Ei päivää ilman ruotsalaisia...

27. 5. 2019
Brevard, NC - Balsam Mountain Campground, Smokey Mountains National park
130 mailia/209 km
Päivässä vietetty aika ratin takana: 4h 18 min


Kun on tunnollinen, mutta tyhmä, tarkistaa hotellihuoneen ennen lähtöä, mutta ei näe sitä keskeisimmällä paikalla ollutta esinettä. Heittelin lähteissä kyllä kaikki pyyhkeet vessan pöydältä lattialle yhteen kasaan ja kurkistelin tyynyjen alle, tarkistaen ettei mitään jäänyt huoneeseen. Älykelloni laturi nökötti kuitenkin johtoineen keskellä pöytää, enkä sitä siitä huomannut. Luonnollisesti olin hetkeä aiemmin muistanut marmattaa Tatulle, että ottaa oman laturinsa pois yöpöydältä ettei unohda sitä siihen. Tämä pilkka sattui omaan nilkaan ja aika kivuliaasti.

Onneksi kellopaketissa tuli mukana toinenkin laturi, joten kun huomasin laturini puuttuvan, totesin miehelle, että pitää nastan laudassa ja hotellin takapeilissä, emme palaisi sitä enää takaisin hakemaan. Hotellityöntekijänä tiedän, mikä loputon suo on koittaa löytää huonesiivoajilta tyhmien asiakkaiden jälkeensä jättämiä tavaroita.

Carl Sandburg home National historic site Flat Rockissa oli päivän ensimmäinen etappi. Jos nyt löydät itsesi ihmettelemästä, kuka hitto tuo tyyppi oikein oli, simuloit mukavasti omia tuon aamun ajatuksiani. En todellakaan ollut koskaan kuullut herrasta, mutta matkaseuralaisemme oli. Minulle kohde myytiin sillä, että pääsen silittelemään vuohia.

Sandburgin Connemara Farm oli kaunis tila. En ihmettele yhtään, että runoilija-taiteilija-kirjailija, Pulitzer-palkinnon voittaja on halunnut siellä elää. Kyllä niissä maisemissa luovuus kukoistaa. Paikassa oli samaan aikaan käynnissä jokin kamarimusiikkitapahtuma, joten kokemuksemme olisi voinut olla muutamaa kymmentä mummoa rauhallisempi jonain muuna ajankohtana, eikä meidän olisi tarvinnut parkkeerata kalliolle. Noh, otimme kuitenkin sen ilon irti, minkä saimme.

Sandburgin vanhemmat olivat ruotsalaisia siirtolaisia. (Yllätys, jälleen yksi ruotsalaisperäinen menestystarina...) Vaikka herra Sandburg oli itse syntynyt Yhdysvalloissa, hänen vanhempiensa isänmaa oli pojjaastaan ylpeä. Ruotsin kuningas Gustav lahjoitteli muutamaankin otteeseen Sandburgille erilaisia kunniamitaleita.

Mainitsin aiemmin vuohet ja niiden rapsuttelun. Ai mitenkö ne liittyivät tähän kirjallisesti lahjakkaaseen tyyppiin? No eikö vastaus kaikkeen ole aina nainen? Johan Matti ja Teppokin tiesi siitä rallattaa, "Kaiken takana on nainen, joka ihanastai rakastaa...". Sandburgin vaimo oli maailmankuulu palkintovuohien kasvattaja. Tilan päkäpäät ovat hänen valioyksilöidensä jälkikasvua.

Kultturellin hetken jälkeen oli aika siirtyä takaisin puskiin ja kuuluisille maisemareiteille. Auton nokka suunnattiin kohti Blue Ridge Parkwayta. Mutta siitä sitten lisää ensi kerralla...

Carl Sandrubg home. Onhan se nyt aika charmatti.

Ruusut kukki ja kaikkea.
Siinä olisi ollut kiva kirmata etupihan nurmikolla.

Vähän bambumetsämaisemaa...

Ei pöllömmin sanottu. 

No kyllähän se herra nyt vähän ruotsalaiselle näyttää pellavapäineen.

Teretulemast Vuohelaan!

Palkintoyksilöiden jälkeläisiä

Söpöläisiä luppakorvauohia pääsi rapsuttelemaan.

