Ei mennyt haikaralla hommat ihan putkeen...

Viime postauksessa kutsuin tulevia parvekekalusteitamme uudeksi perheenjäseneksi. Jos nyt samalla linjalla mennään, niin voin todeta ettei mennyt haikaralla toimituksessa ihan kaikki putkeen. Kauan odottamani kaulusto kyllä saapui 4 päivässä, mutta toimitusnopeutta enemmän olisin arvostanut kokoamiskelpoista kalustoa.

Tässä kohtaa hutiloksi haikaraksi voidaan märitellä joko Walmart tai parvekekalusteidemme valmistaja. En ole ihan varma kehen syyttävä sormi voidaan varmemmin osoittaa. FedExiäkin olisin mielelläni läksyttänyt, mutta todennäköisesti he kuitenkin olivat se epätodennäköisin syyllinen tähän hommaan.

Juttuhan meni niin, että olimme maanantaina molemmat kotosalla. Hyörin pitkin keittiötä, kun Tatu nousi puhelinta räpläten sohvalta, totesi "Oho!" ja meni avaamaan ulko-oven. Siellähän se olla möllötti, parvekekalustepakettimme pyhässä yksinäisyydessään. Puhelimeen tulleen saapumisviestin mukaan se oli ollut siellä jo tunnin ajan. Fedex oli vain pudottanut sen vaivautumatta edes koputtamaan oveen. Ai kun kiva. Paketin kunnon nähdessäni epäilin saman tien, että Fedexin tyypit jättivät ihan tarjoituksella koputtelematta ja läksivät mäkeen ennen kuin olisivat saaneet kuunnella saarnaa paketin kunnosta. Totuus on, että jos he olisivat olleet paikalla, olisin todennut, että kukaan ei lähde yhtään mihinkään ennen kuin olen tarkistanut, että kaikki osat ovat kunnossa, ja lähettänyt paketin lähtöpisteeseen paluupostissa tajutessamme, etti noin ollut.

Olen vanhanaikainen. Vihaan ostaa yhtään mitään netin kautta. Haluan itse olla kaupassa hipelöimässä, kopeloimassa ja siinä määrin kun se on mahdollista, myös kokeilemassa tavaraa, jota olen ostamassa. Voin sanoa, että jos olisin voinut hankkia tämänkin ostoksen suoraan kaupasta, olisimme välttyneet kaikelta harmilta. En nimittäin olisi valinnut pakettia, joka on selvästi kertaalleen avattu ja teipattu sen jälkeen takaisin kasaan. Laatikostamme puuttui kokonaan yksi kannen läpistä ja itse asiassa jopa pala pahvilaatikosta. Hmm.. joku oli selvästi saanut saman lähetyksen kertaalleen, repinyt auki innolla, purkanut kamat, huomannut, että osia on vaurioitunut  ja tunkenut ne takaisin laatikkoon paluttaen sen lähettäjälle. Ok, tuota sattuu, mutta kuka saamarin urpo lähettää palautetun paketin suoraan eteenpäin seuraavalle ostajalle tuon näköisessä ensi-aputeipatussa paketissa tarkistamatta, että kaikki on tallella ja kunnossa!?

Ongelmaosamme olivat tuolien selkänojat. Ne näyttivät sille, kuin joku gorilla olisi ottanut ne käsittelyynsä. Selkänojat olivat vääntyneet toisesta reunasta mutkalle niin, ettei tuoleja voinut kasata kokoon. Tuolien rungot ovat sen verran paksua metallitankoa, että en usko niiden vaurioituneen postituksessa, vaan todennäköisesti jo suoraan tehtaalla. Niin tai ehkä joku redneck oli tilannut ne meitä ennen ja purkanut huonosti menneen Nascar kisan jälkeen turhautumisensa hakkaamalla niitä kaiteeseen. Pölyn laskeuduttua, sitten vain kylmän rauhallisesti palauttanut paketin takaisin kauppaan vääntyneine osineen. Ihan sama missä olivat menneen mutkalle, ihan yhtä paljon se ketutti löytää osat omasta paketistaan.

Paketissa oli ohje ottaa yhteyttä suoraan valmistajaan, jos tuotteissa on jotain vikaa. No oli vikaa joo! Lähti kyllä saman tien viestiä osoitteeseen ihan kuvien kera, vaikkeivat olleetkaan täydentäneet asiakaspalautelomakettaan "kuva olis kiva" lauseella. Vastaus tuli nopeasti ja asiallisesti, mutta sai verenpaineeni nousemaan kattoon. Heillä ei sattunut juuri nyt olemaan yhtään tarvitsemiamme osia varastossa, mutta lähettäisivät korvaavat heti 3-5 viikon päästä kun seuraava lähetys heille tulisi. Lupasivat laittaa meidät toimitusprioriteetissa ihan listansa kärkeen. Laihalohtu sanon minä. Oli ihan sama kuin olisi yrittänyt kertoa lapselle, joka on juuri avannut karkkipussin, että sori se olikin tyhjä, mutta hei ne lähettää sulle ne namit sitten kuukauden päästä, voit syödä niitä sillon.

Yön yli nukuttuani pohdin jo palauttaa kamat suoraan lähi Walmartiin ja tilata uudet tilalle. Kuin keskisormena elämässäni, kalusteitamme näkyi netissä edelleen myynnissä, vaikkei valmistajalla ylimääräisiä osia ollutkaan tarjolla. Paketti oli kuitenkin sen verran iso, ettei todennäköisesti olisi mahtunut Audin takakonttiin (vaikka Tatu muuta väittikin). Tatu oli sitä mieltä, että kun kerran oltiin jo prosessi valmistajan kanssa aloitettu, ei aleta sotkea asioita enempää alkamalla säätää Walmartin palautuksen kanssa. Olin periaatteessa samaa mieltä, mutta 3-5 viikkoa tuntui iäisyydeltä, enkä halunnut sitä ainakaan ilman kompensaatioita niellä. No ei kuule mitään, minähän sitten hienosti avasin livechatin Walmartin asiakaspalvelun kanssa ja esitin Tatua.

Haluan sanoa, että säälin kaikkia asiakaspalvelijoita, jotka joutuvat reklamaatioiden kanssa olemaan tekemisissä. Olen saanut oman osani tuosta kurasta niskaani vuosien varsilla, ja tiedän, että asiakkaana on välillä kamalan helppo unohtaa, ettei se raukka kenelle koko raivosi suollat, ole oikeasti välttämättä ollut mitenkään syyllisenä tilanteeseen. Koitin muistaa tuon, kun aloitin keskusteluni Mary "How may I help you?" kanssa. Homma eteni hänen osaltaan vallan mallikkaasti. Hän oli hyvin kohtelias, ymmärtäväinen ja juuri sellainen, millainen en enää 10 asiakaspalveluvuoden jälkeen ihan joka kerta jaksanut reklamaatioita hoitaessani olla. Mary koitti tarjota minulle 10% hyvistystä traagisen uudenosanodotteluajan johdosta. Ja mitä minä tein? Kerrankin en ollut se jees jees-suomalainen, joka hyväksyy heti kaiken, mitä tarjotaan, vaan Amerikkalaisella asenteella esitin neuvottelijaa todeten, että ei kuule tuo summa kuulosta hyvälle, olin ajatellut enemmänkin, että 15% palautus olisi hyvä.

No Mary koitti palauttaa isompaa summaa luottokortille, mutta hänen järjestelmänsä eivät 10% suurempaa palautusta hyväksyneet, vaikka Mary kuinka olisi halunnut minulle enemmän antaa. SELVÄ! Sitten otettiin kehiin Martyyriasenne. Tässä kohtaa muistakaa, että esitin Tatua (koska tilaus oli Tatun nimellä, enkä halunnut alkaa selitellä, että sen tilaajan eukko täällä valittaa, kun ei tämä miehelle ole niin suuri kriisi).

