Last stop Nashville!

Nashville, tuo country musiikin mekka, oli keväisen reissumme viimeinen etappi. Rakkaat lukijani, nyt voitte ottaa esille skumppapullot ja hihkua onnesta. Tämä on se hetki, kun viimeinkin pääsen loppuun tässä kohta puoli vuotta vanhan tarinani jauhamisessa!!  5kk elämästäni on kadonnut jonnekin huomaamatta, tuo on surullinen ja hämmentävä fakta. Tätä vauhtia havahdun hetken kuluttua siihen, että olen viettämässä 65v synttäreitäni ja mietin näenkö koskaan eläkerahojani.

Tervetuloa Nashvilleen!

Kuten aiemmin mainitsin ( mainitsinhan? Luoja kun ei enää muista, mitä kuukausi sitten kirjoitti, saati mitä eilen tapahtui...) Tatun Nahvillen lätkätunaus oli äijien viikonloppu. Enemmän tai vähemmän viihdyttävää kiekkoa, hippasen iltaelämää ja ennen kaikkea veljellistä bondaamista. Siihen ei kuulunut yhden kiekkokarjun vaimo, joka väkisin tunki mukaan reissuun. I respect that. Pariskunnilla tulee olla omaa elämää, vaikka samaan kylään viikonlopuksi päätyisivätkin.

Pojat olivat vuokranneet Air bnb:n Nashvillen laitamilta. Kunnioitin poikien laatuaikaa, en pystyttänyt telttaa heidän takapihalleen, otin ihan suosiolla enemmän hajurakoa. Huomaavaista eikö? Vuoden vaimo palkinnon saa lähettää tänne suunnalle, jos ei muita kohteita löydy...

Ensimmäinen vaihtoehtoni oli sohvasurffata. (Eli yöpyä tuntemattomien netistä löydettyjen ihmisten luona. Ja TAAS joku vetää siellä jonkun popcornin palasen järkytyksestä väärään kurkkuun, kuten aina mainitessani hyödyntäväni Couchsurfing sivustoa.) En ollut muutamaan vuoteen sohvasurffannut, ja sain raivostuksekseni huomata, että heidän sivunsa olivat jatkaneet 10v sitten alkanutta alamäkiluisuaan. Miten jokaisen päivityksen myötä voidaan saada sivujen käyttäjäystävällisyyttä surkeammaksi? Kysynpä vaan...

Etsiessäni charmantteja sohvasurffauspaikkoja, sain todeta niiden olevan Nashvillessa tiukassa. Hitto! Paikallisten luona majoittuminen oli siis out of the question. Vilkaistuani Nashvillen hotellien hintoja, sain sydänkohtauksen, ei mitään keskustan suunnalla alle $250/yö. Kohtauksesta toivuttuani, vetäisin reissulasse-kalsarit jalkaan ja päätin taantua parin vuoden takaiseen rooliini reppureissaajana. Kaipa se vielä rutiinilla sujuisi.

Varasin itselleni yön Nahvillen keskustan hostellista. 8 tuntemattoman henkilön kanssa jaettu dormihuone natisevilla kerrossängyillä, ei ollut kuulunut hetkeen elämääni. Ei etenkään tällä mantereella, missä viimeksi laskin pääni hostellin tyynylle New Yorkissa 2004. Muistan jo tuolloin päivitelleeni Amerikkalaisten hostellien hintoja, eikä tilanne 14 vuodessa ollut muuksi muuttunut. $46/yö jaetusta majoituksesta Nashvillessa tuntui hurjalle verrattuna Euroopan ja Oseanian vastaavien majoitusten hintoihin.

Auto ei tietenkään sopinut keskustamajoitusyhtälöön, joten päätin dissata sen poikien majapaikan pihamaalle. Ajelin lauantaiaamuna Kentuckyn vehreiltä peltomailta Nashvilleen poikien kämpille ja tein, mitä kukaan selväjärkinen ei olisi tehnyt. Kävelin 5km keskustaan. Päivä oli hikinen, ilmankosteus huiteli jossain tähtitieteellisissä lukemissa ja selässä oleva reppu tuntui painavan tonnin. Kyllä taas säästettiin oikeassa paikassa...