Tämä kaveri oli vasta muutaman päivän vanha,
mutta reppanalta oli jo silmä operoitu.
(Toisella puolella ei siis simän kohdalla ollut aukkoa)
Näytti sukkanaamarissaan vähän Zorrolle.

Meitsi lähti lypsytreeneihin

Mä löysin mun kadonneen vuoheni.

Taistelutantereelle mars!

26.5.2019
Chattanooga, TN - Brevard, NC
221 mailia/356 km
Päivässä vietetty aika ratin takana: 5h 38 min

Lukiovuosina suunnittelin ottavani lemmikkihiiren ja nimeäväni sen Rhett Butleriksi. Tuo hullu, toteuttamattomaksi jäänyt päähänpisto ei suoranaisesti liity lomareissuumme, mutta sen suoman mutkan kautta pääsemme aiheeseen. Rhett Butlerista kun tulee mieleen Scarlet O'hara, josta tulee mieleen Tuulen Viemää, josta tulee mieleen Yhdysvaltain sisällissota. Ja kas näin olemme päässeet aiheeseen.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme ensi töiksemme sisällissodan aikaiselle sotatantereelle, Chickamauga National Battlefieldille. Mietimme hetken aikaa lähtisimmekö Rangerin vetämälle autotourille, jossa omalla pikku menopelillä ajeltaisiin possujunaformaatiossa alueen nähtävyydeltä toiselle ja pit stopeilla kuunneltaisiin Rangerin turinoita. Touria vetävä nuori Rangeri vaikutti kuitenkin sille, kuin pahimpien painajaisten luennoitsijat, tylsältä kuin puutappi. En siis todellakaan ollut seuraamassa sitä jannua seuraavaa 90 minuuttia kuin kuuliainen opetuslapsi pitkin maita ja mantuja kuuntelemassa tyypin monotonista paapatusta puskia tuijotellen. Anteeksi vain, mutta elämä on liian lyhyt kiduttaa itseään.

Ohjatun lobotomian sijaan tsekkasimme hyvin toteutetun videon visitor centerillä ja seurasimme historiallisen demonstraation, jonka piti Puutapin vastakohta, huumorintajuinen ja hauska Konferedaation sotilasasuun pukeutunut  Ranger.  Heppu kertoili simppelisti, mutta informatiivisesti sodan kulusta niin, ettei tälläinen tavallinen tallaaja torkahtanut ja hukkunut turhanpäiväisten teknisten nippelitietojen alle.

Yhdysvaltain sisällissodastahan odotettiin niin lyhyttä, että joku iso pamppu uhosi juovansa viinilasista kaiken sen veren, mitä siinä sodassa tultaisiin vuodattamaan. Ei mennyt ihan putkeen sen herran ennustukset. Taitaisi vieläkin olla se setä siemailemassa sitä punaista ihmiseliksiiriä, jos olisi sanojensa veroinen mies. Noin 750 000 miestä heitti henkensä Pohjoisen ja Etelän välisessä tahtojen taistelussa, jota käytiin 1861-1865. Pelkästään Chickamaugan taisteluissa kuoli lähes 35 000 sotilasta. Surullista.

Alussa kaikki olivat innoissaan sodasta. Ensi huuma se näyttää olevan sairaissakin asioissa.  Jokaisella osavaltiolla oli kiintiö, montako sotilasta niiden tuli lähettää taisteluihin. Jos määrä oli vaikkapa tuhat ja olit se 1001. innokas sotaan ilmoittautuja, sait vain lämmintä kättä ja paluupassin takaisin kotiin. Sodan muuttuessa totiseksi todeksi, alkoivat vapaaehtoiset loppua kuitenkin kesken ja järjestettiin USA:n historian ensimmäinen drafti. Ensin kaikki 18-35-vuotiaat joutuivat palvelukseen, myöhemmin ei oltu enää niin ronkeleita ja haarukka laajeni 17-50-vuotiaisiin. Pystyit välttää rintamalle lähdön, jos olit sotaponnisteluihin tarvittavassa ammatissa, tai omistit yli 20 orjaa. Jos orjia oli tuota maagista 20 lukua vähemmän, pääsit pälkähästä rahalla. Saatoit ostaa itsellesi varamiehen, joka meni puolestasi leikkimään hengellään. Rahalla saa ja hevosella pääsee, näkyy olleen jo vuosisatoja vanha totuus.

