Kun tarvitset lenkillä sukelluspukua

Sataa, sataa ropisee, pili pili pom... Ei nyt, mutta maaliskuun ensimmäisenä päivänä kylläkin. Tuota ennen meillä oli hetken poutaa, jota edelsi vähän pidempi, Suomalaista masentavaa kesää muistuttava jakso, jolloin taivaalta tuli sitä pyhää virvoittavaa nestettä 9 päivää putkeen. Yhdeksän päivän virvoituskuuri on aivan liikaa, jos minulta kysytään. Vähempikin H2O riittää...

Dallasin savimaan imukyky oli siis maaliskuun alkuun mennessä ollut jo hetken aikaa koetuksella, kun taivaalliset voimat avasivat jälleen hanansa päiväksi. Jokainen voi näillä spekseillä suorittaa harvinaisen selvän yhteenlaskun.

Joessa vesi korkealla+ maa imenyt minkä pystyy = tulva. 

Campion Trail, lenkkielämäni henkireikä, muutti hieman muotoaan tuon sateen jälkeen. Lenkille olisi kyllä päässyt, mutta lähinnä sukelluspuku päällä tai kanootilla. Tuo olisi ollut ihan mahtavan eksoottinen vaihtoehto, mutta kun en omistanut kumpaakaan. Toki olisin voinut kipaista johonkin lähikauppaan ostamaan kaljakelluntaankin käyvän ison donitsirenkaan tai minkä tahansa kelluvan vesilelulautan. Mutta sitten pysähdyin miettimään, mihin ne kaikki lenkkipolun puskissa asustelevat vesimokkasiinit ja muut myrkylliset käärmeet olivat kadonneet tulvan alta. Yhtäkkiä en tuntenutkaan enää tarvetta käydä testaamassa olivatko he pinnan alla odottelemassa jotain, mihin hampaansa upottaa.

Minkä sade kastelee, sen aurinko kuivaa, toisinaan harvinaisenkin tehokkaasti. Se, mikä oli edellisenä päivänä ollut veden alla kulkeva lenkkipolku, oli seuraavana päivänä jo normikunnossa. WHAT!? Joku oli ilmeisest käyttänyt kuivauspuuhissa useamman paketin Luontoäidin omaa, harvinaisen imukykyistä Soft Emboa. En ollut uskoa silmiäni, kun bongasin tuon auton ikkunasta lenkkipolun ohi ajaessamme.

Koska olen harvinaisen kiireinen kotirouva, en millään ehtinyt käydä saman tien räppäämässä kuva-aineistoa kadonneesta vedestä (ei kannata lukea rivien välistä, etten vain saanut aikaiseksi, koska se kuulostaa paljon pahemmalta). Niinpä tässä alla olevaan ennen ja jälkeen-kuvapläjäykseen on käytetty 1.3. ja 4.3. otettuja kuvia. Voidaan kuitenkin leikkiä, että ne olisi otettu päivän erolla, koska vesi oli siinä ajassa kuitenkin jo häipynyt.

Lenkkipolkua voi jatkaa hieman kosteammissa merkeissä...

No nyt ei tarvi enää kumipukua polulle siirtymiseen...

Peilikuvia veden pinnassa...

Ei paljon puut enää peilaa..

Sillan voi ylittää uimalla ei vain sen alta vaan myös sen päältä...

Nyt näyttää pikkusen normaalimmalle tilanteelle sillalla...

Ja ei kun kuntoilemaan lenkkipolun laitteelle!

Jaa tältäkö sen tulisikin näyttää... Sama roska kuvan etuosassa edelleen..

Veden keskelle tolppaan on jäänyt vähän heinää...

No nyt mailipylväänä toimivasta tolpasta on vähän enemmän näkyvillä.

Polkua pitkin uimaan, osa II

Nyt uimahommiin saa mennä vähän kauemmas... 

Vetistä kuntoilua osa II

Korret jäi, vesi lähti.

Taulun reittikartan näkee näppärästi kuivin jaloin, jos menee taulun taa ja tasapainoilee sen päällä mahallaan ja taivuttaa päätään eteen päin lukien taulua ylösalaisin...

Nyt taulun lukeminen on jo suorastaan naurettavan helppoa.

Polkuja ja vettä

Polkuja ja kadonnut vesi.

Kuvittelin aina tuon polun tasamaalle, mutta kappas siinähän onkin pieni mäki.

Polku näyttää taas tappavan tasaiselta

Tsekkaa vasemman reunan porttia...

Portin luona olevilla penkeillä on nyt vähän kivempi istuskella...

Tuo vasemman reunan omakotitalo (takapihan aita näkyy) siirtyi hetkeksi järvenranta tontiksi...

Se siitä suoraan takapihalta kalastelusta...

Vettä

niittyä

Koripalloa järvimaisemilla

Koripalloa niittymaisemilla

Sakkoja ilman teiden sinivuokkoja...

