20 kilometriä golfkentällä ja pari syötyä sanaa

"Minä en kyllä koskaan lähde mitään golfturnausta paikan päälle katsomaan! 

Tylsyyteen voi kuolla muullakin tapaa." 

Minä ja suuri suuni, yhteistyössä jo melkein 35 vuotta. Joskin tuo kyseinen lause on ollut aktiivisessa repertuaarissani vasta viimeiset 5 vuotta. Tuota ennen minun ei ollut tarvinnut uhrata yhtään ajatusta yhdistelmälle kolopallo & turnaus & katsoja.

Kuten niin usein niille käy, jotka äänekkäimmin huutelee, minäkin jouduin lopulta syömään sanani. Tuolle vakaalle "Näet minut golfturnauksessa over my dead body" päätökselleni kävi kuin muutama kuukausi sitten suurelle vihannesviholliselleni sellerille. Pureskelin sitä tottumuksesta naama irvissä todeten, ettei se ollutkaan niin kamalaa, kuin ennakkoon oletin.

Sen verran puolustuksekseni sanon, että vielä ennen vappua seisoin vakaasti uskomukseni takana, etteivät minun pikku jalkani olleet millekään golfkisa-alueelle koskaan astumassa. Sitten eräs tuttavapariskunta muutti pelin hengen toteamalla, että olisivat kiinnostuneita lähtemään katsomaan Byron Nelson turnausta, joka pelattaisiin TPC Fours Seasons Las Colinaksen kentällä, kivenheiton päässä meidän kotikulmilta (jos siis pystyy kiveä 6km heittämään...). Hmm... jos kerran naisseuraakin olisi mukaan lähdössä, niin silloinhan siitä voisi tehdä enemmänkin sosiaalisen ulkoilutapahtuman. Muutaman bissen jälkeen voisi jo kokonaan unohtaa, että oli edes actually golfturnauksessa. Little did I know... Jälkikäteen voi vain viisaana todeta, että sen muutaman bissen jälkeen tapahtui täysin odotusten vastainen reaktio...

Diilin lippujen ostamisesta sinetöi lopulta se, että kyseessä oli viimeinen Byron Nelson turnaus, joka tuolla kentällä pelattaisiin. (Eikä hyvä lipputarjouskaan tilannetta pahentanut.) 35-vuoden jälkeen turnaus oli heittämässä hyvästit Four Season hotellia ympäröivälle kentälle ja muuttamassa jonnekin minne lie Etelä-Dallasiin, varta vasten rakennetulle uudelle kentälle. Myönnetään, historialliset hetken ovat heikkouteni. Jos kerran joutuisin golfturnaukseen eksymään, niin olisipahan kyseessä edes jonkin aikakauden päätös. Pääsisin sanomaan, että hei mä olin siellä, sillä viimeisellä kerralla paikan päällä. Luonnollisesti tuo antaa minulle myös oikeudet alkaa tulevaisuudessa hokea, kuinka Byron Nelsonissa oli ennen kaikki aina paremmin, vaikka puhuisinkin vain yhden kerran kokemuksella...

Kun liput oli ostettuna, saatoin siirtyä keskittymään seuraavaan naisia aina niin arkarruttavaan kysymykseen; Mitä mä laittaisin päälle!? Luonnollisesti kysyin Tatulta, mitä tuollasessa paikassa väellä on päällä. Vastaus oli harvinaisen miesmäinen, "Mitä vaan." WHAT!? Miten mä tuon perusteella voisin tehdä mitään päätöksiä? Seurasi tarkentavien kysmysten tulitus. Lopulta herran vastauksia yhteen vetäessäni totesin, että hänen alkuperäinen vastauksensa oli harvinaisen tyhjentävä. Jos väellä on päällä kaikkea design mekoista ja korkokengistä aina urheiluvaatteisiin ja fläpäreihin, niin kyllähän se nyt tarkottaa, että voi pistää päälleen mitä vaan. Luonnollisesti tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin miestäni uskonut.

Kun lauantaina astuimme sisään alueelle, sain ihan omin silmin todistaa, että kunhan jotain kangasta oli päälleen pistänyt niin se todellakin kävi pukukoodiksi turnaukseen. Kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä oli edustettuna. Tosin rankan tutkimustyön perusteella voin todeta, että voittajina taisivat selviytyä muotisuunnittelija Tory Burchin kengät ja laukut sekä kukkashotrsihaalarit, joiden alla ei voi pitää rintaliivejä. Sitä, millä osa väestä kipitti muka koko päivän pitkin kenttää niissä jumalattoman korkeissa korkkareissaan, en osaa selittää. Niin paitsi sillä, että he vetivät shamppanjan voimalla.

Alueella oli sponsoreita ja mainostajia, jotka jakoivat ilmaista tavaraa. JEEEE!! Sansu pääsi pienenä hamsterina painelemaan kojulta kojulle kassi ojossa. Se, mitä teen 5 huulirasvalla, parilla paketilla hiusgeeliä, lukuisilla koozeilla, golfpyyhkeillä, tai lisävirtalähteellä puhelimeen (jota minulla ei vielä ole) onkin sitten kysmys ihan erikseen. Tosin se yksi Jordan Spiethin bägiä muistuttanut koozie oli selvästi keräilykamaa, sillä yksi tyyppi koitti ostaa sen sadalla dollarilla Tatulta lähtiessämme alueelta. Itse olin muutaman askeleen edellä, joten missasin tuon diilin. Poikaraukka ei tiennyt kenen kanssa olisi kannattanut tulla kauppoja hieromaan...


                        Tälläisestä kooziesta sitä olisi maksettu $100...

Ilmaista bisseä, sponsored by... toi nimi tossa pallossa :)

Ensimmäinen tyyppi (joita myös ammattigolffareiksi kutsutaan) jonka kentällä näin, sai heti 10 pistettä söpöstä paidastaan. Ihana kanarialinnun keltainen väri, joka puki Jason Dayta hyvin. Poika sai vielä lisäpisteitä siitä, että oli Aussi :D Kuten huomaatte, olen hyvin asiantunteva näissä golfhommissa. Siinä me sitten seurasimme heidän ryhmäänsä muutaman reiän ajan ennen kuin törmäsimme seuraavaan nimeen jonka tunnistin, Sergio Garciaan. Onneksi meni Espanjan poika voittamaan Mastersin reilu kuukausi sitten, sillä muuten olisi ollut tietoisuuteni ulkopuolella, siitäkin huolimatta, että poseerasi kassissani olleen kisaohjelman kannessa viime vuoden voittajana. Tuon jälkeen olikin enää Dustin Johnson sellainen nimi, josta olin aiemmin kuullut ja jonka kaiken kukkuraksi pärstäkertoimen perusteellakin vielä tunnistin (ja jolle Tatu pääsi heittämään läpyt, vai pitäisikö sanoa rystyset, kun kerran vaan nyrkit ojossa rystysiä yhteen lyötiin, tyypin siirtyessä #11 reiältä seuraavalle.) Tämä kaikki tuli luonnollisesti päivän aikana (vai pitäisikö sanoa viikonlopun aikana, mutta tuosta myöhemmin lisää) muuttumaan. Lauantai-iltaan mennessä olin jo kerryttänyt liudan uusia nimiä aivoihini kategorian golfammattilaisia alle.

