Mammoth Cave National Park, Kentucky

Automuseon jälkeen oli aika painua maan alle, aivan kuten moni muukin on etelä Kentuckyssa viimeisen  parin sadan vuoden aikana tehnyt. Suuntasin siis Mammonth Cave National Parkiin. Tämän kansallispuiston luolasto on maailman laajin. Hullut luolatutkijat ovat ehtineet kartoittaa yli 640km käytäviä (joista osaan pääseminen on vaatinut 8 tuntia mahallaan ryömimistä klaustrofobisessa ympäristössä). Kukaan ei tiedä, kuinka monta mailia maanalaista maailmaa vielä odottamassa löytämistään.

Itse kansallispuistossa palloilu on ihan ilmaista, mutta jos halajat luolakierrokselle, tarvitset pääsylipun. Puisto tarjoaa lukuisia eri kierrosvaihtoehtoja, joista valitsin itselleni sopivimmalta kuulostaneen Historical Tourin. Ostin lipun etukäteen netistä. Kivuton toimenpide, jolla vältti turhat jonottelut. Hinta oli kohtuullinen $17 ja kesto tälle seikkailulle 2 tuntia. Ulkona aurinko möllötti sinisellä taivaalla mittarin hipoessa lukemia +26c. Visitor Center oli kuitenkin täynnä kylttejä, joissa turisteja valistettiin, että luolissa lämpötila on yksi ja sama ympäri vuoden ja se on rapsakan vilpoisa +12c.

Täällä ollaan, eiköhän painuta maan alle!

Visitor Center

Myynnissä oli lepakkohenkistä matkamuistoa...

Kun tuli aika lähteä kierrokselle, opas keräsi meidän kolmenkymmenen hengen ryhmämme kasaan kuin kanaemo laumansa ja kävelytti meidät kahden muun Rangerin johdolla metsän keskellä sijainneen luolan suulle. Lähestyessämme luolaa tunsin, kuinka kuuman kostea ilma ympäriltä pakeni ja kylmä veto alkoi hivellä ihoa. Muutos lämpötilassa oli itseasiassa hämmentävä. En ollut kokenut moista aiemmin. En ainakaan muutaman askeleen välisellä matkalla. Mutta ei hätää, olin varautunut, kiitos kylttien. Lisäsin fleecen ja tuulitakin, vetäsin säärystimet ylös, housun puntit alas ja heitin huivin kaulaan. Täydellistä! Mutta arvatkaapa vain kuinka monta urpoa kesähepeneissään alkoi saman tien valitella "yllättävää" kylmyyttä...

Kolme reipasta Rangeria.

Tässä se on, luolan suu, eikun sisään!

Luolan kostea tervehdys!

Oppaamme oli nuori poika, joka oli aivan mahtava esiintyjä. Hän oli selvästi löytänyt kutsumusammattinsa. Tieto oli selkeää, runsasta ja välissä oli huippu hauskoja huumorilla höystettyjä hetkiä. Täydellisempää opastusta olisi saanut hakea.  Tuo oli hyvä asia, sillä itse luolasto ei ollut omasta mielestäni mitenkään järisyttävän vaikuttava. Tämä toki saattaa johtua siitä, että kun on kolunnut ympäri maailmaa upeita, kapeita luolastoja, joissa stalagmiitit ja stalagtiitit ovat luoneet taideteoksia ja satumaailmoja, tavallinen "hei katsokaa, täällä on paljon kiveä" luola ei niin suuresti sykähdytä. Monelle muulle Mammoth Caven kokemus olisi varmasti hyvin erilainen.

Mielenkiintoisimmat pätkät kierroksellamme olivat Tall man's agony (Pitkän miehen tuska) ja Fat man's misery (lihavan miehen kurjuus). Toisessa kohtaa oli hyödyksi olla lyhyt, toisessa laiha, sopi hyvin minulle. Kapea kallioon kaivertunut polku eteni noilla kohdin labyrinttimaisesti mutkitellen. Fat man's miseryn  kohdalla jalka hädin tuskin mahtui käytävän pohjalle ja seinämät nuolivat vartaloa edetessäsi välillä sivuttaen. Tall man's agonyssa puolestaan sai näinkin pätkä kulkea vähän selkä köyryssä kuin joulupukki, jotta ei olisi hakannut päätään katosta roikkuviin yllätysulokkeisiin. Jos koko 2 tuntia olisi kuljettu tuollaisissa olosuhteissa, olisin pitänyt kierrosta ihan huippuna. Ikävä kyllä tämä oli vain muutaman minuutin rutistus.

Tästä alkaa Lihavan miehen kurjuus...

Kuten näkyy, ei ole liikaa tilaa reunoilla...

Mahtuu, mahtuu...

Saatte vielä tämän kuvan verran ihailla edessäni könynnyttä setää ja hänen takalistoaan.
Tämä setä löi vain kerran päänsä kattoon...