Pitikin mennä kirjoittamaan tuo otsikko. Nyt päässä soi tosi kivasti repeatilla Kummeleiden poliisisketsin "Sakkoja, sakkoja"-biisi. Se mitä seuraavaksi kerron, ei kuitenkaan liity sinivuokkohin, vaan enemminkin punatulkkuihin. Tai ehkä tässä asuinmaan vaihduttua kannattaa jo pikkuhiljaa jättää taakse suomalaiset streotypiat, että poliiseilla on siniset vaatteet ja lappuliisoilla punaiset.

Parkkipirkko, tuo jokaisen suomalaisen least favourite person, on ikävä kyllä Suomen rajojen ulkopuolellakin tunnettu haitta. Niitä ei pääse pakoon Amerikkaan muuttamalla. DAMN! Lukutaidoton/numeroita tunnistamaton parkkipirkko on vielä tavallistakin rasittavampi yksilö. Hän teettää uhreilleen hemmetisti turhaa työtä, aiheuttaa ahdistusta ja pakottaa tutustumaan muinaisiin tiedonkulun menetelmiin. Me tapasimme tallaisen ”mahtavan” tavaamistaidottoman parkkipirkon Dallasin keskustassa 13.päivä lauantaina tammikuisella reissullamme lätkämatsiin. Se siitä uskomuksesta, että vain 13.pv perjantai on kirottu.

Löysimme keskustan parkkimittareiden mahtavan maailman joulun alla. Tuota ennen olimme jättäneet matseihin mennessämme auton isommalle parkkialueelle, joista suurimmalla osalla oli flat rate $5 tai $10. Parkkimittareiden päätähuimaava hinta $0,35/h sai hymylihakset herkiksi. Vielä kun maksut pystyy hoitamaan näppärästi kännykkä app:illa ilman käteisen kanssa puljaamista, parkkeeraaminen on yhtä juhlaa.

Näkemissämme mittareissa maksullinen aika on ollut aamu seitsemästä puoleen yöhön. Tuolloin tammikuun 13.päivänä bongasimme kuitenkin kadunpätkän, jossa mittarit julistivat, että parkista tarvitsi maksaa vain 7am-6pm. Kello oli ilta seitsemän, auton ruutuun laittaminen oli näin ollen täysin maksutonta huvia! Epäilevänä ihmisenä ilman muuta tavasin mittarin tekstiä sataan kertaan. Kuulosti liian hyvälle ollakseen totta. Miksi tämä kadun pätkä oli eri ajalla kuin kaikki muut? Kipitin tsekkaamaan viereiset mittarit ja sama teksti niissäkin oli, meter effective 7am-6pm. Meidän tolppamme ei ollut mikään special painovirheellinen yksilö. Läksimme tyytyväisenä, joskin minä edelleen hieman skeptisenä, peliin ja kävimme katsomassa, kun Starsit ottivat Colorado Avalanchelta turpaan.

Kun palasimme autollemme, tuttuun vauhkoon tyyliini tsekkailin jo kaukaa, oliko joku hinannut automme pois (Los Angelesissa autoja hinailtiin parkkivirheiden takia vähän väliä jonnekin). Ei ollut hinattu. En nähnyt myöskään sakkolappua ikkunassa. Syvä huokaisu. Olimme jo istumassa autoon, kun Tatu bongasi sen. PER#*LE!! Audin tuulilasin pyyhkijät menevät hieman nokkapellin alle piiloon, joten lappukin oli sen verran syvällä ettei sitä heti huomannut. Hitto, että olin vihainen kuin keväinen pörriäinen, joka on herännyt lentelemään kesken kevättalven. Miten helkutissa tässä maassa edes kuuluisi toimia sakkolapun saadessaan!

Siinä ärräpäitä päästellessä huomasimme, että kaikilla muillakin tien varren autoilla oli parkkipirkon terveiset ikkunassa. Väkeä Stars-paidoissaan saapui paikalle yksi toisensa perään löytämään $35 virheellisesti kirjoitetut sakot tuulilasistaan. Takanamme parkissa ollut pariskunta totesi jättäneensä autonsa tuolle kadulle vuosikausien ajan klo 18 jälkeen ilmaisparkkiin ongelmitta. Kauempana ollut rouvashenkilö kipitti luoksemme manaten idiootteja lukutaidottomia lappuliisoja ja ohjeisti ottamaan kuvan, jossa näkyi parkkimittarin numero, automme ja sakkolappu. Siitä päätelleen, että hän jo tiesi mihin mennä tiistai aamuna valittamaan (maanatai oli Martin Luther King päivä, vapaa siis kaupungin toimistotyöntekijöille) ja miten toimia, tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun kaupungin sakkoja jakeleva henkilö on töppäillyt.

