Kun joulukalenterin luukuista löytyy pelkkiä antibiootteja...

Nyt se viimein tuli vastaan, kauan pelätty hoitoa vaativa sairastuminen. Tiesin, tämän päivän lopulta koittavan, mutta saihan sitä silti unelmoida, ettei näin olisi koskaan käynyt. Hold your horses, vaikka kuulostankin tarpeettoman dramaattiselta, skitsofrenia tai aivokasvain ei ole vallannut kroppaani, vaan ihan tuiki tavallinen antibiootteja vaatinut flunssa ja silmätulehdus paholainen.

Taistelin pitkään tuulimyllyjä vastaan. Äijä meiningillä uskoin, etten tarvitse mitään lääkkeitä. Siinä vaiheessa, kun jouduin eräänä ei-niin-kauniina aamuna ilmoittamaan työpaikalle, että tämä neiti ei saapuisi vuoroonsa, tiesin, että saattaisi olla aika antaa periksi ja käydä hakemassa poppamieheltä rohdot. Tuossa vaiheessa minusta ei lähtenyt kuiskausta kovempaa ääntä (mies kotona kiitti) ja silmäni olivat verestävät kuin vampyyrilla. Taistelin kuitenkin jästipäänä vielä 2 päivää, ennen kuin heitin lopulta pyyhkeen kehiin.

Suomessa flunssan hoitaminen pois päiväjärjestyksestä olisi ollut helppo nakki, Tuttua reittiä lääkärille ja napit kouraan. Mutta täällä.... niin no täällä sitä sai ensin kahlata välilehti tolkulla vakuutusyhtiön nettisivuja tarkasten, mihin saisi mennä kurkkuaan näyttämään. Ei sitä noin vain marssita mihin tahansa. Tai no voit marssia, mutta saatat saada sydänkohtauksen kun tulee laskun aika, jos et ole ensin varmistanut, mitkä palveluntarjoajat ovat vakuutusyhtiösi "networkissa". Suomeksi sanottuna, minkä puljujen palveluista vakuutusyhtiösi suostuu osuutensa maksamaan.

Selatessani Vakuutusyhtiön listaa heidän hyväksymistään paikoista, pikku präntti osasi kertoa, että palveluiden tarjoajien listaa päivitetään 6 päivänä viikossa. Asiakas ei kuitenkaan saisi tyydyttäytyä siihen turvallisuuden tunteeseen, että hän voi luottaa listassa olevan palveluntarjoajan kuuluvan vakuutuksen piiriin. Asiakkaan vastuulla on soittaa palveluntarjoajalle ja tuplatarkastaa, että vakuutus käy paikassa, ennen kuin hän menee ja tekee laskua. Voi pyhä luoja!! Mahtava tuo "käytä vain näitä palveluntarjoajia" listaus, jos tarvitsee kuitenkin tarkistaa, että voiko niitä palveluntarjoajia todella käyttää. Welcome to America...

Onneksi omaan "kuka raapi kurkkuni auki metalliraspilla"-ongelmaan löytyi helppo vastaus. Minuuttiklinikka. Kuulostaa yhtä hämärälle, kuin missä se sijaitseekin. Paikallisen CVS convenience storen tiloissa. Kuvittele pienehkö sekatavarakauppa, jossa on lisäksi apteekin tiski ja takahuone, jossa päivystää sisar hento valkoinen. Siinä sinulle CVS:n minuuttiklinikka. Samalla kun odottelet vuoroasi, voit pyöriä liikkeessä ja ostaa six packin kaljaa, pullon aurinkorasvaa, muutaman pikkuauton, ja otattaa passikuvat.

Tarkoitukseni ei ollut vähätellä minuttiklinikkaa. Se oli oikeastaan varsin näppärä paikka käydä näyttäytymässä. Sain laitettua netissä itseni jonoon, joten paikan päällä odottelu ei ollut yhtä seesteistä kuin arvauskeskuksen aulassa.

