Fort Worth State of Mind

Keuruu mainosti aikanaan sloganilla, Lähde lähelle! Meidän tyttöjen paikallinen Keuruu sai luvan olla DFW metropleksin toisella laidalla sijaitseva Fort Worthin karjakaupunki. Tuntui jotenkin tylsältä ajatukselta painella mutajuoksusta suoraan kotiin, joten päätimme päästä lomafiilikseen pitämällä pienen Staycation, kun kerran Fort Wothin suunnalla jo oltiin.

Hotellivalintamme keskustassa oli klassikko. Hilton, jolla oli historiaa. Hotelli kulkin 60-luvulla  harvinaisen mielikuvituksettomalla nimellä Hotel Texas ja se jäi Presidentti Kennedyn viimeiseksi yösijaksi. 22. Marraskuuta 1963, Kennedy piti puheen hotellin juhlasalissa ennen lähtöään kohtalokkaalle autoajelulle Dallasin keskustaan. Meidän tyttöjen kotiinpaluureissulla oli onneksi huomattavasti parempi päätös.

Olin chekannut meidät sisään hotelliin jo edellisenä iltana Hiltonin app:issa, jotta pääsin ronkeloimaan huonevalinnassa. Ylin kerros ja maisema puistoon päin, maksoi mitä maksoi, kiitos! Ja ihan hurjan henkilökuntahinnanhan se kustansikin. Voi sitä päivää, jos joskus joudun palaamaan takaisin normaalin hintaisiin hotellihuoneisiin. Siinä vaiheessa tulee teltalle paljon enemmän käyttöä, sen voin sanoa. 

Entinen Hotel Texas, nykyinen Hilton Fort Worth.

Presidentti Kennedy partioi hotellin kulmalla. Kävin heittämässä pienet aamukeskustelut kaverin kanssa.

Lainauksia presidentin viimeisestä puheesta.

Näitä maisemia me neljännestätoista kerroksesta katseltiin. 

Aulan sohva huokui Texasilaisuutta.

Hotellissa oli mielenkiintoisia arkitehtoonisia ratkaisuja. 

Tiimin nesteytyksestä vastaava Cocktail guru Sini Sippura oli ottanut mukaan kannettavan baarikaapin, tai siltä hänen kylmälaukkunsa sisältö ainakin näytti. On se mahtavaa, että joukossa on henkilö, jolla on mielikuvitusta ja silmää luoda taivaallisia drinkkejä. Me Sariannan kanssa ollaan todettu olevamme vähän turhan perinteisiä kahden ainesosan ihmisiä, joten Sinin tuotoksia odottaa aina innolla. Joka kerta koittaa arvailla, että mitähän se neiti on tällä kertaa keksinyt.

Muutama cokctail kehiin, Bootsit jalkaan, punaa huulille, vilkkuvat stetsonit päähän (ainakin yhden kuvan ajaksi) ja sitten kohti keskustan sydäntä Sundance Squarea. Meillä ei varsinaisesti ollut illalle suunnitelmaa. Jos et tiedä, mihin olet matkalla, et voi eksyä, mutta kylläkin yllättyä. Bongasimme discopallokuosisen jätti stetsonin, ilmapallokattoisen kujan ja liikehuoneiston, jossa oli sekaisin dinosauruksen luurankoja ja amerikan rautoja. Ruokailimme Flyigin saucerin terassilla live countrya kuunnellen ja päädyimme sivukujalla sijainneelle salakapakkamaiselle Jazz clubille kuuntelemaan illan viimeisiä jameja. Niin monta ihanaa elämystä.

Cokctail Maestro Sini 

These boots are made for walking...

Tämä portti johti kiehtovalle sivukujalle.

Pieniä suuria yksityiskohtia.

Say Stetson!

Ja tästä sujahdettiin hissillä Jazz klubille. Tämänkin paikan onki esiin sosiaalisen median ihmeellisestä maailmasta trenditietoinen kohdevastaava Sini. 

