Mammoth Cave National Park, Kentucky

Automuseon jälkeen oli aika painua maan alle, aivan kuten moni muukin on etelä Kentuckyssa viimeisen  parin sadan vuoden aikana tehnyt. Suuntasin siis Mammonth Cave National Parkiin. Tämän kansallispuiston luolasto on maailman laajin. Hullut luolatutkijat ovat ehtineet kartoittaa yli 640km käytäviä (joista osaan pääseminen on vaatinut 8 tuntia mahallaan ryömimistä klaustrofobisessa ympäristössä). Kukaan ei tiedä, kuinka monta mailia maanalaista maailmaa vielä odottamassa löytämistään.

Itse kansallispuistossa palloilu on ihan ilmaista, mutta jos halajat luolakierrokselle, tarvitset pääsylipun. Puisto tarjoaa lukuisia eri kierrosvaihtoehtoja, joista valitsin itselleni sopivimmalta kuulostaneen Historical Tourin. Ostin lipun etukäteen netistä. Kivuton toimenpide, jolla vältti turhat jonottelut. Hinta oli kohtuullinen $17 ja kesto tälle seikkailulle 2 tuntia. Ulkona aurinko möllötti sinisellä taivaalla mittarin hipoessa lukemia +26c. Visitor Center oli kuitenkin täynnä kylttejä, joissa turisteja valistettiin, että luolissa lämpötila on yksi ja sama ympäri vuoden ja se on rapsakan vilpoisa +12c.

Täällä ollaan, eiköhän painuta maan alle!

Visitor Center

Myynnissä oli lepakkohenkistä matkamuistoa...

Kun tuli aika lähteä kierrokselle, opas keräsi meidän kolmenkymmenen hengen ryhmämme kasaan kuin kanaemo laumansa ja kävelytti meidät kahden muun Rangerin johdolla metsän keskellä sijainneen luolan suulle. Lähestyessämme luolaa tunsin, kuinka kuuman kostea ilma ympäriltä pakeni ja kylmä veto alkoi hivellä ihoa. Muutos lämpötilassa oli itseasiassa hämmentävä. En ollut kokenut moista aiemmin. En ainakaan muutaman askeleen välisellä matkalla. Mutta ei hätää, olin varautunut, kiitos kylttien. Lisäsin fleecen ja tuulitakin, vetäsin säärystimet ylös, housun puntit alas ja heitin huivin kaulaan. Täydellistä! Mutta arvatkaapa vain kuinka monta urpoa kesähepeneissään alkoi saman tien valitella "yllättävää" kylmyyttä...

Kolme reipasta Rangeria.

Tässä se on, luolan suu, eikun sisään!

Luolan kostea tervehdys!

Oppaamme oli nuori poika, joka oli aivan mahtava esiintyjä. Hän oli selvästi löytänyt kutsumusammattinsa. Tieto oli selkeää, runsasta ja välissä oli huippu hauskoja huumorilla höystettyjä hetkiä. Täydellisempää opastusta olisi saanut hakea.  Tuo oli hyvä asia, sillä itse luolasto ei ollut omasta mielestäni mitenkään järisyttävän vaikuttava. Tämä toki saattaa johtua siitä, että kun on kolunnut ympäri maailmaa upeita, kapeita luolastoja, joissa stalagmiitit ja stalagtiitit ovat luoneet taideteoksia ja satumaailmoja, tavallinen "hei katsokaa, täällä on paljon kiveä" luola ei niin suuresti sykähdytä. Monelle muulle Mammoth Caven kokemus olisi varmasti hyvin erilainen.

Mielenkiintoisimmat pätkät kierroksellamme olivat Tall man's agony (Pitkän miehen tuska) ja Fat man's misery (lihavan miehen kurjuus). Toisessa kohtaa oli hyödyksi olla lyhyt, toisessa laiha, sopi hyvin minulle. Kapea kallioon kaivertunut polku eteni noilla kohdin labyrinttimaisesti mutkitellen. Fat man's miseryn  kohdalla jalka hädin tuskin mahtui käytävän pohjalle ja seinämät nuolivat vartaloa edetessäsi välillä sivuttaen. Tall man's agonyssa puolestaan sai näinkin pätkä kulkea vähän selkä köyryssä kuin joulupukki, jotta ei olisi hakannut päätään katosta roikkuviin yllätysulokkeisiin. Jos koko 2 tuntia olisi kuljettu tuollaisissa olosuhteissa, olisin pitänyt kierrosta ihan huippuna. Ikävä kyllä tämä oli vain muutaman minuutin rutistus.

Tästä alkaa Lihavan miehen kurjuus...

Kuten näkyy, ei ole liikaa tilaa reunoilla...

