Day 1; Virtaava joki, sypressi suo ja viisas opetus synnistä.

Dallas, Texas - Meridian, Mississippi
527 mailia /  848km


Kaikki tiet eivät ole maisemareittejä tai edes laihialaisellakaan tasolla ajonautintoja. Körötellessämme erästä tuon kategorian alle hyvin sopivaa kulkuväylää nimeltä I-20 Dallasista itään, maisema alkoi vähitellen muuttua. Lähestyessämme Texasin ja Louisianan välistä rajaa maisemaan ilmaantui puita. Hitto vieköön, vielä jopa havupuita! Ette usko, miten ihanaa oli nähdä pusikkoa. Dallasissa asuessa sitä toisinaan unohtaa metsäisten alueiden olemassaolon.

Louisianasta ei jäänyt juurikaan muuta mainittavaa, kuin kamalakuntoiset tiet ja humalaisen tekemät kaistamerkinnät. Miten voi saada keskiviivat joka suuntaan vinoiksi? Huristimme lujaa läpi tuon Britney Spearsin kotiosavaltion, yhden Starbucks pysähdyksen taktiikalla, peräpeiliin pahemmin vilkaisematta.

Louisianalaista keskiviivataidetta
 (ja kuski, joka ei osaa päättää kumpaa kaistaa haluaisia ajaa...)

Ylitettyämme joen, jonka laineilla vesihiihto vuonna 1922 keksittiin, vaivauduimme taas pysähtymään. Kurvasimme Vicksburgissa sijainneeseen Mississippin Welcome centeriin herättelemään puutuneet jalkamme henkiin. Olimme päässeet 580 km päähän Dallasista.

Siinä centerin takapihalla Mississippi-jokea tuijotellessamme, totesimme veden virtaavan kiitettävän hyvää vauhtia. Tämä ei ollut suinkaa ensimmäinen kerta, kun tuijotin Mississippia. Joki kiemurtelee tiensä 10 osavaltion läpi Minnesotasta Meksikon lahdelle. Olin kohdannut joen jo ensimmäisellä matkallani USA:ssa 2001 sekä St Louisissa että Memphisissä. En kuitenkaan on  ollut koskaan vaivautunut pohtimaan joen pituutta. Vesipisaralla kestää arviolta 90 päivää päätyä Minnesotasta Meksikon lahteen. Tuo kuulostaa oudon pitkälle ajalle ottaen huomioon, että Slovenialainen Martin Strel pystyi uimaan joen päästä päähän 68 päivässä. Tuo tapahtui vuonna 2002. Se, mikä saa kenenkään yrittämään moista hulluutta, on itselleni täysi mysteeri. 

Welcome centerissä opimme, että neljä Miss Mississippiä on voittanut Miss America tittelin. Mikä häikäisevä informaatiopläjäys. Opimme myös etteivät welcome centerin työntekijät ole maailman suurimpia älynväläyksiä, ainakaan mitä ajo-ohjeiden antamiseen tulee. Onneksi olen itse liikkuva navigaattori, ja ymmärrän, että jos menee jonnekin yhtä tietä pitkin, sitä samaa tietä ei tarvitse palata omia jälkiään takaisin alkupisteeseen jatkaakseen matkaansa, vaan voi ottaa jonkun toisen, oikaisevan tievaihtoehdon.

Tässä sitä körötellään Mississippi-joen yli ja vaihdetaan osavaltiota.

Pakollinen kuva osavaltion kyltin kanssa.

Mississippin ylitse kulkee yli 170 siltaa, joista ensimmäinen rakennettiin 1855 Minneapolikseen.

Onko tämä nyt sitten aito oikea Missikruunu vai kopio? Mene ja tiedä...

Jopa on alueella ollut kansainvälistä meininkiä...