Ensimmäiset Mammoth Caven luolastossa käyneet tyypit tekivät tuttavuutta luolaan about 4000 vuotta sitten. He tuskin olivat siellä vuosilomallaan tsekkailemassa nähtävyyksiä. 1800-luvun alussa luolia käytettiin salpietari-kaivoksina. Itse asiassa vuoden 1812 sota (Jenkit vs. Britit) voitettiin pitkälti Mammoth Caven salpietarin ansiosta. Britit luulivat olevansa ovelia blokatessaan ruudin maahan tuonnin. He eivät kuitenkaan tajunneet, että jenkit saivat Kentuckyn kaivoksista salpietaria, josta he pystyivät itse valmistamaan kotimaista ruutia mielin määrin. Kaivosaikojen jäädessä historiaan, työläiset ottivat ja lähtivät ja luolan syvyyksistä voi vieläkin löytää heidän jälkeensä jättämiä työkaluja.

Kun lopulta koitti se päivä, että turistit alkoivat saapua luolille ihmettelemään niiden suuruutta, ei kyseessä ollut mikään päivävisiitti. Monet aristokraatit saapuivat paikalle Euroopasta asti. Noina päivinä Atlantia ei ylitetty ihan 9 tunnissa... Luolien luona sijaitsi hotelli, jossa innokkaat vierailijat majoitettiin. Koska hotellin omistaja halusi tehdä turisteilla pätäkkää, oli tavallista, että saapuville matkalaisille hoettiin ensimmäisten päivien ajan kaikkien luolakierrosten olevan loppuunmyyty. Näin saatiin väki viipymään pitempään ja tuhlaamaan luolakierrosta odotelleessaan taskurahojaan.

Kun herrasväki lopulta pääsi suurelle odotetulle luolaseikkailulleen, olivat olosuhteet lievästi sanottuna nykyistä alkeellisemmat. Se, missä me tämän päivän tallaajat painelemme luolan pohjan tasaisella päällystetyllä käytävällä valojen loisteessa, oli back in the day kivikkoinen reitti, jota koluttiin aamupalarasvan varassa loistavien öljylamppujen loisteessa. (Kyllä vain, aamupala hotellissa oli mahdollisimman rasvainen, jotta sen valmistuksesta irronneet rasvat voitiin tunkea öljylamppuihin polttoaineeksi).

Täytyy myös muistaa, että vanhoina hyvinä päivinä ladyt ja herrasmiehet pukeutuivat nimikkeidensä mukaisesti. Luolassa patikoitiin pyhävaatteissa. Miehet painelivat puku päällä silinterihatut päässä. Rouvat kipittivät pitkissä mekoissaan alushameet hulmuten, korkokengät jalassa ja korsetit keskikroppaa kiristäen. Aikalaisten matkaohjeistuksissa muistettiin mainita, että jokainen lady kantaa itse omaa lamppuaan, eikä heidän missään nimessä tule, yllättävää sairautta lukuunottamatta, ottaa luolassa ollessaan tukea herramiehen käsivarresta. Syy? Tuo tekee molempien matkanteosta raskaampaa. Puhumattakaan, että moinen siveettömyys on kiusallisen näköistä katsottavaa muille vieraille. Jep, sitähän minäkin.

Oppaamme kertoi kuinka luolista on löydetty todistusaineistoa vanhan ajan pukukoodista. Lohkareiden välistä on tullut vastaan katkenneita korkoja, miesten siliterihattuja ja jopa veitsellä auki leikattu korsetti. Jotain ladya on selkeästi alkanut kivikossa könyäminen ahdistaa, eikä ihme. En voi kuvitella mitään epäkäytännöllisempää kuin korsetissa retkeily.

Luolan ensimmäinen vastaan tullut "kammio".
Edessämme kohta, josta oli kaivettu salpietaria. 

Terveiset menneisyydestä.
F. Peters oli näköjään tummentanut nimensä
luolan kattoon öljylampullaan visiitillään vuonna 1838. 

Vähän tuoreempia ja typerämpiä tervehdyksiä.
SM ei sitten ole Sanna-Marian käsialaa!

Jotta asiat saataisiin oikeaan perspektiiviin, edettyämme luolastossa 15 minuuttia, oppaamme pysähtyi  ja totesi, että ennen vanhaan luolakierroksilla tähän pisteeseen asti pääseminen kesti 8 tuntia. WHAT!? Vaikeakulkuisempi maasto ja valaistuksen puuttuminen todellakin muutti tilannetta. Jotta pystyisimme paremmin arvostamaan polun varren sähkövaloja, opas sytytti öljylampun ja väänsi sähkövalot pois päältä.  Muutos oli hurja. Hyvä kun omia kengänkärkiään erotti. Tuon jälkeen hän varoitti vanhempia ottamaan lastensa kädestä kiinni, jotteivat perheen pienimmät panikoi, ja meni puhalsi lampun sammuksiin. Olimme täydellisessä pimeydessä, eikä luolassa kuulunut ääntäkään. Sensorinen deprivaatio parhaimmillaan.