Mietin tilannetta. Jos olisin itse ollut lappuliisa, eikö minulla olisi alkanut hälytyskellot päässä kalkattaa, jos 10 autoa putkeen on jättänyt parkkimaksunsa maksamatta? Kuinka yleistä maksujen skippaaminen oikein on, jos tuo ei ole outo tilanne? Olisin älykkäänä, fiksuna ja filmaattisena yksilönä ilman muuta alkanut miettiä, mitä hittoa oikein on käynnissä ja vaivautunut tarkistamaan tolpasta, mitä siinä lukee. Mutta…. minä en olekaan se, joka sakot kirjoitti.

Se, mikä prosessi sakoista seurasi oli suorastaan surkuhupaisa. Joskaan se ei sattuneesta syystä ihan hirveästi huvittanut tapahtumahetkellä.

Let me tell you...

1) Sakko oli virheellinen, halusimme kiistää sen. Miten?

2) Sakkolapun kääntäminen ympäri. Haa! Paljon tekstiä pikkupräntillä. BINGO! Ohjeistus kiistää sakko menemällä henkilökohtaisesti paikan päälle 30km päähän toimistoon X asioimaan tai lähettää heille todistusaineisto kirjekyyhkyllä. WHAT!?

3) Rankkaa pään pyörittelyä. Elämme melkein 2020-luvulla, pakko homma on voida sähköpostilla kuvaliitteineen hoitaa.

4) RING, RING! Soitto toimistoon. Tulos? He elävät vielä 1990-luvulla, sähköposti on tuntematon kommunikointiväline. Tekniset futuristit voivat lähettää vastineensa faksilla.

5) Lisää pään raapimista. Missä on vielä fakseja…ja vielä parempi kysymys, miten niitä käytettiinkään?!

6) Faksi löytyy, kuvat ja valitus lähtee vinkuen ulos universumiin. Lähteehän?

7) Pakkovarmistussoitto toimistoon, että muinaishistoriallinen faksi on actually löytänyt perille, eikä eksynyt viereiseen galaxiin. Täti ylpeänä ilmoittaa, että heillä on tarvitsemansa materiaali kiistämiseen. Vastine kolahtaa postiluukusta 6-8 viikon kuluttua. WAU, nopeaa toimintaa...

8) Odottelua ja sakon unohtaminen.

9) Posti-Pate kiikuttaa postiluukkuun kirjeen Parking adjustication officesta. Tässä hearing recordissa todetaan, että klo 14.01, huoneessa 1, on hearingissa tultu siihen tulokseen, että sakko on myönnetty virheellisesti. DAAH!

10) Huokaus, No shit Sherlock…

Sakko-kokemuksemme oli mielestäni hyvin tätä maata kuvaava. Se niputti jotenkin niin monta asiaa ja tämän maan ulottuvuutta yhteen. Se käytännössä katsoen repi mielikuvasta esiin todellisuuden. Tiedän, miltä nuo äskeiset lauseeni kuulostavat. Muodostin virkkeitä, jotka tarkoittavat paljon, mutta samalla eivät oikeastaan mitään. Juuri sellaisia mahtavia lurituksia, joita oppi Ammattikorkeassa esseisiin taruilemaan, jotta sai vaadittavan sana/sivumäärän täyteen. Lupaan, että niillä tällä kertaa oli kuitenkin merkitystä. Let me tell how.

Yhdysvallat on aina nähty mahdollisuuksien maana. Tämä on valtio, joka 1900-luvulla tykitti uudella arkielämää helpottavalla keksinnöllä toisensa perään. Oli imuria, ilmastointilaitetta, parkkimittaria, ostoskärryjä, televisiota, sähköposti… Lista on pitkä. USA oli ensimmäinen kansakunta kuussa ja ensimmäinen maa, joka ehti käyttää ydinpommia. Täällä voit tehdä biljoonia keksinnöilläsi, olivat ne miten suuria tai pieniä tahansa. Pääasia, että ne helpottavat ihmisten arkielämää, kuten sähkökäyttöinen purkinavaaja (jota en ole koskaan ymmärtänyt) tai lukitus-hälytysjärjestelmä, jota voit käyttää älypuhelimestasi etänä päästäksesi vaikkapa Amazon kuriirin sisään tuomaan pakettisi eteiseen, vaikket itse ole kotona. (ovella olevan kamera välittää kännykkääsi kuvan, kuka oven takana on, jotta et lähde ihan random tyypeille ovia aukomaan)

Amerikka saadaan kaikin puolin monessa asiassa kuulostamaan niin niin tekniseltä, että oksat pois. Silti, monet arkipäiväiset asiat ja toiminnot ovat kuin suoraan suomalaisten elämästä parinkymmenen vuoden takaa. Shekit, faksit, välikädet siirrettäessä rahaa yksityishenkilön tililtä toiselle ja järjestelmät, jotka eivät kommunikoi millään muotoa keskenään. Niin ja aiheeseemme liittyen tietysti myös käsinkirjoitetut parkkisakot. Tosin myönnettäköön, että Yhdysvaltain ulkopuolella asuessa unohtuu niin helposti, miten jumalattoman kokoisesta paikasta on kyse. Ei ainoastaan maasta vaan myös 50 omasta osavaltiosta, joilla jokaisella on omat pikku eronsa ja lakinsa. Asioita ja toimintoja ei voi yhtenäistää yhtä helposti tai kivuttomasti kuin Suomen kokoisessa maassa. 