Selaillessani Mississippi esitettä harmittelin, että olimme taas niin kiireellä liikkeellä. Alueella, jolla nyt ajelimme, oli kuvattu leffoja. Jacksonin Belhavenin naapurustossa ja Fondren historiallisella alueella olisi voinut tutustua The Help (Piiat) elokuvan kuvauspaikkoihin ja Cantonissa O Brother, where art thou? (Voi veljet, missä lienet?) leffan. Jälkimmäinen Clooneyn elokuva ei nyt suuremmin liikuttanut, mutta The Help kuuluu lemppareihini, sekä leffana että kirjana. Kyseistä kirjaa englanniksi lukiessa, vastaan tulee sama hauska haaste, kuin Tuulen viemässä. Tummaihoisten pavelijoiden repliikkejä saa muutaman kerran tavata. Itse huomasin, että helpoin ratkaisu oli lukea repliikit ääneen ja antaa aivojen tunnistaa merkitys siitä, miltä ne kuulostivat. Tosin julkisilla paikoilla suosittelen ennemmin pysyttelemään sanojen tavaamisessa kuin mölisemään niitä ääneen. Tai no riippuu, minkä vaikutelman haluat itsestäsi antaa.

Päivämme teema oli ollut kisailee sadepilvien kanssa. Texasista lähdettäessä aurinko oli helottanut kirkkaan siniseltä taivaalta poutapilvien täplittäessä täydellisyyttä. Lämpöä oli riittävät 34 astetta. Itää kohden ajellessa taivas täyttyi kuitenkin tummista myrskypilvirintamista, joiden väliin tunnuimme sopivasti osuvan. Tiestä pystyi päätellä, että vettä oli vihmonut taivaalta kiitettävästi, mutta itse vältyimme suurimmilta kuuroilta.

Täydellinen kesälomataivas.

Astetta dramaattisempi lomataivas...

Ensimmäinen road trip päivämme oli pyhitetty pelkälle ajamiselle. Halusin kuitenkin jonkin aivosoluja herättelevän pysähdyksen, joka antaisi päivälle edes jotain sisältöä. Valintani kohdistui Cypress Swampiin, joka sijaitsi Natchez Trace Parkwaylla. 

Kääntyessämme Clintonin kohdalla I-20:ltä Natchez Trace Parkwaylle, puhelimeni emergengy allert pärähti soimaan. Onneksi olkoon! Olette keskellä Flash Flood warning aluetta! No kuinkas muutenkaan, kun luontokatastrofimagneetti oli matkassa. Ne taivasta synkän siniharmaaksi värjänneet pilvet eivät olleet taivaalla huvin vuoksi.  Näytti sille, että ukkoskuurot olivat viimein saaneet meidät kiinni. Jonkin aika pohdimme hylkäämmekö reittisuunnitelmamme, mutta näytti kuitenkin sille, että pahin rintama oli jo painanut läpi ja autoja tuli tiputellen meitä vastaan. Ei kai se tilanne nyt niin paha voinut olla. Tiedetään, nuo ovat yleensä myös niitä kuuluisia viimeisiä sanoja...

Vältyimme tulvilta ja Natchez Trace Parkway oli kaikessa vehreydessään rentouttava ajotie, joskaan leveydellään se ei päässyt leuhkimaan. Ajo-osuutemme sijoittui vain lyhyelle pätkälle, sillä emme todellakaan olleet ajelemassa koko 444-mailin matkaa. Sade oli ilmeisesti pelotellut pois suuremmat ruuhkat, sillä saimme pitää tien pääosin kokonaan itsellämme.

Täällä ollaan!

Vastaan lipui hauska pilvenhattara.

Maisemasta tuli jopa hieman kotisuomi mieleen.

Suon laitaan parkkipaikalle saapuessamme, tunnelma oli jopa hieman aavemainen. Missään ei näkynyt ristin sielua, ilma oli kostea, painostava ja utuinen. Autosta ulos astuessamme Tatu sai heti kavereita. Nämä olivat vähän samanlaisia kuin vaimo, inisivät korvaan ja koittivat imeä kuivaksi. Toisin sanoen hyttyset pörhälsivät paikalle into piukassa tsekkaamaan uutta buffettiaan. Olin ostanut matkaan mukaan hyttyskarkoitetta, joka oli pääosin tehty luonnonmukaisista ainesosista, kuten sitruunaruohoöljystä. Tatu suihki sitä saman tien päälleen, mutta väitti ettei se muka toiminut lainkaan. Hyttyset jatkoivat kiusaamistaan ja minäkin tulin perässä niskaa nuuhkien. Voi että, se karkoite tuoksui taivaalliselle. Olisin voinut ottaa sitä hajuvetenä.