Öisiä katuja

Sinclair building, jonka öljypohatta Richard Otto Dulaney rakennutti 1930. Dulaney oli vuotta aiemmin voittanut tontin ja sillä aiemmin sijainneen rakennuksen villin lännen tyyliin pokeripelissä.   

Illan mielenkiintoisin näkymä näyteikkunoista. 

Aamulla jätin neitokaiset uinumaan ja läksin kahdeksan aikan valloittamaan kaupunkia kamerani kanssa. Oli ihanan raikas ilma, kuin täydellinen suomalainen kesäaamu ja kadut kauniin hiljaisia. Fort Worth on esteettisesti silmää miellyttävä ja käveltävissä oleva kaupunki Dallasiin verrattuna. Kaikkialla oli siistiä ja ihania historiallisia, kauniita yksityiskohtia sisältäviä rakennuksia. Eikä missään näkynyt kodittomia, toisin kuin Dallasissa, jossa niitä on tuntunut olevan keskustassa joka nurkalla.    

   

Fort Worthin Flatiron Building.

Tässä olisi mahdollisuus rappuralliin.

Kyllä 1900-luvun alussa osattiin tehdä kauniitä yksityiskohtia rakennuksiin.

Hatuttaako?

Kun on Tampereen plikka niin punainen tiili vie aina muistoissa kotikaupunkiin. Sitä mä tässä vaan mietin, että kuka toi mies tuossa pöydässä oikein on. Näyttää vähän Mikko Kiviselle...

Ihanaa Art Decoa

Pienet yksityiskohdat saavat minut iloiseksi. Veikkaan ettei suurin osa ohikävelijöistä ole edes kiinnittänyt huomiota tähän merkkiin. 

 Bass Performance Hall huokuu menneiden aikojen henkeä, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Rakennus on valmistunut 1998.

Puoli kympin aikaan täräytin takaisin huoneeseen ja kiskasin pimennysverhot sivuun. Let there be light! SiSun loppujoukkio oli vähän ällikällä lyöty, että mistä se Sansu oli ehtinyt jo vaatteet kiskaista päälle ja olla täynnä energiaa kuin 10 kahvikuppia kumonnut konttorirotta. Elämä, se on vaan joskus niin energisoivaa! Energiaa saa myös aamupalasta, jonne joukkomme raahasin. Oli muuten todella hyvä aamupalabuffet siinä hotellissa. Aamupalaa parempi oli vain ravintolan henkilökunta. Jokainen kävi vuorotellen rupattelemassa kanssamme ja jakamassa elämän tarinaansa. Yleensä en pidä tuollaisesta pöytään tunkeutumisesta, olenhan juro suomalainen, jota ei kiinnosta tuntemattomien kanssa sosialisoiminen vapaa-aikana. Jotenkin nämä henklöt vain olivat niin aidosti sympaattisia, että sydän suli. Eräs rouva oli ollut hotellin ravintolassa töissä jo 28 vuotta! Siinä on ehtinyt nähdä yhtä sun toista ja satamiljoonaa aamupalaa.

Kotimatkalle lähdettiin akut latautuneina muutaman putiikissa pyörähdyksen jälkeen. Meidän ei ollut tarvinnut lähteä kuin puolen tunnin päähän kotoa, mutta tuntui kuin olisimme käyneet paljon kauempana. Ei se aina ole se kohde, vaan se seura. Iso kiitos Team Sisu, kohti tulevia kommelluksia! 

Jos Fort Worthista ei löydy sopivan väristä hattua, niin johan on ihme!

Tästäkö asuste seuraavalle tiimiseikkailulle?

Uniikki putiikki, jossa jokaisen hyllyn kohdalla oli QR koodi, jota skannaamalla sait lisätietoja tuotteiden tekijästä. Edustettuna oli naisyrittäjiä ympäri maailman.  

Edes Parkkihallin hissiaula ei ollut tylsä!