Aloin sakkoa kädessä pyöritellessäni pohtimaan. Milloin Suomessa on viimeksi kirjoitettu parkkisakkoja käsin? Tai maksettu niitä muulla keinoin kuin verkkopankin kautta tilille? Ei pysty muistamaan (joskin vanhempani varmasti pystyvät)... Täällä opin, että parkkisakkojen maksutavat ovat varsin toiset. Ah niin ihanasti käsinkirjoitetun sakon voi maksaa käymällä heidän toimistossaan, soittamalla heidän numeroonsa, postittamalla sakkolapun ja shekin heidän osoitteeseensa (mitä jos se katoaa postissa? Millä todistat, että yipäätään lähetit sen?) tai netissä Dallas city hallin nettisivuilla. Siitä onko tuolla viimeisellä maksutavalla millään tavalla tekemistä minkään tyylisenkään verkkopankkia muistuttavan prosessin kanssa, minulla ei ole käryä, koska emme päätyneet maksamaan mitään. Voitteko itse kuvitella, että suomessa hoidettaisiin nykypäivänä yhtään mitään maksuja millään mainitsemistani tavoista? Hyvä jos enää mistään edes löydät oikean ihmisen toimistopöydän/puhelimen takaa, ainakana ilman ajanvarausta. Kaikki tunnutaan hoitavan netin kautta. "Mene sinne meidän verkkosivuille ja klikkaa sitä ja sitä kohtaa" on perusfraasi toimisistossa kuin toimistossa.

Bongailin parkkisakosta eroja suomalaiseen lappukaimaansa (joita ikävä kyllä olen saanut 2 kpl 18 vuotisen autoiluhistoriani aikana). Paikalliseen versioon oli kirjattuna hearing date. Tuohon päivään mennessä tulee olla reagoinut lappuseen tavalla tai toisella, tai saa jotain kivoja lisäongelmia, kuten lappusessa informoitiin. Auton takavarikointi taisi olla se uhkauksien huipentuma.

Hearing date terminä kuulostaa aivan sille, kuin asiaa käsiteltäisiin jossain isossa salissa, missä on suuria pamppuja paikalla huikein määrin katsomassa sinuun murskaavan arvostelevasti, murahdellen tuomiotasi. Ilmeisesti tuo sarjakuvamainen mielikuvani ei ollut peruskäsitteiltään  ihan huikean kaukana totuudesta, sillä jokainen lippulappunen ilmeisesti käsitellään jossain tilassa, jonkin toimesta.

Päätökseni tein sen perusteella, että kun itse lopulta saimme vatinelapun kiistämiseemme, se oli huikea tervetulotoivotus Amerikkalaiseen kapulakielibyrokratiaan. Sitä lukiessa tuli melkein tunne, kuin olisimme olleet osana suurempaakin oikeuskäsittelyä. Ei sinänsä ihme, jos näiden virheellisesti kirjoteltujen lappusten käsittelyssä kestää ikuisuuksia, jos niistä jokaisesta tarvitsee oikeasti pitää jokin hearing ja tehdä hearing record. Se, että lappusessa mainittiin tarkka kellonaika ja huoneen numero näytti itselle hyvin utopistiselta. Tosin jos nyt oikein ajattelen, niin tuskinpa suomessakaan virheellisestä parkkisakosta simppelisti eroon pääsisi. Tuskin sitä käskettäisiin vain repimään ja heittämään roskiin, jos pystyisi kuvasta näyttämään, että pirkko on kirjoitellut sen selkeästi virheellisesti. Vastine siitäkin varmasti tulisi, mutta epäilen vahvasti ettei kukaan toimistorotta siihen kellonaikaa minuutin tarkasti merkitsisis, saatika tilaa, missä homman hoiti.

Mutta tallaista tällä kertaa Amerikan ihmemaasta. Alla kuva-aineistoa aiheeseen liittyen, jos kiinnostaa.

Tapahtumapaikka ja mittari. Ketutuskäyrää ei saanut kuvaan lisättyä...

Tällänen lappunen tässä kaupungissa.

Mietin, että mitäköhän ne tohon MAKE kohtaan kirjottaa,

jos auton merkissä on enemmän kun 5 kirjainta. Esim joku Rolls Royce? 

Tai mitä tarkoittaa tuolla alussa BEAT...