Vuosien edetessä, väki uupui sotaan, joka koettiin tietyissä piireissä jo turhaksi. Esimerkkinä tästä toimii eräs 750 hengen Virginialaisrykmentti, jonka palveluksesta karkasi 150 miestä jo junamatkalla rintamalle. Lopulta tuosta 750 miehen joukkiosta jopa 500 jätti sodan kesken. He kokivat, ettei se ollut heidän taistelunsa. Rich man's war, poor man's battle, oli karu totuus.

Taustalla näkyvä visitor center ei ollut hullumman näköinen rakennus.

Millä ne on jaksaneet raahata näitä tykkejä epätasaisessa maastossa?

Meidän ranger, se hauska, joka oli pukeutunut konfederaation sotilasasuun.
Se myös ampua täräytti tolla aseellaan.
Ei muuten sitten ollut se nopein kapistus ladata...

Eihän tämä nyt varsinaisesti liity sisällissotaan,
mutta onhan se nyt huiman nätti kuva perhosesta. 

Rangerin rupattelutuokion jälkeen lähdimme kiertelemään aluetta. Pitkin poikin metsää ja peltoja oli pystytetty monumentteja eri rymenteille. Tykinkuulakasat merkitsivät päämajoja ja isojen pääliköiden kaatumispaikkoja. Itsellä kun ei ole mitään siteitä kyseisiin tapahtumiin, suurin osa monumenteista ei varsinaisesti sykähdyttänyt. Toki joukossa oli myös muutama helmi. Tornimainen Wilder Brigade monumentti oli ehdottomasti komein sekä korkein, ja näytti siltä kuin olisi karannut shakkilaudalta. Tornin huipulle pääsi kun jaksoi nostella kinttujaan 137 portaan verran (kyllä! Laskin ne.). Huipulla saikin läkähtyä, kun oli vedellyt siinä 32 asteen kuuman kosteassa helteessä pienet pakaratreenit.

Chickamauga on Yhdysvaltain ensimmäinen Military park. Se perustettiiin vuonna 1890, jo ennen Gettysburgia (joka tulee aina kaikille mieleen sisällissodasta)  tai ennen kuin Kansallispuistojärjestelmää oli olemassa. Se, mikä tekee puistosta harvinaisen tarkan muistomerkkien ja taistelupaikkojen suhteen on se, että sisällissodan veteraanit, jotka itse taistelivat kyseisellä paikalla, kokoontuivat alueelle merkitsemään tärkeät lokaatiot. Tämä kaikki tapahtui vain 30-vuotta verisen sodan jälkeen. Mietinpä vain, että jos molemmat osapuolet pystyivät saapumaan paikalle ja luomaan military parkin sulassa sovussa, kuinkahan turhilta taistelut ovat heistä noin jälkikäteen ajateltuna tuntuneet?

Tällaisia tykinkuulakasoja siellä oli.
Tässä kohtaa kuoli 20. syyskuuta 1863 klo 5 iltapäivällä,
Unionin puolella taistellut Edward King,
joka johti jotain Indianalaista divisioonaa. 

Ohiolainen tammenterho. 

Wisconsinilaisten muistomerkki.

Et voi väittää etteikö tämä näytä shakkinappulalta?
Huomaa ylhäällä tornissa olevat turistit.

Tästä se kapuaminen lähtee!

Enää about 128 rappusta jäljellä...

Huipulla ollaan.

"Minä lähden Pohjois-Karjalaan, vaihdan farkut verkkarihousuun....." lauleli Leevi and the Leevings pääni sisäisessä Jukeboxissa, kun ajelimme iltapäivästä kohti Pohjois-Carolinaa. Eihän niillä kahdella paikalla varsinaisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta samankaltaisuudesta johtuvat sana-assosiaatiot ovat hupaisia. Ajomatkan kohokohta oli, kun näin jonkun murmeli-siiselin vipeltävän tien yli. Olin niin ihastuksesta täpinöissäni etten ehtinyt edes tunnistaa lajia. Ei mitään uutta. Aikoinaan South Dakotassa olin niin haltioissani Preeriakoirista, että blackoutasin täysin enkä muistanut lainkaan nähneeni niitä. Onneksi oli videokamera, jonka tallenteesta pystyi katsomaan, minkälaisia karvaisia kavereita oli tullut ihasteltua.

