Kiekko, kausikortti ja Dallasin tähdet

Tämän syksyn elämäämme on aika lailla viikoittain sulostuttanut lätkä. Toisin sanoen meininki on  kuin lukiovuosinani Tampereella. Tällä kertaa en tosin koita päästä jäähalliin henkilökunnan ovesta koomisella ID-lapulla, johon on tunnisteeksi liimattu ah niin häikäisevä luokkakuva, enkä raahaa huiskia, 3 vaihtoasua ja pussillista meikkiä mukanani. Vaatetuskertaakin on katsomossa hengaillessa huomattavasti enemmän päällä, ja vähemmän kiiltävässä kuosissa, kuin omina rakkaina cheerleader-vuosinani.

Yhdellä tutullamme on ollut jo useamman vuoden ajan Dallas Starsin peleihin 4 kausikorttia. Tälle kaudelle hän kuitenkin halusi päästä eroon 2 paikasta. Totesin, että niin kivaa, kuin matsien seuraaminen onkin, en todellakaan suunnitellut istuvani hallilla parhaimmillaan kolmena päivänä viikossa 5 kuukauden ajan. Koko kausi olisi out of the question omalta osaltani. Niinpä pääsimme sopuratkaisuun, jossa jaamme tuttumme kanssa noiden kahden paikan kausarit puoliksi. Vaikka käymme vain joka toisessa kotimatsissa, saamme silti ravata American Airlines Centerillä kiitettävään tahtiin, parhaimmillaan kahteen kertaan viikossa, kun pojilla on 3 kotimatsin viikko.

Odotukset tämän kauden suhteen olivat rehellisesti sanottuna aika paljon korkeammalla, kuin mitä alkukauden näytöt olivat. Eipä se toki silti tarkoita, etteikö olisi sattunut ja tapahtunut. Onhan tässä nyt yhtä sun toista kissanristiäistä ollut lätkärintamalla syksynkin aikana.

Tuntui sille, että kaikki ennen jouluviikkoa olleet pelit, joissa olin hallissa paikalla, tuli turpaan. Aloin jo olemaan sitä mieltä, että Starsit voisivat maksaa minulle siitä, että en ilmaantuisi paikalle, niin paranisi pistetilanne heti huomattavasti. Onneksi joulun alla alkoi voittojakin sadella, ja peli näyttään sille, että oli jo ihan kivaa kuluttaa American Airlines Centerin (AAC) penkkejä.

Kausikorttilaisilla on omat etunsa. Muutakin kuin, että pääsevät ostamaan mahdollisia Playoffs lippuja ennen kausikortittomia ihmisiä. Syyskuussa Dallas Stars oli varannut Six Flagsin huvipuiston yksityistilaisuuteen, jossa kausikorttilaiset pääsivät tapaamaan pelaajia hurvittelun lomassa. Niinpä pelipaitani on nyt huomattavasti vähemmän pestävässä kunnossa, kun kapteeni Jamie Benn on rustannut siihen harakanvarvasmaisen nimmarinsa. 

Pääsylippu huvitteluun ja pitkiin nimmarijonoihin.

Täällä sitä ollaan, jo puolessa välissä jonoa.
Hymy ei ole vielä hyytynyt.

Loppu häämöttää. Noi mustapaitaset tyypit sillalla edustaa sitä sakkia, joka tienaa leipänsä luistelulla.

No niin, päästiinhän sitä asiaan.
Kapteeni Jamie Benn töhertämässä nimmaria selkääni.

Tällänen tästä nyt tuli!
Melki yhtä hyvä kuin lääkäreillä...

Pakko oli vielä päästä käsikopeloetäisyydelle :D

Perus suomalaisena ei tullut pahemmin small talkia pelaajien kanssa harrastettua samalla kun keräili nimmareita paperinpalasiin. (Fiksumpi ihminen olisi ottanut ehkä vaikka jonkin Stars-viirin yms. mukaan, johon niitä olisi keräillyt. For the record, paikalla näytti olevan hyvin monta tuollaista fiksumpaa ihmistä...) Suomalaispelaajien kanssa kuitenkin muutaman pakollisen suomenkielen sanan vaihtoi ja pakko myöntää, että ihan samanlaisia jörriköitä, hiljaisen ujoja suomalaisia nekin tuntuivat olevan. Niin paitsi Julius Honka, jonka kanssa jäimme suustamme kiinni niin pitkäksi aikaa, että turvamiehet alkoivat jo huudella, että täällä olisi näitä muitakin faneja jonossa. Tyyppi vaikutti jotenkin niin ihanan nuorelle ja energiselle ja aidosti oikeasti iloiselle törmätessään suomalaisiin. Tosin kyllähän tässä täytyy myöntää jo aikalailla ikäloppuolevansa, siis jos ajattelee ammattiurheilijuuden kannalta. Dallas Starsin vanhin pelaaja on kuitenkin saman ikäinen kuin  minä. Aina järkyttyy käsiohjelmaa selaillessaan kun tsekkailee tyyppien syntymävuosia. 1999, oikeasti, mistä lähtien tuolloin syntyneet ovat päässeet pois lastentarhasta, puhumattakaan ehtineet Amerikan mantereelle ammattiurheilijoiksi!? Ikäkriisiä en ole tuntenut varsinaisesti koskaan, mutta näiden junnujen syntymävuosia tsekkaillessa sellainen alkaa olemaan aika lähellä.