Marssiessani sisään, vastassa oli hoitaja, joka näytti hengityssuojaimessaan aasialaiselta turistilta. Kerroin, kuinka kurkkuni on ollut viikon epäkunnossa. Narisevalla bassoäänelläni totesin, että nieleminen on iltaisin kuta kuinkin yhtä hauskaa kuin piikkipallojen syöminen ja yölliset "perintöä odotellessa" -Kummeli sketsiä muistuttavat yskäkohtaukseni ovat ajaneet mieheni evakkoretkelle vierashuoneeseen. Silmäni eivät olleet enää yhtä tyylikkäät kuin viikon ryyppyputkessa olleella Kreivi Draculalla, mutta mainitsin niiden silti punoittavan ja rähmivän.

Listattua vaivani, valmistauduin avaamaan suuni sepposen selälleen, vastaanottamaan kieltä vasten painautuvan puisen lastan ja sanomaan "Aaaaaaaaaaaaaaa". Olin kuitenkin väärässä. Sen sijaan, että hoitaja olisi ensimmäisenä katsonut kurkkuuni, hän kaivoikin esille pari pakettia testejä ja extra hengityssuojan, johon oli kiinnitetty silmien eteen tuleva muovipleksi. Olin hämmentynyt, enkä vähiten siitä, että hoitaja näytti nyt sille, kuin olisi aloittamassa paloittelemaan ruhoa. Don't get me wrong, suojautuminen pisaratartunnoilta on varmasti tärkeää. En vain ollut koskaann aiemmin nähnyt kahdella päällekkäisellä hengityssuojaimella varustautunutta hoitajaa, jolla oli visiiri silmillä.

Hoitaja siveli testitupolla silmääni ja pitkällä topsintikulla kurkkuani. Muutaman minuutin odottelun jälkeen pikatestien lopputulos oli kaksi negatiivista tulosta ja kaksi hoitajan minulle kirjoittamaa antibioottikuuria. Toinen silmille ja toinen kurkulle. Lisäksi hoitaja oli sitä mieltä, että olisi pitänyt vetää viikon kuuri Zyrteciä ja kortisoni nenäruisketta, jotka molemmat jätin pois ostoslistalta ihan suosiolla. Nenäruiskeet on jo aiemmin testattu, eivät tunnu mulla missään, enkä ajatellut alkaa mitään heinänuhaa helpottavia allergialääkkeitä tavalliseen flunssaan syömään. Myönnetään, tuossa kohtaa aloin itsepäisyydessäni kuulostamaan taas äijältä. Todellinen suomijuntti liikkeellä.

Mitä moinen piipahdus hoitajan huomassa sitten kustansi? Normaali lasku tuosta 15 minuutin käynnistä olisi ollut $200. Itse jouduin onneksi kuitenkin maksamaan vain $20 omavastuun, loppu laskun lähtiessä vakuutusyhtiöllemme. Hyvää joulua vain heillekin!

Uteliaana ihmisenä Googletin minulle määrätyt antibiootit. Ja hämmästykseni oli suuri, kun sain todeta, että samaa tavaraa, millä flunssaani paransin, käytettiin malarian estolääkkeenä ja aknen hoitokeinona. Odotin siis tuon kuurin jälkeen ihoni olevan helkutin heleä ja hyttysten ei niin pelottavia (äläkä nyt muistuta ettei meidän kulmilla ole malariaa...Länsi Niilin virusta on kuitenkin tavattu tämänkin postikoodin sisällä hyttysten levittämänä, eli on varmaan vain ajan kysymys milloin tropiikin muut ihmeet tänne päätyvät.)

Näyttäis sille kuin olisin käynyt ostamassa pikaruokaa,
 enkä suinkaan hakemassa apteekista antibiootteja...

Eivät sitten yhtään isompaa purkkia enää näille muutamlle pikku pillerille löytäneet?

Voi että, katsokaa nyt kun apteekkari on omin pikku kätösin
liimaillut purkin kylkeen varoitustarroja!
Silmätippapullon kylkeen oli kanssa liimattu
punainen tarra jossa luki "For eyes".

