Karjanlanpiirakat väänsin jo alkuvuodesta. Nyt sain päähäni tehdä simaa ja alkaa plagioida Reissumiestä. Sima oli fashionably late ja sai juomakelpoisuutensa vasta muutaman päivän myöhässä Vapunvietosta. Not a big deal, eihän me vappua edes vietetty. Niin ellei vapuksi sitten lasketa tuttavaperheen luona havaittuja muutamaa muksujen ilmapalloa ja seinätaulujen reunoja koristaneita serpentiinejä. Ylioppilaslakkeja ei näkynyt missään, mutta huomasin miettiväni, kävisikö se ensi halloweenina naamiaisasuksi. Tulisi sillekin pääkapistukselle jotain käyttöä.
Olen aina tykännyt simasta, mutta samalla pitänyt sitä liian makeana. Ei ihme, reseptiä pällistellessäni tajusin, että juomahan ON pelkkää sokeria. Niinpä koitin olla luova ja trenditietoinen vähentämällää hieman sokerin määrää (ihan kuin siitä olisi muka jotain hyötyä) ja lisätä sitruunan osuutta. Joku nero oli vielä netissä kehaissut laittamaan limen mukaan makua antamaan ja minä urpo perässä testaamaan. Lopputulos maistui samalle kuin Velho Gargamelin vihreät keitokset smurffeissa. Ristin keitoksen Kitrekäksi kipinäksi. Kuin huono gin& tonic ilman tonicia ja helvatun huonolaatuisella ginillä. Äiti oli kyllä varoitellut laittamasta liikaa hiivaa tai käyttämästä liian kauaa ettei tule kiljua. Nyt aloin melkein katua, ettei keitos ollut kiljua. Silloin siitä olisi edes saanut jonkinlaisen buzzin aikaiseksi naaman väännösten kompensoimiseksi. No hätä ei ole tämän näköinen, meitsi on soveltaja. Ei kun uusi satsi käymään, tällä kertaa ilman sitrushedelmien ihmeellistä maailmaa ja reilulla sokerilla. Kun tuon litkun sekoittaa kitkerään kipinään ja lisää kourallisen jääpaloja, juoma on oiva virvoke kuumaan helteeseen, vain buzz puuttuu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta en silti suosittele tilaamaan minulta simaa lastenjuhliin anytime soon.
 |
| Siinä ne mun sitrushedelmät kelluu... |
Tunsin itseni Frankensteinia luovaksi tiedemieheksi päättäessäni herättää henkiin ruisleipäjuuren. Touhusta voisi tulla kauhistuttava menestys, joka ruisleipäaddiktiossa johtaisi viikoittaisiin leipomasessioihin, tai sitten se voisi olla täysi floppi. Yrittänyttä ei laiteta (vaikkei laittamisessa mitään vikaa olekaan...), joten ei kun kokeilemaan. Kaikki tämä paikallisten pullamössöleipien puputus on alkanut tulla ulos korvista kuin Visuviuksen sisusta, joten jotain täytyi tehdä. Kroppa huusi jo rukiin perään.
Sattuneesta syystä en ollut saapunut maahan satoja vuosia vanha sukukalleusleipäjuuri taskussani. Ensinnäkään meidän suvussamme ei harrasteta tuollaista ja toisekseen ruisleipä on suomessa ihan liian halpaa ostaa kaupasta, jotta viitsisi alkaa itse sitä vääntään. Mokoma herkku kuitenkin vaatii juuren aloittamaan taikinan, joten mikä nyt sitten avuksi? No internet tietenkin! (mitä me tehtiin ennen nettiä!?) Niinpä erään sivuston ohjeistuksen läpi lukaisseena, löysin itseni keittiöstä murskaamassa Suomi-puodista ostamiani hapankorppuja kulhoon, sekoittaen siitä ruisjauhon ja veden avulla ällöttävän näköistä velliä. Ja eikun seos pöydälle kolmeksi päiväksi käymään, ruokkien sitä jauhoilla 4 päivän ajan hartaammin kuin tamagotchia. Uskomattomaksi homman tekee se, että actually muistin ruokkia taikinaani. Minä lahopää, joka viikoittain koitan perjantaisin muistaa skarpata ja ladata paikallisen ruokakaupan sivulta kupongin ilmaiseen Friday download- tuotteeseen. Asia, joka onnistuu keskimäärin kerran kuussa. (Nimimerkillä unohdin taas perjantaina...Toivon mukaan oli surkea elintarvike tarjolla.)
 |
| 27.4.2017 Juureni syntymähetki. Painosta tai pituudesta en mene mitään sanomaann :D |
 |
| Pari päivää myöhemmin juuri kävi ja poreili komeasti. Oli siinä äiti tuotoksestaan ylpeä! |
Kun oli viimein aika leipoa, ja survoa vellistä kunnon taikina, tartuin innolla toimeen. Oli aika tarkistaa, oliko tieteellinen projektini mistään kotoisin. Muistaen jääkaapissa kököttävän siman kohtalon, itseluottamukseni ei ehkä ollut korkeimmillaan. Tuntui, että taikinani oli hyvin leivottavissa ja sain muotoiltua hirmuisen söpöjä melkein täydellisen pyöreitä leipiä, jotka uunissa vielä tummenivatkin kauniisti. Ohjeeni oli yhteen isoon leipään, mutta nuorena kapinallisena tein mielummin useampia pieniä. Tämä fakta mielessä, vähensin leivän paistoaikaa. Olisin kuitenkin saanut vähentää sitä vielä lisää, sillä leivistä tuli kovahkon puoleisia. Toki se, että tässä oli vasta ensimmäisen sukupolven juuri toiminnassa, vaikutti varmasti siihen, ettei leipä ollut sisältä vielä maiilman kuohkein (ensi kerralla sitten ilmavampia versioita), mutta ei silti ollut tarkoitus tehdä tuotoksia, joihin saisi jätettyä tekarit kiinni.
 |
| Joo ei ollut yhtä syötävää tämä taikina kuin mitä pipareissa... |
 |
| Uunista ulos tulleet. No onhan ne nyt nättejä :) |
 |
| Ahh.. kyllä näissä silmä lepää, noin niinkuin ensikertalaisen tuotokseksi. |
No mikä kovassa kuoressa avuksi? Aluksi ei mikään. Sitä syötiin, vaikka vähän saikin puuhastella leivän halkaisemiseksi (sisältä oli kuitenkin pehmeähkö, vaikka ulkokuori kova. Vähän kato kun leipojansa...). Maku oli onneksi aivan ihana, joten seitsemänteen taivaaseen sai leijailtua vähän kovemmallakin tuotoksella. Sitten eksyin juttelemaan äitsykän kanssa. Ja hei, ei ne huijaa, äidit ovat viisaita (toki eivät ihan joka tilanteessa...). Äiti käski laittaa leivät pussiin kuorittujen omenan palojen kanssa. Ja arvatkaapas mitä!? Se tepsi. Leivistä tuli pehmeitä, eikä omena edes hirveesti maustanut leipää omilla nesteillään. Haluaisin siis kiittää äitiä ja kaupasta ostamaani Gala omenaa ruisleipäongelmani ratkaisemisesta. Kyllä se äiti vaan tietää...
No comments:
Post a Comment