Jason Day ja kanrialinnun keltainen paita

Minä ja Sergio

Vähän elävämpi versio Sergiosta on toi punapöksynen kyykijä greenillä...

Tatu ja tulostaulu Sergiosta

Oikeanpuoleisin poseeraja olisi Dustin Johnson.

Seitsemänteen reikään mennessä olin järkyttänyt itseni. Eihän live golf ollutkaan hassumpaa. Sitä paitsi, oli ilahduttavaa huomata, ettei ammattilaisillakaan näyttänyt aina lyönnit tai putit menevän putkeen. Tuon todistettuani, on paljon lohduttavampaa seurata tästä eteenpäin Tatunkin golfia :P (Tiedän, osaan antaa tosi hyvin kohteliaisuuksia...) Myönnetään, voi toki olla, että olutkin saattoi tehdä puuhasta hippasen kiinnostavampaa. Hilpasimme meinaan väylältä toiselle peltinen Budweiser-ämpäri kainalossa (suomalaiset ja niiden ilmaiset ämpärifetissit), jossa kojulta ostetut virvokepullot saivat jäiden seassa viilentyä rauhassa. Tosin veikkaan, että pohjimmiltaan se fakta, ettei touhua tarvinnut seurata golfkanavan kommentaattoreita kuunnellen, oli se, mikä teki touhusta niin miellyttävää. Oikeasti, mikään ei ole kiduttavampaa kuin kuunnella televisiosta golfin selostusta (ja uskokaa pois olen saanut kuunnella sitä viimeisen puolen vuoden aikana jo ihan tarpeeksi loppuelämääni varten, vaikka herra aika vähän sitä kanavaa onkin tsekkaillut). En voi sietää sitä hiljaista monotonisen rauhallista molotusta, joka yleensä vielä tulee inhoamallani brittiaksentilla.

#6 greenilla kyttäilemässä koska tulee puttailijoita...

Tatu tarttu tiukasti ämpäriin :P

Tällänen ilmaiskoozi pääsi mulla hommiin...

Kuten täällä tapana on, Golfkentän reunamilla oli taloja. Tällä kertaa kyseessä oli sellaisia taloja, joissa meistä jokainen inhoaisi asua. Kyllähän te nyt tiedätte, niitä keskimäärin 700 neliöisiä, pari miljoonaa dollaria maksavia lukaaleja, joissa on uima-altaat ja vesiputoukset takapihalla. Selvästi niiden omistajat ovat kanssani samaa mieltä siitä, etteivät ne ole lainkaan kivoja asuinkohteita, sillä ainakin kahdeksan talon edustalla oli FOR SALE kyltti. Kävin muutamaa niistä netissä tsekkaamassa, mutta jätän tällä kertaa ostamisen väliin. En viitsi millään sijoittaa $2,000,000 sellaiseen asuntoon, joka tarvitsee rempata lähes lattiasta kattoon, jotta ei ole huonolla maulla sisustettu. (No kidding, kirjavat marmoripinnat, keittiökaapit suoraan suomen 80-luvulta, kultaa ja kruusauksia peileissä ja takoissa, karmaisevia kukkatapetteja, kokolattiamattoja, paskanruskeita vessakaakeleita...) Ne, jotka olivat päättäneet alueella tulevaisuudessakin asua ja kärsiä, koittivat lievittää olotilaansa sillä, että heillä oli valtavat Byron Nelson bileet menossa. Siellä sitä viipotti valkopaitaista tarjoilijaa yhdellä sun toisella takapihalla kantamassa alkupaloja vieraille baarimikkojen kaataessa käsi ojossa cocktaileja. "Ikävän" näköistä touhua...

Näiden back yard partyjen suosikki oli kaikkien tiedossa...
Olisitteko millään saaneet teetettyä isompaa lakanaa?

Seuraavan talon statementti... Hmm... olivatkohan iloisia vai surullisia turnauksen lähdöstä pois?

Lauantain hiipiessä kohti iltaa, ainoa harmitukseni oli, että päivä oli loppumassa. Niin ja että Jordan Spieth meni perjantaina ja pelasi kuin minä, eli oli niin huono, ettei päässyt Cutista läpi lauantaille. Jäipä taaskin se herra näkemättä livenä. Onneksi sain lievittää pettymystäni tunkemalla Tatulle "Jordan Spieth naamarin" AT&T:n sponsoroimalla kuvanottopaikalla.

Tatu Spieth...

Olihan meitä siellä katsomossa lauantaina muutama...

#17 reikä

Jaahas, että tällästa maisemaa #11 väylällä...

Pari tyyppiä vaeltaa kohti seuraavaa väylää...

No niin, koskas niitä palloja alkais lenteleen? Yleisö olisi jo paikalla.

Päivän lopuksi kävimme vielä ostamassa erään törkeän halvan matkadiilin San Antonioon ja samalla saimme kaupan päälle liput Byron Nelsoniin sunnuntaille. Näin "En lähde koskaan golfturnaukseen" lauseesta tulikin "Lähden sinne kahtena päivänä putkeen." Ja ei muuta kun sunnuntai-aamuna taas menoksi kohti kenttää.

Lauantain olin vetänyt hieman sporttisissa vaatteissa, mutta sunnuntaina heittäydyin vapaammalle kaikkien niiden edellispäivän vaateviritysten innostamana ja otin kehiin kirjavat kukkashortsit, räikeän keltaisen topin ja hellehatun. Menimme tällä kertaa alueelle eri sisäänkäynnistä kuin edellisenä päivänä. Tuossa vaiheessa tajusin olevamme 18 greenin kohdalla ja halusin  hyödyntää tilaisuutta, nyt kun paikalla ollut ruuhkaa. Ei muuta kun tolpan viereen kuvaan ja poseeraamaan. Eikös tuossa vaiheessa takavasemmalta kuulunut selkeällä suomen kielellä huikkaus "HYMYÄ!". Suomalaiset, niitä on sitten kaikkialla :D Tällä kertaa kyseessä oli itse asiassa eräs tuttumme, joka oli kisassa mukana vapaaehtosena avustajana. Mutta tulipahan silti todistettua, miten pienet kuviot maailmassa on. Luoja tietää paljonko tuollakin oli katsojia, ja eikös sitä törmännyt vahingossakin tuttuihin.

