Ympyrä sulkeutuu; hyvästi parveke ja yläkerran dinosaurus!

Ympäri mennään, yhteen tullaan. Aloitin tämän blogini kertomalla rakkaussuhteestani asuntomme parvekkeeseen. Tuolloin minulla ei ollut vielä mitään tietoa tänne myöhemmin ilmaantuvista rakastamistani parvekekalusteista. Oli vain minä, jakkara ja palmut.

Täällä me ollaan taas, melkein 2 vuotta myöhemmin, minä, jakkara ja pituutta kasvaneet palmujen retaleet. Parvekekalusteet ovat lähteneet, ja niin lähden muutaman tunnin kuluttua minäkin. Tämä on viimeinen aamuni parvekkella, joka on ollut sekä pakopaikkani että vankilani (kiitos mieheni, joka on pari kertaa vahingossa lukinnut minut tänne lähtiessään kotoa). Olen tuijottanut tätä maisemaa niin paljon, kauan ja hartaasti, että se on toivon mukaan piirtynyt muistoihini täydellisesti. Huomenna tuijotan toisenlaista maisemaa. Huomenna minulla ei ole enää parveketta, minulla on takapiha (ja ylipitkäksi kasvanut nurmikko).

Parvekkeeltani näkyneet ihanat kukkivat pensaat.

Huominen maisema takapihalta.
Tatulla on tehtävä, ja heti ihan alkuviikosta...

Olemme siis muuttamassa. Ei mitään sen traagisempaa. Viihdyimme melkein 2 vuotta asunnossamme. Asunnossa, jonka väitän olleen täydellisin asunto, jossa olen elämäni aikana asunut. Rakastin sen pohjaratkaisua, valoisuutta ja parvekkeen suuruutta. Kaikki oli kuin unelmaa, kunnes naapurit pilasivat sen. Miksi ihmisillä pitää olla naapureita?

Mainitsin jossain vaiheessa siitä hölmöstä seinänaapurista, joka teippasi kaikki käytävän valokatkaisimet päälle-asentton, jotta kukaan ei pääsisi sammuttamaan valoja. Noh, tuo hullu muutti pois sillä välin kun olimme Smoky Mountainin road tripillä. Asia, jota emme aluksi tienneet, sillä eukko ei muistanut ottaa hartaudella liimailemiaan teippejä pois katkasimista lähteissään. Siinä vaiheessa, kun naapuriin alkoi rampata avaimilla ihan eri rotua edustava henkilö kuin teippailija, tajusimme katkaisin-klaustrofobiasta kärsineen eukon lähteneen. Tatu sinkaisi saman tien innolla repimään teipit pois (ja nautinto oli suuri), jotta naapurimme ei vain kuvittelisi meidän olevan omituisia, rajoittuneita valokaisimien teippaajia.

Teippailija ei kuitenkaan ollut se, joka vei hermomme helvettiin. Sen homman hoiti yläkertaamme muuttanut dinosaurus. Tyypin tallustelu kuulosti samalle, kuin hän olisi hakannut lekalla lattiaan. Ei siinä mitään, jos asuntomme olisi kuulostanut vain päivisin sille, kuin asuisimme keskellä työmaata. Tyypillä oli kuitenkin tapana ravata taukoamatta makuuhuone-olohuone väliä keskellä yötä. Tavallinen "hei nyt me lenkkeillään" aikataulutus oli 01:00, 02:30, 04:30 ja sitten tyyppi jo heräilikin heti siinä aamu seiskan pintaan. Iltaisin tämä ikiliikkuja oli aktiivisimmillaan klo 21-23 välillä. En käsitä, eikö hän koskaan käynyt töissä. Tömistelyä kuului tasaisesti kellon ympäri. Suomessa olisi ollut helppo todeta, että joku Sossun suojattihan se siellä asustaa, mutta täällä ei raha tipu taivaasta ihan samalla tavalla töitä tekemättä.

Yläkerrassamme asui dinosaurusta ennen perhe, jolla oli pieni lapsi. Hädin tuskin koskaan kuulimme heidän olemassa oloaan. Okei, joskus se muksu sai spurttikohtauksia iltaisin, mutta nekin olivat harvassa ja lyhyitä. Tuo on aikamoinen kontrasti sille tilanteelle, että dinosauruksen aikana kuulin hänen tallustelunsa jopa kuunnellessani Sonata Arcticaa kovaa ja korkealta korvanapeilla. Siinä vaiheessa kun tyypin jytistely ja painojen lattiaan rojauttelu kaikui öisin korvatulppien läpi, olin valmis tekemään murhia. Etenkin kun jouduin heräämään töihin aamulla 05.30 ja joku idiootti oli vetänyt yläkerrassa koko yön jotain pikamaratonia betonikengät jalassa. Siinä oli mukavasti hermot riekaleina lähteä töihin kuuntelemaan valittavia asiakkaita.