Ihailin hiostavalla patikointimatkallani Vanderbiltin yliopistoa. Painelin kampuksen halki googlemaps ojossa kuin typerämpikin turisti. Kipitin ohi urheilustadionien ja Sorority talojen. Juomatauon pidin hurmaavalla luentosalien keskellä sijainneella puistoaukealla ja pohdin, millaista olisi ollut opiskella niin hurjasti Suomalaisesta ammattikorkeasta poikkeavassa ympäristössä.

Kyltti oli komea.
Komea oli varmaan hotelliyöpymisen hintakin.

Taidemuseon fasaadi oli ihanan Art Deco.

Entinen tullitalo.

Päästyäni keskustaan, painelin sisään ensimmäisestä vastaan tulleen McDonaldsin ovesta. Kello oli 10am, enkä ollut syönyt vielä mitään. Peto sisälläni tarvitsi ruokaa ennen kuin emäntä alkaisi aukomaan nälissään päätään ja tekemään omasta elämästään hankalaa. Tilasin aamukahvin ja  hashbrownin. Istuin alas, kaivoin reissupäiväkirjani esiin ja raapustelin turhanpäiväisiä muistiinpanoja natustellessani taivaalliselta maistunutta hashbrownia. Kahvia kurkusta alas kumotessani, wannabe räppäriltä näyttävä mustamies vaimonhakkaajapaidassa ja persauksesta puolitangossa roikkuvissa farkuissa käveli luokseni, väläytti kulthampaalla varustetun hymyn tokaisten "Are you the manager?"

Olen oppinut tässä maassa, että epämiellyttävistä keskustelutilanteista pääsee helpoiten eroon  vastaamalla takaisin suomeksi. Tavallisesti tuo toimii 99,9% tilanteissa. Tällä kertaa sillä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta. 50 centin suihkua tarvitseva halpakopio ei tuntunut edes huomaavan, että solkotin vierasta kieltä. Hän jatkoi tarinaansa hämmentymättä suomalaisesta vastauksestani " I mean, cause I would ask you for a job. Could you hire me?". Olin hämmentynyt. Mikä olemuksessani antoi ymmärtää olevani McDonaldsin manageri? Rivakasta kävelystä kirkkaanpunaiseksi muuttunut naamani? Kuuman kosteasta helteestä ihon pinnalle puskenut hiki? Vaiko kenties turhan syvään uurrettu toppini kaula-aukko? Mene ja tiedä.

Mäkkärin kulmalta matkani jatkui Nashvillen ytimeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani Nashvillessä. Back in 2007, poikkesin Ystävänpäivänä kaverin kanssa kaupungissa hyödyntämässä Kimmo Timoselta (joka vielä silloin pelasi Nääsvillessä) saatuja lätkälippuja ja erinomaista $2/olut tarjousta. Saapuessani jäähallin kulmalle, pyörittelin päätäni ja pällistelin maisemaa. Oli kuin tuota 11 vuoden takaista reissua ei olisi koskaan ollutkaan. Mikään ei näyttänyt tutulle. Ei halli sen enempää kuin se Hooterskaan, jossa pelin jälkeen kävimme murkinalla. Joko ne kahden taalan oluet olivat harvinaisen tehokkaita, tai sitten kaupunki oli vain muuttunut hurjasti.

No mutta Rinteen Pekkahan se siinä!

Jäähallin kulmille ollaan päästy!

On noi food truckitkin hyvin nimetty jäähallilla teeman mukaan...

Poikkesin Predatorsien Team Storessa.

LOL, olivat paitojen tekstit kohdillaan. Ihan paras toi Subban paita.
"I'm 217 lbs of all Canadian beef so if anyone wants to take a run at me, I welcome it. "

Eeli Tolvanenkin oli saanut heti oman paidan,
vaikka tulikin peleihin mukaan vasta playoffseihin.

Näitä kieliä löytyi pitkin Nashvillea...