Poikkesimme aamusta ensin AT&T Fan Domessa, joka oli kuin iso golfpallo. Sisällä heillä oli heijastettuna kupolin seiniin vuorotellen kuvia eri rei'iltä niin, että näkymät olivat 360 astetta. Aikas makea kokemus. Lisäksi heillä oli virtuaalilaseja, joilla pystyi seuraamaan golf-tilanteita eri puolilta kenttää sekä testaamaan autosimulaattoria. Siinä kaikessa rauhassa käpötellessäni, eräs työntekijä huikkasi, että "Nice outfit. You were just taking picture in the 18th hole. You were on a big screen!" Voi luoja... Siellä mä olin pällistellyt isolla 360 asteen näkymäseinällä jättikokoisena! Mitä tästä opimme. Älä koskaan kaiva nenääsi tai tee mitään muuta hölmöä golfkisoissa. Koskaan ei tiedä, mihin on kamerat piilotettuna. Vaivautunut hymy naamalla huikkasin "Thanks!" ja koitin epätoivoisesti muistella, mitä ihmettä olin touhunnut ennen kuvan ottoa ja kuinka pöllöltä olin näyttänyt :P

Poseeraus, jolla päästiin isolle screenille...

AT & T Fan Dome

Dome ja minä (tai Spieth ja minä)

Sunnuntaina seurasimme enemmän kärkiryhmää, kuin muita. Toki välillä tarvitsi tsekata millainen "UPS! I did it again" päivä Garcialla oli, kun tyyppi löi palloja minne sattui. Tyyppien oli ilmeisesti pitänyt pelata vikapäivä pareina, mutta aamun ukkoskuurot siirsivät lähtöaikoja sen verran pahasti, että sunnuntai mentiinkin kolmen miehen ryhmissä. (sama kävi lauantaina... Go ukkoset!) Näin ollen päivän ykkösryhmään olivat selviytynet James Hahn, Jason Day ja Billy Horschel.

Kisasta tuli itseasiassa tiukka ja homma meni uusintareiälle Dayn ja Horschelin osalta (jos ketään kiinnostaa). Olimme tuolla väylällä tee-boxin kohdalla, koska greenin luona oli ihan mieltön ruuhka. Tuo toki tarkoitti sitä, että olimme sen verran kaukana, että meni vähän tulkinnaksi, että mitä reiällä puttailussa oikein tapahtui. Näytti jo hetken sille, että parivaljakko olisi ollut tulossa toiselle uusintareiälle, kun lopulta yleisö alkoi hurrata. Se, kenellä oli paremman väriset pöksyt voitti, vastoin omaa tahtoani. Olin jo heti alkupäivästä todennut Tatulle, että Horschelin korallin/lohen väriset housut olivat harvinaisen makeet, näköjään sitten ne jalassa puttasi myös lopulta paremmin. Näin Horschel vei viimeisen TPC Four seasonsilla pelatun Byron Nelson voiton, vaikka kuinka olisin sen mielummin Day:lle antanut. Jos positiivisesti kuitenkin ajatellaan, niin eipä ollut utrha reissu. Aktiivisuusrannekkeeni näytti kahden päivän jälkeen tulosta 20,2 km. Tulipahan kuntoiltua.

Pikkusen väkeä sunnuntaina viimeisellä reiällä odottamassa kuka voittaa...

And the winner is...

Montako polkupyöräpoliisia löydät kuvasta?

Korallipöksyinen (kuva ei tee oikeutta värille...) voittaja keskellä kuvaa pystinsä kanssa

Smile! Päivä alkaa oleen pulkassa!

Pitihän sitä vielä käydä Nelsonin patsaalla ennen pääkallopaikalta poistumista...

Kastejuhla ja exorcismia katolisessa kirkossa

Viime lauantaina teimme tutkimusmatkan katoliseen kirkkoon. Ennen tuota olin tyhmänä suomalaisena olettanut vain sunnuntaiden olevan niitä kirkossa juoksupäiviä, mutta ainakin katolilaiset näyttävät viihtyvän messussa myös lauantai-iltapäivänä kello viisi. Ihan extempore "Hei tänään on tylsää, lähdetäänkö Tatu kirkkoon?"-reissu tämä ei ollut, vaan osallistuimme Tatun golfkaverin lapsen kastejuhlaan. Meidät mukaan menoon kutsunut perhe tietää, että emme suomalaisina ole mitään viikottaisia kirkonpenkinkuluttajia, joten kutsun laitettuaan he kohteliaasti  muistivat heti mainita, ettei meidän ole pakko tulla mukaan messuun. Voisimme hyvin tulla suoraan heille kotiin messunjälkeiseen kestitystilaisuuteen. Ja pah, jos kerran jotain uutta voidaan päästä katsomaan, niin kyllähän sitä nyt tutkimusretkelle lähdetään! Edellisestä uskaltautumisestani katolisen kirkon syövereihin, kuuntelemaan latinan kielisiä joululauluja jouluaattona 2001 St Louisissa, olikin ehtinyt kulua 16 vuotta. Johan sitä oli uusintareissun aika.

Kolumbuksen kolleegat Tatu ja minä ajaa hurautimme Planoon, missä kirkko sijaitsi. Siinä parkkipaikalla istuessamme tsekkailimme sisään vaeltavaa väkilaumaa. Tavallisesti täällä näkee ihmisiä tulemassa kirkosta sunnuntaisin parhaat ykköset päällä. On korkokenkää ja kukkamekkoa ja miehillä kravatit suorassa. Ilmeisesti tuo "Hey let's dress up!"-leikki kuuluu kuitenkin vain sunnuntaikirkkoon, sillä nyt perhe toisensa perään lompsi kohti kirkkoa fläpäreissä ja shortseissa. Bongasinpa jopa maastokuviolliset Crocsitkin (fashion emergency!). Katsoimme itseämme ja totesimme olevamme ylipukeutuneita. Ai kun kiva... Jokaisen suomalaisen unelma, pistää silmään massan joukosta. Onneksi Chrisin ja Brooken (jonka pojan kastetilaisuus oli) sukulaiset olivat sentään pistäneet vähän parempaa Seppälää päälle, ettemme olleet täysin ainoat joukosta erottuvat.

Suomessa ristiäiset ovat yksityistilaisuus, mutta täällä tuo kaste suoritettiin osana tavallista messua, jossa oli iso liuta tuiki tuntemattomia ihmisiä lauantaikirkkosessiossa. Paikalla oli perheitä vauvasta vaariin, ovathan Jenkit kirkossa käyvää kansaa. Tuntien itseni (kyllästyn kirkossa ensimmäisen 10 minuutin jälkeen, jos siis vielä silloin olen hereillä) mietin, millä perheen pienimmät jaksaisivat istua aloillaan viikoittain yli tunnin pituisen messun. Bongatessani joillain muksuilla  mukana olevat puuhakirjat, ymmärsin yskän ja koin flasbackin vanhempieni kummitytön rippijuhlasta. Myönnetään, piilottelin silloin virsikirjan takana Hillary Clintonin elämäkertaa, joskin vannon etten lukenut sitä suuremmin toimituksen aikana. Sen sijaan tunnustan tsekkailleeni uusia, omien pakollisten koulunaula-aamunavausvuosien jälkeen julkaistuja virsiä.

