Kastejuhla ja exorcismia katolisessa kirkossa

Viime lauantaina teimme tutkimusmatkan katoliseen kirkkoon. Ennen tuota olin tyhmänä suomalaisena olettanut vain sunnuntaiden olevan niitä kirkossa juoksupäiviä, mutta ainakin katolilaiset näyttävät viihtyvän messussa myös lauantai-iltapäivänä kello viisi. Ihan extempore "Hei tänään on tylsää, lähdetäänkö Tatu kirkkoon?"-reissu tämä ei ollut, vaan osallistuimme Tatun golfkaverin lapsen kastejuhlaan. Meidät mukaan menoon kutsunut perhe tietää, että emme suomalaisina ole mitään viikottaisia kirkonpenkinkuluttajia, joten kutsun laitettuaan he kohteliaasti  muistivat heti mainita, ettei meidän ole pakko tulla mukaan messuun. Voisimme hyvin tulla suoraan heille kotiin messunjälkeiseen kestitystilaisuuteen. Ja pah, jos kerran jotain uutta voidaan päästä katsomaan, niin kyllähän sitä nyt tutkimusretkelle lähdetään! Edellisestä uskaltautumisestani katolisen kirkon syövereihin, kuuntelemaan latinan kielisiä joululauluja jouluaattona 2001 St Louisissa, olikin ehtinyt kulua 16 vuotta. Johan sitä oli uusintareissun aika.

Kolumbuksen kolleegat Tatu ja minä ajaa hurautimme Planoon, missä kirkko sijaitsi. Siinä parkkipaikalla istuessamme tsekkailimme sisään vaeltavaa väkilaumaa. Tavallisesti täällä näkee ihmisiä tulemassa kirkosta sunnuntaisin parhaat ykköset päällä. On korkokenkää ja kukkamekkoa ja miehillä kravatit suorassa. Ilmeisesti tuo "Hey let's dress up!"-leikki kuuluu kuitenkin vain sunnuntaikirkkoon, sillä nyt perhe toisensa perään lompsi kohti kirkkoa fläpäreissä ja shortseissa. Bongasinpa jopa maastokuviolliset Crocsitkin (fashion emergency!). Katsoimme itseämme ja totesimme olevamme ylipukeutuneita. Ai kun kiva... Jokaisen suomalaisen unelma, pistää silmään massan joukosta. Onneksi Chrisin ja Brooken (jonka pojan kastetilaisuus oli) sukulaiset olivat sentään pistäneet vähän parempaa Seppälää päälle, ettemme olleet täysin ainoat joukosta erottuvat.

Suomessa ristiäiset ovat yksityistilaisuus, mutta täällä tuo kaste suoritettiin osana tavallista messua, jossa oli iso liuta tuiki tuntemattomia ihmisiä lauantaikirkkosessiossa. Paikalla oli perheitä vauvasta vaariin, ovathan Jenkit kirkossa käyvää kansaa. Tuntien itseni (kyllästyn kirkossa ensimmäisen 10 minuutin jälkeen, jos siis vielä silloin olen hereillä) mietin, millä perheen pienimmät jaksaisivat istua aloillaan viikoittain yli tunnin pituisen messun. Bongatessani joillain muksuilla  mukana olevat puuhakirjat, ymmärsin yskän ja koin flasbackin vanhempieni kummitytön rippijuhlasta. Myönnetään, piilottelin silloin virsikirjan takana Hillary Clintonin elämäkertaa, joskin vannon etten lukenut sitä suuremmin toimituksen aikana. Sen sijaan tunnustan tsekkailleeni uusia, omien pakollisten koulunaula-aamunavausvuosien jälkeen julkaistuja virsiä.