"No ei kai sitä sitten muuta voi kuin tyytyä tuohon. Kuule, et tiedäkään kuinka eukko on ollut hiilenä, kun oli odottanut tätä hetkeä kauan ja nyt joudun kotona kuuntelemaan nalkutusta ja tavaroiden lentelyä seuraavat 5 viikoa uusia osia odotellessani. Alkaa epäilyttää, että onkohan teidän puljulla aina tapana lähettää muiden palauttamia viallisia tavaroita eteen päin tarkistamatta niitä. Saatto olla viimeinen kerta kun mitään teiltä hankin." 

Okei, ehkä vähän nätimmin sanani asettelin, mutta sisältö oli sama. Ja kas vain, kuinka ollakaan Tatun puhelin alkoi täristä sen merkiksi, että ensin tuli tieto 10% hyvityksestä ja lopulta vielä 5% lisästä. Mary totesi jutelleensa esimiehelleen ja saaneensa valtuudet isompaan palautukseen. Sansulla oli olo kuin voittajalla. Ei ehkä ollut kyseessä mikään jättisumma, mutta jumankauta tämä oli nyt ihan periaatekysymys! Kun joku mokaa, se saa maksaa.

Se oikea lottovoitto tuli, kun saimme eilen viestin, että tehtaalta oli lähtenyt meille jo nyt uudet osat. Tiedä häntä, mistä saharasta ne esiin taikoivat, pääasia, ettei tarvitse sitä 5 viikkoa odottaa. Tosin Tatu ehti jo huomauttaa, etten saa alkaa juhlia liian aikaisin. Kyseessä on kuitenkin minun elämäni. Voihan olla, että heidän päässää on ollut joku urpo aloittelija hommissa ja käsittänyt tekstini ja kuvani väärin ja lähettänyt vaikkapa käsinojan selkäosan sijaan. Noh, ensi viikolla näemme, miten käy. Paremman puutteessa voin lätmästä tähän noloja kuvia uudesta perheenjäsenestömme, ja hei pöydästä, jonka pystyimme jo koota.

Oli Fedexin pojat melkein oikein päin jättäneet laatikon oven taa...

Ööö... näyttääkö uusi paketti tältä?

Selkeesti on handled with care...

Okei, tässä on nyt joku mutka matkassa...

Pikkusen oli tuossa kaarevuudessa eroa samassa osassa vasemmassa ja oikeassa reunassa...

Insinööri ei kokoamisohjeita huolinut...

Noh, onhan meillä nyt sentään pöytä, ja ihan ehjä sellanen. 

Uutta perheenjäsentä odotellessa...

Otsikoilla myydään, näin myös blogissa. Mistä vetoa, että yksi sun toinen teistä ilmaantui paikalle lueskelemaan kuvitellen saavansa jotain jättiuutisia joko koirasta tai vauvasta. Sori nyt vaan, ei kuule ole tulossa meille kumpaakaan. Sen sijaan olemme odottamassa jotain paljon hyödyllisempää, nimittäin parvekekalusteita.

Kuka kutsuu parvekekalusteita perheenjäseneksi? Minä! Tällä hetkellä voin vannoa, että tulen rakastamaan niitä ihan yhtä paljon kuin koiranpentua ja olen odottanut niitä yhtä hartaasti kuin jotkut kauan kaivattua perheenlisäystä. Kolmen kuukauden ahkera nalkutukseni kun on viimein tuottanut tulosta. Mies meni torstaina nettiin ja painoi osta-nappia. En voi sanoin kuvailla miten onnellinen olen. Jossain matkalla olevat kalusteet parantavat elämänlaatuani about 200 prosentilla. Tästä lähtien voin suurin piirtein asua parvekkeella.

Tähän mennessä olen saanut suorittaa pienen, hieman spurgujen toimintaa muistuttavan, tee-se-itse istuinalunen operaation halutessani viettää aikaa parvekkeellamme. Operaation ensimmäine osa on ollut kaivaa varastosta esiin iso pahvinpalanen, joka on Ikeasta hankitun ruokapöytämme saumoista auki vedetty suojalaatikko. Siihen päälle asetellaan söpö pinkki joogamatto ja loppusilaukseksi sisältä roudataan joku sohvatyyny selkätueksi. Tuullessa (ja parvekkeellamme tuulee aina, mikä on kesän tullen aika mahtava ominaisuus) pahvi koittaa koko ajan lennellä ilmaan ja mätkiä minua poskeen. Kuten voitte ehkä kuvitella, kyseinen istuin ei ole se maailman paras versio, jolla viettää parhaimmillaan 6 tuntia päivässä. Rakastan kuitenkin parvekettamme, ja haluan viettää ulkona niin paljon aikaa kuin mahdollista, joten olen tuota viritelmää nyt suhteellisen pitkään sietänyt. Pakarani, häntäluuni ja raukka parka alaselkäni ovat nekin äärimmäisen kiitollisia matkalla olevista kalusteista.

Jos nyt jäit miettimään, miksi joogamaton alle tarvitaan pahvilaatikko, niin voin antaa vastauksen. Parvekkeemme lattia on sen verran pölyinen ja likainen etten todellakaan laske sille sisälläkin käyttämääni joogamattoa. En ollut löytänyt mistään motivaatiota alkaa parveketta jynssäämään ennen kunnon kalusteita. Pelkkä pölyjen harjaaminen kun ei tuntunut riittävän. Eilen olin kuitenkin 4km lenkin ja punttiksen jälkeen sen verran energisessä olotilassa, että menin ja harjasin parvekkeen. Meinasin siinä samalla tukehtua siitepölyyn ja tomuun ja muistutin siivotessani Jaska Jokusesta sitä muksua joka kulkee aina pölypilvessä. Sen jälkeen nelin kontin pestä jynssäsin parvekkeen lattian  puhtaaksi. Siivousvälineissäni olisi ollut ehkä toivomisen varaa, käytin moppaamiseen Tatun vanhaa sukkaa :D

Suomessa parvekekalusteiden osto olisi ollut nopeampaa ja huomattavasti edullisempaa. Ei muuta kun Sotkasta pari makuuasentoon sujahtavaa pehmeää Baden badenia ja vola, ongelma ratkaistu. Tällä kuitenkin tuntui kaikki halvat tuolit olevan muovisia ja huonoja istua tai metallisia ja huonoja istua. Muoviset lentelisivät tuulella pitkin parveketta, kuten alakerran naapureiden kalusteet ovat  kerran sun toisenkin demonstroineet. Siellä ne ovat olleet pöydät ja tuolit somassa kasassa yhdessä nurkassa päällekkäin aina vähän tuulisemmalla säällä. Niinpä totesimme, että jos kerran joudumme lompakon tyhjentymisestä kärsimään, kärsitään edes niin, että haluamme katsella ostoksiamme vielä pitkään. Totuus kuitenkin on, että tänne sitä taidetaan olla jäämässä, joten ei ehkä fiksuinta ostaa mitään väliaikasta laastaria paikkaamaan tämän hetkistä parvekekalustetarvetta.

Kalusteita metsästäessäni, ehdin kiertää läpi yhden sun toisen liikeen käyden asettelemassa ahterini heidän valikoimansa istuimiin. Aina kun tuntui löytyvän kiva versio, joko hintalappu halvaannutti ($439 yhdestä tuolista, don't think so...) tai sitten olisi pitänyt ostaa tuolin saadakseen koko kalustesarja sohvia ja pöytiä myöden. Parvekkeemme on iso, mutta ei nyt sentään takapihan kokoinen. Lopulta sain yhtenä päivänä Tatun (lue lompakon) mukaani kiertelemään. Ja kuinkas sattuikaan löytyi lopulta se molempien pyllylle sopiva vaihtoehto. En olisi halunnut ihan niin paljoa istuimiin sijoittaa, mutta tietäen tarjonnan ja hintakategoriat, ei kauheasti ollut vaihtoehtoja. Nyt on ainakin sellaiset tulossa, jotka hädän tullen naamioituvat aika pienellä effortilla myös olohuoneeseen lisäkalusteiksi.

Ihan just voin sanoa hyvästit tälle viritelmälle...

Ai niin, on meillä ollut tämä anopin aikoinaan johonkin golf kisaan ostama matkatuoli, joka on sen verran minikokoinen, että muistuttaa lastentuolia. Ihan ok istua hetken, mutta ei kyllä voita mun joogamattoistuintani...