Kirkkosali, tai miksi ihmeeksi sitä katolisessa kirkossa kutsutaankaan, oli pyöreä. Aikas veikeä oikeastaan, minä tykkäsin. Siellä sitä seurakunta istui ympyrässä ja pappi mennä loipotti keskelle jätetyssä tilassa. Saimme sisään mennessämme käteemme ohjelman, jossa oli myös kirkossa esitettävät musiikit (öö.. kutsutaanko niitä tuollakin virsiksi? Ainakaan niissä ei ollut numeroita, ja ne oli painettuna siihen lehtiseen, ei erilliseen kirjaan). Tuo lehtinen osoittautui minun henkilökohtaiseksi puuhakirjakseni, ja antoi jotain hypisteltävää messun ajaksi. By the way, heidän uskontunnustuksensa (joka oli kirjoitettuna lehtiseen) näytti ja kuulosti suhteellisen tutulta, joten pystyin hyvin muiden mukana mumista päässäni suomeksi ne muutamat kohdat, jotka vielä rippikouluajoilta muistin. Tuossa olikin sitten melkein ainoa osa messua, jonka ymmärsin (kiitos kirjallisen todistusaineiston), vaikka se pidettiin englanniksi. Messun nimittäin piti, yllätys yllätys... INTIALAINEN pappi, Dallasissa aka little Indiassa kun ollaan. Siinä sitä oli tunne kuin olisi soittanut intiassa toimivaan call centeriin kun koitti ymmärtää papin englantia. Onneksi en ollut ainoa, vieressämme istuva Clark (jälleen yksi Tatun golfkaveri) totesi ettei ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää, mitä pappi selosti. Jos ei kerran Jenkkikään saanut papin englannista selvää, ei itselläni ollut suuremmin paineita siitä, etten pystynyt kaikkea seuraamaan. Se tarina, minkä harvinaisen selkeästi ymmärsin ja jäi mieleeni, oli papin paasaus siitä,  kuinka eräs Detroitista lähtenyt lentokone putosi ja kaikki kuolivat. Niin paitsi yksi lapsi, jonka päälle hänen äitinsä oli heittäytynyt. Tämän tappavan opettavaisen tarinan piti olla jotenkin innoituksena seuraavana päivänä olleelle äitienpäivälle, mutta itse mietin vain, miltä siitä muksusta on tuntunut, kun kuollut oman äidin ruumis on retkottanut hänen päällään.

Ihan messun alussa pappi sanoi jotain, minkä jälkeen kaikki seurakuntalaiset alkoivat suurella innolla kätellä ja halailla lähellä istujiaan. Seurasimme hämmentyneenä toimintaa ja olisimme halunneet heittää toisillemme ylävitoset siitä, että tunnollisina suomalaisina olimme menneet istumaan takariviin, sille kaikista tyhjimmälle alueelle. Olimme sen verran kaukana vierustovereista, että pystyimme hoitamaan halailu-kättelytilanteen hymyilemällä kaikille vienosti ja nyökkäilemällä ahkerasti. Sama tilanne toistui messun lopussa ja taas saimme nyökkäillä hymyhuulin pää heiluen.

Kun tuli vuoro kastaa Tate, pappi paineli keskellä huonetta olevan kastemaljan luo, joka oli isolla kivenlohkareella. Koska intialaisten T-kirjaimet tunnetusti livahtelevat ulos suusta vaivihkaa nuhaisen kuuloisina D-kirjaimina, kuulosti kuin Tatesta olisi tullut Date Joseph. Ihan sama vaikka pappi koitti kutsua poikaa taateliksi/treffeiksi, hyvin iloiselta pikkuherra itse vaikutti touhun aikana. Se, mitä seuraavaksi tapahtui, sai hetken aika minut epäilemään omaa kuuloani. Kuulinko todella sanan exorcism!? Kyllä vain, edelleen oli kuulo sekä järki tallella. Siinä se Pappi alkoi suorittaa Tatelle exorcismia manaten paholaista pysymään poissa pojan elämästä. Allright, tutkimusmatka ei ollut ollut turha, tulihan sitä jotain järeetä uuttakin todistetuksi. Lopuksi pappi vielä yritti luoda leijonakuningas tunnelmaa, nostamalla Taten kallion yllä ilmaan kuin Simban konsanaan. Papin nosto oli hieman ponneton ja välillä näytti sille, että tyyppi olisi voinut kaatua kumoon hetkenä minä hyvänsä. Ei ihme, sillä Tate painii  hieman yli 10 kiloisena nelikuukautisena isojen vauvojen sarjassa.

Messun jälkeen ajaa hurautimme Chrisin ja Brooken kotiin, jossa oli päivällinen tarjolla ja baari auki. Sangriaa lasiin kaataessani naurahdin itselleni epäuskoisena ja mietin, miten vain muutama vuosi sitten olin töissä meinannut vetästä purkan väärään kurkkuun, kun järjestin ranskalaistuneelle suomalaisneitosen perheelle kastejuhlaa ravintolaamme ja he halusivat tilaisuuteen varattavan vähintään puoli pulloa viiniä per vieras sekä avecit. Täällä sitä nyt oltiin, kastejuhlassa lasi kädessä, eikä tilanne tuntunut lainkaan oudolta. Mitä aivoille tapahtuu, kun ne siirtää kotimaan kulttuurikontekstista vieraalle mantereelle?

Kerrankin pidin kirkossa kuvausnäppini kurissa, joten saatte nyt tyytyä vain muutamaan kälyiseen aineistokuvaan, jotka lähinnä todistavat, että meillä oli vaatteet päällä ja paikalla oli kakku. Molemmat hyvin positiivisia asioita :D

Valmiina lähtöön!

Sinistä frostingia se kakun pinnalla pitää olla!
Sugar rush!!!