Tuossa kohtaa opas osasi kertoa tarinan paikallisesta hölmöläisestä. Eräs luolan omistajan poika (luolat olivat aikoinaan yksityisomistuksessa, mistä seurasi mm. luolasotia omistajien välillä) unohti kierroksella upo uuden silinterihattunsa paikalle, jossa oli pessyt lähteessä kasvonsa. Hän tajusi virheensä vasta myöhemmin ja vaati ryhmää kääntymään, jotta hän voisi noutaa uuden karhean hattunsa.

Opas kieltäytyi, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Poika halusi oppaan varoituksista huolimatta kääntyä ja vaati itsepäisesti hakea hattunsa. Opas antoi pojalle lyhdyn ja varoitti tätä eksymästä. Hänen tulisi hattunsa löydettyään seurata heitä kääntymällä ensimmäisestä risteyksestä oikealle. Tietäänhän sen nyt jo tyhmempikin tuosta alkuasettelusta, että miten kävi. Poika haki hattunsa, missasi risteyksen ja eksyi syvälle luolaan.

Tajuttuaan eksymisensä, poika sai "neronleimauksen" ja puhalsi öljylamppunsa sammuksiin. Hänen logikkansa teon taustalla oli, että täydellisessä pimeydessä hän näkisi paremmin, mistä suunnalta ryhmän valot kajastaisivat. Tyyppi ei kuitenkaan ottanut huomioon, että hänellä ei ollut mitään, millä sytyttää öljylampun uudelleen. Mikä avuksi? Istua alas lohkareelle ja odottaa pilkko pimeydessä puolitoista päivää pelastajia paikalle. Poika löydettiin, kun pelastuspartio alkoi seurata luolasta kuuluvaa ääntä. Poika oli alkanut hakata kahta irtokiveä yhteen. Pelastajat totesivat tuon olleen ainoa syy, miten he löysivät pojan. Poika totesi tuossa vaiheessa, että ei ollut hakannut kiviä pelastuksen helpottamiseksi, vaan siksi, ettei kestänyt enää luolan täydellistä hiljaisuutta. Hän oli alkanut hakata kiviä yhteen saadakseen aikaan ääntä pysyäkseen järjissään.

Poistuimme luolasta kohti yläilmoja nousevia rappusia pitkin. Ilmiselvästi vaihtoehto, jota ei 1800-luvulla ollut tarjolla. Portaat oli rakennettu näkötornimaisesti ja muutama isompikokoisempi tämän maan kansalainen joutui välillä huilailemaan tasanteilla pientä puuskutusta pitäen.  Takaisin päivän valoon päästyämme, tepastelimme kostean vaahtoavan maton läpi (desinfioi kengänpohjamme, jotta luolissa majailevista lepakoista löydetty tappava white-nose syndrome ei leviäisi muiden alueiden lepakkokantaan) opas kiitti seurasta ja laumamme hajosi eri suuntiin kuin voikukkasen siemenet siitä valkoisesta siemenpallosta.

Ei ollut näitä kaiteita ja portaita 200-vuotta sitten...

Ja kohti korkeutta, takaisin päivän valoon.

Vähän kuvauksellisempi kohta luolan seinää.

Tällästä täällä nyt on...

Porrastreeni!

Pienet ihmiset suuressa luolassa.

Valoa kohti!

Ulkona ollaan.

Ennen puistosta poistumista, tein vielä pienen kävelyn läheisellä polulla. Smoky Mountainsien jälkeen maisemat eivät kuitenkaan enää näyttäneet kummoisille, joten en jaksanut sen enempää lähteä kuntoilemaan. Niinpä suuntasin auton nokan kohti etelää ja Bowling Greeniä, mihin olin matkalla yöksi. I-65 sijaan otin pienempiä sivuteitä ja ihailin ajellessani uskomattoman kokoisia upeita kartanoita, joita ympäröi maissipellot. Kentuckyssa sitä oli näköjään maajusseilla vähän astetta komeammat tönöt.

Pienellä päiväkävelyllä.

Maisematasanteelta ei hurjasti muuta kuin puustoa näkynyt.

Corvette siellä, Corvette täällä, Corvette myös montussa lohkareen päällä...

Jos et pidä autoista tai kestä kuulla mitään aiheeseen liittyvää, suosittelen skippaamaan tämän blogi postauksen ja lähtemään vaikka vessapaperiostoksille. Nyt meinaan tulee tuutin täydeltä asiaa visiitistäni Corvette museoon. (Jos nyt joku neropatti autofani alkaa siellä ruudun takana kiljua, ettei Corvettea voi kutsua autoksi, niin Suck it up! Se on menopeli jossa on neljä pyörää, joten täyttää auton tunnusmerkit. En ota kantaa kenenkään henkilökohtaisiin merkkimakuihin.)