Mahtuu, mahtuu...

Saatte vielä tämän kuvan verran ihailla edessäni könynnyttä setää ja hänen takalistoaan.
Tämä setä löi vain kerran päänsä kattoon...

Ensimmäiset Mammoth Caven luolastossa käyneet tyypit tekivät tuttavuutta luolaan about 4000 vuotta sitten. He tuskin olivat siellä vuosilomallaan tsekkailemassa nähtävyyksiä. 1800-luvun alussa luolia käytettiin salpietari-kaivoksina. Itse asiassa vuoden 1812 sota (Jenkit vs. Britit) voitettiin pitkälti Mammoth Caven salpietarin ansiosta. Britit luulivat olevansa ovelia blokatessaan ruudin maahan tuonnin. He eivät kuitenkaan tajunneet, että jenkit saivat Kentuckyn kaivoksista salpietaria, josta he pystyivät itse valmistamaan kotimaista ruutia mielin määrin. Kaivosaikojen jäädessä historiaan, työläiset ottivat ja lähtivät ja luolan syvyyksistä voi vieläkin löytää heidän jälkeensä jättämiä työkaluja.

Kun lopulta koitti se päivä, että turistit alkoivat saapua luolille ihmettelemään niiden suuruutta, ei kyseessä ollut mikään päivävisiitti. Monet aristokraatit saapuivat paikalle Euroopasta asti. Noina päivinä Atlantia ei ylitetty ihan 9 tunnissa... Luolien luona sijaitsi hotelli, jossa innokkaat vierailijat majoitettiin. Koska hotellin omistaja halusi tehdä turisteilla pätäkkää, oli tavallista, että saapuville matkalaisille hoettiin ensimmäisten päivien ajan kaikkien luolakierrosten olevan loppuunmyyty. Näin saatiin väki viipymään pitempään ja tuhlaamaan luolakierrosta odotelleessaan taskurahojaan.

Kun herrasväki lopulta pääsi suurelle odotetulle luolaseikkailulleen, olivat olosuhteet lievästi sanottuna nykyistä alkeellisemmat. Se, missä me tämän päivän tallaajat painelemme luolan pohjan tasaisella päällystetyllä käytävällä valojen loisteessa, oli back in the day kivikkoinen reitti, jota koluttiin aamupalarasvan varassa loistavien öljylamppujen loisteessa. (Kyllä vain, aamupala hotellissa oli mahdollisimman rasvainen, jotta sen valmistuksesta irronneet rasvat voitiin tunkea öljylamppuihin polttoaineeksi).

Täytyy myös muistaa, että vanhoina hyvinä päivinä ladyt ja herrasmiehet pukeutuivat nimikkeidensä mukaisesti. Luolassa patikoitiin pyhävaatteissa. Miehet painelivat puku päällä silinterihatut päässä. Rouvat kipittivät pitkissä mekoissaan alushameet hulmuten, korkokengät jalassa ja korsetit keskikroppaa kiristäen. Aikalaisten matkaohjeistuksissa muistettiin mainita, että jokainen lady kantaa itse omaa lamppuaan, eikä heidän missään nimessä tule, yllättävää sairautta lukuunottamatta, ottaa luolassa ollessaan tukea herramiehen käsivarresta. Syy? Tuo tekee molempien matkanteosta raskaampaa. Puhumattakaan, että moinen siveettömyys on kiusallisen näköistä katsottavaa muille vieraille. Jep, sitähän minäkin.

Oppaamme kertoi kuinka luolista on löydetty todistusaineistoa vanhan ajan pukukoodista. Lohkareiden välistä on tullut vastaan katkenneita korkoja, miesten siliterihattuja ja jopa veitsellä auki leikattu korsetti. Jotain ladya on selkeästi alkanut kivikossa könyäminen ahdistaa, eikä ihme. En voi kuvitella mitään epäkäytännöllisempää kuin korsetissa retkeily.

Luolan ensimmäinen vastaan tullut "kammio".
Edessämme kohta, josta oli kaivettu salpietaria. 

Terveiset menneisyydestä.
F. Peters oli näköjään tummentanut nimensä
luolan kattoon öljylampullaan visiitillään vuonna 1838. 

Vähän tuoreempia ja typerämpiä tervehdyksiä.
SM ei sitten ole Sanna-Marian käsialaa!