Tiedät, että olet vanha kun talliin ajamisesta tulee saavutus

Aloitin vuoden 2017 ensimmäisen päivän ajamalla automme talliin, ihan ite, ihan ekaa kertaa. Olin niin ylpeä itsestäni, ja kiitin tuohon hetkeen johtaneesta tilanteesta tuolloin hieman krapulaista miestäni. Tiedän, että tässä kohtaa varmaan jokainen pyörittelee epäuskoisena päätään ja miettii, että johan olikin saavutus. Annetaan nyt tytölle vielä joku pysti moisesta ydinfysiikkaa ja rakettitiedettä vaativasta saavutuksesta. Noh, te ette olekaan nähneet meidän talliamme. Keskivertonaisen mielestä se ehkä vaatiikiin rakettitiedettä ja pari ydinfysiikan matemaattistakaavaa... (Please, älä korjaa, jos ydinfysiikassa ei käytetä matemaattisiakaavoja. Anna mun säilyttää illuussioni :P )

Myönnän heti alkuun, että olin nuorempana badass kuski. Ajoin minne tahansa ja laitoin auton parkkiin mihin tahansa, suurta itsevarmuutta huokuen. Ja vielä niin, ettei autosta suoritusteni jälkeen puuttunut osia tai näkynyt kraaterin kokoisia lommoja. Syytän kolmenkympinkriisiä siitä, että minusta on tullut ihan nössö kuski. Lohdutukseksi voi kuitenkin sanoa, että olen parempi ratin takana kuin 80% porukasta, jotka täällä teillä kurvailee. Joskaan tuo nyt ei vaadi paljoa. Ihan jo se, että osaa käyttää vilkkua (eli vilkuttaa siihen suuntaan, mihin on actually kääntymässä, eikä vilkuta randomisti montaa kilometriä silloin kun on ajamassa suoraan, puhumattakaan siitä, että osaa ajaa motarilla ilman, että on hätävilkut päällä) nostaa rankingia tässä maassa hurjasti. Jos vielä tajuat, ettet parkkeeraa keskelle risteystä, puolen metrin päähän rotvallin reunasta, tai kahteen parkkiruutun yhtä aikaa, olet jo superkuski.

Asunnollamme autotalliin ajamisesta on tehty asteen verran veikeämpää. Sinne käännytään järkyttävän näppärästi 90 asteen kulmasta. Vielä hauskempaa hommasta tekee se, ettei auton kylkikaarien ja autotallin ovenkarmien väliin jää suuremmin turhaa tilaa, siis silloinkaan kun onnistut ajamaan auton täysin keskelle tallia. Kun näin tallimme ensimmäistä kertaa, olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja lähtemään Mojitoille. Herra Holopainen saisi olla tämän asunnossa asumisen ajan henkilökohtainen kuskini kotiin tultaessa. Nissanin Notella homma olisi ihan lepposaa touhua, koska rakas Suomen menopelini on kapea, eikä ehkä yksi tai kaksi vahinkonaarmua 10 vuotta vanhassa autossa ihan hirveästi aiheuttaisi päänsärkyä. En kuitenkaan usko, että saisin Tatulta bonuspisteitä jos tuunaisin hänen rakkaaseen Audiinsa uusia kylkiviivoja.

Tammikuiset ahdistuskohtaukset tallista ja hanskojen tiskiin heittämiset ovat nykyisin historiaa. Harjoitus tekee mestarin ja try, try again sanonnat eivät ole syntyneet tyhjästä. Näin toukokuussa talliin peruuttamisesta on jo alkanut tulla jonkin asteinen rutiini, myös minulle. Joskin herra on kerran tai kaksi repsikan paikalta sopivassa määrin aukonut leipäläpeään neuvoakseen suoritustani. Ihme ja kumma, olen pääsääntöisesti ottanut ihan mielelläni vastaan herran ohjeistukset. Niin paitsi niinä kertoina kun olen ollut se designated driver ja epäillyt hyvin vahvasti herran visuaalisia koordinointitaitoja (joskin silloinkin se ryökäle on tainnut olla oikeassa...). Kuten niin tyypillistä elämälle, luonnollisesti suoritus menee yleensä aina silloin nappiin, kun ketään ei ole paikalla todistamassa sitä. Siinä sitä saa ihan itsekseen huutaa "YES!" ja heittää läpyjä oman vasemman kätensä kanssa. Mutta auta armias, kun naapurin Erkki Esimerkki on sen jätti GMC Denalinsa  kanssa perässä odottelemassa omaa talliparkkivuoroaan, oma peruuttaminen menee saman tien säätämiseksi ja auton tehokkaaksi ees taas hinkkaamiseksi nylkyttäessä sitä sopivaan asentoon tallin oviaukkoon nähden. Yleisöpaine ei sovi mulle, se sekoittaa aivot täydellisesti. Erityisen masentavaa on oman tunnilta tuntuneen peruuttelushownsa jälkeen vierestä katsoa, kuinka Erkki laittaa Denalinsa talliin smootisti muutamalla ratin käännöllä, vaikka mun silmämääräisten laskelmien mukaan koko hökötyksen ei pitäisi edes siihen talliin mahtua.

No niin, tervetuloa meidän autotalli katokseen!
Also known as garage row.

Toinen vasemmalta on se, mihin me automme tähdätään.
Tai no minä tähtään, Tatu vaan ajaa.

No onhan siellä nyt molemmilla puolilla tilaa, mutta en mä
itelleni hirveen suurta virhemarginaalia uskalla antaa...
Erkin autotallin ovi on näköjään auki, varmaan taas tulossa esitteleen tyylikästä suoritustaan
ja kiroaa, kun olen auton sijaan  tällä kertaa tiellä kamerani kanssa.
Mä oon varmaan sen suosikki naapuri! (Ja ei, hänen nimensä ei todennäköisesti oikeasti ole Erkki,
mutta en lähde sitä tätä "artikkelia" varten alakerrasta varmistamaan.)  

Amatööri, jolla on Pron aikataulu...

Viimeinen kuukausi on mennyt niin, että olen alkanut välillä jo epäillä asuvani urheilijan kanssa. Ei sinänsä, että tuo harhakuva olisi näkynyt jotenkin erityisen terveellisenä ruokavaliona tai uuvuttavina aamulenkkeinä, joita täydentäisi huolellinen venyttely. Se, mikä harhaanjohtavan urheilijailluusion on luonut on aikataulu, joka tämän talouden pääjehulla on ollut kuin paremmallakin Prolla.

Ensin oli Brookhavenin countryclubin MGA turnaus, jossa tyypit pelasivat viikonlopun aikana 45 reikää golfia. Lisäksi herralla oli perjantai ja sunnuntai-iltana kaljaliigan lätkäpelit. Miestä ei paljon sinä viikonloppuna kotona näkynyt. Samalla viikolla herra oli käynyt arkena vähän ottamassa viikonloppua varten tuntumaa mailaan ja palloon (kun ei ole vielä sisäistänyt, että vaan lahjattomat treenaa) 49 reiän verran. Kiskoin Tatun tuon lisäksi parille joogatunnille seurakseni ja tyyppi kävi vielä pinkomassa yhden sählypelin verran kentällä.