Jos ihmettelette, miten minä eksyin automuseoon, ja vielä ilman Tatua tai muuta miespuoleista kaksilahkeista, voidaan osoittaa syyttävällä sormella Weather Chanelin ohjelmaa parin vuoden takaa.  Loogista, eikö? Sarjassa käsiteltiin säiden aiheuttamia luontoilmiöitä. Yhtenä niistä esiteltiin sinkhole eli karstivajoama.

Lyhyesti tiivistettynä sinkhole on jumalaton monttu, joka ilmestyy maanpinnalle (tai meren pohjalle) ja nielaisee kaiken syövereihinsä. Helmikuussa 2014 yksi tälläinen päätti ilmaantua näppärästi juuri Corvette Museon alle Kentuckyn Bowling Greenissa. Sinkhole nielaisi syntyessään 8 Corvettea. Luontokatastrofimagneettina olin luonnollisesti äärimmäisen kiinnostunut tapahtuneesta. Tein mental noten jonain kauniina päivänä piipahtaa paikassa. Tuo kaunis päivä koitti tänä vuonna kesäkuun ensimmäisenä.

Olin jättänyt Tatun road tripillämme Nashvilleen lätkäturnaukseen ja suunnannut itse auton nokan kohti Kentuckya. Bowling Greenin kohdalla kurvasin I-65:lta Corvette museolle ja parkkeerasin ruutuun, jonka vieressä ei komeillut kylttiä "Corvette parking only" .

Kentuckyssa ollaan, Bourbonin ja kilpahevosten luvatussa osavaltiossa!

Löysin perille!

En vetässyt Corvette parkkiin...
Oli vähän liian täynnä Corvette parking only kylttejä...

Todisteainestoa, oltiin oikeasti paikalla.

Sisäänpääsymaksu museoon ei ollut huima, vain $10. Ojentaessani setelin kassaneidille, en olettanut koluavani museota kovinkaan kauaa. Eihän mestassa ollut kuin vain autoja, kauanko niitä nyt jaksaisi katsella? Vastaus; 4 tuntia. That's a shocker! Yllätyin museon tarjonnasta ja viihdyin paikalla yli odotusteni. Luonnollisesti tämä ei tarkoita, että kaikille kävisi samoin.

Heti alkuun päätin hyödyntää tiedonjanooni tunnin pituista opastettua kierrosta. Come on, ei tarvisi lukea joka jumalan kylttiä, voisi vain kuunnella jonkun paapatusta. Tehostettua toimintaa parhaimmillaan. Ennen kierroksen alkua ehdin tutustua aulan menopeleihin. Joku autojen anatomiasta kiinnostunut olisi todennäköisesti saanut miniorgasmin nähdessään Corveten, jolla oli kaksi puolta. (Ei en jatka tätä toteamalla että takapuoli ja etupuoli.) Auto oli jaettu pituussuunnasta keskeltä kahtia niin, että toinen puoli näytti normaalilta autolta, toisesta puolesta puuttui ulkokuori, jolloin paljastui menopelin sisäkalut.

Asioilla on aina kaksi puolta...

Museoiden yleissääntö "katsoa saa, vaan ei koskettaa"  päti tässäkin puljussa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Käsituntumaa pääsit ottamaan stripattuun Corvetten runkoon, habaherkkyyttä testaamaan nokkapellimateriaalimalleissa ja persauksen istuttamaan aulassaa komeilleen uuden karhean Corvetten penkkiin. Luonnollisessi testasin kaikkea kolmea.

Maailmani ei mullistunut, tai maa jalkojeni alla tärissyt istuessani Corvetten ja tartuessani sen ratista kiinni. Sain kuitenkin tilanteesta muistoksi ohikulkijan ikuistaman huonosti rajatun kuvan. Mitä siitä autosta, ei kai sen nyt kuvassa tarvi mitenkään näkyä, pääasia, että käy ilmi, minkä värisessä autossa istun (Yeah, right). Juuri tästä ihmisten rajailutaidosta johtuen, en pyydä ohikulkijoita ottamaan kuvia. Ja 98% ajasta, kun he itse tarjoutuvat kuvan ottamaan, kieltäydyn "kunniasta" saada kokoelmiini jälleen yhden pieleen menneen otoksen.

Vuoden kuvaskaban voittaja. Erityismaininta rajauksesta. 

Selfie ei koskaan petä.
Tältä se auto oikeasti näytti...