Valaistuminen paholaisen metsässä ja muita keväisiä hommia

Alkuun heti tunnustus. Aloitin kirjoittaa tätä postausta alunperin maaliskuun alussa. Tuolloin se jäi syystä sun toisesta kesken. Niinpä jouduin nyt siihen palatessani muuttelemaan hieman ajankohtia. Esim. toissa viikonlopusta tulikin kuukausi sitten ja viime torstaista helmikuun loppu. Joten älkää hämmästelkö toisinaan todella typeriltä kuulostavia ajankohtia :D Mutta shall we begin...

Niin paljon kuin jotkut koittavatkin väittää, että kasvihuoneilmiö on vain hihhuleiden viherhiiperöiden keksimää satua, on noidenkin skeptikoiden pakko myöntää ettei kaikki ole säiden suhteen niin kuin ennen. Ah, tuo legendaarinen sanonta, jonka voi aina muutoksen kohdatessa heittää kehiin ja kuulostaa vanhalta mummolta. "Mikään ei ole niin kuin ennen!" Ja loppuun vielä sopiva tuhahdus. Vihaan myöntää, käytän tuota lausetta ihan liikaa.

Alkuvuosi on ollut täällä ihan hullu, noin niinkun säiden suhteen, vaikkei poliittisellakaan rintamalla ole ollut ihan hiljaista, kuten ehkä koko maailma tietää. Maaliskuun alussa televisiossa kerrotiin Trumpin viimeisempien villitysten välissä, kuinka ensimmäistä kertaa 146 vuoteen Chicagossa ei ole ollut maassa pysyvää lunta tammi-helmikuussa. Joku haastateltu nainen valitteli, kun ei ostamalleen paksulle talvitakille ole ollut käyttöä, golf kentän pitäjät puolestaan hierovat hykerrellen käsiään yhteen. Toisen onni on toisen harmi, universaali vuosituhansien takainen fakta.

Kävin huhtikuun lopulla slovakialaisen Janan kanssa kahvilla. Rutiini, joka on alkanut tulla tutuksi siitä asti, kun kävimme tammikuussa yhdessä hoitamassa pois alta Texasin ajokortin kirjallisen osuuden. Jana on Tatun työkaverin vaimo, joten älkää huoliko, en suinkaan randomisti alkanut sosialisoida jonkun vieressä istuvan kanssa dps:llä (department of public safety) asioidessani. Mutta takaisin kahvitteluun... Lämpöä oli mukavat +25c ja elohopea mittarissa sen kun jatkoi kohoamistaan. Sopi minulle. Oli Janan tyttären 2 vuotis syntymäpäivä ja Jana kaivoi puhelimestaan esiin kuvan 2 vuoden takaa matkalta synnytykseen. Vaikea uskoa, että oli kyse samasta vuodenajasta. Kuvassa oli jumalaton määrä lunta ja jäätä. Suoranainen suomipäivä. Kuten tuo jo ehkä todistaa, meillä on ollut mielettömän lämmin alkuvuosi. En valita, tämä sopii mulle paremmin kuin hyvin. Mutta sovitaanko, ettei tämä jotenkin kostaudu jumalattomilla tornado myllytyksillä lähitulevaisuudessa... Jotenkin suomalaisena tottunut, että kun jokin on hyvin, niin jollain se matto vielä alta viedään :P

Huhtikuun  18.päivänä Tatu oli taas tyypilliseen lauantaityyliinsä "kakkos kodissaan" eli Brookhavenin country clubin golfkentällä. Ulkona paistaa möllötti aurinko ja lämpömittarin lukemat alkoivat hivellä +30c. Olin varmaan grillannut parvekkeella jäätelökipon kanssa aivojani vähän liikaa, koska päätin, että tuo oli täydellinen päivä ja sää toteuttaa 3 vuotta tehokkaasti suunniteltu, mutta heikommin toteutettu pläni käppäillä lähilenkkipolun alussa olevalle patsaalle räpsäsemään siitä kuva.

Puhueesani patsaiden kuvaamisesta, tiedostan kuulostavani keski-ikäiselle aasialaiselle turistille, joka ottaa kuvan kaikesta vastaantulevasta. Ehkä puoli vuotta Singaporessa herätti minussa henkiin jonkun nukuksissa oleen solun, joka vastaa turhien asioiden ikuistamisesta. Mene ja tiedä, en ole uskaltanut tutkituttaa itseäni läpikotaisin sen pelossa, että löytyisi liian epäilyttäviä oireyhtymiä.

10 vuotta sitten Australiassa pyöri televisiossa Aboriginaaleilla suunnattu mainos. Siinä heitä kehoitettiin pukeutumaan värikkäästi ja näkyvästi, jotta autokuskit bongaisivat heidät teiltä, etenkin hämärässä. Aboriginaaleilla kun oli tapana tallustella keskellä maantietä, etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Samassa mainoksessa valistettiin, ettei rekan alla renkaiden edessä kannata nukkua, ellei halua tulla yliajetuksi pannukakuksi. Mainoksen asiasisältö oli hämmästyttävällä sisällöllään syöpynyt mieleeni. (Kamalaa myöntää, mutta Aussivuoteni aikana sain useampaan kertaan todeta, että mainokselle todellakin oli tarvetta, joskin epäilin kuinka monella outbackilla asuvalla aboriginaalilla oli sen näkemiseen tarvittava televisio.). Lenkille lähtiessäni en voinut kuin todeta, että kyseisen mainoksen tekijät olisivat varmasti olleet hyvin ylpeitä päälleni vetäisemistä kirkkaan oransseista shortseista ja t-paidasta. Ei varmaan voinut olla kukaan ohikulkija bongaamatta minua tällä lenkillä. Vaatetukseni oli nappivalinta muustakin syystä. Soinnuin nyt meinaan somasti työmiesten jalkakäytävälle spraymaalilla tekemiin merkintöihin. Tuo jos mikä on kamalan tärkeä osa hyvin onnistunutta lenkkiä :P

Kato sävy sävyyn ollaan!
Ihan en päässyt merkinnöistä perille, että mikä tähän on tulossa...

Tässä kohtaa tulee varmaan ottaa power nap!

Suuntasin askeleeni Trailille, joka lähtee about 700m päästä kotiovelta. Rakastan sitä, että pystyn kävelemään jonnekin kotoani. Jenkeissä kun ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys, että jalkakäytäviä on olemassa, puhumattakaan jonkun pöheikön keskelleä menevästä oikeasta kuntoilupolusta. Vaikka onnistuisit täällä jostain kohden jalkakäytävän löytämään, se voi silti olla hieman vajavainen. Voit olla kävellyt hyvän matkaa, vai todetaksesi, että jalkakäytävä loppuu kuin seinään. Saman tien kun tulee vastaan tontti, jolla ei ole rakennusta, ei ole myöskään tarvinnut rakentaa sen reunaan jalkakäytävää. Hyvällä tuurilla jalkakäytävä kuitenkin jatkuu jossain edessä päin uudelleen. Tuolloin lähinnä tulee tunne, kuin tarvitsisi hieraista silmiään siltä varalta, että onko joku luonut illuusion, jossa jalkakäytävä vain näyttää sille, kuin se katoaisi hetkeksi.

No niin, ensimmäinen kohta, missä voit hieraista silmiäsi...

Jalkakäytävä päättyy tähän.
Ei vaan, kunhan hämäsin, se jatkuu tuolla sillalla!

Musta tuntuu, että äidinkielenopettajallani olisi ollut
jotain sanomista tällaisesta pisteen käytöstä :P

Sain hikoilla paahtavassa auringossa 3,5km verran ennen patsaalle päätymistä (ja sama matka vielä takaisin kotiin). Viihdytin matkalla itseäni yhdellä sun toisella observaatiolla. Ensimmäisenä bongasin asvalttipolkuun spreijatun Devils Forest merkinnän. Hmm.. ei kai sitten muuta kun paholaisen metsään, ja ihan omalla vastuulla. Pidin silmällä polkua käärmeiden varalta, ne kun ovat toisinaan asvaltilla ottamassa aurinkoa kuin paremmatkin lomaturistit. Luikertelijoiden sijaan bongasin kannolla keikisteleviä kilpikonnia ja pikkuisia rupisammakoita. Kunnon Avaraluonto hetki meneillään. Päälistelin loistoon puhkeavia kukkasia ja raavin päätäni lenkkipolun viereltä löytyneen rangepallon takia. Lähin range oli kilometrin päässä, joko jollain oli lyönti kohillaan (pituuden, ei niinkään suunnan suhteen) tai joku lintu oli erehtynyt munistaan. Muita selityksiä luonnollisesti ei voi olla.  