Seuraavana viikonloppuna oli vuorossa Texasin adult amateur State championship turnaus lätkäporukan kanssa. Ikävä kyllä joudun myöntämään, että nimike kuulostaa helvatun paljon juhlallisemmalle, kuin miltä todellisuus kentällä näytti. Mutta kuten elämässä on oppinut, ei se, mikä on totuus vaan se, millä mielikuvalla asia myydään, merkitsee. Joten hyvin mielelläni brassailen sillä, että mieheni on Texas adult amateur hockey state championsip C-sarjan hopeajoukkuessa. Etenkin kun tuo titteli vei taas yhden viikonlopun, joka oli alunperin kaavailtu yhteiselle rentoutusviikonlopulle telttailun merkeissä jossain huitsin kuikassa Dallasista. Pojat saivat aloittaa turnausurakkansa perjantaina kahdella matsilla, joista jälkimmäinen oli todella inhimilliseen aikaan klo 23.00. Olin tyhmänä antanut Tatun puhua itseni ympäri katsomaan pelejä, joten siinä yhden aikaan yöllä hallilta pois raahautuessani todellakin kyseenalaistin omaa älykkyyttäni kulutettuani hallin penkkejä 5 tunnin ajan. Lauantaina en vahingossakaan mennyt lähellekään hallia ja sunnuntainakin puoliväkisin finaalipeliä katsomaan.

Lätkäturnausviikkoa täydensi herran perinteinen viikoittainen sähly,  pari visiittiä joogasalille ja 9 reikää golfia. Tatun aivot taisivat kuitenkin olla puolessa väliä viikkoa vähän narikassa, koska rangelle hänet heittäessäni, tyyppi sai takakonttiin katsoessan todeta unohtaneensa bägin kotiin. Pelkillä palloilla ja golfkengillä on pikkusen huono treenata.

"I won State Championship silver and all I got was this lousy T-shirt."

Männä viikonloppuna meillä olisi ollut wine pick up Hill countryssä, mutta hajamielinen mieheni ei ollut ikinä merkinnyt sitä mihinkään ylös, joten oli mennyt sopimaan Lucky Bouncen (suomalainen golf clubi Dallasissa) Suomi 100 juhlakisan samalla viikonlopulle. Ja taas sain huokailla syvään myöhemmäksi tulevaisuuteen siirtyvää telttailuviikonloppua. Golfkisan puolesta on kylläkin pakko sanoa, että minulla oli poikien matkassa hauskaa toimiessani epävirallisen virallisena kisakuvaajana huristellen golfkärryllä ryhmältä ryhmälle tsekkaillen parhaat ja pahimmat lyönnit. Jotenkin osasin vielä birdien aikaan olla oikeassa paikassa jaolla birkkupullolla. Siinä sitä pääsi vertailemaan Dallasin tämän hetken kuuminta suomijuomatrendiä, itsetehtyä Lakritsalvodkaa. Kolmea eri versiota (suomivodka, texasvodka ja whatever-vodka) testattuani voin julistaa voittajaksi kaikki, joissa oli Lakritsalia.

Suomi 100 golf teeman mukaisella vaatetuksella.
Amatöörikuvaaja ei kysynyt asianomaisten lupaa käyttää kuvaa omiin epämääräisiin tarkoituksiinsa,
joten tunsi pakottavaa tarvetta naamioida kaverit. 

Tässä vaiheessa on pakko antaa iso kiitos näille Dallasin suomimiehille, jotka ovat ilman haloota ottaneet minut vastaan palloilemaan joukkoonsa. Voin kuvitella kuinka rasittavalta voi vaikuttaa, että yhden miehen eukko on aina kaikkialla mukana matkassa. Sen yhden eukon ongelma vain on, että hän on suomessa tottunut teinivuotensa palloilemaan miesporukassa, joten unohtaa yleensä ettei ole yksi äijistä. Minkäs teet, miehet vain ovat hirveän usein naisia simppelimpää seuraa. Kaikesta ei tehdä suurta draamaa, jokaista sanottua asiaa ei koiteta tulkita seitsemältä eri kantilta hakien piilomerkityksiä, eikä selkään puukoteta, muussa kuin siinä piruilumielessä. Eipä sitä tänne varmaan olisi näin hyvin kotiutunut, ellei olisi ollut näin hyviä tyyppejä ympärillä.

Jotta sanojani ei ymmärretä väärin, olen tutustunut täällä toki myös mahtaviin suominaisiin, ja monet Tatun lätkä/sählykaverien vaimoista ovat todella mukavia. Olen kuitenkin viettänyt heidän kanssaan hirveän paljon vähemmän aikaa kuin mitä heidän miestensä. Lause, jonka voi tulkita järkyttävän väärin, etenkin kun sen sanoo jollekin uudelle tuttavuudelle, kuten eräässä suominaisten tapaamisessa menin sammakkona suustani päästämään. Tiedä häntä moniko naikkonen nyt kuvittelee minun hiippailevan salaa muiden aviomiesten kanssa omilla retkilläni. No mielikuvansa jokaisella, tarkoituksena oli kuitenkin vain todeta, että olen käynyt oman mieheni mukana seuraamassa hänen joukkueharrastuksiian, ja sen kautta miehiin törmännyt. Eli terveiset kaikille, EI en ole väijymässä kenenkään ukko kultia. Tuossa yhdessä on ihan tarpeeksi puuhaa, jotta energiaa jäisi mihinkään muuhun.

Jos nyt katsotaan todellisuutta silmiin, niin onhan se niin, että mieheni tulee amatööriurheilija lopunikäänsä olemaan (sorry honey! It's just the reality...). Mutta saahan sitä haaveilla. Parasta haaveilu on toteuttaa oikeille amattilaisurheilijoille ojennettavan pystin vieressä, jotta tulee mahdollisimman autenttinen fiilis. Mieheni tällainen Pro-hetki oli toissapäivänä, kun Golfin The Openin (siis se britti versio, joka on THE Open, jotta ei sekoiteta US Openiin...) palkintopysti Claret Jug tuli vierailulle Country Clubillemme. Siellä sitä käytiin pönöttämässä pystin vieressä ja tsekkailemassa kenen kaikkien nimiä siihen on oikeen kaiverrettu. Pystiä on jaettu vuodesta 1872, eli ihan eilen ei se trophy saanut alkuaan. Tosin alkuperäinen on nykyisin turvallisesti lukkojen takana Scotlannissa ja vuodesta 1928 alkaen on voittajille jaettu aina replica, niin paitsi mahtavana vuonna 1982 (kröhöm, fiksut ihmset on syntyneet sillon...) kun Tom Watsonille vahingossa annettiinkin oikea alkuperäinen. Jep, kyllä niitä mokia näköjään sattuu paremmissakin piireissä. Watson meni vielä upgreidaamaan mokan  treenailemalla kotona vähän swingiään osuen Claret Jugiin ja tekemällä siihen pienen lommon. Hätä ei ole tämän näköinen, ei muuta kun Tomppa kellariin tekemään pientä pintaremonttia ja fiksaamaan pysti kuntoon. Do-it-Yourself miehet ovat aina pärjänneet tässä maailmassa :P

Okei, en edelleenkään välitä golfista juurikan hölkäsen pölähtämää, joskin alan viisastumaan lajin suhteen, tahdoin taikka en. Olen kuitenkin perso kaikelle historiankirjojen kannalta uniikille. Oli kysessä sitten dinosauruksen jalanjälki tai mammutin supervanhakakka, jos on  tarjolla jotain historiallista, niin täytyyhän minun sellaisen kanssa samassa kuvassa poseerata. Pitää sitä jotain olla, millä aikoinaan vanhainkodissa brassailla. Sitä paitsi kaikki itseensä imetty tieto saattaa jonain päivänä auttaa voittamaan Trivial pursuitissa, ja mikään ei ole siinä pelissä tärkeämpää kuin voitto.