"Along the way, you may experience the wonderment of discovery. 

Allow enough time for the magic to work." 

Teksi komeili suonlaidan infotaulussa. Ja löydöksiä me todella teimmekin, tai no lähinnä Tatu. Tyyppi näki, kuinka kultaisennoutajan kokoinen kissaeläin hyppäsi super ketteränä puusta alas ja vain pienen rasahduksen pitäen katosi pusikkoon. Pohdimme aikamme, mitä hän oli nähnyt ja yhden opaskyltin kertoessa ilvesten majailevan alueella, päättelimme bonganneemme sellaisen. Tuosta puskahypystä minulla alkoi lievä vainoharhaisuus. Aloin pälyillä vähän väliä ympärilleni, koska luonnollisesti jokainen luonnonvarainen kissaeläin haluaa käyttää sinua leikkikalunaan, eikä suinkaan vain juosta pakoon ja pysytellä poissa näköpiiristä. Pomppasin metrin ilmaan ja tein 360 asteen piruetteja jokaisesta oravan aiheuttamasta rasahduksesta. Todellinen eräinkävijä vauhdissa...

Sypressi suo oli todella kaunis. Luontopolku sen ympäri kesti vain 20 minuuttia, mutta se toi tarvitsemamme tauon ja sisällön päivään. Olimme nähneet päivän aikana jotain muutakin kuin moottoritietä.

"Käyn suon laitaan, minä ilman paitaa..."
Eikun hyttysmyrkyllä varustettuna, ehdottomasti paita päällä.

Hiljaista on kuin hautuumaalla. 

Helppo hymyillä, kun hyttyset ei minusta pahemmin piittaa.

What a beauty!

Osa näistä sypressipuista on saattanut todistaa
Konkistadori Hernando De Soton saapumisen alueelle 500 vuotta sitten.
De Soto ei paljon puista piitannut, hän oli tullut "uuteen maailmaan" etsimään hopeaa ja kultaa. 

Vedessä voi toisinaan nähdä alligaattoreita, joskin ne ovat alueella harvinaisia.
Espanjalaiset tutkimusmatkailijat kutsuivat niitä nimellä El Lagarto eli lisko. 

Sitä on sitten rojahdettu molemmin puolin vedessä törröttävää puuta.
Jakautunut persoonallisuus sanoisin.

Noita ihmisnisäkkäitä emme nähneet suoalueella,
mutta bobcatin kylläkin, sellaisen ei päältä ajettavan version. 

Paluumatkallamme takaisin I-20 aivoja turruttavaan tylsyyteen, bongasimme päivän parhaan sutjautuksen. Siellä se komeili erään perähikiäläisen kirkon pihataulussa;

"Sin is like a credit card; enjoy now, pay later!" 

Kyllä ne Morton nimisen kylän lähialueen asukkaat vaan on fiksuja. Toisin kuin heidän itsemurhapommittajalintunsa. Yhdelle kirkkaanpunaiselle Kardinaali linnulle (joka muistuttaa harvinaisen paljon Angry Birdsien Red:iä) meinasi käydä kardinaalimunaus, kun se melkein lensi  60 mph kurvailevan automme kylkeen. Jeez, se oli lähellä. Olen aina pitänyt Kardinaaleista, mutta en liiskautuneena automme kylkeen.