Meni syteen tai saveen, niin pahoilaisen metsään mennään!

Nää näyttää musta enemmän kilpikonnilta kun paholaisilta..
Tosin koskaan ei voi olla liian varma :P

Anna kaikkien kukkien kukkia.
Olisinkohan voinut laittaa tän kuvan mun Sveitsi albumiin ja väittää löytäneeni Edelweissin...

Range Floater ilmeisesti on sukua dronille... Kauas on ainakin liitänyt.

No nyt on varoitukset kohdillaan!

Ja tässä ne hillittömät kurvit joista varotettiin.
This is America...

I'm positive I would not tresspass to this dirty muddy mess!
Puhumattakaan siitä, että tulisi mieleeni mennä sitä hörppimään...

TRESPASSER!!

Ja se koittaa vielä juoda sitä! Mihin mä nyt soitan ja käräytän kaverin?

Kato, oon rikkonut ainakin 2 Trailin sääntöä (en tiennyt, että täällä on sellaiset).
En ole mennyt hitaasti enkä ole astunut pois lenkkipolulta pysähtyäkseni.
Nuori kapinallinen :)

Aalto maljakko kanto

VAROKAA hirmuista puuta!

No tässähän olis ollut tää aurinkopaneeleilla toimiva hätäpuhelin sen vesilinnun käräyttämiseksi...

Perillä kohteessa!

Kato olin mäkin täällä, naama punaisena, verisuonet ohimolla pullistellen...

Koska joka päivä oppii jotain uutta, ei tehnyt lenkkipäiväkään poikkeusta. Hiffasin kutsuneeni Trailiä väärällä nimellä vasta vaatimattomasti 3 vuotta. Pahoitteluni kaikille, joita olen koittanut huijata tai johtaa harhaan kertomalla käyneeni Champions traililla, vaikka olen ollut Campions traililla. Jotenkin tuo ensimmäinen versio vain kuulosti urheilullisemmalta. Luonnollisesti campion ei ollut se koulujen perusenglannin sanastoon kuulunut sana, joten oli pakko tsekata, mitä se oikein tarkoittaa. Kohokki/Ailakki oli vastaus. No ei paljoa auttanut muuten kuin, että hämärästi Hemulina yhdistin sanan johonkin kasvimaailmaan. Onneksi Google tarjoaa myös kuvavaihtoehtoja hakusanoista, joten nyt voin yhdistää sanan tervakukkaa muistuttavaan söpöläiseen. Joskaan en menisi laittamana rahojani likoon sen puolesta, että osaan puistoa tästäkään eteenpäin oikealla nimellä kutsua.

Nimiä, torttuja, historiaa ja kaikki lasit täyteen!

Lauantaiaamuna varttia vaille seitsemän, Tatu juoksenteli pitkin hotellihuonetta pikkutakki päällä. Jotain, mitä meidän taloudessamme ei ihan joka päivä näe. Itse kaivelin kassista mekkoa esiin ja koitin saada hiuksia näyttämään siltä, etten ollut herännyt 15 minuuttia aiemmin. Perusaamu lomalla... NOT! Olimme valmistautumassa kummipoikamme ristiäisiin. Vastatakseni mieltäsi vaivaavaan kysymykseen, ei meillä ei ole kummilapsia San Antoniossa. Ristiäiset olivat Espoossa, 8000km päässä Teksasista. Mutta jollain keinolla sitä tuli erottua ristiäisväen joukosta, mikä sen uniikimpi tapa kuin olla hahmoina tabletin/puhelimen ruudulla :P

Kyllä tämä nykypäivä on aika mahtavaa aikaa. Vaikka olimme logistisista syistä estyneet olemaan Espoossa livenä, pystyimme silti teknologian avulla osallistumaan kummipojan tärkeään päivään. Läppärin kautta osallistuminen oli kaiken lisäksi stressitöntä ja kätevää. Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan herännyt vain puolta tuntia ennen minkään näköistä juhlatilaisuutta laittamaan itseäni kuntoon. Sitä paitsi, olisimme halutessamme voineet olla yöhousuissa, tai herra paratkoon villeinä jopa ilmankin housuja, sillä tietokoneen näytöltä ei yläkroppaa enempää näy. Virsien veisuultakin vältyttiin, kun ei Tatu ole vieläkään suostunut alkaa matkustaa virsikirjan kanssa :D Itsehän luonnollisesti pakkaisin kyseisen ensimmäisellä luokalla saadun kirjan aina ensimmäisenä mukaan kassiin... (SARCASM)

Rakas kummipoikamme sai nimekseen Niklas Erik. Hieno valinta! Tyyppillä on kansainvälinen nimi, joka sopii kaikkien suuhun kun tulee kummeilleen Dallasiin kyläilemään. Ja uskokaa tai älkää, kansainvälinen nimi helpottaa globaalia elämää, nimimerkillä sain juuri vakuutuskortin Sama-Marian nimellä... Sitä paitsi, en usko, että Niklas tarkoittaa muilla kielillä mitään epämääräisiä eläimiä, kuten Tatu, joka on portugaliksi armadillo. Joskin pakko sanoa, että tässä kohtaa nimi on ehkä ollut enne, sillä tuo minun armadilloni on lopulta eksynyt ihan oikeaan osavaltioon. After all Texas on kyseisiä elukoita täynnä.

Ainoa huonopuoli siinä, että osallistuu ristiäisiin tietokoneen välityksellä on, ettei saa kakkua. Pelkkä kakun näkeminen, ei ole sama asia kuin sen lusikoiminen suuhun. Niinpä tilaisuuden jälkeen hyppäsimme autoon ja lähdimme metsästämään pullakahveja. Ja mitkä ihanat tortut löydettiinkään! Olisin voinut syödä niitä kolme... Jostain kumman syystä Tatu ei kuitenkaan antanut mun ostaa niitä noin montaa. Sen sijaan sain ostaa olutta, jota en kylläkään alkanut siinä samantien aamulla klo 9.30 kurkkuuni kumota. Kyseessä ei ollut mikään perus Budweiser six pack, vaan minulle spesiaali ölppä. Pari vuotta sitten reissullani Coloradossa ostin Missippi Mud nimistä Black & tan olutta, jonka pullo oli aivan mahtava. Naisena olin luonnollisesti valinnut tuon oluen vain ja ainoastaan pullon ulkonäön perusteella (asiat tärkeysjärjestykseen). Tuolloin tyhjä pullo unohtui kaverin auton takakonttiin, eikä päätynyt sisustuselementiksi kämppääni kuten olin suunnitellut. Tuo jäi ottamaan päähän.  Lukuisista yrityksistäni huolimatta, en ole löytänyt samaa merkkiä uudelleen. San Antonion H-E-B:issä iskin viimein jackpotin ja 4 pulloa kainalossa poistuin kaupasta hyräillen. Kyllä nyt on sisustuselementit kohdillaan, vapiskaa Tatun golfpatsaat, meillä on uutta hyllyntäytettä ;)

Keitin hotellihuoneessa päivän ensimmäiset sumpit.
Musta tuntuu, et ton firman kahden kupin keittimessä on vähän
tasapainotusongelmia... Tai sit tää on vaan joku persoonallisuustesti,
että onko sun kuppi puoleksi tyhjä vai täynnä :P

Otettiin pikkusen parempaa paakkelsia Niklaksen kunniaksi.

Kato nyt, mun olutpulloni pääsi heti viikon meillä oltuaan kukkamaljakoksi!