Julius Honka, se Starsin suomalainen, jonka vierellä ei tuntenut oloaan kääpiöksi.

Oon Kari Lehtosta mukavasti olkapäähän asti.
Ei silti ollut mies tarpeeksi pitkä. Starsit hankkivat vieläkin pidemmän maalivahdin
tälle kaudelle Karin seuraksi. 

Tatu päätti ottaa t-paitansa käyttöön ja kerätä nimmareita siihen.

Näin taiteellinen lopputulos saatiin pelaajien söherryksistä.

Ei ollut Lindellin Esakaan ihan lyhkänen..

Starsin Ice girlsit. Ainakin jalat osasin laittaa oikeaan asentoon automaattisesti.

Vappupalloja, ai mulleko!?

Huvipuisto oli valmistautumassa Halloweeniin, joten oli päässeet jättihämikset jo vähän verkottumaan...

Starsin kauden ensimmäinen peli oli jokseensakin historiallinen. Se pelattiin Las Vegas Golden Knightseja vastaan. Tuo oli tälle kaudelle perustetun uuden NHL-joukkueen ensimmäinen virallinen peli liigassa, preseasonin pelejähän ei lasketa. Saimme samalla kunnian olla ensimmäinen joukkue, joka on hävinnyt Kultaisille Ritareille. Jonkinlainen meriitti kai sekin, jos koittaa jotain positiivista tuosta kohtaamisesta hakea.

Liput oli tehty kestämään, kunnon muoviset muistoksi jäävät läpyskät historiallisesta pelistä. 

Yksi kauden kokokohdista oli Jere Lehtisen numeron jäädyttäminen Black Fridaylle osuneen Stars-Calgary ottelun yhteydessä. Tosin kamalaa myöntää, mutta tuntui, ettei koko fanikanta todellakaan ollut samaa mieltä. Peliä edeltäneen paidannostoseremonian aikana näkyi ihan liikaa tyhjiä penkkejä katsomossa, porukan saapuessa paikalle vasta itse ottelun alkaessa.

Peli alkoi klo 19.30 ja paitaseremonia tuntia aiemmin. Viideltä oli kuitenkin tarjolla vielä gaalamainen hetki vihreän maton kupeessa (Oscareissa on punaiset matot, mutta meillä täällä tunnustetaan vaan Dallas Starsin vihreää, tai Victory Greeniä, kuten "virallisesti" sanotaan.) American Airlines centerin eteen oli todellakin levitetty pitkä vihreä matto, jonka varrelle kerääntyi faneja seuraamaan idoliensa saapumista hallille. Paikalla oli televisiokameroita, juontajia, cheerleadereita ja aukion reunalla oli näytillä Jeren saamia pystejä. Siellä komeili Selke Trophy sekä uran aikana voitettuja arvokisamitaleita. Olivatko ne aitoja, en mene vannomaan, mutta ainakin turvamies oli vaivautunut paikalle niitä vahtimassa.

Vihreä matto AAC:n edessä.

No niin me ollaan valmiina!

Tässä näitä Jeren pystejä nyt sit olis. 

Jere oli saanut kutsua peliin omia ystäviään. He saapuivat ensimmäisenä tummennetulla bussilla paikalle. Monet varmaan tässä kohtaa toteaisivat, että booooring. Ketä kiinnostaa, jonkun Lehtisen Jeren tutut. Noh ei kai tavallisesti kiinnostaisikaan, mutta nyt oli tilanne toinen, koska bussista ampaisi pihalle yksi sun toinen henkilö, jonka itsekin tunsin. Ja siis muutenkin, kuin vain jostain lehtijutusta, kuten Jutilan Timon, joka tässä samassa ryhmä rämässä saapui paikalle.

Koomisinta oli ehkä huomata, että kerta toisensa jälkeen eräs ilmiö toistui. Ilmiö, joka kertoi, että olimme todellakin teknologisella 2010-luvulla. Henkilö toisensa perään kapusi ulos bussista kännykän kamera ojossa, nauhoittaen kävelymatkansa vihreällä matolla. Gotta make memories last, I guess...