Ettet tarvi suurennuslasia, tässä lähempää hintoja eri synneille.
Huomaa, et jos et maksa 15pv sisään, lystistä tulee paljon kalliimpaa.

Virallista tekstiä. Olisin halunnut nähdä sen salapoliisin tämän investigationin takana :P

Kiekko, kausikortti ja Dallasin tähdet

Tämän syksyn elämäämme on aika lailla viikoittain sulostuttanut lätkä. Toisin sanoen meininki on  kuin lukiovuosinani Tampereella. Tällä kertaa en tosin koita päästä jäähalliin henkilökunnan ovesta koomisella ID-lapulla, johon on tunnisteeksi liimattu ah niin häikäisevä luokkakuva, enkä raahaa huiskia, 3 vaihtoasua ja pussillista meikkiä mukanani. Vaatetuskertaakin on katsomossa hengaillessa huomattavasti enemmän päällä, ja vähemmän kiiltävässä kuosissa, kuin omina rakkaina cheerleader-vuosinani.

Yhdellä tutullamme on ollut jo useamman vuoden ajan Dallas Starsin peleihin 4 kausikorttia. Tälle kaudelle hän kuitenkin halusi päästä eroon 2 paikasta. Totesin, että niin kivaa, kuin matsien seuraaminen onkin, en todellakaan suunnitellut istuvani hallilla parhaimmillaan kolmena päivänä viikossa 5 kuukauden ajan. Koko kausi olisi out of the question omalta osaltani. Niinpä pääsimme sopuratkaisuun, jossa jaamme tuttumme kanssa noiden kahden paikan kausarit puoliksi. Vaikka käymme vain joka toisessa kotimatsissa, saamme silti ravata American Airlines Centerillä kiitettävään tahtiin, parhaimmillaan kahteen kertaan viikossa, kun pojilla on 3 kotimatsin viikko.

Odotukset tämän kauden suhteen olivat rehellisesti sanottuna aika paljon korkeammalla, kuin mitä alkukauden näytöt olivat. Eipä se toki silti tarkoita, etteikö olisi sattunut ja tapahtunut. Onhan tässä nyt yhtä sun toista kissanristiäistä ollut lätkärintamalla syksynkin aikana.

Tuntui sille, että kaikki ennen jouluviikkoa olleet pelit, joissa olin hallissa paikalla, tuli turpaan. Aloin jo olemaan sitä mieltä, että Starsit voisivat maksaa minulle siitä, että en ilmaantuisi paikalle, niin paranisi pistetilanne heti huomattavasti. Onneksi joulun alla alkoi voittojakin sadella, ja peli näyttään sille, että oli jo ihan kivaa kuluttaa American Airlines Centerin (AAC) penkkejä.

Kausikorttilaisilla on omat etunsa. Muutakin kuin, että pääsevät ostamaan mahdollisia Playoffs lippuja ennen kausikortittomia ihmisiä. Syyskuussa Dallas Stars oli varannut Six Flagsin huvipuiston yksityistilaisuuteen, jossa kausikorttilaiset pääsivät tapaamaan pelaajia hurvittelun lomassa. Niinpä pelipaitani on nyt huomattavasti vähemmän pestävässä kunnossa, kun kapteeni Jamie Benn on rustannut siihen harakanvarvasmaisen nimmarinsa. 

Pääsylippu huvitteluun ja pitkiin nimmarijonoihin.

Täällä sitä ollaan, jo puolessa välissä jonoa.
Hymy ei ole vielä hyytynyt.

Loppu häämöttää. Noi mustapaitaset tyypit sillalla edustaa sitä sakkia, joka tienaa leipänsä luistelulla.

No niin, päästiinhän sitä asiaan.
Kapteeni Jamie Benn töhertämässä nimmaria selkääni.

Tällänen tästä nyt tuli!
Melki yhtä hyvä kuin lääkäreillä...

Pakko oli vielä päästä käsikopeloetäisyydelle :D

Perus suomalaisena ei tullut pahemmin small talkia pelaajien kanssa harrastettua samalla kun keräili nimmareita paperinpalasiin. (Fiksumpi ihminen olisi ottanut ehkä vaikka jonkin Stars-viirin yms. mukaan, johon niitä olisi keräillyt. For the record, paikalla näytti olevan hyvin monta tuollaista fiksumpaa ihmistä...) Suomalaispelaajien kanssa kuitenkin muutaman pakollisen suomenkielen sanan vaihtoi ja pakko myöntää, että ihan samanlaisia jörriköitä, hiljaisen ujoja suomalaisia nekin tuntuivat olevan. Niin paitsi Julius Honka, jonka kanssa jäimme suustamme kiinni niin pitkäksi aikaa, että turvamiehet alkoivat jo huudella, että täällä olisi näitä muitakin faneja jonossa. Tyyppi vaikutti jotenkin niin ihanan nuorelle ja energiselle ja aidosti oikeasti iloiselle törmätessään suomalaisiin. Tosin kyllähän tässä täytyy myöntää jo aikalailla ikäloppuolevansa, siis jos ajattelee ammattiurheilijuuden kannalta. Dallas Starsin vanhin pelaaja on kuitenkin saman ikäinen kuin  minä. Aina järkyttyy käsiohjelmaa selaillessaan kun tsekkailee tyyppien syntymävuosia. 1999, oikeasti, mistä lähtien tuolloin syntyneet ovat päässeet pois lastentarhasta, puhumattakaan ehtineet Amerikan mantereelle ammattiurheilijoiksi!? Ikäkriisiä en ole tuntenut varsinaisesti koskaan, mutta näiden junnujen syntymävuosia tsekkaillessa sellainen alkaa olemaan aika lähellä.