Matkalla kohti Pohjois-Carolinaa.
Kuvasta puuttu murmeli-siiseli. 

Todistusaineistoa, olin matkassa mieheni kanssa.

Että rauhaa ja rakkautta vaan sullekin.
Kyllä se oli kuule se rauha kaukana siinä vaiheessa,
kun lähdettiin tältä näköalapaikalta loputtoman tuntuiseen alamäkeen
ja edessä oli joku tunari, joka halusi kuluttaa loppuun jarrunsa
ja ajeli 20 mailia/h alle nopeusrajoituksen.
Luonnollisesti vastaan ei tullut yhden ainoaa ohituspaikkaa... 

Pohjois-Carolinassa matkasimme tuhannen mutkan tietä Highlandsiin, missä teimme pienen jaloitteluretken. Päiväpatikan kohteena oli Glenn Falls nimiset vesiputoukset. Parkkipaikalla lenkkareita jalkaan kiskoessamme saimme kuulla, että Suomi oli uusi jääkiekon maailmanmestari. Sen kunniaksi lauloimme kahden lauseen verran "We are the champions" biisiä ja nakkasimme salmaripullon repun pohjalle putouksilla nautittavaksi. Muut juhlivat suhkulähteessä, me vesiputouksessa. Ameriikassa on pakko laittaa kaikki asteen verran paremmaksi ;)

Tuhannen ja yhden mutkan tie kohti Highlandsia ei ollut turhan leveä.
Kaiteen takana jumalaton pudotus rotkoon. 

Kaikki ei mennyt päin mäntyä.

Glenn Falls,
melkein kuin Tamperelainen Keskustorin suihkulähde. 

Kuinkakohan paljon olis sattunut, jos olis mennyt tämä käpy nenään?

Putouksissa oli useampi komea kohta, kun jaksoi vain painella mäkeä alas. 

Keskellä on hyvä olla.

Putous (ilman Munamiestä tai Tanhupalloa)

Minusta Tatun pitäisi useamminkin lainailla mun hattuja.
Tältä näyttää todellinen kesämies!

Onnea Leijonat!
Salmaria koneeseen!

Matka Highlandsista Brevardiin ei ollut Tatulle helppo. Mies ei meinannut pysyä tiellä, kun joutui kaula pitkällä pällistellä kaikkia niitä ohisuhahtelevia Golf kenttiä. Tuolla 60km matkalla oli varmaan parisenkymmentä Coutry Clubia, joista osa hyvinkin yksityisiä. Eihän tuossa kai muuten mitään ihmeellistä, mutta olimme keskellä metsiä, jossa ei ollut juurikaan asukkaita. Alue oli selkeästi ei niin köyhien kesäinen leikkipaikka, jonka season ei ollut vielä alkanut. Tein mental noten, että Highlands näytti todella hurmaavalle pikku kylälle, jossa voisi ensi kerralla stopata tallustelemaan ja päivittelemään putiikkien hintoja.

Päivän vaihtuessa iltaan, kävimme tunnollisina turisteina kannattamassa paikallista Pisagh Forestin taloutta. Hotellin respamme suositteli illan ravintolaksi Pisagh Fish Campia, jonka nimestä en todellakaan olisi pystynyt päättelemään, että kyseessä on ruokailupaikka eikä mikään kalojen päiväkerho. Kyseinen ravinteli oli toiminut samoissa tiloissa, saman perheen omistuksessa jo yli 50 vuotta. Jos joku mesta pysyy noin pitkään pystyssä, niin eihän se nyt huono paikka voi olla. Eikä ollutkaan. Tarjoilijamme oli super herttainen vanha lady, lautaselleni päätynyt grillattu taimen äärimmäisen herkullinen ja juomienkin hinnat hämmentävän halvat. Paas poiketen, jos olet joskus alueella.

Tässä tämä minun päivälliseni.
Kuola valuu vieläkin.

"Päiviä tiellä, saan asvalttia niellä..."

24. 5. 2019
Dallas, TX - Jackson, MS,
414 mailia/666 km
Päivässä vietetty aika ratin takana: 7h 48 min


Aloitimme viime vuonna uuden tradition, joskaan emme silloin vielä tienneet, että se tulisi sellainen olemaan. Nyt tiedämme. Jos siis haluat koskaan treffata meidät Memorial day weekendinä, sinun on parasta suunnata Smoky Mountainin kansallispuistoon.