Ennen suurempaa city exploraatiota, suuntasin hostellille vaihtamaan vaatteet. Aula oli varsin lupaava ja viihtyisä, mutta paikan säännöt tuntuivat hullun aikaisille verrattuna Australian ja Uuden-Seelannin hostellielämään. Keittiö oli suuri, mutta ruokaa siellä ei saanut laittaa kevyttä noodelimaista ratkaisua lukuunottamatta lainkaan. Aulassa sai nauttia alkoholia, mutta ei olutta vahvempaa versiota. Vessat ja kylpyhuoneet toimivat vain huoneavaimilla, eikä huoneissa saanut olla päiväsaikaan. Ulkopuolisia vierailijoita ei ollut lupa tuoda edes aulatiloihin. Paikallisilla ei ollut lainkaan asiaa tähän puljuun, sillä majoittujilla tuli olla todiste siitä, että asuivat  vähintään 60 mailin päässä Nashvillestä. Todisteeksi kävi joko ulkomainen passi (USA:n passeja ei hyväksytty) tai Jenkkien ajokortti, jossa näkyy osoitteesi. Tiukkapipoista väkeä tai ei, ihan sama minulle. En suunnitellut raahaavani tuntemattomia paikallisia hostellissa kokkaamalleni gourmet dinnerille, sen enempää kuin viskinhuuruisille yömyssyillekään. Vakaa aikomukseni oli viettää siinä puljussa tasan tarkkaan se aika, minkä nukuin ja hyödynsin paikan suihkutiloja.

Hostellielämää...

Aula oli varsin viehättävä. 

Jaa, että mistäkö tunnistaa Aasialaisen hostellissa?
No tuhannesta laukusta. Travelling light ei kuulu heidän sanavarastoonsa...

Kun tehdään pieni laskuyhtälö, hostelli sai noin $400 yöltä tästä huoneesta.
Ei paha tulos ottaen huomioon, ettei sen saavuttamiseen tarvittu
kuin 4 kerrossänkyä ja 2 varastohyllykköä..

Painelin muodonmuutokseni jälkeen tyytyväisenä kaupungille. On se jännä, miten vaatteiden vaihto voi vaikuttaa elämänlaatuun. Askeleeni suuntasivat määrätietoisesti kohti Country music Hall of Famea. Voin saman tien ilmoittaa, etten ollut ainoa, edelläni oli jonossa about kaksi miljoonaa muuta museosta kiinnostunutta. Jonottelin sisukkaasti 30 minuuttia lippuluukulle ojentaakseni kassaneidille $25. Museon aula oli todella tyylikkäästi rakennettu, joten odotellessa riitti onneksi miellyttävää katseltavaa.

Country music hall of fame oli hauskan mallinen. 

ja sama pulju sivuprofiilista.

Aula oli tyylikäs. Kuva otettu kun lähdin paikasta.
Tullessa jono luikerteli läpi koko aulan.

Täällä ollaan!

Hall of Fame oli mielenkiintoinen ja monipuolinen. Sain helposti kulumaan kolmisen tuntia, enkä edes lukenut joka jumalan taulua ja plakaattia. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, jos edes pikkuisen pitää kyseisestä musiikki genrestä, eikä ole allerginen museoille. Hall of Famessa pyöri myös paljon mainioita videonpätkiä menneiltä ajoilta, joten jos lukeminen ei ole sen sun juttu, voit silti nauttia paikasta. Tässä kohtaa annan pidemmittä sanoitta kuitenkin kuvien puhua enemmän kuin tekstin, ja lätmäsen läjän visuaalista todistusaineistoa visiitistäni.

Hall of Fameen tutustuminen aloitettiin 3.kerroksesta.

Kelsea Ballerinin vaivihkaa "What if..." seinälle jättämät terveiset...
"What if I could go back and tell myself this would be here?"

Vähän näyttää toi Toby Keithin hiustyyli eksoottiselle :P

Shania Twainin pukuvarastoa.
Shania on edelleen historian eniten myynyt naispuoleinen country music artisti.
Hän on ensimmäinen ja ainoa naisartisti, jonka 3 perättäistä albumia on saanut
RIAA:lta (Recording association of America) timantti statuksen.
Timanttistatus edellyttää, että levyä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta.    

Lisää eksoottisia luomuksia Shanian kaappien syövereistä.

Hullujen miesten menopelejä; Webb Piercen "million dollar Convertible".
Webb maksoi $20 000 tämän 1962 vuoden Pontiacinsa kustomoinnista.
Kaasu- ja jarrupolkimina on hevosen kengät, ase pönöttää nokkapellin koristeena, ja
sisäverhoilu sisälsi yli tuhat hopeadollaria.