Julius Honka, se Starsin suomalainen, jonka vierellä ei tuntenut oloaan kääpiöksi.

Oon Kari Lehtosta mukavasti olkapäähän asti.
Ei silti ollut mies tarpeeksi pitkä. Starsit hankkivat vieläkin pidemmän maalivahdin
tälle kaudelle Karin seuraksi. 

Tatu päätti ottaa t-paitansa käyttöön ja kerätä nimmareita siihen.

Näin taiteellinen lopputulos saatiin pelaajien söherryksistä.

Ei ollut Lindellin Esakaan ihan lyhkänen..

Starsin Ice girlsit. Ainakin jalat osasin laittaa oikeaan asentoon automaattisesti.

Vappupalloja, ai mulleko!?

Huvipuisto oli valmistautumassa Halloweeniin, joten oli päässeet jättihämikset jo vähän verkottumaan...

Starsin kauden ensimmäinen peli oli jokseensakin historiallinen. Se pelattiin Las Vegas Golden Knightseja vastaan. Tuo oli tälle kaudelle perustetun uuden NHL-joukkueen ensimmäinen virallinen peli liigassa, preseasonin pelejähän ei lasketa. Saimme samalla kunnian olla ensimmäinen joukkue, joka on hävinnyt Kultaisille Ritareille. Jonkinlainen meriitti kai sekin, jos koittaa jotain positiivista tuosta kohtaamisesta hakea.

Liput oli tehty kestämään, kunnon muoviset muistoksi jäävät läpyskät historiallisesta pelistä. 

Yksi kauden kokokohdista oli Jere Lehtisen numeron jäädyttäminen Black Fridaylle osuneen Stars-Calgary ottelun yhteydessä. Tosin kamalaa myöntää, mutta tuntui, ettei koko fanikanta todellakaan ollut samaa mieltä. Peliä edeltäneen paidannostoseremonian aikana näkyi ihan liikaa tyhjiä penkkejä katsomossa, porukan saapuessa paikalle vasta itse ottelun alkaessa.

Peli alkoi klo 19.30 ja paitaseremonia tuntia aiemmin. Viideltä oli kuitenkin tarjolla vielä gaalamainen hetki vihreän maton kupeessa (Oscareissa on punaiset matot, mutta meillä täällä tunnustetaan vaan Dallas Starsin vihreää, tai Victory Greeniä, kuten "virallisesti" sanotaan.) American Airlines centerin eteen oli todellakin levitetty pitkä vihreä matto, jonka varrelle kerääntyi faneja seuraamaan idoliensa saapumista hallille. Paikalla oli televisiokameroita, juontajia, cheerleadereita ja aukion reunalla oli näytillä Jeren saamia pystejä. Siellä komeili Selke Trophy sekä uran aikana voitettuja arvokisamitaleita. Olivatko ne aitoja, en mene vannomaan, mutta ainakin turvamies oli vaivautunut paikalle niitä vahtimassa.

Vihreä matto AAC:n edessä.

No niin me ollaan valmiina!

Tässä näitä Jeren pystejä nyt sit olis. 

Jere oli saanut kutsua peliin omia ystäviään. He saapuivat ensimmäisenä tummennetulla bussilla paikalle. Monet varmaan tässä kohtaa toteaisivat, että booooring. Ketä kiinnostaa, jonkun Lehtisen Jeren tutut. Noh ei kai tavallisesti kiinnostaisikaan, mutta nyt oli tilanne toinen, koska bussista ampaisi pihalle yksi sun toinen henkilö, jonka itsekin tunsin. Ja siis muutenkin, kuin vain jostain lehtijutusta, kuten Jutilan Timon, joka tässä samassa ryhmä rämässä saapui paikalle.

Koomisinta oli ehkä huomata, että kerta toisensa jälkeen eräs ilmiö toistui. Ilmiö, joka kertoi, että olimme todellakin teknologisella 2010-luvulla. Henkilö toisensa perään kapusi ulos bussista kännykän kamera ojossa, nauhoittaen kävelymatkansa vihreällä matolla. Gotta make memories last, I guess...