Itse päivän juhlakalu perheineen saapui paikalle mustalla limusiinimaasturilla (näin paremman, teknisesti oikeamman termin puuttuessa) poliisisaattuessa. Heitä seurasi kuumia kiekkonimiä toisensa perään, vaikkei ihan jokainen itselleni hurjasti sanonutkaan. Toki jonkun Brenden Morrown tai Brett Hullin nimen nyt oli kuullut, mutta moni muu oli itselle täysin tuntematon. Tietysti Peltosen Villen ja Koivun Sakun tunnistin, enkä selvästikään ollut ainoa, sillä reportteri nappasi saman tien Sakun televisiokameran parrasvaloihin haastatteluun.

No mutta siinähän on Jutila!

Demonstraatio, miten käyttää kännykkää punaisella vihreällä-matolla...

Ympyröittin sulle ton televisiohaastatteluun joutuneen Koivun Sakun,
ettei tarvi ihan kauhean kauaa tuosta ihmismerestä sitä etsiä. 

Eihän tämä nyt mikään hyvä kuva ole,
mutta kuva juhlakalusta kuitenkin.

Kuten todettu, poliiseja saattueessa edessä ja takana.

Muistoksi pelistä katsojat saivat kotiinviemisiksi viirin, jossa oli Jeren numero ja saavutukset. Ei se nyt ehkä olohuoneemme seinälle ole tulossa, mutta jonain päivänä sitten jonnekin herran man caveen. Tosin homman olisi kruunannut, jos viiriin olisi saanut vielä Jeren nimmarin, mihin periaatteessa olisi ollut vielä mahdollisuuskin. Kävelimme nimittääin pelin jälkeen hallilta pois juuri samaan aikaan, kun Jere ja Saku poistuivat paikalta sivuovesta, eikä ympärillä ollut hirveästi muuta väkeä. Nöyränä suomalaisena ei kuitenkaan halunnut häiritä toista hänen suurena päivänään, kun selkeästi oli suhteellisen rivakaan suuntaamassa odottavalle bussille. Sitä paitsi toisen perään nimmarin metsästysmielessä sääntäämisestä olisi tullut itselle ehkä vähän nolo-olo, kun on kuitenkin hänen kanssaan kerran ollut Dallasissa samoissa tupareissa ja törmännyt Tampereellakin lyhyen juttutuokion verran.

Peli päättyi 6-4 Dallasille Tyler Seguinin täräyttäessä Jerelle hattutempun. Pojat pelasivat matsin Jereä kunnioittaen keltaisilla luistimennauhoilla, joka oli kuulemani mukaan Jeren "trademark".  Keltaisissa nauhoissa oli ilmeisesti sitä jotain, sillä joukkueen voittoputki alkoi siitä, eikä keltaisia nauhoja otettu pois luoja muistaa moneenko peliin. Se, minkä piti olla vain yhden illan juttu, muuttuikin useamman viikon hommaksi.  Taikauskoisia? Ai mekö? Mene ja tiedä.

Tätä lippua kelpasi kallistella taivastakin vasten.

Juhlallisuudet aluillaan. Kiitos näin selkeästä kuvasta kuuluu Hongon Terolle.

Ja numero alkaa nousemaan, kohti kattoa...

Saku poistumassa sivuoven kautta takavasemmalle...
(joo tiedetään, melkein tunnistaa kuvasta...)

Tässä tämä kotiin tuominen matsista nyt olisi...

Kuten ne, jotka NHL-kiekkoa seuraavat tietävät, Dallasissa pelaa (ja on pelannut) kiitettävän monta suomalaista. Ilmeisesti rakas kielemme on mölissyt sen verran epämääräisesti pukukopissa ja hallin käytävillä, että joku Starsin organisaatiossa on saanut neronleimauksen hyödyntää sitä otteluissa jumbotronilla. Viihdepläjäyksen nimi on osuvasti FINNISH HIM. Siinä joku Starsin suomalaispelaajista sanoo jotain suomeksi ja katsomosta höpötyksen merkitystä tulkkaamaan raahattu katsoja joutuu arvaamaan, mitä sanottiin. Jotta homma ei menisi ihan toivottomaksi, annetaan arvaajalle a, b, c- vaihtoehdot.

Tervetuloa Suomen kielen mahtavaan maailmaan...

Mitä mahtaa Julius Honka suomeksi sepostaa?

Ja vastausvaihtoehdot eivät ehkä vaadi suomenkielen osaamista
oikean vastauksen arvatakseen.