Tässä etapissa pääsi bodailemaan autonrungolla..
Se oli niin kevyt, että sitä pystyi kevyesti nostamaan edessä olevasta tangosta.
Siis jopa ihan minä!
Luonnollisesti sain kokea tämän "Höyhenen  keveyden" suomalaisten kammoaman julkisen esityksen kautta.
Opas setä osoitti minua ryhmän keskeltä ja käski eteen demonstroimaan.
En kehdannut kieltäytyä ja juosta pakoon takavasemmalle vaan tottelin kiltisti kirkkaanpunaiseksi muuttuen.
Sain tilanteesta muistosi pinssin :P

Tässä eri materiaaleista tehtyjä nokkapeltejä.
Niitä sai nostella etureunasta.
Oli muuten hyvät painoerot...

Tässä nörtimmille stastistiikkaa nokkapelleistä...

Minulla oli myös mahdollisuus hankkia itselleni Corvette kymmenellä dollarilla. Ei paha diili. Jätin kuitenkin optioni käyttämättä, vaikka tuo auto olisikin ollut oikean värinen (urheiluauton kuuluu olla punainen). Syy? Perus suomalainen asenne "mä en voita koskaan kuitenkaan mitään." Mainitsemani $10 olisi ostanut minulle arpalipun, jolla olisin voinut voittaa menopelin. Kyseessä ei kai ollut mikään maailman luokan huijaus, sillä aulassa komeili myös edellisen arvontakierroksen voittajan auto. Oli komeasti esillä oikein nimikyltteine kaikkineen.

Tämän vuoden 2019 mallin sitä olisi voinut voittaa.
Täytyy vaan ajatella, ettei se olisi sopinut yhteenkään mun käsilaukun väriin,
niin ei harmita, ettei edes koittanut voittaa sitä. 

Lopulta vanha harmaahapsinen setä ilmaantui aulaan, kokosi ryhmämme kasaan ja julisti opastuksen alkavaksi. Setä hämmästytti meitä kierroksen ajan kiinnostavilla faktoilla. Tieto oli sellaista, jota tälläinen ei autofanaatikko pystyi helposti sulattamaan. Ei siis liian teknistä piiperrystä. Pointsit siitä.

Tiesittekö, että liukuhihnalta on ehtinyt tähän päivään mennessä syntyä noin 1,6 miljoonaa Corvettea? Ensimmäinen niistä näki päivänvalon Flintin tehtaalla Michiganissa 1953. Ainoa aito, oikea alkuperäinen väricombo autolle oli valkoinen ulkokuori ja punaiset penkit. Ihan sama mitä halusit, vain tuota sait vuoden '53 liukuhihnalta. 1953 Corvetten ostaminen teki haltijan lompakkoon $3489 loven. Nykypäivänä lovi olisi astetta isompi.

Mistä tulee nimi Corvette? No Sotalaivasta. Ihan selvä juttu, eikö? No eipä tietenkään. Kun Chevroletilla  alettiin pohtia nimeä uudelle automallille, kriteerinä oli, ettei se saanut olla eläin eikä nimikirjainlyhenne (kuten BMW). Kun päätä oli raavittu aikansa ja muutama kaveri tehty kaljuksi, Chevroletin PR henkilö löysi lopulta sanakirjasta C:n kohdalta sanan Corvette. Se rimmasi täydellisesti Chevroletin kanssa ja oli suorastaan sanojen sinfoniaa. Corvette-sanaa oli ensimmäisen kerran käytetty jo 1670-luvulla Ranskan laivastossa. Myöhemmin se löysi tiensä myös II maailmasodan sota-aluksiin. Siis täydellinen nimi autolle, jota koitettiin myydä sodasta palanneille urosankareille.

Seinätaidetta, joka koostui useasta pikkukuvasta.

Kurkistus lähemmäksi. On tässä ollut askartelemista.

Ensimmäinen Corvette esiteltiin yleisölle New Yorkin Motoramassa 1953. Tilaisuuteen liittyi säätöä, kuten ensidebytteihin niin usein kuuluu. Corvetten logon, jossa liehuu kaksi lippua ristissä, piti alunperin olla ruutulippu ja amerikan lippu. Joku lakiasioita hoitava nero oli kuitenkin kerrankin tarvittaessa hereillä, ja ilmaisi sen pienen asioita hankaloittavan faktan, ettei amerikan lippua saa käyttää kaupallisessa tuotteessa. Ei muuta kun logo vaihtoon! Uudet versiot saatiin mukavasti paikoileen vain muutamaa tuntia ennen Motoraman alkua. Amerikan lipun tilalle vaihdettiin ruutulipun seuraksi  Ranskan lilja eli Fleur-de-lis. Logo on tuon jälkeen muuttanut hieman muotoaan aina uuden Corvette generationin myötä.

Yhdysvaltain ensimmäiset astronautit ovat olleet hardcore Corvette faneja. Apollo 12 ryhmä jopa meni ja liisasi tiimihenkeä ylläpitäen mätsäävät Corvetet. Vuonna 2000 Corvette museon lippu kävi Space shuttle Atlantiksen mukana avaruudessa. Kyseinen lippu jököttää nyt museon seinällä.

