukanaan tuoman typeryyden saapumista länteen? Biisoneita katsellessa tuntui vaikealta käsittää, että lajin kohtalo oli vain sata vuotta aiemmin ollut vaakalaudalla. 

Ihminen on tunnetusti planeetan tehokkain tuhoeläin, kysy vaikka Greenpeace aktivisteilta. Oman kotini viherkasvien  hengissäselviytymisprosenttia laskeskelemalla, joudun allekirjoittaa väitteen. Luoja yksin tietää, montako viherkasvia olen saanut hengiltä siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt niistä huolehtia. Kuolleiden viherkasvien määrä ei kuitenkaan voi verrata biisonien kohtaloon. Sen lajin historia on äärimmäisen varoittava esimerkki ihmisten tyhmyydestä.

Arviolta 40 miljoonaa biisonia vaelteli Amerikan preerioilla Vuonna 1840. Laumoissa saattoi olla jopa 4 miljoonaa yksilöä. Vaikuttava lukema niin lottovointon pääpottina kuin lauman kokona. Vain 35 vuotta myöhemmin oli jäljellä enää miljoona yksilöä. Vuoteen 1891 mennessä ihmiset olivat vähentäneet biisonien määrään vaivaiseen 541 yksilöön! Miten on mahdollista, että 51 vuodessa me typerät Homo Sapiensit pystyimme tappamaan yli 39 miljoonaa biisonia? Mikä surullisinta, teimme sen pääsääntöisesti vain huviksemme. Ja me muka kutsumme itseämme luomakunnan kuninkaiksi ja omistamme kehittyneimmät aivot ja kyvyn ajatella. Yeah, right…

Edessä on biisoniruuhka.

Tienylityshommia.

Emo ja vasikka, laitettiinkohan heidät tänä syksynä myyntiin?

Mukiinmenevää maisemaa Wildlife Loopilla.

Custer state parkin visitor centerin puitteet olivat hienot, mutta saatavan informaation määrä kämänen. Jos halusi esitteen, tarvi puhua ison topografisen pöytäkartan luona hengailevile työntekijöille, joiden pöytälaatikoon kaikki tieto oli piilotettuna. Ongelmana oli, että kaiken maailman puheripuliset seuraa kaipaavat eläkeläiset olivat kaapanneet kaikki infopisteläiset itselleen. Eihän siinä meinannut turinatuokioille tulla loppua.

Visitor Centerin iso plussa oli komea teatteri ihanilla taakse nojautuvilla lepotuoleilla ja ennenkaikkea tällä vuosituhannella tuotetulla puistovideolla, jonka kertojana toimi itse Kevin Costner. Sitä ääntä ja niitä  maisemia olisi katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Viime vuoden Biisonihuutokauppa toi puistolle melkein  $700 000 tuloja. Jokainen penni pannaan takaisin puiston ylläpitoon. Tämä saattoi selittää sen, miksi Custer State Parkilla oli paremmat pelit ja vehkeet (ja ennen kaikkea Kevin Costner) kuin kansalispuistoilla, joiden videot odottavat epätoivoisesti uusimistaan. Ainakin, jos minulta kysytään. 

Costnerin äänen vielä kaikuessa ajatuksissa, suuntasimme infokartta kainalossa autolle. Oli aika etsiä murua rinnan alle ennen teltan pystytystä tulevalle yölle. Auton nokka siis kohti Custeria!  

Kuka piilotti autonavaimet?

Sunnuntai 06/30/2024 
Windcave National Park, SD - Custer State Park, SD
Ajetut mailit: 88 mailia / 141 km

Aamulla villit kalkkunat mennä jolkottelivat metsässä teltan takana mölinää pitäen. Olivat hyvin organisoituja siivekkäitä, tepastelivat mallikkaassa jonossa. Aamukahvi nautittiin tänä aamuna kylmänä, Chobanin kahvinmakuisen purkkijogurtin korvatessa kuuman kahvipannun. Aamiaisen ruisleivät voideltiin katajaisella hirvikuvioisella voiveitsellä. Kiitos rakkaan kaverin, joka tilasi niitä Amazonista meille lahjaksi. Ilman tällaisia suomalaismaisia kapistuksia olisi niin paljon kurjempaa telttailla.

Itse leivotut Reissumiehet ja katajainen voiveitsi mukana matkassa. 

Sansun kanssa matkatessa ei puutu vauhtia ja vaar... tarkoitan hatuttavia tilanteita. Windcaven Visitor Centerin pihassa toteutettu operaatio autonavainten etsintä nostatti mukavasti verenpainetta ja kiristytti Tatun hermoja. Automme oli hädin tuskin pysähtynyt parkkiruutuun, minä olin jo ovesta pihalla painelemassa kohti Visitor centerin matkamuistomyymälää leimaamaan kansallispuistopassiamme. Tatu tuli perästä kuin myrskyn merkki todeten, että rouva saisi lähteä viimeisenä autolta, jos kerran halusi auton avaimia piilotella. Ihmettelin, että mitä se ukko kulta nyt oikein selittää, kunnes tajusin, että minullahan ne autonavaimet taisivat viimeksi olla kädessä. Mutta missä? Sehän se oli se ajankohtainen kysymys.