Olen ehtinyt käydä elämäni aikana katsomassa NHL pelejä viidessä hallissa, neljässä eri osavaltiossa. Jokaisella joukkueella on omat pienet traditionsa. St Louisissa fanit "Bleed Blue", joukkueen sinisen teemavärin mukaan.  Nashvillessa, tuossa country musiikin mekassa, maalilauluna on (tai ainakin oli 2007) lätkään väännetty versio coutry stara Tim McGrawn vanhasta hitistä. Kun kiekko sujahti maaliin, koko halli rallatteli iloisesti mukana:

"I like it, I love it, I want some more of it,

I try so hard, but I can't rise above it,

Don't know what it is 'bout those Predators scoring,

but I like it, I love it, I want some more of it! "

Ja heti rallatuksen perään halli mylvi ihania tervehdysiä vastustajille " We shoot, we score, you suck!" Rehellisesti sanottuna en muista mitään traditioita Anaheimin tai LA Kingsien peleistä. Ilmeisesti eivät olleet niin selkeitä, että olisivat jääneet mieleen kummittelemaan tai sitten on dementia iskenyt. Pakko heilläkin niitä traditioita on olla.

Starsit eivät tee poikkeusta näissä "hei tämä on se meidän juttu" listauksissa. Aina jossain vaiheessa peliä jumbotronille ilmestyy pukupäällä oleva mies, joka pistää päänsä ulos puhelinkopista ja laulaa luikauttaa " The stars at night are big and bright...", jonka jälkeen ohikulkevat cowboyt pysähtyvät taputtamaan ja kajauttamaan vastaukseksi fraasin lopun"... deep in the heart of Texas". Luonnollisesti jokainen fani hallissa yhtyy taputukseen ja huutoihin, ollaanhan me nyt kuvainnollisesti stetson päisiä Texas loving cowboyta. En ollut ennen tämän viikon tiistita tajunnut, mistä tuo klippi oikein on. Onneksi on youtube ja Google. Pätkä on näköjään pöllitty jostain 80-luvun televisiosarjasta, jossa seikkailee tyyppi nimeltä Pee Wee. Jos itse haluaa nähdä tämän spektaakkelin, youtubeen hakusanoiksi Pee wees big adventure deep in the heart of Texas.  Tosin samaan fiilikseen ei klipistä pääse, koska ei ole 14 000 fania siinä cowboyden mukana mylvimässä.

Jostain syystä  Amerikkalaisilla on, ainakin näin suomalaiselta kannalta katsottuna, suurin piirtein pakkomielteinen suhde kansallislauluunsa. Kuinka paljon voi väki yhtä kipaletta rakastaakaan. Kyllä siinä kalpenee suosittavuusvertailussa kaikki suomalaisten ikivihreät rallatusbiisit, joita vuosikymmenestä toiseen kuunnellaan. Tässä maassa ei esimerkiksi yksikään urheilitapahtuma ala ennen kuin porukka on seissyt käsisydämmellä, hattu kourassa kajauttamassa ilmoille Star-spangled bannerin. Näin siis myös Starsin peleissä. Jos satutaan pelaamaan Kanadalaista joukkuetta vastaan, saa/joutuu kuunnella myös O Canadan sulosoinnut, ennen kuin pääsee urheilusta nauttimaan.

Itse asiassa tämä Starsin matseissa ravaaminen ja kansallislaulun kuunteleminen tuhanteen ja yhteen kertaan, on saanut aikaan sen, että hamassa tulevaisuudessa, tulen vielä jonain kauniina päivänä  nolaamaan itseni täydellisesti (ei sinänsä ettenkö olisi itseäni jo useampaan kertaan elämäni aikana nolannut). Uskolliset Stars-fanit nimittäin kajauttavat kansallislaulun aikana ilmoille komean kuurohuudon "STARS!!" aina kun kansallislaulussa tulee kyseinen sana vastaan (siis kaikki huiput 2 kertaa). Niinpä tuo on nyt jotenkin ohjelmoituna itselle takaraivoon, että  Stars-spangled bannerin aikana oma pikku leipäläpi tulee avata noiden kyseisten sanojen kohdalla ja kajauttaa ilmoille komea STARS!-huuto. Tämä on toki todella Jees tuolla jäähallilla, mutta jossain arvokkaammassa tilaidsuudessa ei pakosta katsota kovin suopeasti, jos joku ulkomaalainen urpo alkaa kesken kaiken aukoa päätään vähän turhan korostavasti. (Ja ei, mitään muuta tuosta kansallislaulusta en todellakaan laulaa lurita hallilla koskaan. Mun lauluintoni rajoittuu noihin kahteen STARS sanaan.)

Mutta speak of the Devil, jäähalli kutsuu. Ulkona on ihana +20c auringonpaiste, joka muistuttaa harvinaisen paljon Suomen kesäistä päivää. Tämä ei ole se ilma, kun haluaisi tunkea itsensä kylmään halliin, mutta aina ei voi valita säitä aktiviteeteilleen. Sitä paitsi kautta on enää tämä kuukausi jäljellä (meidän lippujen osalta) joten ei kai muuta kun LET'S GO STARS!