Sateinen San Antonio oli se, mihin saimme lauantaina tyytyä. Jotekin olin elätellyt viime hetkeen asti toiveita, että meteorologeilla olisi menneet ennusteet sekaisin, mutta päivän ainoa aurinkotervehdys oli se, jonka olisin itse voinut joogailla. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen kertani kaupungissa, joten sade ei ollut yhtä suuri katastrofi, kuin se olisi voinut olla. Olin jo ehtinyt ihastua paikkaan hyvällä säällä, joten huono ilma ei pystynyt pilaamaan suhdettani San Antonioon.

Meillä oli yksi ainoa tavoite vierailullemme Pyhän Antonion kaupungissa, ja uskokaa tai älkää, se ei ollut 1,8 litrasen margaritan juominen Riwer walkilla (mikä ei tietenkään tarkoita, ettemmekö sitä tehneet). Meidän missiomme oli poiketa Alamossa, tuossa Teksasin itsenäisyyden symboliksi kohonneessa pyhätössä. Sen pahemmin Teksasin historiaan perehtyneenä, olin tietoinen kuuluisasta  "Remember the Alamo!" lausahduksesta. Joskin lauseen merkitys tai sitaatin ilmoille kajauttamisen paikka ja aika olivat minulle yhtä hämärän peitossa kuin paikalliset vero-ohjeistukset.  Oli aika korjata aukot sivistyksessä.

Texas on ollut sen verran haluttua tavaraa vuosien aikana, että siinä sopassa on ollut useampi kokki kauhassa kiinni. Osavaltion alkuvuosisadat olivat kuin pingispeli, jossa Texas oli pallo. Ensin oli Espanja, joka syötti Ranskalle, joka taas palautti Espanjalle. Sitten Mexico kyllästyi emämaahansa Espanjaa, itsenäistyi ja vei Texasin mennessään. Tuossa vaiheessa Texas sai tarpeekseen pelinappulana olosta, pyllisti Mexicolle ja julistautui omaksi maakseen 1836. Luit oikein, uusi kotini on ollut oma valtionsa, joskin vain 9 vuoden ajan, ennen kuin sulautui osaksi Yhdysvaltoja. Sisällissodan aikana Texas totesi olevansa enemmän Scarlet O'haran ja Rhett Butlerin puolella kuin partaherra Lincolnin ja nosti salkoo Konfederaation lipun. Kuten tiedämme, sisällissota loppui Etelän kannalta yhtä hyvin kuin Tuulenviemän rakkaustarina. Siinä missä Rhettin closing line oli "Frankly my darling, I don't give a damn", pohjoisvaltiot totesivat "Frankly dear Texas, get your butt back under our flag!"

Texasin aavoilla aroilla on aikojen kuluessa nähty siis yhtä sun toista liehuvaa lipunvartta. Six flags over Texas, eihän huvipuistoketjun nimeä nyt tyhjästä voi nyhjästä. Joskin myönnän, että vasta näin 16 vuoden ihmettelyn jälkeen lopulta tiedän, mitä helvattua kyseinen nimi tarkoittaa. Kyllä sitä au pair vuonna aikoinaan päivitteli, mistä hiton lipuista ne oikeen on nimensä repäissyt. Ja kyllä, huvipuistoketju on perustettu Texasissa, jossa heidän ensimmäinen puistonsa avattiin 1961.

Satoi tai paistoi, Alamossa on aina jonoa. Tosin tällä sammakoille soveltuvalla säällä huomattavasti vähemmän kuin arskan ollessa taivaalla. Päästessämme alueelle, aloin heti epäillä oman vaatetukseni soveltuvuutta. Vastassa oli Davy Crokett pesukarhuhattuineen ja muutama muu 1800-luvun vaatetustyylin edustaja. Hmm.. oliko tänään ollut jokin käytä isoisoisovanhempiesi vaatteita päivä? Aloin tsekkailla ympärilleni ja huokaisin helpotuksesta nähdessäni pääsääntöisesti tämän vuosikymmenen asusteita, myös niitä, joita olisi voinut jäädä näkemättä.

H&M miesten syksyn mallisto :)

Miehillä ei ollut meneillään naamiaiset. Kyseessä oli kaksi päivää aiemmin "juhlitun" Teksasin itsenäisyyspäivän jälkimainingit. Tosin en ole ihan varma, miten voidaan juhlia 181. itsenäisyyspäivää, vaikkei olla enää itsenäisiä. Mutta ainakin tiedän olevani patrioottisessa paikassa, kun osavaltion virastoissa työskentelevillä on mahdollisuus pitää laillinen lomapäivä pari sataa vuotta aiemmin olleen 9 vuotisen itsenäisyysjakson kunniaksi. Niin tai näin, velvollisuuden tunnosta juhlistin Texasin mennyttä itsenäisyyttä juomalla tölkillisen Dr Pepperiä. After all, onhan kyseinen limu täältä lähtöisin ja vieläpä Wacosta out of all the places...

Alueella oli paljon infotauluja luettavaksi, mutta jos nyt ei ihan jokaista jaksanut alkaa tavaamaan, oli laiskemmille tarjolla filmi (hurraa! ).  He olivat juuri saaneet näytettäväksi uuden History chanellin tekemän dokumentin Alamosta. Filmi oli History Chanellin taattuun tapaan mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Se sitä paitsi tiivisti koko tarinan. Nyt tiedän, miten Teksasista tuli itsenäinen, milloin "Remember the Alamo!" kiljahdettiin, ja mitä "Come and take it!" tarkoittaa tykin kuvan yhteydessä. En kuitenkaan takaisi, että siinä vaiheessa, kun tuota tietoa jossain vaiheessa tarvitsisin, sitä enää muistan. Se hyvä puoli unohtamisessa tosin on, että ensi vierailulla voi taas kokea uudelleen oppimisen ilon, kun koittaa herätellä näitä muistikuvia henkiin aivojensa syövereissä. Teille en ala tässä sen tarkemmin noista asioista luennoida, saatte itse mennä Alamoon ja sivistyä. Sitä paitsi, millä saan houkuteltua ketään Suomesta vierailemaan Teksasissa, jos ei heille jää mitään mystreeriä ratkaistavaksi tänne tulemalla (netissähän nämä tiedot eivät luonnollisesti ole missään muotoa tarjolla...).

Kanariansaaret, nuo suomalaisten ikisuosikit, joista mieleeni tulee vain neonväriset t-paidat ja Matti Nykänen karaokebaarissa, ovat olleet "kaiken" alku ja juuri San Antoniossa. Vai pitäisikö sanoa San Fernando De Bexarissa, jolla nimellä San Antonio aiemmin tunnettiin. Vaikka Texas kenties kauhean vetovoimainen paikka (what?) nykyisin onkin, sai tänne alunperin hankkia asukkaita lahjomalla. Tämä näkökanta toki on meidän valkoihoisten ylimielisten öykkäreiden, sillä intiaanejahan täällä on asustellut, ihan ilman lahjontaa. Harva espanjalainen suostui muuttamaan näin rajaseudulle, mikä siis avuksi? No ei muuta kuin lupaamaan kanarian saarten asukkaille ilmaista maata ja Hidalgon, eli jonkinlaisen verovapaan aatelisen tittelin ja johan saatiin purtilollinen siirtolaisia merten yli matkaan. Nämä kyseiset yksilöt varmaan jo ennaltanäkivät kuinka heidän saarensa tulisivat tulevaisuudessa humalaisten turistien kansoittamaksi, ja katsoivat parhaaksi lähteä lätkimään.

Sateenvarjo yrittää päästä väkisin mukaan kuvaan, sellasia ne wanna be Burberryt on...

Kato, täällä sitä kiltisti jonotellaan sisään...

Kukkia ja Alamon seinää

Suihkulähde nymphi :D

Usvaisen mystistä maisemaa

Lehtiä uimakeikalla...

PHOTO BOMB!

Siellä oli Alamon pihapiirissä yhtä sun toista vanhan ajan vaatteissa palloilevaa hessua
esittelemässä 1800-luvun elämäntyyliä.

Mies löysi vempeleen. Ja EI, ei ollut mun vika, että mies näytti uitetulta koiralta.
Hän itse ei halunnut olla mun kaa saman sateenvarjon alla,
pökkäisin kuulemma sitä vaan sillä vahingossa silmään...