Lippu, joka on käynyt avaruudessa.

Ensimmäiset 1953 vuoden Corvetet tehtiin
uudesta materiaalista nimeltä lasikuitumuovi.

Vuosi 1956 oli ihmeellinen. Sen vuoden malliin ilmaantui autojen ulkopuolelle ovenkahvat! Hmm... kiinnostavaa ajatella autoja ilman ovenkahvoja. Kehitys kulkee näköjään toisinaan ihan oikeaankin suuntaan. Vuoden 1986 konseptiautosta puuttuivat puolestaan sivupeilit kokonaan. Silloin testailtiin jonkinlaista peruuutuskamerateknologiaa.

Tsekkaa nyt, ei ollut vuonna 1955 ovenkahvoja!

Vuoden 1986 konseptiautosta puuttuivat sivupeilit.

Tämä konseptiauto oli minusta aika veikeä.
Henkii futuristista James Bond meininkiä. 

Museo oli täynnä autoja joka lähtöön ja makuun. Oli kuuluisuuksien omistamia Corvetteja, kilpa-auto Corvetteja, maailman ennätyksiä lyöneitä Corvetteja, ja muuten vain jollain tavalla hauskan tai hölmön näköisiä Corvetteja.

Kyseisiä menopelejä on valmistettu vain 3 kaupungissa. Kaikki alkoi Flintistä Michiganista, missä Corvetteja ei kasailtu kuin vuosi 1953. Matka jatkui Flintistä St Louisiin, missä tehdas säilyi 1954-1981. Tuolloin oli aika muuttaa isompiin tiloihin, ja Bowling Greenin "Simo vaatehuoneelta Terve"- hengessä tarjoama diili 99 vuoden vuokrasopimuksesta hintaan $0,99/vuosi oli lyömätön. Ei tarvitse olla hurjasti bisnesälyä lyödäkseen tuollaisen sopimuksen lukkoon.

Kappale historiaa menneiltä tehdasvuosilta kulkee kuitenkin edelleen mukana. Museossa on osio, joka kuvaa näkymää St Louisin tehtaalta. Kyseisessä näyttelyssä on hyödynnetty myös 2003 puretun Flintin alkuperäistehtaan seinätiiliä. Eikä siinä vielä kaikki, huimaan $300 hintaan, voit ostaa itsellesi nimikyltin tiileen. Pidä kuitenkin kiirettä, sillä näkymän perusteella tämä tarjous ei ole voimassa enää kauaa! Vain harvasta tiilestä puuttui enää jonkun Erkki-Pekan puumerkit. Sokerina pohjalla; Museo on non-profit foundation, joten todennäköisesti voit vähentää tiiliostoksesi vielä USA:n verotuksessa kutsuen sitä lahjoitukseksi...

Näyttely, joka kuvaa St Louisin tehdasta ja auton kasaamista.

Vielä ehdit saada nimesi tähä tiiliseinään edulliseen $300 kertamaksuun...

Ensimmäinen Corvette, joka valmistui Bowling Greenin tehtaalta 1981.

Roy Orbisonin Corvette.

2.3.1990 Tämä Corvette löi vanhan 24 hour land speed recordin Texasissa (175,710 mph eli pyöreästi 282kmh).
Joka 80min auto tuli sisään ja 45 sekunnissa se tankattiin, vaihdettiin alle uudet renkaat,
pestiin tuulilasi ja ratin taakse hyppäsi uusi kuski.
Samalla keikauksella lyötiin uusiksi myös vanhat Maailmanennätysvauhdit 5000km ja 5000 mailin suhteen.

2011 tällä Corvetella tehtiin uusi maailmanennätysaika Nurburgringin radalla Saksassa.

Tässä Corvetessa on vanhojen hyvien aikojen meininkiä.

Tämä menopeli olisi helppo bongata Prisman parkkipaikalta.

Tämä auto on mua vuotta vanhempi.
Ollaankohan me säilytty yhtä hyvin!?

Jos muuten haluat ostaa itsellesi tehtaalta ihan uuden menopelin, ja olet niin sanotusti hands-on ihminen, voit käydä rakentamassa sitä yhdessä insinöörien kanssa. Todisteeksi puuhastelustasi moottorin kokoon kyhäämisen parissa, nimesi kaiverretaan sen kylkeen. Aika originellia sanoisin (etenkin kun en ole asiaan sen paremmin muiden merkkien kohdalla perehtynyt, että onko tuollainen mahdollista muuallakin).

Jotain, mitä en odottanut museosta löytäväni, oli kuolleiden ihmisten tuhkaa. Luit oikein! Siellä ne uurnat pönöttivät lasivitriinissä muistolaatan kanssa ihmisten pällisteltävänä. Ketkä olivat saaneet moisen kunnian? No Zora Arkus-Duntov ja hänen vaimonsa Elfi. Joo, ei ollut mitään hajua, keitä olivat. Onneksi oli ne selventävät kyltit ja sen harmaahapsen opastus.