Niinpä sivistyksen nimissä kävin räpsimässä Claret Jugista kuvia ja toljottelin sen kaiverruksia. Kamalan näppärästi paikalla oli television uutisryhmä, joka oli kuvannut pystin ympärillä pyllistelemiseni ja pyysi saada haastattelua, jotta voisivat "Talk about the Claret jug with me". No niin... siinähän sitä vasta olisikin ollut THE haastattelu. Henkilö, jonka englanninkieli ei ollut vielä siinävaiheessa aamua oikein heräillyt, kertomassa uutisissa sanat solmussa pystistä, jonka olemassa olosta oli juuri muutama nimuutti aiemmin tullut tietoiseksi. Juu ei kiitos.. Totesin kuvausryhmälle, että tällä kertaa jätän tämän mahtavan tilaisuuden väliin (toisin sanoen mutisin hämmentyneenä joitain englantia etäisesti muistuttavia sanoja ja juoksin karkuun) Näin jälkiviisaana tajusin, että ehkä olisin haastattelussa voinut feikata  syvän intohimoni pystiä ja sen saaneita pelaajia kohtaan vaihtamalla kielen viime vuoden voittajan Henrik Stensonin kunniaksi ruotsiin ja luetella Amattikorkean jollain turhalla tunnilla kaveriltani oppiman pitkän rallatuksen "Hur kan någon tycka att det är trevligt at försöka treffa ett litet håll i marken med ännu mindre boll?" Kerrankin olisi ollut sillekin lauseelle käyttöä. Joskin sen sisältö ei ehkä olisi tähän aiheeseen ollut se oikea, mutta mistäpä nämä Jenkit sitä olisivat tienneet ;)

The Pro moment... as good as it will get.
Odotan, koska mies haluaa teettää tästä jumalattoman kokoisen canvas-taulun
makuuhuoneen seinälle.

Pitäisköhän mun alkaa harkita television game show hostess uraa,
kun noin kauheen tyylikkäästi seison tossakin tota palkintoa esittelemässä,
vaikken siitä hölkäsen pölähtämää ymmärtänytkään...

Claret Jug koko komeudessaan.

Siinä sitä on vähän muinaisempia vuosilukuja...
Niin ja Claret Jugin virallinen nimi, Golf Champion Trophy

Hah hah haa, päivämääriä katsoessani, voin muuten kerrankin varmuudella vannoa,
 että herra ei ainakaan yhtenä päivänä tuijota kisaa naama ruudussa kiinni :P

Claret Jugin kylkeen nakutellaan kisapaikalla Openissa voittajan nimi ennen kuin pysti ojennetaan sen uudelle isännälle (kylläkin vain vuodeksi, jonka jälkeen tyypit saavat tyytyä siitä tehtyyn minikopioon palkintokaapissaan). Saimme Clubilla nakuttelijan työstä koemaistiaisen, kun pääsimme vastaavilla työvälineillä ihan itse nakuttelemaan nimemme pallomerkkiin. Nyt kysyt varmaan, että mitä minä muka teen millään pallomerkillä? Vastaus on, että en varmaan yhtään mitään, mutta ei se tarkoita ettenkö halunnut puuhaa testata. Tai mistä sitä tietää, ehkä tungenkin nimelläni varustetun merkin miehelle mukaan kentälle, niin ei unohda, että kuka se on joka kotona nalkuttaa :D Kaikille nakuttelijan (tälle on varmaan virallisempikin nimike) uraa haritseville tiedoksi, voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että nakuttelu on helppoa, kun vain muistaa laittaa "kirjainleimasimet" oikein päin ja mäjäyttä vasaralla jämäkästi. Seuraa kuvatodisteita:

Mies pallomerkin kimpussa.

Tämän kuvatodisteen perusteella hiffasin, että kun keskityn johonkin,
näytän näköjään kyrsiintyneen ja ärsyyntyneen välimuodolle.
Ilmankos ihmiset ei uskalla lähestyä mua kun oon keskittyneenä johonkin :D

Komeeta jälkeä vaikka itse sanonkin. Hmm.. mitäs tälle sitten tehdään?

Urheiluhullun aikataulusta johtuen, kauan kaipaamani ja monella viikolla venähtänyt telttareissumme saa nyt suosiolla siirtyä Memorial day viikonlopulle. (Ja siitä sitä ei jumankauta siirretä!!) Olin alunperin kuvitellut tulevana viikonloppuna viimein ulkoilmaaktiviteetteihin pääseväni, mutta joku korkeampi voima tuli väliin ja menemmekin lauantaina teltan sijaan kirkkoon. Luit oikein! Ja vielä oikein katoliseen sellaiseen. Saimme nimittäin kutsun Tatun golfkaverin muksun Baptismiin, joten eihän sellaisesta uudesta kokemuksesta nyt voi kieltäytyä.

Kyllä noilla katolisilla kirkoilla on mahtipontiset nimet...

Kyllä se äiti vaan tietää...

Ulkomailla asuminen saa aikaan outoja asioita. Vielä hullummaksi touhu menee, jos on kalenteri kaikki päivät tyhjää täynnä (noin niinkuin liioteltuna). Sitä alkaa silloin tehdä kaikkea sellaista, mitä kotisuomessa ei tulisi pieneen mieleenkään kokeilla. Puhun toki nyt vain omasta puolestani. Kaikilla meillä on erilaiset aivot (luojan kiitos), joissa liikkuu erilaiset ajatukset, joten en nyt lähde kaikkien ulkomailla asuvien joutilaiden puolestaan puhumaan. Minussa kaikki tämä vapaa-aika on kuitenkin saanut esille yritys-erehdys mallilla toimivan suomiperinteiden testaajan.