Iltamme päättyi Meridianiin. Olimme parin kymmenen mailin päässä Alabaman rajasta, kun rankkasade iski. Autolla eteneminen ei ole kivaa, kun ei näe eteensä, vaikka pyyhkimet ovat täysillä ja ulkona on lisäksi pimeää. Kello oli jo ehtinyt lyödä puoli kahdeksan, joten oli aika syödä lounas-päivällinen combo. Päädyimme paikkaan, joka oli wannabe Raffles Hotel, kylläkin ilman Singapore Slingiä. Paikka tarjosi ilmaisia maapähkinöitä, joiden kuoret kuului heitellä lattialle.  Kyseessä oli Logan's Roadhouse, joka tuntui olevan tupaten täynnä. Täynnä olivat alueen kaikki hotellitkin. Nettisivu toisensa jälkeen julisti majoitusvaihtoehtojen olevan SOLD OUT. Hmm... kuka olisi uskonut Meridianin olevan näin suosittu paikka.

Murkina-aika!

En edes pidä Superhessupähkinöistä,
mutta pakko se oli yksi syödä, jotta sai heittää roskat lattialle.

Päädyimme Hotwiren bingoloton (buukkasimme hotellin hinnan ja tähtiluokituksen mukaan, saaden tietää kohteemme vasta maksettuamme) kautta Quality Inniin. Ainoa Quality siinä rakennuksessa oli kirjoitettuna sen rakennuksen nimikyltissä. Hotelli oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja menettänyt äänieristyksensä. Käytävässä vähän ennen kymmentä juoksentelevat huutavat ja kikattavat kakarat olivat hieno extra bonus. Olin jo menossa pyytämään huoneen vaihtoa respasta, kun he lopulta rautoittuivat. Samaa ei voinut sanoa ohiajavasta I-20 liikenteestä. Sekin kuului huoneeseen, kuten myös naapurin vessan vetäminen. Huone oli kuitenkin perussiisti, aamupala hyvä, ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Olen majoittunut pahemmissakin paikoissa, joten ei elämä tuohon kaatunut. Hurjaa vain huomata, miten iän mukana majoitusstandardit tuntuvat nousevan (paitsi telttailun suhteen).

Aamuinen maisema Quality Innin huoneen ikkunasta. 

Kesäloma ja fiilikset kattoon, tarina eräästä road tripistä.

Kesäloma, se on suomalaisten vuoden kohokohta. Sitä odotetaan vuodesta toiseen hartaammin kuin lottovoittoa. Kun sen aika viimein koittaa, on pääasiassa kaksi strategiaa; raahautua mökille kiroilemaan vesisadetta, hyttysiä ja jumalatonta määrää kunnostustöitä, tai lähteä reissuun.

Me emme tule tänä kesänä Suomeen, kiitos Setä Samulin. Tuo ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme olleet skippaamassa kesäloman. No way! Sen verran suomalainen dna näissä kropissa virtaa, että muutama Texasin vuosi ei sitä ole päässyt mutaatioillaan muuttamaan. Mökkiä meillä ei täällä ole, koska poolin vessarakennusta ei siksi voi laskea. Niinpä jäljelle jäävänä vaihtoehtona oli kesälomareissu, jota pystyi sitten höystämään vesisateella ja hyttysillä.

Tatulla oli tiedossa lätkäjoukkueensa kanssa turnaus country musiikin mekassa Nashvillessä. Haa! Mikä mahtava tilaisuus yhdistää poikien reissuun se, että vaimo lähtee mukaan. Jokaisen miehen unelma, no doubt. Ja siitähän se ajatus sitten lähti, kesälomareissu. Viikon road trip Smokey Mountaneiden suunnalla, mistä oli helppo tehdä reissun loppukeikaus Nashvilleen.

Retkeilyssä, kuten niin monessa muussakin asiassa, tärkeintä on oikea varustelu. Huonoilla vehkeillä homma voi olla yhtä helvettiä ja jättää kammottavia traumoja. Nimimerkillä eräs telttaleiri ala-asteikäisenä vuotavassa teltassa... Niinpä on oleellista ottaa selville oma comfort zone ja hankkia välineistö sen mukaisesti.