Itse päivän juhlakalu perheineen saapui paikalle mustalla limusiinimaasturilla (näin paremman, teknisesti oikeamman termin puuttuessa) poliisisaattuessa. Heitä seurasi kuumia kiekkonimiä toisensa perään, vaikkei ihan jokainen itselleni hurjasti sanonutkaan. Toki jonkun Brenden Morrown tai Brett Hullin nimen nyt oli kuullut, mutta moni muu oli itselle täysin tuntematon. Tietysti Peltosen Villen ja Koivun Sakun tunnistin, enkä selvästikään ollut ainoa, sillä reportteri nappasi saman tien Sakun televisiokameran parrasvaloihin haastatteluun.

No mutta siinähän on Jutila!

Demonstraatio, miten käyttää kännykkää punaisella vihreällä-matolla...

Ympyröittin sulle ton televisiohaastatteluun joutuneen Koivun Sakun,
ettei tarvi ihan kauhean kauaa tuosta ihmismerestä sitä etsiä. 

Eihän tämä nyt mikään hyvä kuva ole,
mutta kuva juhlakalusta kuitenkin.

Kuten todettu, poliiseja saattueessa edessä ja takana.

Muistoksi pelistä katsojat saivat kotiinviemisiksi viirin, jossa oli Jeren numero ja saavutukset. Ei se nyt ehkä olohuoneemme seinälle ole tulossa, mutta jonain päivänä sitten jonnekin herran man caveen. Tosin homman olisi kruunannut, jos viiriin olisi saanut vielä Jeren nimmarin, mihin periaatteessa olisi ollut vielä mahdollisuuskin. Kävelimme nimittääin pelin jälkeen hallilta pois juuri samaan aikaan, kun Jere ja Saku poistuivat paikalta sivuovesta, eikä ympärillä ollut hirveästi muuta väkeä. Nöyränä suomalaisena ei kuitenkaan halunnut häiritä toista hänen suurena päivänään, kun selkeästi oli suhteellisen rivakaan suuntaamassa odottavalle bussille. Sitä paitsi toisen perään nimmarin metsästysmielessä sääntäämisestä olisi tullut itselle ehkä vähän nolo-olo, kun on kuitenkin hänen kanssaan kerran ollut Dallasissa samoissa tupareissa ja törmännyt Tampereellakin lyhyen juttutuokion verran.

Peli päättyi 6-4 Dallasille Tyler Seguinin täräyttäessä Jerelle hattutempun. Pojat pelasivat matsin Jereä kunnioittaen keltaisilla luistimennauhoilla, joka oli kuulemani mukaan Jeren "trademark".  Keltaisissa nauhoissa oli ilmeisesti sitä jotain, sillä joukkueen voittoputki alkoi siitä, eikä keltaisia nauhoja otettu pois luoja muistaa moneenko peliin. Se, minkä piti olla vain yhden illan juttu, muuttuikin useamman viikon hommaksi.  Taikauskoisia? Ai mekö? Mene ja tiedä.

Tätä lippua kelpasi kallistella taivastakin vasten.

Juhlallisuudet aluillaan. Kiitos näin selkeästä kuvasta kuuluu Hongon Terolle.

Ja numero alkaa nousemaan, kohti kattoa...

Saku poistumassa sivuoven kautta takavasemmalle...
(joo tiedetään, melkein tunnistaa kuvasta...)

Tässä tämä kotiin tuominen matsista nyt olisi...

Kuten ne, jotka NHL-kiekkoa seuraavat tietävät, Dallasissa pelaa (ja on pelannut) kiitettävän monta suomalaista. Ilmeisesti rakas kielemme on mölissyt sen verran epämääräisesti pukukopissa ja hallin käytävillä, että joku Starsin organisaatiossa on saanut neronleimauksen hyödyntää sitä otteluissa jumbotronilla. Viihdepläjäyksen nimi on osuvasti FINNISH HIM. Siinä joku Starsin suomalaispelaajista sanoo jotain suomeksi ja katsomosta höpötyksen merkitystä tulkkaamaan raahattu katsoja joutuu arvaamaan, mitä sanottiin. Jotta homma ei menisi ihan toivottomaksi, annetaan arvaajalle a, b, c- vaihtoehdot.

Tervetuloa Suomen kielen mahtavaan maailmaan...

Mitä mahtaa Julius Honka suomeksi sepostaa?

Ja vastausvaihtoehdot eivät ehkä vaadi suomenkielen osaamista
oikean vastauksen arvatakseen.