Virtalukottomat autot, joissa riittää, että avain on jossain päin autoa, ovat kamala käteviä. Paitsi silloin, kun et tiedä, mihin olet laittanut avaimet. Kokemuksesta voin nyt sanoa, että en suosittele laittamaan autonavaimia telttaa pakatessa hupparin taskuun ja heittää hupparia auton perään matkalaukkuun, joka on kaikista perimmäisenä. Tai jos haluat temppua testata, muista edes mihin avaimet laitoit, ettei tarvitse FBI tyyliin kääntää koko autoa ympäri paniikissa 5 minuuttia ennen tourisi alkua.

Wind caven luolaan sisälle olisi ollut mukava päästä. Se on kuitenkin se suurin syy puistossa vierailuun. Luonnollisesti heti kun olin alkuvuodesta varannut lomamme ja telttapaikkamme, puisto laittoi luolakierrokset pauselle ja luolaan vievän hissin remonttiin. En voinut enää edes shokeeraantua, tälläistä tämä minun kanssani reissaaminen on. Harmitustani helpotti kun Ranger kertoi, että hissi oli jäänyt vähän väliä jumiin. Klaustrofobinen hyperventilaatiokohtaus jumiutuneessa hississä kiinnosti kyllä reippaasti vähemmän kuin uusi visiitti tulevaisuudessa, öljytysti toimivalla Teksasilaisen kontraktorin rakentamalla hissillä.

Lohdutuspalkintona teimme Rangerin vetämän pikku patikan Wind Caven suurimmalle luonnolliselle sisäänkäynnille. Sen verran kapoinen aukko oli, ettei edes anorektikko olisi siitä reiästä sisään mahtunut. Paikka on intiaaneille pyhä. Asiasta kieliviä pieniä kankaisia liinoja roikkui sisäänkäynnin lähellä puissa. Koitin käyttäytyä pyhään paikkaan soveltuvalla tavalla, tällä katastrofimagneetilla ei ole varaa suututtaa pyhiä henkiä. Lakota heimon luomistarinan mukaan aukosta on astunut maan päälle ensimmäiset ihmiset, buffalo people. Aivan kuten Eeva meni haukkaamaan paratiisin kiellettyä hedelmää, muutama Lakolta karkasi sisäänkäynnistä maan päälle ennen aikojaan. Ei hyvä. Rangaistukseksi heidät muutettiin maanpäällä biisoneiksi. Sen siitä saa kun ei seuraa sääntöjä. Terveisin sääntösuomalainen Sansu.

Kuka eka visitor centerissä sisällä? Minä!!

Ainoa luonnollinen sisäänkäynti Wind caven luolaan näkyy edessä  vasemmalla mustana läikkänä.
Siitä ei solakampikaan Sirkku kyllä sisään mahdu.

Kukkaloistoa polun varrella.

Kannattaa salakuunnella, mistä rangerit muiden Ville Vierailijoiden kanssa keskustelevat. Voi saada hyviä vinkkejä, etenkin kun se omalle kohdalle osunut infopisteen puistonvartija oli yhtä hyödyllinen kuin pala märkää vessapaperia.  Pöllittiin muille annettu ehdotus ja otettiin puiston back road, jolla olisi voinut soitella Dirt Road Anthemia pölypilven noustessa ilmaan soratiellä kurvaillessa. Kohtasimme tällä pätkällä vain kolme muuta autoa. Ei ollut ruuhkaa, toisin kuin tien vieren preeriakoirakylissä. Näimme ajellessamme ehkä 2 miljoonaa preeriakoiraa, joista tyhmimmän tittelin voitti se, joka oli tehnyt kotikolonsa keskelle ajotietä! Talking about living dangerously. 

Lone Pine overlookille pysähtyessämme neljä perhosta harrasti kuviolentoa muodostelmassa. Mahtava show. Preerialla kukki samoja kukkia, jotka koristivat lapsuusvuosina Vogelin Echinaforsin ihmeuuteen etikettiä. Siinä ne villinä ja vapaina törröttivät komeana kohti sinistä taivasta. 

Pakollinen kaverikuva puiston kyltin kanssa.

Takateillä ei ollut ruuhkaa...

Echinafors ihmerohdon kansikuvamallikukkanen.

Mieheni kukkulan kuninkaana.

Preeriakoira vahdissa.

Anteeksi herra biisoni, me tässä ihan vaan kaikessa rauhassa ajeltaisiin ohitsenne.

Osa Custer State Parkin biisonilaumaa hengaili aidan takana puistojen rajalla. 