Elviksen Cadillac vm 1960. Ulkopinta kiiltää kiitos 24 karaatin kultakoristeluiden ja
maalin nimeltä "Diamond dust Pearl".
Tuota läpikuultavaa maalia on  sivelty auton pintaan vaatimattomat 40 kerrosta
ja se on ja tehty jauhetuista timanteista ja kalan suomuista.
Ei ollut Elvis vaatimaton kaveri, ei...

Ennen muinoin oli vähän persoonallisemmat käsin kirjoitetut biisien sanat ja sävelet.
"I beg your pardon, I never promised you a rose garden.."

Seinällinen kultalevyjä

Sansu Elviksen kultalevyssä

Levyt jatkuivat "rappukäytävässä"

Kierreportaat olivat veikeät

Willie Nelsonin tennarit ja bandanna 70-luvulta.
Stetsoni Nelsonin nimikirjaimilla on Austinilaisen hatuntekijän käsialaa.

Lone Star kalja on näköjään inspiroinut kitaranvalmistajaa...

Taylor Swiftin raapustelemia ensimmäisiä hittibiisejä.
Ei ole kauheasti yliviivauksia tässä biisissä...

Kurkistus Toby Keithin vaatekaappiin.

Mekko, joka oli Carrie Underwoodin yllä kun hän voitti American Idolsin 2005.

Musta tuntuu, että löysin Tatulle seuraavan pyhäpuvun...

Predatorsien pelipaita, jota Urban piti päällään laulaessaan
kansallislaulun Stanley Cup finaalipelissä 2017.

Pariskunnasta kertova erikoisnäyttely.

Katsoin, että mikä yöpaita näyttelyyn on laitettu.
UPS my bad, se olikin Faith Hillin hääpuku...
Tim kosi Faithia kirjottamalla "Will you marry me?" kysymyksen Faithin pukuhuoneen peiliin
neidin ollessa stadionin lavalla esiintymässä.

Tyypit on ikuistettu Barbie Collectioniinkin...

Timpalla oli ihan nimikko snacksejakin 2008.

Katos, katos sehän on Grammy.

Gift Shopista löytyi paita, jonka olisi melkein voinut ostaa...

Nashville oli ihanan käveltävissä oleva kaupunki, joka tuntui sykkivän elämää. Joka paikka oli tupaten täynnä turisteja, joten yksinäistä mestassa ei todellakaan päässyt tulemaan. Turistien joukosta erottui erityisesti yksi kategoria; naisten polttariseurueet. Ensimmäisen seurueen kohdalla ihailin tiimihenkeä. 15 hengen ryhmällä oli kaikilla samanlaiset paidat ja bootsit. Hetken päästä tuli vastaan toinen seurue, joilla kaikilla oli tiimihatut. Kun puolen kilometrin pituisella pätkällä tuli vastaan jo viides polttariseurue, aloin hämmästellä tilannetta. Mikä hemmetin polttarifestari kylässä oli meneillään!? Kun tonki aihetta vähän pintaa syvemmältä selvisi, ettei kyseessä ollut mikään poikkeuksellinen viikonloppu. Nahville on nykyään suosituin barchelorette party kaupunki Yhdysvalloissa. Tuon yhden päivän aikana näin valehtelematta vähintään  40 polttariseuruetta. Ja EI, morsiamet eivät todellakaan käyttäytyneet kiltisti. Ei mulla muuta...

Nashvillen ikoniset rakennukset Batman building ja R2D2.

John Seigenthaler kävelysilta ylittää Cumberland-joen.

Minä ja taustalla lymyilevä Nashville

Saisko olla hiekkaa?
Taustalla Tennessee Titansien kotihalli.

Joo no tässä on joku patsas.
Kuhan räppäsin kuvan.

Eikö ole söpöjä koristeita/pyörätelineitä?

Lisää kieliä...

Seinällinen vanhoja lippuja, kokoa XXL.

Country Staroja Ryman Auditoriumin läheisyydessä. 