Kävin valittamassa dinosauruksesta asuinkompleksimme toimistolle ja hakkasimme öisin mopin varrella kattoon (vink, vink). Mikään ei kuitenkaan auttanut, mikään ei muuttunut. Niinpä sanoimme sopimuksemme irti ja muutamme pois.

Hieman haikein mielin kihnutin tänään keittiön kaakeleita katsellessani lempi asuntoani. No aikansa kutakin. Sitä paitsi eipä tarvitse alakerran naapurin enää pelastaa Suomi neitoa parvekkeelta tasaisin väliaijoin. Toisaalta, hän oli myös ensimmäinen naapuri, jonka kanssa oikeastaan juttelin. Tai no jos sitä voi jutteluksi kutsua, että pyytää toista lähettämään miehelleen viestin, että lukitsit sitten vaimosi parvekkeelle.

Jep, luit oikein. Tuo tapahtui eräänä iltana elokuussa. Istuin parvekkeella lukemassa, kun Tatu tuli moikkaamaan ja ilmoitti lähtevänsä lätkäpeliinsä. Kello oli vähän vajaa yhdeksän. Kun hetken päästä nousin ylös mennäkseni nukkumaan, sain huomata, että vaikka ovenkahvaa kuinka painoi ja ovea tempoi kiljuen "Sesam Aukene!" mitään ei tapahtunt. Tatu oli oven sulkiessaan automaattisesti lukinnut sen. Ai kun kiva. Olin niin väsynyt ja hömelö, että tilanne vain nauratti. Meni sitten mies ja lukitsi vaimonsa parvekkeelle.

Luonnollisesti kännykkäni oli sisällä. Olisi ollut ihan liian helppoa pystyä soittamaan miehelle ja haukkumaan hänet pataluhaksi ulkoruokintaan jättäjäksi. Ensimmäistä kertaa harmitti, etten ole addikti ja kännykkä kädessä kiinni 24/7. Istuin alas ja mietin mikäs nyt neuvoksi. Tuolloin alakerran naapuri avasi pationsa oven ja päästi koiransa ulos. Näin tilanteeni tulleen.

Koska olin menossa nukkumaan, päälläni oli vain lyhyt yöpaita. Just se paras asuste, kun lähdet huutelemaan alakerran tuntemattomalle naapurille parvekkelta, jonka kaiteista näkee läpi. Onneksi olin heittänyt aiemmin pyyhkeeni parvekkeelle kuivumaan, joten kietaisin siitä lannevaatteen. Niinpä sipsuttelin wannabe beach-alkuasukas lookissani kaiteen reunalle ja aloin huhuilla. "Excuse me, hey you down there!"  

Tuon täytyi olla yksi noloimpia tapoja esitellä itsensä. "No kuule terve terve, mitäs kuuluu? Tuota kauhean kiva tavata, minä olen Sanna-Maria ja nyt kävi kuule niin, että tarttisin vähän apua." En tiedä, enkä haluakaan tietää, mitä alakerran Thomas mahtoi tilanteesta ajatella. Onhan se nyt vähän koomista, että yläkerran puolipukeinen englantia aksentilla vääntävä naikkonen väittää perjantai-iltana puoli kymmeneltä miehensä lukinneen hänet parvekkeelle ja lähteneen lätkäpeliin. Ajatteli Thomas mitä halusi, kovin kiltisti hän kuitenkin suostui noutamaan kännykkänsä ja lähettämään Tatulle viestin, että vaimo oli parvekkeella jumissa, joten tarvisi tulla lätkäpelistä suoraan kotiin, eikä lähteä jätkien kanssa wingseille ja kaljalle.

Tuhansien vuolaiden kiitoksien jälkeen vetäydyin takaisin parveketuoliini. Kiskaisin pyyhkeen päälleni suojaksi inhottavia hyttysiä vastaan (tällä alueella on ollut hyttysten levittämänä West Nile virusta liikkeellä) ja aloin nukkua ja odottaa miestäni. Olin äärimmäisen tyytyväinen itseeni, että muistin Tatun numeron ulkoa. Olin suorastaan järkyttynyt tuosta. Come on, kuka nykypäivänä muistaa enään kenenkään numeroa!?