Onpas kivoja rännistä tulevia minivesiputouksia 

Tiimikuva pyhätön edustalla

James Bowie, tuo rajaseutujen kuuluisa taistelija, kuoli Alamon piirityksen aikana. Who cares? Ei välttämättä kukaan, koska David Bowie taitaa olla se, jonka väki pääsääntöisesti tuosta sukunimestä tuntee. No ihan vaan tiedoksi, David Bowie otti taitelijanimensä juurikin James Bowielta. Tyyppi oli plain old David Jones, ennen kuin näki The Alamo leffan ja kunnianosoituksena Texasin kapinalliselle, meni ja vaihtoi nimensä Bowieksi. James aka "Jim" Bowie ei jäänyt nimenä kummittelemaan historiaan ainoastaan nykymusiikin muodossa. Myös Bowie veitsi on saanut nimensä Jamesilta, joka kapistuksen alun perin suunnitteli. Bowie veitsi oli ilmeisesti kamalan kätevä keksintö, sillä itse Theodore Roosevelt, nuorena kapinallisena ennen presidenttivuosiaan, kävi niinkin vaatimattomasta metsämiesliikkeestä, kuin New Yorkin Tiffanylta ostamassa itselleen Bowie veitsen ennen lähtöään suurelle seikkailulle villiin lähteen. Anteeksi nyt, mutta olenko ainoa, josta tuntuu, että tuossa yhtälössä on jotain väärin. Eipä tulisi ensimmäisenä mieleeni mennä hankkimaan Tiffanylta yhtään mitään erämaahan lähtiessäni. Tosin, tuo on varmaan juuri se, mitä Kim Kardashian nykypäivänä tekisi.

Sisäpihan maisemaa ja rakennus, jossa oli meneillään Bowie näyttely.

Kenellekään ei taida olla jäänyt epäselväksi, että rakastan puita. Unohtakaa pajut ja haavat ja kaiken maailman heiveröiset käppyrät, ne ovat ihan yhdentekeviä minulle (pääsääntöisesti, photogeneettiset yksilöt hyväksyn). Puhun nyt isoista komeista, monioksaisista puista, jotka ulkonäöllään muistuttavat täydellisesti piirrettyjä sukupuita. Alamon sisäpihalla oli muutama kategoriaan sopiva yksilö, joista yhdellä oli kerrottavanaan tarina. En väitä olevani puukuiskaaja, sain tietoni huomattavasti helpommin lukemalla puun edessä olleen infotaulun. Vaikka joskus hoenkin, että miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti, niin en aina toimi sitaatin mukaisesti. 1900-luvun alussa ei oikein uskottu, että täysikasvuisia puita voi lähteä siirtämään kasvupaikasta toiseen. Mitä kuitenkin tapahtuu, kun menet sanomaan eläkkeellä olevalle miehelle, että hän ei voi tehdä jotain? No niinpä tietenkin, hän menee ja yrittää. Walter Whall, brittiläinen entinen merimies otti ja kaivoi ylös 40-vuotiaan tammen ja kuljetti sen neljällä muulilla kiskoen Alamoon vuonna 1912. Nyt tuolla yli vuosisadan vanhalla puulla on missikisoissa kauhisteltavat mitat. Ympärysmitta on  vaatimattomat 3,6 metriä ja osa oksista kurkottelee yli 15 metrin päähän rungosta. Täydellinen valokuvapuu :)

No on se sorja!

Hyvin kuvauksellinen myös muista kuvakulmista ;)

Alamo oli ilmainen nähtävyys, mikä on minusta aina bonusta, vaikkei S-etukortille kerrykään. Tuimme kuitenkin paikkaa poikkeamalla Alamon giftshopissa. Tatu hipelöi hetken Davy Crokett hattuja, lievästi ehkä haikeana pohtien, vieläkö hänen muksuna käyttämänsä versio olisi jossain vanhempiensa autotallin syövereissä. Emme lähteneet hänelle uutta hattua ensi vuoden Halloweenia varten ostamaan (puhumattakaan kotikäytöstä), mutta  nappasimme kainaloomme palapelin. Ei muuten ollut kyseessä ihan mikä tahansa palapeli. Tämä oli paikan ja ajan teemaa kunnioittaen Texasin muotoinen. Cool! Sen nyt kertaalleen kasaan kyhänneenä voin sanoa, että kun peli ei ole neliön muotoinen, eikä reunapaloja erota tavallisista paloista, touhusta tulee himpun verran haastavampaa.

Valoitettakoon tässä kohtaa sen verran taustoja, että olemme jossain määrin hurahtaneet 1000-1500 palaisiin palapeleihin. Vanhuus ei tule yksinään... Tosin nyt ei sitten kukaan saa tästä mitään ideoita ja ala hankia meille joululahjaksi mitään maisemakuvia, joissa puolet pelistä on taivasta ja puolet merta, koska yhtä ja samaa väriä olevat palapelit lentävät meitsillä saman tien seinään. Kootessa on tarkoitus harjoittaa aivojumppaa, ei kohottaa verenpainetta turhautumalla. Tosin jos rehellisiä ollaan, saimme  yhteiselomme ensimmäisen tappelun aikaan juurikin aiheesta palapelin kokoaminen. Ah kuinka rakentavaa. Sehän se on parisuhteen kriittisin piste, kuinka koota palapeli. Siinä sitä oltiin kuin kaksi kakaraa hiekkalaatikolla, eikä oikein osattu leikkiä yhdessä :P Molemmilla oli omat tyylinsä, miten peli tulisi koota, eivätkä strategiat täysin kohdanneet. Onneksi harjoitus tekee mestarin ja nykyisin harvemmin joudumme mykkäkoulua kokoamishommissa pitämään. Palapelit ovat siis osaltamme osoittautuneet odottamattoman kehittäväksi parisuhdeviihdykkeeksi.

Tässä se on, meitin aarre. Texasin muotoine palapeli.
Näyttää kuvassa pieneltä, mutta pölli lattialta tilaa 81cm x 65cm.

Ja Alamo komeilee etustalla

Eikä ole unohdettu Dallasin Big Texiäkään!

                  Tässä pari muuta giftshop aarretta,
                  jotka kuitenkin jätettiin ostamatta...

Olisko pitänyt heti mennä ja ostaa kummipojalle :D

Kun historiaähky oltiin saatu täyteen, oli aika siirtyä syömisähkyyn. Suuntasimme siis Riverwalkille. Jotenkin osasin ennalta aavistaa, mihin paikkaan päätyisimme, mutta myönnettäköön, että sadekin vaikutti hieman siihen, että mille terassille sitä halusi arseensa asettaa. Voisin tässä kohtaa toki sanoa, että meillä ei ollut paljoa vaihtoehtoja, koska anoppi oli käskenyt käydä hänenkin puolesta juomassa margaritat. Halusin kuitenkin pitää linjan siinä, että vaan yhdet otetaan, joten tarvitsi sitten ottaa se 1,8 litranen versio, joita Cafe Ole tarjoili. Oli mulla siinä siemailemista, Tatu kun automiehenä sai vaan maistiaisia...

River walk on aivan ihana paikka. Unohtaa hetken olevansa kaupungin ytimessä. Mutkittelevan joen varteen on rakennettu kävelykadut, joita reunustaa kauppoja ja ravintoloita isoine terasseineen. Kaikki tämä sijaitsee matalammalla, kuin millä tasolla kukevat ajotiet, joten autojen olemassa olon unohtaa tyystin. Kauniit kävelysillat ylittävät joen muutamassa kohtaa ja aurinkoisina päivinä joella puksuttavat lautat, joissa kuski turinoi paikan historiasta. Tällä kertaa sade kuitenkin karkoitti pois sen parhaimman lomafiiliksen, mutta onneksi ei kuitenkaan ollut niin kylmä, ettemme olisi pystyneet katetulla terassilla maisemasta ja ruoasta nauttia.

Jospa lätmäsen tähän alle pienen Riwer walk 2013 vs 2017 kollaasiin, voit sitten itse valita, kummalla kerralla oli paremman näköiset maisemat...