Jotta asiat saataisiin oikeaan perspektiiviin, edettyämme luolastossa 15 minuuttia, oppaamme pysähtyi  ja totesi, että ennen vanhaan luolakierroksilla tähän pisteeseen asti pääseminen kesti 8 tuntia. WHAT!? Vaikeakulkuisempi maasto ja valaistuksen puuttuminen todellakin muutti tilannetta. Jotta pystyisimme paremmin arvostamaan polun varren sähkövaloja, opas sytytti öljylampun ja väänsi sähkövalot pois päältä.  Muutos oli hurja. Hyvä kun omia kengänkärkiään erotti. Tuon jälkeen hän varoitti vanhempia ottamaan lastensa kädestä kiinni, jotteivat perheen pienimmät panikoi, ja meni puhalsi lampun sammuksiin. Olimme täydellisessä pimeydessä, eikä luolassa kuulunut ääntäkään. Sensorinen deprivaatio parhaimmillaan.

Tuossa kohtaa opas osasi kertoa tarinan paikallisesta hölmöläisestä. Eräs luolan omistajan poika (luolat olivat aikoinaan yksityisomistuksessa, mistä seurasi mm. luolasotia omistajien välillä) unohti kierroksella upo uuden silinterihattunsa paikalle, jossa oli pessyt lähteessä kasvonsa. Hän tajusi virheensä vasta myöhemmin ja vaati ryhmää kääntymään, jotta hän voisi noutaa uuden karhean hattunsa.

Opas kieltäytyi, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Poika halusi oppaan varoituksista huolimatta kääntyä ja vaati itsepäisesti hakea hattunsa. Opas antoi pojalle lyhdyn ja varoitti tätä eksymästä. Hänen tulisi hattunsa löydettyään seurata heitä kääntymällä ensimmäisestä risteyksestä oikealle. Tietäänhän sen nyt jo tyhmempikin tuosta alkuasettelusta, että miten kävi. Poika haki hattunsa, missasi risteyksen ja eksyi syvälle luolaan.

Tajuttuaan eksymisensä, poika sai "neronleimauksen" ja puhalsi öljylamppunsa sammuksiin. Hänen logikkansa teon taustalla oli, että täydellisessä pimeydessä hän näkisi paremmin, mistä suunnalta ryhmän valot kajastaisivat. Tyyppi ei kuitenkaan ottanut huomioon, että hänellä ei ollut mitään, millä sytyttää öljylampun uudelleen. Mikä avuksi? Istua alas lohkareelle ja odottaa pilkko pimeydessä puolitoista päivää pelastajia paikalle. Poika löydettiin, kun pelastuspartio alkoi seurata luolasta kuuluvaa ääntä. Poika oli alkanut hakata kahta irtokiveä yhteen. Pelastajat totesivat tuon olleen ainoa syy, miten he löysivät pojan. Poika totesi tuossa vaiheessa, että ei ollut hakannut kiviä pelastuksen helpottamiseksi, vaan siksi, ettei kestänyt enää luolan täydellistä hiljaisuutta. Hän oli alkanut hakata kiviä yhteen saadakseen aikaan ääntä pysyäkseen järjissään.

Poistuimme luolasta kohti yläilmoja nousevia rappusia pitkin. Ilmiselvästi vaihtoehto, jota ei 1800-luvulla ollut tarjolla. Portaat oli rakennettu näkötornimaisesti ja muutama isompikokoisempi tämän maan kansalainen joutui välillä huilailemaan tasanteilla pientä puuskutusta pitäen.  Takaisin päivän valoon päästyämme, tepastelimme kostean vaahtoavan maton läpi (desinfioi kengänpohjamme, jotta luolissa majailevista lepakoista löydetty tappava white-nose syndrome ei leviäisi muiden alueiden lepakkokantaan) opas kiitti seurasta ja laumamme hajosi eri suuntiin kuin voikukkasen siemenet siitä valkoisesta siemenpallosta.

Ei ollut näitä kaiteita ja portaita 200-vuotta sitten...

Ja kohti korkeutta, takaisin päivän valoon.

Vähän kuvauksellisempi kohta luolan seinää.

Tällästä täällä nyt on...

Porrastreeni!

Pienet ihmiset suuressa luolassa.

Valoa kohti!

Ulkona ollaan.

Ennen puistosta poistumista, tein vielä pienen kävelyn läheisellä polulla. Smoky Mountainsien jälkeen maisemat eivät kuitenkaan enää näyttäneet kummoisille, joten en jaksanut sen enempää lähteä kuntoilemaan. Niinpä suuntasin auton nokan kohti etelää ja Bowling Greeniä, mihin olin matkalla yöksi. I-65 sijaan otin pienempiä sivuteitä ja ihailin ajellessani uskomattoman kokoisia upeita kartanoita, joita ympäröi maissipellot. Kentuckyssa sitä oli näköjään maajusseilla vähän astetta komeammat tönöt.

Pienellä päiväkävelyllä.

Maisematasanteelta ei hurjasti muuta kuin puustoa näkynyt.