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, ettei mieheni hylännyt minua täysin koko viikonlopuksi. Liityin illalla joukkueen seuraksi dinnerille seuraamaan Stanley Cup finaalia. Jostain varmasti järkevästä syystä, ravintola eristi meidän istumaan pääsalista erottuvaan sivuhuoneeseen. Illaan mittaan muutama muu seurue saapui samaan tilaan, istahti hetkeksi ja pakeni heti muutaman minuutin jälkeen. Ainoat sisukkaat, jotka jäivät, olivat Washington Capitals faneja, jotka pelipaidat päällä hurrasivat finalisteilleen. We had met our match. Luonnollisesti meidän seurueemme oli tässä pelissä Vegasin kannattajia, joten sopivaa aiheeseen liittyvää päänaukomista saatiin aikaan puolin ja toisin. Ilmeisesti jopa sen verran äänekkäästi, että ravintolahenkilökunta tunsi parhaaksi sulkea pääsaliin johtavat ovet äänen blokkaamiseksi. Can't blame them.

Pelin jälkeen piipahdimme yhdessä pääkadun menomestassa, Honky Tonk Centralissa. En kai nyt voinut jättää väliin Nahvillen kuuluisaan yöelämään tutustumista? Honky Tonk Centralissa riitti menoa ja meininkiä kolmessa eri kerroksessa. Jokaisessa kerroksessa soitti eri livebändi, joten kerrosten välillä oli aikamoinen älämölö käynnissä. Väkeä mestassa oli kuin vappuna Keskustorilla ja sama meno tuntui olevan päällä kaikissa niissä kahdessa miljoonassa pääkadun baarissa. Nashvillen Broadway on niin täynnä menomestoja, että jokaiselle janoiselle löytyy ihan takuu varmasti helpotusta suun kuivamiseen. Vallitsevana trendinä tuntui olevan, että Country Musiikin supertähden availevat omia nimikkobaarejaan. Ainakin Jason Aldean, Dirks Bentley, Blake Shelton ja Florida Georgia Line olivat omansa pykänneet pystyyn.

Honkey Tonk Central ulkoapäin päiväsaikaan.

Ja yöaikaan parvekkeelta...

Oli vähän väkeä liikkeellä yöelämässä.

Seuraavana aamuna pojilla oli viimeinen peli ja minulla muutama tunti aikaa suorittaa loppuun kaupungin koluaminen. Suuntasin reippain askelin kohti State Capitolia ja Bicetennial Capitol Mall State parkia. Kuvittelin tekeväni vain pienen kävelykierroksen, mutta rakas Samsung Galaxyn healt app kertoi minun painelleen 6,5km. Sopiva sunnuntaiaamun lenkki sanoisin.

State Capitolin takapihalla pysähdyin tuijottamaan monumenttia, joka osoittautui haudaksi. Hauta kuului Yhdysvaltain 11. presidentille, James Knox Polkille ja hänen vaimolleen. Johan oli herra hautapaikan löytänyt, ei voi muuta sanoa. Pitäisikö Kekkonen tässä samassa hengessä siirtää Arcadian mäelle? Myönnän, Polk ei ollut tuttu tyyppi entuudestaan. Joskin olisi varmaan pitänyt olla, sillä kyseisen herran presidenttikaudella Republic of Texas liittyi Yhdysvaltoihin 28.osavaltiona. Se siitä rakkaan nykyisen kotiosavaltioni Texasin lyhyestä itsenäisyydestä. Kuten tästä Texas faktasta voidaan päätellä, herra Polk ei ollut vallassa ihan lähiaikoina, hänen kautensa oli 1840-luvulla.

War Memorial Auditorium lähellä State Capitolia.

Tennessee State Capitol.

Kun lukee plakaatteja, viisastuu kummasti.
State Capitolin suunnittelija kuoli kesken rakennustöiden ja
hänet on haudattu rakennuksen pohjoiseen portiikkiin.
(Jos olet yhtä fiksu kuin minä, joudut googlaamaan, mikä on portiikki...)

Uhmaavat pilvet sopivat loistavasti taustaksi Andrew Jacksonin patsaalle.

Ja tässä tämä State Capitolin tiluksilla ollut herra presidentin hauta.

Presidentin rouva näytti elävän hurjan vanhaksi aikakauteen nähden...

Löysin rauniot, eikä tarvinnut edes lähteä Antiikin Kreikkaan...