Me olemme vähän kerrallaan kehittäneet omaa arsenaaliamme monimuotoisemmaksi. Tätä reissua varten tuli tarvetta kirkkaammalle valaistukselle, ja kaverilta viime reissulla lainassa olleen isomman teltan järeät maakiilat olivat herättäneet miehessäni  varustelukateutta. Omat hentoiset, teltan mukana tulleet kiilat tuntuivat nyt ihan tulitikuille. Eikä meillä ollut myöskään sitä fantastista kuminuijaa, jolla saa kiilat, ja tarvittaessa myös jonkun varpaat, nuijittua maahan hermoja menettämättä. Ei siis muuta kuin kauppaan.

Retkeilyyn erikoistuneet kaupat ovat ihan hirveitä. Hetken kun seikkailet hyllyjen välissä, olet vakuuttunut, että tarvitset puljusta aivan kaiken. Mitä mahtavan upeita keksintöjä nykyisin onkaan tehty! Kaikki on niin kevyttä, pieneen tilaan menevää, joka sään kestävää ja monikäyttöistä. Vähemmästäkin villiintyy. Sitten on niitä erikoisuuksia, jotka kuulostavat siltä, kuin Q olisi keksinyt ne James Bondin telttailevalle versiolle. Esimerkiksi jäätelönvalmistuspallo! Oikeasti, on keksitty jalkapallon kokoinen pyöreä, hurmaavan turkoosinvärinen vempele, johon lisäämällä jäitä, suolaa, sokeria ja kermaa, saat vempelettä pyörittelemällä valmistettua jäätelöä! Wow, kevyt palloilusessio teltta-alueella voi luoda herkkuja! Sounds like a winner piece of equipment.

Tällaisen jäätelönvalmistuspallon minäkin tarvitsen!

Yksinkertaiset valmistuohjeet. Pitäisi osata tyhmemmänkin...

Aikamme etsittyämme (eli 6 kauppaa läpikäytyämme) löysimme lamppumme. Ehtonamme oli ollut, ettei se saanut toimia pattereilla. Ugh, halusimme suosia kestävämpää energiamuotoa. Niinpä päädyimme vaihtoehtoon, jonka voi ladata joko USB-kaapelin kautta tai veivaamalla käsin vivusta. Käsipelin lataaminen on kiva vaihtoehto, jos on vaikkapa tylsistynyt, lähellä ei ole sähköistä lataamispistettä tai jos on pirun kylmä ja haluaa saada ranteensa jumiin. Veivatessaan voi laulella hyväksi havaittua biisiä "I like to move it ,movie it" muuttamalla sanoiksi, "Mä tahtoo veivaa, veivaa..."

Hankimme myös aidot ruotsalaiset Sporkit, nuo lusikan ja haarukan muoviset yhteensulaumat, jotka eivät paina mitään. Sitä paitsi, eihän  tällä mantereella nyt voi  jättää kauppaan mitään, missä lukee tuoteselostus myös suomeksi. Tatun tarvitsi lisäksi siirtyä normaalin retkeilijän kastiin ja unohtaa paksut froteiset pyyhkeet. Kevyt, pieneen tilaan menevä mikrokuitukangaspyyhe on kulkenut itselläni mukana reissusta toiseen jo vuodesta 2008. Tuon sijoitukseni hankin Australiasta Melbournen Backpacker exposta, ja se on fiinisti varustettu nimikirjaimillani (tai no tyttönimeni nimikirjaimilla...). Nyt lisäsimme samaisen varusteen, joskin ilman nimikirjaimia, Tatunkin reissutamineisiin. Siinä vaiheessa kun Tatu alkoi himoita aurinkovoimalla toimivaa kolmensadan dollarin generaattoria,  samaa sarjaa uuden lamppumme kanssa, katsoin parhaaksi ottaa kaveria olkapäästä kiinni ja raahata hänet kassalle.