Zora oli Corvettea kehittänyt insinööri, jolle automerkki oli kuin oma lapsi. Herra itse pyysi viimeisen leposijansa sijaitsevan museossa, lähellä rakkaita autojaan. Sinne hänen maalliset jäänteensä heinäkuussa 1996 kiikutettiin, vain 2 vuotta museon avaamisen jälkeen. Vaimo Elfin uurna seurasi perässä 12 vuotta myöhemmin, kun rouva siirtyi ajasta iäisyyteen.

Uurnia ja muistolaatta.

Kentuckyn osavaltio on täynnä luolia. Yksi niistä piilotteli museon alla hissukseen, kunnes 12.helmikuuta, 2014 päätti tehdä näyttävän sisääntulon. Muodostuessaan se nielaisi 8 autoa, joiden joukossa olivat myös miljoonas sekä 1,5 miljoonas valmistettu Corvette. Tässä kohtaa monet kyselisivät, olisiko kannattanut testata maaperä, ennen kuin meni ja rakensi museon tiluksille. No totta kai olisi, ja niin se testattiinkin. Luola piilotteli kuitenkin sen verran syvällä, ettei standardeissa testauksissa porailla niin syvälle.

Sinkholen muodostuminen keskelle museota, voi aluksi kuulostaa tragedialta. Mutta... koska kaikella on kaksi puolta, tapahtuma oli tavallaan myös onnenpotku, joka vain sattui saapumaan katastrofin valeasussa. Tapahtuma oli ainutlaatuinen ja sitä myllytettiin kansainvälisessä mediassa ympäri maailmaa. Turvakamerat olivat tallentaneet romahduksen, ja video levisi kulovalkean lailla. Videota on käyty katsomassa museon Youtube-sivustolla yli 8,5 miljoonaa kertaa (minä syyllinen yhteen niistä)! Museon facebook sivut puolestaan saivat yli 100 000 uutta seuraajaa välittömästi tapahtuman jälkeen. Niinpä ei ole ehkä ihme, että museon kävijäluvut kohosivat tapahtuneen seurauksena 65% . There is no such thing as bad publicity. Museo on arvioinut, että kaikki sen ilmaiseksi saama näkyvyys mediassa oli rahassa mitattuna yli 22 miljoonaan dollarin arvoista. Sounds like a good deal!

Monttuun pudonneista autoista kolme on entisöity takaisin uljaaseen uskoonsa. Yksi näistä on miljoonas valmistettu Corvette, joka koki valmistumisen ilon 2/7/1992 kello kaksi iltapäivällä. (Tiedän, et olisi saanut nukuttua ensi yönä, jos en olisi kertonut valmistusaikaa...) Kyseisen menopelin nokkapellin alla komeilee nyt entisöintitiimin nimmarit.

Syöksyn tehneet autot on laitettu Skydome nimiseen huoneeseen näytille kutakuinkin juuri sille kohtaa, missä ne Sinkholen muodostuessa olivat. Näin vierailijat pystyvät hahmottamaan, ainakin periaatteessa, mikä oli alkutilanne ennen romahdusta.

Museossa oli oma näyttely Sinkholen syntyyn liittyen.

Opas setä esittelee tuhon jälkiä.
Onneksi kaikki tapahtui yöllä, joten kukaan ei loukkaantunut tässä luonnonmullistuksessa.

Tässä vähän zoomattuna tuhojälkiä.
Otin kuvista kuvan ...

Näin niitä autonraatoja nosteltiin takaisin maanpinnalle.

Pilapiirtäjätkin repivät oman huvinsa tapahtuneesta. 

Tässä se on, Skydome, eli huone johon karstivajoama syntyi.
Edessä oleva valkoinen Corvette on ainoa vuonna 1983 valmistettu Corvette, joka on maailmassa jäljellä.
Se jäi juuri ja juuri sinkholen reunalle katastrofin tapahtuessa.

Maahan oli hauskasti teipattu sinkholen rajat,
jotta pystyi hahmottamaan, miten isosta montusta oli kyse.

Punaiset rajat kuvaavat syntynyttä sinkholea,
keltaiset luolaa, jonka katon romahtaminen aiheutti vajoaman.
Luola jatkui vajoaman reunoilta vielä pitkälle.

 

Tässä ne ovat, 8 Corvettea, jotka putosivat monttuun.
Edessä oleva valkoinen on miljoonas valmistettu Corvette.
Sen vieressä pönöttävä sininen "Blue Devil" otti romahduksen keveimmin
ja oli montusta nostettunakin vielä ajokunnossa! 

Luontokatastrofimagneetti poseera luontokatastrofin uhrien kanssa.