Bicetennial Capitol Mall State parkin (eli suomeksi sanottuna ison puiston) edustalla oli 61 metrinen graniitista maahan tehty Tennesseen kartta. Siinä minä tepastelin kartan päällä, jäljitellen road tripimme reittiä. Syvemmälle puistoon mennessä, pitkään kiviaitaan oli kirjattuna Tennesseen osavaltion tärkeimpiä tapahtumia sen 200-vuotiselta historialta (1796-1996).  Kiehtovin fakta oli, että Tennesseessä avattiin Yhdysvaltain ensimmäinen itsepalveluelintarvikeliike. Piggly Wiggly store avasi ovensa Memphisissä 1916.

Ennen Piggly Wigglya, kaupassa käynnin konsepti oli se, että asiakas antoi liikkeeseen mennessä tiskin takana pönöttävälle myyjälle listan mitä halusi, ja myyjä keräsi asiakkaalle tuotteet. Piggly Wiggly muutti tuon formaatin. Heillä asiakkaat saivat itse kulkea hyllyjen välissä ja keräillä haluansa tuotteet koriin omin pikku kätösin. Toimintamalli, joka on meille nykyisin itsestäänselvyys. Piggly Wiggly oli ensimmäinen elintarvikeliike, joka hinnoitteli jokaisen tuotteen. He  ottivat ensimmäisinä kassalinjat käyttöön ja vuonna 1937 esittelivät kuluttajille uuden ihmeen nimeltä ostoskärryt (joskin tuo tapahtui Oklahoman liikkeessä, ei Tennesseessä). Ihailin Piggly Wigglyn pioneerihenkeä miettiessäni, kuinka olemme taantumassa takaisin menneesseen. Väki tilailee netin kautta ruokaostoksensa, ajaa kaupan parkkipaikalle ja odottaa, kuinka myyjä roudaa kassit autoon. Historia toistaa itseään, what else can I say...

Puiston nurmikentällä oli jonkin tyylinen pesäpallopeli menossa. Pelaajat olivat pukeutuneet hyvin persoonallisesti vanhan, menneen ajan vaatteisiin. Harvemmin sitä on nähnyt väkeä pelailemassa kauluspaidat ja liivit päällä, knallihattu päässä. En tiedä, mikä Blast from the past-liiga oli menossa, mutta katsojia kyllä riitti kentän laidalla.

State Capitol Bicetennial parkista päin katsottuna. 

Tässä olisi tämä Tennesseen kartta.

Nahvillessa seistään!

Bicetennial puistossa oli Toisen maailmansodan memorial.
Hyvin sopivaa, sillä osavaltio esitti keskeistä roolia
sodan päättäneen atomipommin valmistuksessa.

Sunnuntaipesistä.

Ihan perus pelivaatteet pojilla päällä...

Puiston päädyssä.

Farmers marketilla oli huippu söpö mehuständi!

Yhden aikoihin Tatu nappasi minut kyytiin ja suuntasimme Audin nokan kohti Texasia. Oli aika palata takaisin arkeen. Voin sanoa, että kun navigaattori näyttää ajoajaksi 10 tuntia, on huumori hommasta kaukana. Kahden väsyneen henkilön paluumatka oli hiljainen tilaisuus. Ajaa posotimme koko matkan yhteen putkeen, lukuunottamatta lyhyttä päivällistaukoa Little Rockissa Arkansasissa.

Ilta kympin aikaan Texarkanaan Texasin ja Arkansasin rajalle saapuessamme, taistelimme molemmat todella uuvuttavaa väsymystä vastaan. Olimme voiton puolella, mutta kirosin tuossa vaiheessa vielä jäljellä olevia 2 tuntia. Eikä siinä mitään, jos sai itse omat silmänsä pidettyä auki (tulitikuilla tai ilman), liikkeellä oli liikenteessä sellaista urpoa ja turboa, että joutui olemaan koko ajan supervaruillaan, kun edessä ajavat heiluivat parhaillaan 3 kaistan välillä holtittomasti. Ei ollut epäselvää, että kuskit olivat joko kännissä tai nukahtelivat rattiin vähän väliä. Voin sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä iloinen nähdessäni kotiovea, kuin tuona iltana.