2013

2017

2013

2017

2013

2017

2013

2017 (Kiitos sateen, ei ollut waterless water feature...)

Tässä jotain, mikä näyttää joka kerta samalle :D

Voi pojat, ne meni ja jako meille mardi gras helmet, kun selvittiin juomingeista :D

Mahat täynnä mexicolaista ruokaa ja ennen kaikkea juomaa, oli aika suunnata kohti Hill Countrya ja Boernea. Interstate 10 näytti harvinaisen harmaalle painellessamme kohti seuraavaa pit stoppia. Mitä Boernessa on? No ainakin panimo. Dodging Duck Brewhaus lupasi sivuillaan, että voit patiolta seurata ankkojen leikkiä vieressä lipuvalla Cibolo-joella. Sateinen sää, tuo päivämme käytetyin excuse, poisti patiolla istumisen tästä yhtälöstä, joten sen sijaan, että olisimme stalkanneet ankkoja patiolta, tervehdimme niitä jo parkkeeratessamme automme joen varteen. Kaakattimia tuntui olevan kiitettävät määrät ja ilmeisesti ovat jotain kauhean suosittujakin yksilöitä, kun rantapuiston kivelle oli menty ja pystytetty niille oikein patsaskin. Kaikesta päätellen Boernessa kannattaa olla ankka...

Panimo oli oikeastaan ulkonäöllisesti ravintola, joka tarjosi itse tehtyä olutta. Se oli rakennettu vanhaan omakotitaloon ja jotenkin varsin charmatti erilaisilla huoneillaan. Ravintolassa tuoksui taivaalliselle, joten hippasen ehkä harmitti, että olimme ehtineet jo syödä Riwer walkilla perus mexicolaista safkaa, kun täällä olisi ollut ehkä muistettavampaa murkinaa tarjolla. Tilasimme Get-your-ducks-in-a-row samplerin, jossa oli 4 maistiaista kohtuulliseen $6,95 hintaan. Itse en ole IPA ihmisiä, joten menin ja vaihdoin sen samplerissani Hefeweiseniin, joka tosin hauskasti oli muokannu nimelle Hefe-Rye-Zen. Kyseinen olut oli pantu venhästä, kaurasta ja mallastetusta ohrasta , ja siihen oli lisättynä salaisia "zen" mausteita. Annan panimolle oluista oikeastaan täyden kympin, sillä kaikki oluet olivat ihanan pehmeitä. Jokainen maistui sille, että sitä olisi voinut nauttia pullo tolkulla, lukuunottamatta sitä kurpitsaolutta, joka maistui samalle kuin keskieurooppalainen yrttilikööri, jota otetaan vain hengenvaarallisissa sairastapauksissa. Jopa heidän IPA:nsa, jota Tatulta hippasen uskaltauduin maistamaan, oli niin pehmeää ja kukkaisen makuista (ja kukkapuskan tuoksuista), että minäkin jopa pidin siitä. Ehdottomasti pysähtymisen arvoinen paikka ensi telttailureissulla Hill Countryyn.

Hämmentävän hauskat porrasohjeistukset San Antonion parkkihallissa...

Kyllä on kauniit ajomaisemat... Ihan tulee kotisuomi mieleen.

Kukkivia puita Cibolo-joen varrella Boernessa

No täällähän se Ankkajengi hengaa keskellä tietä. Ei näytä olevan paljoa rotusortoa,
kun kaiken väriset näyttävät tulevan sovussa toimeen...

Patsaan takana panimo, Emoankka näyttä jo mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä...

Samaa näköä...

Pimeydessä meidän bisse vaeltaa ennen kuin tulee juoduksi :P

Hmm... mistä sitä oikein aloittaisi?

Kolmas vasemmalta, Duck Vader Pumpkin porter oli sellasita yskänlääkettä että hups hei...

Oluttauon jälkeen matka jatkui kohti mukavuutta, ihan kirjaimellisesti. Olimme suuntaamassa kohti Comfortia, jossa piti majaa Hillcountry Distillery. Toteat nyt varmaan, että kovin nestepainotteinen päivä meikäläisillä, mutta olemme kuitenkin suomalaisia, joten ehkä tuo on vain geeniperimässämme. Paikalla saimme pienet (kirjaimellisesti minimalistiset) maistiaiset raakaa ehtaa tavaraa muovikupeista, jotka näyttivät sille, että ne oli tehty nukeille. Maistettavat juomat olivat siitä erikoisia, että ne oli tehty jalopenoista ja prickly pear kaktuksista, unohtakaa siis perinteiset viljakikkailut. Jalopeno ja kaktus moonshinesta oli vielä jalostettu sitrushedelmiä lisäten muutama liköörityylinen alkoholi.Tuon lisäksi maistiaisiin kuuluivat Gin ja tynnyrissä kypsytetty kaktus moonshine, jossa oli vähän viskin fiilistä. Tynnyrinsä he ostavat kuulemma Garrison Brothersilta, joka on Hill Countrylainen bourbon valmistaja, jolla muutama vuosi sitten Tatun kanssa vierailimme ja saimme tourin aikana vahalla sinetöidä bourbon pullojen korkkeja.

Halusimme tälläkin kertaa kannattaa yrittäjiä, olihan maistatus ollut ilmainen, niukka tai ei. Siirryimme heidän olohuonemaisen baarin puolelle ja tilasimme pitkästä listasta armottoman pohdinnan jälkeen Hill Country heat nimisen drinksun. Drinksun yhteydessä oli varoitettu lievästä potkusta, mutta silti se miten muutamasta pienestä kelluvasta jalopenon kuoren palasta voi tulla niin kiva kick juomaan, tuli yllätyksenä. Siinä kyllä meitsin röörit puhdistautuivat useamman vuoden edestä. Silti jotenkin sadistisesti nautin drinksusta, vaikka suu olikin tulessa.

Täällä ollaan!

Eiköhän mennä sisään, että päästään pihalle, ennen kun meidät lukitaan tänne portin taa :)

Onpas symppis rakennus... Voisko siihen tehdä saunan :P

Pulloja tarjolla...

Jaa mitä me juotiin? No Hill country heatia!

Juomassa kelluvista pienistä vihreistä "pippureista" lähtee paljon potkua.

Hyvin sanottu!

Ajoimme yöksi Kerrvilleen. Yöpymisestä sen enempää kuin Kerrvillestäkään ei ole paljoa kerrottavaa, joten voimme skipata suoraan sunnuntaihin puoleen päivään ja wine pick up häppeninkiin Pedernalesin Viinitilalle Stonewalliin.  Meillä kaikilla oli taas niin mukavaa, ja olisimme toivoneet voineenne olla mukana. Maistatuksen yhteydessä meille tarjoiltiin pikkusuolaisena suolakeksejä, joiden päällä oli sienisalaattia. Tuo yhdistelmä oli niin törkeän hyvä, ettei ollut kaukana etten ryöstänyt tarjoilijalta koko tarjotinta hänen ohimennessään. Saattoi toki myös olla, että olin vain nälkäinen :D

Päivän ensimmäinen "luento" viiniklubilaisille oli aiheesta viinin maistaminen ja sen kuvailu. Meille höpöttelevä nainen iski pöytään muutaman A4:sen jossa oli ohjeistusta termeihin. HAA! Bongasin heti kulmasta WSET:in (wine & spirits education trust) logon ja halusin alkaa huudella, että "Hei mulla on kotona tälläsellä logolla varustettu pinssi, mä oon suorittanu tän tutkinnon ensimmäisen levelin!" Luennoija kuitenkin ehti välissä kertoa kuinka hän tällä hetkellä suorittaa tasoa 4, joten jätin surkeammat tulokseni ihan omaksi tiedokseni. Hyvä kuitenkin tietää, että tuo Brittitutkinto tälläkin mantereella tunnistetaan, joskin rehellisyyden nimissä joudun sanomaan, etten siitä juuri mitään enää muista.