Öinen vankilamaisemani.

Luulisi, että sekä minä, että Tatu olisimme oppineet tuosta damsel in distress parvekkeella episodista jotain. Vaan emmepä olleet. Pari viikkoa sitten olin vapaapäivänäni aamukahvilla persii kiinni penkissä samaisella parveketuolillani, kun Tatu tuli huikkasemaan, että lähtee töihin. Muiskis vaan, ja antoisaa työpäivää. Kahvi loppui, lähdin hakemaan santsikuppia. Tartuin ovenkahvaan ja ikävät flashbackit parin viikon takaa alkoivat sinkoilla päässäni. VOI VEHJE! Mies oli tehnyt sen TAAS! Erona vain tällä kertaa se, että mulla oli aivan kamala vessahätä, aurinko porotti täydeltä taivaalta ja mies ei tulisi kotiin kuin 6 tunnin päästä.

Ai missäkö oli mun kännykkäni? No kuule siinä heti parvekkeen ikkunan sisäpuolella ikkunalaudalla latauksessa. Niin lähellä, mutta ihan liian kaukana. Ketään ei näkynyt missään ja vessahätä kiusasi. Sekään ei helpottanut, että oli ihan jumalaton nälkä ja aamupala sisällä pöydällä. Mittailin katseellani matkaa, mikä minun tarvisi hypätä parvekkeelta alas naapurin Thomaksen pihaan. Silmälasit olivat sisällä, joten siinä likinäköisenä unenpöppörössä matkasta ei voinut olla ihan varma. Ajatus ensiapuun menosta nyrjätäneen nilkan kanssa, kuitenkin sai unohtamaan suunnitelman, ainakin hetkeksi. Ränni perkulekin näytti liian heikolle ja hepposelle, että sitä pitkin olisi voinut kiivetä alas. Voi räkä ja rätti sanoin minä!

Tästä voi jokainen itse päätellä,
Olisiko minun kannattanut hypätä alakerran Thomaksen pihaan.

Edellisellä kerralla tilanne oli naurattanut, nyt vain kiroilutti.  Koitin katsella jalkakäytävän ohikulkijoita siltä varalta, että olisin voinut huikata jonkun lähettämään tekstarin Tatulle. Olin kuitenkin niin raivostunut etten meinannut tällä kertaa edes muistaa Tatun numeroa. Sitä paitsi todennäköisesti ohikulkija olisi ollut intialainen, joka ei olisi ymmärtänyt minua tai minä häntä. Irvingin Little Indiassa niitä tyyppejä riittää. Sitä paitsi yleensä intialaiset ovat niitä ainoita, jotka kävelevät näillä hoodeilla milloinkaan missään.

Lopulta kävi kuten viimeksi. Thomaksen rakas rekku tarvitsi vessakäyntiä takapihalla. Kun kuulin heidän oven aukeavan, kirmasin vauhdilla kurkistamaan kaiteen yli. en ole varma olinko enemmän iloinen vai äärimmäisen nolo. Keskustelu meni kuta kuinkin näin:

"Hi, It's me again! Guess what!?"
"He locked you out again?"
"Indeed he did..."
"Let me get my phone. What would you like me to text him this time.."

Niin Thomas pelasti neidon kiipelistä jo toistamiseen. Herra oli vielä niin kultainen, että punttikselta tullessaan kävi huutelemassa ja varmistamassa, että olin päässyt pälkähästä ja mieheni oikeasti käynyt päästämässä minut sisälle.

Kaiholla muistelen tulevaisuudessa Thomasta lämpimästi. Kun hetken kuluttua suljen etuovemme takanani viimeistä kertaa, en usko, että kukaan asuntoomme muuttava voi tarjota Thomasille yhtä hämärää viihdykettä, kuin minä ja minut ulkoruokintaan lukitnnut miehemme tarjottiin.

Kiitos ja kumarrus rakas vanha asunto, tähän päättyy meidän yhteinen taipaleemme. Toivottavasti seuraava asukas on äärimmäisen valittavaa sorttia oleva rouvasihminen, joka laittaa yläkerran bronttosauruksen ruotuun.

Viimeinen selfie parvekkeella.
Kiitos parveke, kun olit olohuoneeni.
Minä ja mun hattuni lähdetään nyt.

Asunto on tyhjä.
Tarvii vain napata Pertti kulmalta kainaloon ja siirtyä uusille kulmille.
(Pertti on toi viherkasvi. Eikö sun kasveilla muka ole nimiä!?)