Kirkkosali, tai miksi ihmeeksi sitä katolisessa kirkossa kutsutaankaan, oli pyöreä. Aikas veikeä oikeastaan, minä tykkäsin. Siellä sitä seurakunta istui ympyrässä ja pappi mennä loipotti keskelle jätetyssä tilassa. Saimme sisään mennessämme käteemme ohjelman, jossa oli myös kirkossa esitettävät musiikit (öö.. kutsutaanko niitä tuollakin virsiksi? Ainakaan niissä ei ollut numeroita, ja ne oli painettuna siihen lehtiseen, ei erilliseen kirjaan). Tuo lehtinen osoittautui minun henkilökohtaiseksi puuhakirjakseni, ja antoi jotain hypisteltävää messun ajaksi. By the way, heidän uskontunnustuksensa (joka oli kirjoitettuna lehtiseen) näytti ja kuulosti suhteellisen tutulta, joten pystyin hyvin muiden mukana mumista päässäni suomeksi ne muutamat kohdat, jotka vielä rippikouluajoilta muistin. Tuossa olikin sitten melkein ainoa osa messua, jonka ymmärsin (kiitos kirjallisen todistusaineiston), vaikka se pidettiin englanniksi. Messun nimittäin piti, yllätys yllätys... INTIALAINEN pappi, Dallasissa aka little Indiassa kun ollaan. Siinä sitä oli tunne kuin olisi soittanut intiassa toimivaan call centeriin kun koitti ymmärtää papin englantia. Onneksi en ollut ainoa, vieressämme istuva Clark (jälleen yksi Tatun golfkaveri) totesi ettei ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää, mitä pappi selosti. Jos ei kerran Jenkkikään saanut papin englannista selvää, ei itselläni ollut suuremmin paineita siitä, etten pystynyt kaikkea seuraamaan. Se tarina, minkä harvinaisen selkeästi ymmärsin ja jäi mieleeni, oli papin paasaus siitä,  kuinka eräs Detroitista lähtenyt lentokone putosi ja kaikki kuolivat. Niin paitsi yksi lapsi, jonka päälle hänen äitinsä oli heittäytynyt. Tämän tappavan opettavaisen tarinan piti olla jotenkin innoituksena seuraavana päivänä olleelle äitienpäivälle, mutta itse mietin vain, miltä siitä muksusta on tuntunut, kun kuollut oman äidin ruumis on retkottanut hänen päällään.

Ihan messun alussa pappi sanoi jotain, minkä jälkeen kaikki seurakuntalaiset alkoivat suurella innolla kätellä ja halailla lähellä istujiaan. Seurasimme hämmentyneenä toimintaa ja olisimme halunneet heittää toisillemme ylävitoset siitä, että tunnollisina suomalaisina olimme menneet istumaan takariviin, sille kaikista tyhjimmälle alueelle. Olimme sen verran kaukana vierustovereista, että pystyimme hoitamaan halailu-kättelytilanteen hymyilemällä kaikille vienosti ja nyökkäilemällä ahkerasti. Sama tilanne toistui messun lopussa ja taas saimme nyökkäillä hymyhuulin pää heiluen.

Kun tuli vuoro kastaa Tate, pappi paineli keskellä huonetta olevan kastemaljan luo, joka oli isolla kivenlohkareella. Koska intialaisten T-kirjaimet tunnetusti livahtelevat ulos suusta vaivihkaa nuhaisen kuuloisina D-kirjaimina, kuulosti kuin Tatesta olisi tullut Date Joseph. Ihan sama vaikka pappi koitti kutsua poikaa taateliksi/treffeiksi, hyvin iloiselta pikkuherra itse vaikutti touhun aikana. Se, mitä seuraavaksi tapahtui, sai hetken aika minut epäilemään omaa kuuloani. Kuulinko todella sanan exorcism!? Kyllä vain, edelleen oli kuulo sekä järki tallella. Siinä se Pappi alkoi suorittaa Tatelle exorcismia manaten paholaista pysymään poissa pojan elämästä. Allright, tutkimusmatka ei ollut ollut turha, tulihan sitä jotain järeetä uuttakin todistetuksi. Lopuksi pappi vielä yritti luoda leijonakuningas tunnelmaa, nostamalla Taten kallion yllä ilmaan kuin Simban konsanaan. Papin nosto oli hieman ponneton ja välillä näytti sille, että tyyppi olisi voinut kaatua kumoon hetkenä minä hyvänsä. Ei ihme, sillä Tate painii  hieman yli 10 kiloisena nelikuukautisena isojen vauvojen sarjassa.

Messun jälkeen ajaa hurautimme Chrisin ja Brooken kotiin, jossa oli päivällinen tarjolla ja baari auki. Sangriaa lasiin kaataessani naurahdin itselleni epäuskoisena ja mietin, miten vain muutama vuosi sitten olin töissä meinannut vetästä purkan väärään kurkkuun, kun järjestin ranskalaistuneelle suomalaisneitosen perheelle kastejuhlaa ravintolaamme ja he halusivat tilaisuuteen varattavan vähintään puoli pulloa viiniä per vieras sekä avecit. Täällä sitä nyt oltiin, kastejuhlassa lasi kädessä, eikä tilanne tuntunut lainkaan oudolta. Mitä aivoille tapahtuu, kun ne siirtää kotimaan kulttuurikontekstista vieraalle mantereelle?

Kerrankin pidin kirkossa kuvausnäppini kurissa, joten saatte nyt tyytyä vain muutamaan kälyiseen aineistokuvaan, jotka lähinnä todistavat, että meillä oli vaatteet päällä ja paikalla oli kakku. Molemmat hyvin positiivisia asioita :D

Valmiina lähtöön!

Sinistä frostingia se kakun pinnalla pitää olla!
Sugar rush!!!