Viime vuoden reissumme tuonne vehreyden mekkaan oli sen verran huikea, että päätimme sen tänä keväänä uusia. Saimme houkuteltua mukaamme tuttavaperheen ja telttapaikat laitettiin varaukseen jo tammikuussa (jolloin osa saamistamme paikoista oli viimeisiä, joita oli enää jäljellä!).

Toukokuun 24. päivä starttasimme pitkän ja puuduttavan ajon kohti itää. Joku saattaa vielä viime vuodelta muistaa, kuinka silloin saimme Dallasista lähtiessämme Tatun kanssa aikaan kehittävän parisuhde kahinan ja olimme puheväleissä vasta parituntia myöhemmin Texas-Louisiana rajalla. Tänä vuonna pistimme astetta paremmaksi. Ajauduimme sanaharkaan juuri ennen kotioven sulkemista, mutta tällä kertaa olimme puheväleissä kuitenkin jo kotikadulta pois käännyttäessä. Selvää kehitystä siis. Huvittavinta tässä kaikessa on, että vasta nyt jälkikäteen matkapäiväkirjan muistiinpanoja selatessani huomasin, että tappelu syntyi molempina vuosina täysin samasta aiheesta; kylmälaukun pakkaamisesta. Jospa siis ensi vuonna koitetaan hoitaa homma niin, että toinen pakkaa, ja toinen pysyy sillä välin poissa keittiöstä. Just a thought...

Lähtö päivänä olin aamun töissä ja pääsimme matkaan juuri sopivasti pahimman ruuhkan aikaan. Onneksi on Dallasin Texpress kaistat. Menosta saa maksaa, mutta ainakin auto liikkui eikä seissyt 1,5 tuntia ruuhkassa. Treffasimme tuttava perheen Louisianan puolella Shreveportin Whataburgerissa, missä minä söin lounaani ja Tatu aamupalansa. Kello oli illalla kuusi. Meillä meni tosi hyvin ravinnolliselta kannalta katsoen...

Ensimmäinen päivä oli pelkkää ajamista ja jännittävin tapahtuma oli katsella kun ihmisillä meni tietyöruuhkassa hermot ja he alkoivat ajaa yksisuuntaisia teitä vastapalloon. Yöksi painoimme päämme Jaksonin Mississipissä Hampton Innin tyynyyn. Olin saanut henksuhintaisen majoituksen hurjaan $38 hintaan.

Päivän välipala oli aitoja intialaisia sipsejä (kyllä, niissä luki Made in India).
Nämä olivat jäämistöä hotellilla pidetyistä intialaisista häistä,
joihin morsiuspari oli varautunut liian monella vieraille jaettavalla gift bagilla.
Jättivät sitten loput respan väelle käytettäväksi.

25. 5. 2019
Jackson, MS - Chattanooga, TN
390 mailia/628 km
Päivässä vietetty aika ratin takana: 6h 37 min

Suunnitelmat ovat hyviä. Niissä on vaan se huono puoli, etteivät ne aina mene putkeen. Niin paljon kuin oletkin Googlen kartoista etukäteen ajoreittejä suunnitellut ja ajoaikoja kalkuloinut, se ei takaa, että se koneelta ponnahtanut aika ja matka on lopulta toden mukainen. Suuret monikaistaiset Interstatet ovat hurjan näppäriä menoväyliä, paitsi... kun sattuu onnettomuksia. Tuo saatiin todetä toisena matkapäivänä, useampaankin kertaan.