Olen ehtinyt käydä elämäni aikana katsomassa NHL pelejä viidessä hallissa, neljässä eri osavaltiossa. Jokaisella joukkueella on omat pienet traditionsa. St Louisissa fanit "Bleed Blue", joukkueen sinisen teemavärin mukaan.  Nashvillessa, tuossa country musiikin mekassa, maalilauluna on (tai ainakin oli 2007) lätkään väännetty versio coutry stara Tim McGrawn vanhasta hitistä. Kun kiekko sujahti maaliin, koko halli rallatteli iloisesti mukana:

"I like it, I love it, I want some more of it,

I try so hard, but I can't rise above it,

Don't know what it is 'bout those Predators scoring,

but I like it, I love it, I want some more of it! "

Ja heti rallatuksen perään halli mylvi ihania tervehdysiä vastustajille " We shoot, we score, you suck!" Rehellisesti sanottuna en muista mitään traditioita Anaheimin tai LA Kingsien peleistä. Ilmeisesti eivät olleet niin selkeitä, että olisivat jääneet mieleen kummittelemaan tai sitten on dementia iskenyt. Pakko heilläkin niitä traditioita on olla.

Starsit eivät tee poikkeusta näissä "hei tämä on se meidän juttu" listauksissa. Aina jossain vaiheessa peliä jumbotronille ilmestyy pukupäällä oleva mies, joka pistää päänsä ulos puhelinkopista ja laulaa luikauttaa " The stars at night are big and bright...", jonka jälkeen ohikulkevat cowboyt pysähtyvät taputtamaan ja kajauttamaan vastaukseksi fraasin lopun"... deep in the heart of Texas". Luonnollisesti jokainen fani hallissa yhtyy taputukseen ja huutoihin, ollaanhan me nyt kuvainnollisesti stetson päisiä Texas loving cowboyta. En ollut ennen tämän viikon tiistita tajunnut, mistä tuo klippi oikein on. Onneksi on youtube ja Google. Pätkä on näköjään pöllitty jostain 80-luvun televisiosarjasta, jossa seikkailee tyyppi nimeltä Pee Wee. Jos itse haluaa nähdä tämän spektaakkelin, youtubeen hakusanoiksi Pee wees big adventure deep in the heart of Texas.  Tosin samaan fiilikseen ei klipistä pääse, koska ei ole 14 000 fania siinä cowboyden mukana mylvimässä.

Jostain syystä  Amerikkalaisilla on, ainakin näin suomalaiselta kannalta katsottuna, suurin piirtein pakkomielteinen suhde kansallislauluunsa. Kuinka paljon voi väki yhtä kipaletta rakastaakaan. Kyllä siinä kalpenee suosittavuusvertailussa kaikki suomalaisten ikivihreät rallatusbiisit, joita vuosikymmenestä toiseen kuunnellaan. Tässä maassa ei esimerkiksi yksikään urheilitapahtuma ala ennen kuin porukka on seissyt käsisydämmellä, hattu kourassa kajauttamassa ilmoille Star-spangled bannerin. Näin siis myös Starsin peleissä. Jos satutaan pelaamaan Kanadalaista joukkuetta vastaan, saa/joutuu kuunnella myös O Canadan sulosoinnut, ennen kuin pääsee urheilusta nauttimaan.

Itse asiassa tämä Starsin matseissa ravaaminen ja kansallislaulun kuunteleminen tuhanteen ja yhteen kertaan, on saanut aikaan sen, että hamassa tulevaisuudessa, tulen vielä jonain kauniina päivänä  nolaamaan itseni täydellisesti (ei sinänsä ettenkö olisi itseäni jo useampaan kertaan elämäni aikana nolannut). Uskolliset Stars-fanit nimittäin kajauttavat kansallislaulun aikana ilmoille komean kuurohuudon "STARS!!" aina kun kansallislaulussa tulee kyseinen sana vastaan (siis kaikki huiput 2 kertaa). Niinpä tuo on nyt jotenkin ohjelmoituna itselle takaraivoon, että  Stars-spangled bannerin aikana oma pikku leipäläpi tulee avata noiden kyseisten sanojen kohdalla ja kajauttaa ilmoille komea STARS!-huuto. Tämä on toki todella Jees tuolla jäähallilla, mutta jossain arvokkaammassa tilaidsuudessa ei pakosta katsota kovin suopeasti, jos joku ulkomaalainen urpo alkaa kesken kaiken aukoa päätään vähän turhan korostavasti. (Ja ei, mitään muuta tuosta kansallislaulusta en todellakaan laulaa lurita hallilla koskaan. Mun lauluintoni rajoittuu noihin kahteen STARS sanaan.)

Mutta speak of the Devil, jäähalli kutsuu. Ulkona on ihana +20c auringonpaiste, joka muistuttaa harvinaisen paljon Suomen kesäistä päivää. Tämä ei ole se ilma, kun haluaisi tunkea itsensä kylmään halliin, mutta aina ei voi valita säitä aktiviteeteilleen. Sitä paitsi kautta on enää tämä kuukausi jäljellä (meidän lippujen osalta) joten ei kai muuta kun LET'S GO STARS!