Takaisin asvaltoidulle päätielle päästessämme, törmäsimme itsensä kuolemattomiksi tunteviin moottoripyöräilijöihin. Kolmikko tuumasi, että oli hyvä idea aiheuttaa biisoni stampede keskelle ajotietä. Eivät ilmeisesti halunneet odottaa, että tiellä vaeltavat biisonit, (joilla muuten on AINA etuajo-oikeus) olisivat väistyneet syrjään. Hirveä pärinä päällä motoristit tunkivat suoraan joukkoon kuin päihtyneet fanit Rantarokin festareilla. Lauma luonnollisesti säikähti ja lähti pinkomaan pitkin tietä prätkien kurvaillessa kilvan kintereillä. Veikkaan, että laumaa vastaan ajaneen auton etupenkki saattoi olla märkänä tuskanhiestä lauman rynnätessä näkökenttään mutkan takaa.

Touhu vaikutti sen verran hölmöläisten hommalle, että todettiin olevan aika vaihtaa maisemaa. Ja eikun kohti Custer State Parkia. 

Prätkäjätkillä oli vaatimattomasti 3 amerikan lippua kiinni pyöräänsä perässä. Mieluummin överit kuin vajarit vai mitä se nyt menikään?

Puuttuvat polttopuut ja telttailun hurmaa Tuuliluolan Kansallispuistossa

Ensimmäisen yön majoitus maksoi huimat $14. Majoituimme Wind Cave National Parkin Elk Mountain Campgroundille. Vai pitäisikö kääntää ja sanoa, että Tuuliluolan Kansallispuiston Saksanhirvivuoren leirintäalueelle. Uuh... kuulostaapa hullulle suomennettuna. Teltta-alueelle kurvatessamme leopardikuvioinen littanaksi pannukakuksi ajettu käärme "tervehti" keskellä tietä majoittujia. Voi reppanaa, ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Tuttu tunne, pystyin samaistumaan. 

Telttapaikkamme, A-loop #11 oli aivan ihana, toisin kuin se tyhjyyttä ammottanut polttopuulaari. Paikalta piti voida ostaa nuotiopuita, mutta kappas vaan kun ei voinutkaan. Tatu kävi koputtelemassa campground hostin ovella kysymässä lähintä myyntipistettä. Voi kettu ja karvaat pihlajanmarjat! Ei nyt ihan joutunut palaamaan lähtöruutuun, mutta back trackkaamaan 20 km takaisin Hot Springsiin, jonka läpi hetkeä aiemmin olimme ajaneet. Hot springs oli sekoitus ihania vanhoja rakennuksia ja jumalatonta tietyömaata. Tatun lähtiessä "tukkimetsälle" jäin itse laittamaan telttaa yöpymisvalmiuteen, ja siinä samalla ehkä hieman nauttimaan juomasta, maisemista ja ajatusten tyhjentämisestä paperille. 

Tässä se on, meidän pala tonttia Elk Mountainin leirintäalueella. 

Grilli, pöytä ja komea mäntymetsä. Mitä sitä telttailija voi muuta toivoa. 

Kun mies tuntia myöhemmin kurvasi takaisin paikalle halkopino kainalossa, olin valmis hyökkäämään makkarapaketin kimppuun. Vaan eipäs hoppuilla. Ranger ilmestyi paikalle kuin taikalampun henki ja kutsui iltaohjelmaan ampfiteatterille. Eihän tuollaisia tilaisuuksia jätetä väliin, etenkään kun oli niin charmantti puistonvartija. Siis viiniä lasiin, makkaran grillaus holdille ja kuuntelemaan rangerin jutustelemia Lakota intiaanien tarinoita. Saatiin samalla romanttinen iltakävely tähtien loisteessa. Toisin kuin naapuritelttapaikan lössi, joka peri amerikkalaisten tapaan hyppäsi jättikokoisen lava-autonsa kyytiin ja ajoi sen 500 metrin matkan ampfiteatterille. Ehkä perheen pikkuprinsessa oli ollut vastaan kävelemisen aiheuttamaa raikkaan ilman myrkytystä. Hänellä kun tuntui olevan voimakkaita mieleipiteitä. Aiemmin illalla koko teltta-alue oli saanut kuulla kun tämä suloinen Pikku Myy koko keuhko arsenaalinsa voimalla ilmaisi mielipiteensä äidin ehdotukseen nauttia luonnosta. "But I wanna be in the teeeeeent!!!!" 

Amphiteatterilla iltaohjelmaa kuuntelemassa. Mennessä oli vielä valoisaa, palatessa vain hyvin hämärää meininkiä tähtitaivaan loisteessa.

Kun viimein pääsimme nuotiotulen äärelle, saimme riemuksemme todeta napanneemme napakympin kylmälaukkuumme. Törkeän maukkaat Coloradolaiset tarjousnakit olivat jääneet käteen Fort Collinsin ruokakaupasta!  Ai, ai oikein suomalaisille kaimoilleen maistuivat ja tekstuurikin näytti samalle. Näitä herkkuja kelpasi tähtien loisteessa grillailla, etenkin kun paikalla ei ollut järjen mukanaan vieviä hyttysiä kiusana. Vatsa täynnä oli hyvä painaa päänsä puhallettavaan ilmatyynyyn. Oli ollut loistava, neljän osavaltion päivä. Colorado, Wyoming, Nebraska ja South Dakota. Tästä oli hyvä jatkaa.

Telttailijan hella/uuni/mikro kaikki yhdessä paketissa.