Meidän retkilamppumme. Ylhäällä veivistä vääntämällä voi ladata lamppua. Edessä on USB-portti, josta voit ladata kännykkääsi, sekä USB-johto, jolla voit ladata lamppua. Valon voi valita loistamaan joko vain etupuolelta tai molemmilta puolilta lamppua. (puolivaloilla, kuluttaa luonnollisesti vähemmänn virtaa). Punaisilla valoilla, voi lähettää hätämerkkiä, jos eksyy metsään ja odottaa helikopterin tulevan apuun. Jalat saa vetäistyä lampun ympärille, jos niitä ei halua käyttää. 

Ruotsalaista ruokailuvälinemuotoilua.

Lyhyestä lurittelu kaunis.
Tarvitsihan sitä ruokailuväline ostaa, jos se kerran on legendaarinen!

Viikon Niksi Pirkka: 19 litran kokoontaittuvasta juomakanisterista
voi tehdä vaikkapa sadehatun. 

Kun loman aika kolmisen viikkoa sitten lopulta koitti, oli ilo ylimmillään. Audi oli ahdettu ääriään myöten täyteen. Mukana matkassa oli Tatun lätkäkamat, golfkamat ja meidän kaikki telttailukamat. Vannon, että hämmästyn edelleen joka kerta, kun keksimme koittaa tunkea jotain uutta autoomme, ja vastoin kaikkia odotuksiani, tavarat katoavat nätisti Audin syövereihin ja peräluukku sulkeutuu. Vuoden tilaihme Audi A7...

Harmittaa, etten ottanut kuvaa kuin peräluukusta.
Takaovien sivuprofiilista olisi saanut oikeamman käsityksen auton täytenäisyydestä.

Ilmaisena vinkkinä voin tässä nyt kertoa, että varman startin lomafiilikseen saa, kun leväyttää mansikka-smoothiet pitkin keittiön pöytää. Luonnollisesti vielä sillä hetkellä, kun teidän pitäisi olla jo juoksemassa ulos ovesta ja autossa matkalla kohti auringon nousua. (Mitä olisikaan loma ilman tiukkaa aikataulua?) No taitopa kai sekin, että saa blenderin pohjan irtoamaan sekoittimen ollessa päällä. Pitää varmaan lisätä CV:seen erikoistaidoksi magic tricks with blending machines.

Kaikki vaan pöydälle! Mitä sitä smoothieta kippoon kaatamaan,
kun voi imeä pillillä ympäri keittiöpintojakin...

Kun lomafiiliksen nostatuksessa oli päästy hyvään alkuun, sitä pystyi tehostaa tappelemalla kylmälaukun pakkaamisesta. Tai lähinnä nalkuttamalla siitä, kuinka toinen tekee sen väärin, koska kylmälaukun pakkaaminen on yksi niistä lomareissun tärkemimmistä ja ratkaisevista kulmakivistä. Se onko toinen nyt varmasti laittanut tavarat oikeaan kohtaan kylmyyden eristävää pientä boxia, voi ratkaista monta asiaa.... NOT! Mutta kun oli vähän väsynyt ja täpinöissään lomastressistä niin tuo yllättävä kyllä tuntui jumalattovat ratkaisevalta tekijältä. Näin jälkikäteen selväjärkisenä analysoituna, tilanne kuulostaa jotensakin naurettavalta. Jälkiviisaus paras viisaus, vai miten se sanonta nyt menikään...

No mutta hei, mikäs sen parempi alkuasetelma lähteä road tripille  samaan autoon 10 päiväksi sulloutuneena, kuin se, että molemmilla on se elin otsassa, joka tavallisesti löytyy miesten jalkovälistä. Kun ensimmäisen ja melkein toisenkin tunnin ajelee molempien pitäessä mykkäkoulua, on aikaa ajatella kaiken laista. Vaikkapa sitä, kuinka typerä ihminen voi aina välillä olla.

Ehkä tällainen Targetin taalan maksanut road trip Bingo
olisi ollut ihan hyvä idea hiljaiselle alkumatkalle...

Kohti suurta seikkailua (tai ainakin Louisianaa)! 

                                                                           
To be continued...