Karjanlanpiirakat väänsin jo alkuvuodesta. Nyt sain päähäni tehdä simaa ja alkaa plagioida Reissumiestä. Sima oli fashionably late ja sai juomakelpoisuutensa vasta muutaman päivän myöhässä Vapunvietosta. Not a big deal, eihän me vappua edes vietetty. Niin ellei vapuksi sitten lasketa tuttavaperheen luona havaittuja muutamaa muksujen ilmapalloa ja seinätaulujen reunoja koristaneita serpentiinejä. Ylioppilaslakkeja ei näkynyt missään, mutta huomasin miettiväni, kävisikö se ensi halloweenina naamiaisasuksi. Tulisi sillekin pääkapistukselle jotain käyttöä.

Olen aina tykännyt simasta, mutta samalla pitänyt sitä liian makeana. Ei ihme, reseptiä pällistellessäni tajusin, että juomahan ON pelkkää sokeria. Niinpä koitin olla luova ja trenditietoinen vähentämällää hieman sokerin määrää (ihan kuin siitä olisi muka jotain hyötyä) ja lisätä sitruunan osuutta. Joku nero oli vielä netissä kehaissut laittamaan limen mukaan makua antamaan ja minä urpo perässä testaamaan. Lopputulos maistui samalle kuin Velho Gargamelin vihreät keitokset smurffeissa. Ristin keitoksen Kitrekäksi kipinäksi. Kuin huono gin& tonic ilman tonicia ja helvatun huonolaatuisella ginillä. Äiti oli kyllä varoitellut laittamasta liikaa hiivaa tai käyttämästä liian kauaa ettei tule kiljua. Nyt aloin melkein katua, ettei keitos ollut kiljua. Silloin siitä olisi edes saanut jonkinlaisen buzzin aikaiseksi naaman väännösten kompensoimiseksi. No hätä ei ole tämän näköinen, meitsi on soveltaja. Ei kun uusi satsi käymään, tällä kertaa ilman sitrushedelmien ihmeellistä maailmaa ja reilulla sokerilla. Kun tuon litkun sekoittaa kitkerään kipinään  ja lisää kourallisen jääpaloja, juoma on oiva virvoke kuumaan helteeseen, vain buzz puuttuu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta en silti suosittele tilaamaan minulta simaa lastenjuhliin anytime soon.

Siinä ne mun sitrushedelmät kelluu...

Tunsin itseni Frankensteinia luovaksi tiedemieheksi päättäessäni herättää henkiin ruisleipäjuuren. Touhusta voisi tulla kauhistuttava menestys, joka ruisleipäaddiktiossa johtaisi viikoittaisiin leipomasessioihin, tai sitten se voisi olla täysi floppi. Yrittänyttä ei laiteta (vaikkei laittamisessa mitään vikaa olekaan...), joten ei kun kokeilemaan. Kaikki tämä paikallisten pullamössöleipien puputus on alkanut tulla ulos korvista kuin Visuviuksen sisusta, joten jotain täytyi tehdä. Kroppa huusi jo rukiin perään.

Sattuneesta syystä en ollut saapunut maahan satoja vuosia vanha sukukalleusleipäjuuri taskussani. Ensinnäkään meidän suvussamme ei harrasteta tuollaista ja toisekseen ruisleipä on suomessa ihan liian halpaa ostaa kaupasta, jotta viitsisi alkaa itse sitä vääntään. Mokoma herkku kuitenkin vaatii juuren aloittamaan taikinan, joten mikä nyt sitten avuksi?  No internet tietenkin! (mitä me tehtiin ennen nettiä!?) Niinpä erään sivuston ohjeistuksen läpi lukaisseena, löysin itseni keittiöstä murskaamassa Suomi-puodista ostamiani hapankorppuja kulhoon, sekoittaen siitä ruisjauhon ja veden avulla ällöttävän näköistä velliä. Ja eikun seos pöydälle kolmeksi päiväksi käymään, ruokkien sitä jauhoilla 4 päivän ajan hartaammin kuin tamagotchia. Uskomattomaksi homman tekee se, että actually muistin ruokkia taikinaani. Minä lahopää,  joka viikoittain koitan perjantaisin muistaa skarpata ja ladata paikallisen ruokakaupan sivulta kupongin ilmaiseen Friday download- tuotteeseen. Asia, joka onnistuu keskimäärin kerran kuussa. (Nimimerkillä unohdin taas perjantaina...Toivon mukaan oli surkea elintarvike tarjolla.)

27.4.2017 Juureni syntymähetki.
Painosta tai pituudesta en mene mitään sanomaann :D

Pari päivää myöhemmin juuri kävi ja poreili komeasti. Oli siinä äiti tuotoksestaan ylpeä!

Kun oli viimein aika leipoa, ja survoa vellistä kunnon taikina, tartuin innolla toimeen. Oli aika tarkistaa, oliko tieteellinen projektini mistään kotoisin. Muistaen jääkaapissa kököttävän siman kohtalon, itseluottamukseni ei ehkä ollut korkeimmillaan. Tuntui, että taikinani oli hyvin leivottavissa ja sain muotoiltua hirmuisen söpöjä melkein täydellisen pyöreitä leipiä, jotka uunissa vielä tummenivatkin kauniisti. Ohjeeni oli yhteen isoon leipään, mutta nuorena kapinallisena tein mielummin useampia pieniä. Tämä fakta mielessä, vähensin leivän paistoaikaa. Olisin kuitenkin saanut vähentää sitä vielä lisää, sillä leivistä tuli kovahkon puoleisia. Toki se, että tässä oli vasta ensimmäisen sukupolven juuri toiminnassa, vaikutti varmasti siihen, ettei leipä ollut sisältä vielä maiilman kuohkein (ensi kerralla sitten ilmavampia versioita), mutta ei silti ollut tarkoitus tehdä tuotoksia, joihin saisi jätettyä tekarit kiinni.

Joo ei ollut yhtä syötävää tämä taikina kuin mitä pipareissa...

Uunista ulos tulleet. No onhan ne nyt nättejä :)

Ahh.. kyllä näissä silmä lepää, noin niinkuin ensikertalaisen tuotokseksi.

No mikä kovassa kuoressa avuksi? Aluksi ei mikään. Sitä syötiin, vaikka vähän saikin puuhastella leivän halkaisemiseksi (sisältä oli kuitenkin pehmeähkö, vaikka ulkokuori kova. Vähän kato kun leipojansa...). Maku oli onneksi aivan ihana, joten seitsemänteen taivaaseen sai leijailtua vähän kovemmallakin tuotoksella. Sitten eksyin juttelemaan äitsykän kanssa. Ja hei, ei ne huijaa, äidit ovat viisaita (toki eivät ihan joka tilanteessa...). Äiti käski laittaa leivät pussiin kuorittujen omenan palojen kanssa. Ja arvatkaapas mitä!? Se tepsi. Leivistä tuli pehmeitä, eikä omena edes hirveesti maustanut leipää omilla nesteillään. Haluaisin siis kiittää äitiä ja kaupasta ostamaani Gala omenaa ruisleipäongelmani ratkaisemisesta. Kyllä se äiti vaan tietää...