1993 ZR-1 Spyder. Ensimmäinen konseptiauto, joka valmistui Bowling Greenin liukuhihnalta.
Valmistuksessa mukana olleet signeerasivat nimmarinsa
sekä nokkapellin että perässä olleen "takaluukun" alle.
Eipä uskoisi ensi mulkaisulta, että auto oli alunperin valmistuessaan hopeinen ja varustettu keltaisilla penkeillä. 

Tässä teille 1,5 miljoonas valmistettu Corvette.
Näytti pikkusen paremmalle, kun lipui liukuhihnalta ulos 2009.

Edessä oleva oranssi 1984 vuoden Corvette on auto, jota ei tulla entisöimään.
Syy? Kyseessä on ainutlaatuinen konseptiauto, jonka osista yli puolet jouduttaisiin korvaamaan,
minkä jälkeen sitä ei enää voisi laskea originaaliksi.

Kaveri näyttää vähän tyngältä, kun perä ja nokka puuttuu.

Tässä saa jo käyttää vähän mielikuvitusta saadakseen romukasasta vuoden 2001 Mallet Hammer Z06.
Auto oli lahjoitettu museolle vain 2 kuukautta ennen karstivajoaman syntymistä. 

Kovin on vielä hiekkaa vemepeleessä.
Onkohan ne vaan piruuttaan heitelleet sitä tohon päälle näön vuoksi?

Lattiaan oli jätetty kurkistusaukko alas sinkholeen.
Tätä kurkistus kohtaa lukuunottamatta Sinkhole täytettiin turvallisuussyistä.

Joo'o on sinä pudotusta.

Museosta pääsi ulos vain giftshopin kautta. Nerokasta... Luonnollisesti pläräsin tarjontaa ja totesin, että kauppa se on joka kannattaa ja tuhkatkin on hyvä viedä pesästä. Corvette, jos kuka oli tämän asian hiffannut. Ei se tyhmä ole joka myy, vaan... no se toinen tyyppi, kyllä te tiedätte. Corvette museon gift shopissa oli myynnissä Michiganissa sijainneen ensimmäisen Corvette tehtaan seinätiiliä (rakennus purettiin 2003) ja museoon tulleesta sinkholesta nostettua maa-ainesta. Siinäpä vasta jokaisen immeisen lempilahjatoiveet. Odottakaa vaan mitä saatte pukinkontistanne ensi jouluna vetää esiin. Tiiliä ja tomua, siitä ne on ne parhaat lahjat tehty.

Ostakkee, ostakkee, hiekkaa purkissa!

On muuten 1963 vuoden omistajan käsikirjassa ollut komea kansilehti.
Jos kuule kaipailet vanhoja owner's guideja just sun Corvettees, niin kuulee tuolta niitä löytyy!

Ihania pikkuautoja!

Museo oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Eli ensikerralla kun olet Kentuckyssa matkalla paikallisille Bourbon tislaamoille hankkimaan itsellesi vähän kurkun kirkastetta, kannattaa pitää pieni breikki Bowling Greenin kohdalla ja käydä tsekkaamassa mesta. Vaikket maksulliselle osiolle asti haluaisi mennä, voi aulassa käydä ihan ilmaiseksi pällistelemässä uusia biilejä. Ne on köyhien suoraan tehtaalta tilaamia. Ne seisoa jököttävät aulassa jonkin aikaa, kunnes niiden omistajat saapuvat hakemaan ne kotiin ja saavat insinööreiltä täydellisen selostuksen, kuinka käyttää uutta leluaan. Hintaan sisältyy myös pyörähdys viereisellä kilparadalla, jossa voi testata, miten helposti uudella lelulla voi hankkia itselleen ylinopeussakot.  Eikä muuten tarvitse edes jäädä miettimään, että kenellä on ollut ylimääräistä pätäkkää uusia autoja tehtaalta oman makunsa mukaisesti tilailla, sillä jokaisen auton edessä on komeasti kirjattuna omistajan tiedot. Hyvä kato käydä kurkistaan onko juuri se sun oma naapurisi käynyt ostamassa uuden menopelin.

Lisäksi museon pihassa voi pitää hengähdystauon ja tutkailla jalkakäytävänlaattoja ja piknikalueen penkkejä, joihin on asenneltu erilaisten museolla retkellä käyneiden seurojen ja kuppikuntien maksua vastaan jättämiä tervehdyksiä. Lisäksi pääsee ottamaan selfien Michelin-miehen kanssa ja hiplaamaan lohkareita, jotka kiskottiin ylös sinkholesta autojen päältä.

Näyttäis Porche ihmiset käyneen museolla visiitillä...

Ainakin Peggy Martinilla näytti olevan oma muistopenkki...

Kivikasa, joka hinattiin ylös sinkholesta.

Jaahas, nämä lohkareet murskasivat sen huonoimpaan kuntoon menneen auton.

Minä ja Michelin-mies!
En saanut nimmaria...