Ei ole ihme, että yksi onnettomuus poikii usein toisen ja kolmannen. Kun huristelet 120km/h vauhdilla ja liikenne tyssää yht äkkiä kuin seinään (kuten jotenkin aina tuntuu täällä moottoriteillä käyvän), siinä on kamalan helppoo ajaa mäsäyttää toisen persuuksiin, jos ei ole hereillä. Kun saimme ensimmäisen kerran testata jarrujemme tehokkuutta, pääsimme jonotuksesta vartin odotuksella. Tie oli yhtä kuin parkkipaikka, joten sammutimme auton ja laitoimme korttipelin pystyyn. Minä pääsin ensimmäisenä huutamaan UUNO, ja tuo oli ilmeisesti sen verran hyvä karjaisu, että liikenne alkoi välittömästi sen jälkeen liikkua. Toisella kertaa ruuhka kesti reippaasti pidempään (eikä edes Waze osannut ajattaa meitä kiertoreitille). Huoltoaseman naistenvessan jonossa kuullun perusteella syynä oli parikin kolaria, jotka olivat tapahtuneet yksi toisensa jälkeen. Todistusaineisto tapahtumapaikalla tosin puhui sen puolesta, että joku kaiteet kumoon kurvannut rekkakuski oli vapauttanut kyydissä olleet vesimeloninsa pellolle. Oli  tien vieressä meinaan sen verran murskaantunutta melonimössöä tarjolla.

Jos liikenne seisoo, ota erä Uunoa!

Tämä kuva tiivistää koko päivän tunnelman. 

Tervetuloa Georgiaan!
Menetät tunnin päivästäsi.
(Toinen kyltti vasemmalta julistaa siirtymistä Eastern time zonelle)

Illaksi pääsimme Tennesseen osavaltioon Chattanoogan kaupunkiin, missä hotellin vieressä sijainnut panimoravintola oli paras kaverimme. Luonnollisesti kävimme myös kaupassa täydentämässä nestetankkausvalikoimaa telttailuosiota varten. Emmehän olleet enää mitään amatöörejä tässä hommassa :)

Ja yöksi taas Hampton Inniin...

Hotellin matot taisivat hieman valehdella.
Jotenkin epäilen, että harva respan tyyppi todella ajattelee näin. 

Mitä sitä tänään juodaan?

I'm still alive...

Blogini on ollut viime aikoina täysin heitteillä. On se kamalaa kun on elämässä niin kiirettä, ettei ehdi siitä kiireestä julkiseen päiväkirjaansa kirjoittaa.

Olemme ehtineet parin viimeisen kuukauden aikana tekemään muutaman reissun, viihdyttämään vierailijoita, etsimään uuden asunnon ja muuttamaan. Kaiken on krunannut se, että meiltä lähti töistä  kuukauden sisään sekä Assistant General manager, Front office manager että kolme respan työtekijää, joten meidän jäljelle jääneiden niskaan kaatui kiitettävä työmäärä. Vedin monta viikkoa vain yhdellä vapaapäivällä ylityötunteja puskien. Olen päästellyt sensuroitavan määrän ärräpäitä noiden työpäivien aikana, kun olen koittanut joinain aamuina tehdä kolmen ihmisen työt yksin. Jos minulla ei olisi ollut tiedossa toukokuulle 5 palkallista lomapäivää ja reissua, jossa pääsen viimein hyödyntämään hotellietujani, olisin lyönyt kesken kettumaisimman päivän hanskat tiskiin ja kävellyt kylmän rauhallisesti ovesta ulos. That would have been a grand exit American style. Usko pois, moni on tehnyt juuri noin. 

Kaiken tämän kaaoksen myötä, ainoa asia, mitä olen halunnut tehdä, kun olen päässyt töistä kotiin on nukkua. Tuntuu, että niskassa on sellaiset univelat, että tarvisi koittaa sopia Nukkumatin kanssa jonkinlaisia lainajärjestelyjä, jotta pääsisin takaisin siihen tilaan, että hereillä oleminen olisi taas kivaa. Siinä vaiheessa, kun töissä Urpot ja Turbot saavat viimein palkattua tarpeellisen määrän respan työnteijöitä, alkaa elämä varmaan taas normalisoitua. Onneksi pomo on sentään kiitollinen työpanoksestani ja väläytteli tällä viikolla sekä palkankorotus korttia, että mahdollisuutta järjestää minun työvuoroni niin, että olisin töissä aina vain ma-pe 6.30-14.30 ja kaikki viikonloput vapaita. Katsotaan onko tuo vain sanahelinää, vai alkaako jotain myös tapahtua. Jos ei niin ainahan sitä voi alkaa katsella muita mahdollisuuksia.

Koitan saada itseäni niskasta kiinni ja koittaa rustata tänne joitain matkatarinoita. Ennen kaikkea haluan päästä jakamaan muutamia kuvia niistä huikeista maisemista, joista pääsin taas onnekkaana Amerikan maalla asujana nauttimaan.