Jos nyt ihmettelet, miten ihmeessä mulle on kertynyt jokin brittiläinen alkoholi/viinitutkinto, niin tässä vaiheessa voin sanoa, että se oli niitä ainoita hyviä asioita Jyväskylän ammattikorkean matkailupuolen kurssitarjonnassa. Yllättäen se oli myös yksi niitä suosituimpia kursseja :D Rakas opettajamme Helena Rantasuo oli huipputyyppi, jolla riitti tarinoita ympäri maailmaa viinitiloilta. Tunneilla ei vain opiskeltu, vaan myös juotiin, ihan kiitettäviä määriä. Kurssi oli perjantai-iltapäivinä, ja voin sanoa, että muutaman kerran olin ihan iloinen siitä, että olin bussilla enkä omalla autolla liikenteessä. Kurssin jälkeen olin rehellisesti sanottuna aika fiksu, mitä alkoholeihin ja viineihin tuli, ainakin sen hetken verran. Pystyin luettemaan ulkoa, millaisessa maaperässä Rhonen seudulla kasvatettiin rypäleitä, ja vielä minkä merkkisiä rypäleitä. Osasin kertoa eri maiden viiniluokat ja mainita nimeltä niitä kuuluisimpia tiloja. Unissani olisin voinut selostaa Viskin tislausprosessin ja oluen panemisen. Tosin tuo kaikki knoppitieto oli myös tarpeen. Kurssin lopussa tehtävä tentti olikin kuin ylioppilaskirjoitukset konsanaan. Kokeet lähetettiin Englannista sinetöidyssä kuoressa, jota tuli säilyttää koulun kassakaapissa. Viiniopettajamme ei saanut itse avata sinettiä, vaan ulkopuoleinen henkilö tuli sen tekemään ja koettamme vahtimaan. Kokeessa oli englanniksi 30 monivalintakysymystä, joihin tuli vastata 45 minuutissa. Maksimissaan 3 vastausta sai olla väärin, jotta pääsi läpi. Sitten kokeet lähetettiin takaisin Englantiin ja odoteltiin tuloksia. En enää muista, mitä kurssista maksoin, mutta haluaisin sanoa, että jotain 50€ luokkaa, koska suoritettiin oman tutkinnon yhteydessä. Käväsin katsomassa JAMK:in sivuilta, mitä hinta nyt olisi, jos haluaisin suorittaa lisätasoja. 2. level olisi 762€ ja 3.level 1550€. Taidanpa jättää väliin...

Kuuntelimme Pedernalesilla myös Winemaker David Kulhkenin Q&A hetken ja siirryimme sen jälkeen hänen kanssaan viinikellariin maistelemaan terästankissa pullottamista odottanutta viinierää. Siinä sitä oli retkeilyfiilistä kun kaveri valutti tankista mittakippoon viiniä ja kävi kaatelemassa maistamishaluisille lasiin. Luonnollisesti testasimme, ja hyvää oli. Toki tavara oli jo pulotusta vaille valmista, joten mitään kauhean kokeilevaa viinin maistamista ei kyseessä ollut. Mielenkiinnosta olisin kylläkin halunnut käydä ottamassa huikat jostain tynnyristä, maistamalla vielä lopullista olomuotoaan hakevaa herkkua. Kuinka kamalaa se oikein on? Tuntuisiko vain sille, että juo harvinaisen kitkerää käynyttä mehua? (Miltä perus punaviini varmaan maistuu niille, jotka sitä eivä ole tottuneet juomaan...)

Pedernalesin ulkopatiolla viiniä maistellessamme, yksi paikan omistajista, tietysti se ruotsalainen, tuli juttelemaan meille. Fredrik oli hieman yllättynyt, mutta hyvin iloinen tavatessaan skandinaavisia viiniklubin jäseniä. Siinä me aikamme turisimme kuin vanhat tuttavat. Tuon jäkeen päädyimme sosialisoimaan San Angelolaisen puuvillafarmarin kanssa. Tilanne päättyi siihen, että moikkaillaan toukokuun wine club tilaisuudessa ja katsotaan, jos sattuisimme ohikulkumatkalla joku kerta poikkeamaan heidän tilallaan. Cool, puuvillapallerot ovat aina kiehtovia, ja heidän turinoistaan päätellen, haluaisin nähdä niiden elonkerjuuprosessin. Jep, se Australiassa herännyt sisäinen maajussini puski taas pintaan uteliaisuudellaan.

Texasissa pitää olla Texasin näköinen aamupala.

Hmm... pitäisikö Texasissa sitten olla Texasin näköinen linnunpönttökin :D

Tervetuloa Pedernalesin viinitilalle!

Eiköhän siirrytä patiolle muutamalle maistiaiselle...

Kyllä nyt hymyilyttää!

Cheers!

Ja sitten "luennolle" telttaan.

Jaahas tällänen typy tällä kertaa kertoilemassa viininmaistatuksesta.

Materiaali ja maisteltava

Hei nää termit on tuttuja! Joo tää valkkari on medium(-) hapokkuudessa
ja medium maun intesiivisyydessä...

Johan on jonoa heti kun on viiniä suoraan tankista tarjolla.

Winemaker David Kulhken, joka sattuu olemaan myös yksi omistajista. 

"Mulle, mulle, mulle!" Viiniä jaolla kun paremmallakin ehtoollisella.

Pakollinen minä ja viini kuva :)

Mitä tämä tynnyri tekee täällä viinitankkien keskellä!?
 Anheuser-Bush tynnyri ja Goose Island IPA tarra, mystistä...

Saisko tän kokosen viinitönikän kotiin, kiitos!

1644 gallonaa viiniä, joo käy mulle...

Kaiken maailman koneet käy kauheen kivasti viinilasin aluseksi...

No nyt on meidän satsi noudettu kotiin :)

Paikalla oli myös Cousins Maine food truck, joka kyljen teippauksista päätellen
oli saanu oman osansa teeveejulkisuudesta.
Shark Tankista ilmeisesti alun perin pinnalle nousseet. Jos näin on, anoppi varmasti tunnistaisi siitä ;)

No kyllä tässä maisemassa kelpaa viinitellä...

Say wine!

Kamalan kätevä viinisäilytyskotelo gistshopissa. 

My kind of a weather forecast!

Neljä ja puoli tuntisella kotimatkalla pysähdyimme syömässä Marble Fallsissa Double Horn brewerylla. Heidän oluensa ei ollut mieleeni (sai pienen maistiaisen ennenkuin tarvitsi tehdä päätöstä haluaako ottaa jotain) ja ilmapiiri oli kuin tehdashallissa olisi istunut. Ruoka oli kuitenkin hyvää, mikä oli meille pääasia. Tuon jälkeen otimme vähän extreme reitin pikkuteitä pitkin kohti inhoamaani I-35:sta. Loppumatka sujuikin tylsästi suoraa tietä körötellen. Ainoa stoppi oli Starbucks, jotta herra sai kahvin, joka pitäisi hereillä kotiin asti.

Itse asiassa, joudun tässä loppuun vielä kertomaan erään kahviin liittyvän tarinan. Se tapahtui jo road tripin ekana päivänä, mutta vasta nyt Starbusksista höpöttäessäni muistin sen. Olen ottanut natkuttavan eukon tittelin siinä asiassa, että joudun joka välissä muistuttaan herraa juomaan kahvinsa ennen kuin se jäähtyy. Yksi aamukahvikupillinen voi kestää iäisyyden. Tässä prosessissa olen oppinut, en vain sitä, että tulisi pitää huoli vain omista asioistaan, vaan myös sen, että Tatu ei pysty juomaan kahvia kuumana. Se mikä suutuntumalla on mulle normaali kahvin lämpötila, on hänelle polttava. Lähtiessämme road tripille, Tatu kaatoi YETI merkkisen 0,8 litraisen kahvimukinsa täyteen. Kello oli tuolloin 13.20. Lähtiessämme Wacosta eteenpäin klo 18.30 herra alkoi hörppiä viimeisiä siemauksiaan kahvistaan, väittäen, että nyt se olisi varmaan vasta sopivassa juomalämpötilassa. Pyörittelin päätäni ja kohottelin kulmiani tyypin jotenkin typerältä kuulostaneelle väitteelle. Maistaessani kahvia, se oli suureksi järkytyksekseni edelleen täysin juomakelpoisen lämmintä! YETI muki ja sen ihmeellinen lämmöneristävä maailma...