Visiittiäni seuraavana päivänä olin jo taas elävien kirjoissa, kiitos antibioottien. Kuurit loppuivat viikko sitten ja olin hyvin helpottunut, kun olo oli taas normaali. On se hassua, miten sitä aina unohtaa arvostaa normaalia olotilaa, pitäen sitä itsestään selvyytenä.

Kului 4 päivää ja 5 yötä. Tunsin taas oloni tukkoiseksi ja vetämättömäksi kuin kello, joka hädin tuskin tikittää. Sitten heräsinkin yöllä siihen, että sain ääneen todeta "Voi rähmä!", silmätulehdus oli tehnyt yhtä toivotun come backin kuin Matti Nykänen keikkalavoille. Peiliin katsoessa takaisin tuijotti Vampyyri Vol 2, tällä kertaa edellistä episodia reippaasti kirkkaamman punaisilla silmillä. Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja tiskin seinään. Minusta olisi ollut jonkin toisen vuoro sairastaa.

No ei siinä mitään, itsepähän olen väittänyt pitäväni rutiineista. Eikun uutta varausta minuttiklinikalle ja tuttua reittiä hoitsun luo. Tällä kertaa paikalla oli kuitenkin eri sisar hento valkoinen kuin viimeksi. Sukunimeni nähdessään, tämä uusi tuttavuus hymähti ja totesi "Ja minä kun luulin, että minun sukunimeni oli vaikea lausua." Holopainen voitti ilmeisesti vaikeudellaan Modebelun.

Hoitaja Modebelu eli vaarallisesti, eikä välittänyt hengityssuojista. Siinä missä edellisellä hoitsulla niitä oli päällekkäin kaksi, tällä ei ollut yhtään. En ehtinyt edes kertoa, miksi olin paikalla, kun hoitaja jo mittasi intoa uhkuen verenpainettani. Okei, kaikilla oli selkeästi omat tapansa.

Lyhyestä virsi kaunis. Lopputulos oli, että lähdin paikalta uusi antibioottitipparesepti kainalossa.  Oletan saaneeni antibiooteissani hoitaja Modebelulta upgraden ja nykyisen tavarani olevan edellistä kuuria tymäkämpää. Teen hienon Sherlock Holmesmaisen päättelyni sen perusteella, että nykyistä tavaraa tarvitsee laitta edeltävää harvemmin (hip hurraa, ei tarvitse enää herätä kahdesti yössä koittaan osua tippapullolla silmään) ja nesteen ovh hinta oli $40 kalliimpi kuin edellisen putelin. Onneksi omavastuu osuus pysyi lähellä edellisen litkun hintaa, joten suurin osa jäi vakuutukselle hoidettavaksi.

Kotiin päästyäni, heittelin menemään kaikki meikkini, aivan kuten tein viikkoa aiemminkin. Ei kai tässä tragediassa voi muuta todeta kuin, että onneksi olen edullisten tavis brändien kuluttaja, sillä muuten voisi alkaa ottaan kukkaron päälle tämä meikkipussin sisällön uusiminen viikon välein. No joskohan ensi viikko olisi jo parempi. Toivossa ainakin on hyvä elää...

 

Dallasilainen versio Karpon joulukinkusta

Lapsuusvuosilta mieleeni on jäänyt kolme legendaarista televisiohahmoa. Napakympin Pianon pimputtelija Kaitsua kiusannut Kari Salmelainen, Kymppitonnin hihittelevä Riitta Väisänen, ja legendaarinen Matti Meikäläisen oikeuksia valvonut Hannu Karpo, joka vakavana jakeli karvalakki päässä joulukinkkuja.

Eilen minulla oli tunne, kuin olisin tavannut Hannu Karpon. Tunteen aiheutti viiden kilon pakastekalkkuna, joka kainalossa kävelin työpaikan ovista pihalle. Okei, en saanut sitä partasuiselta mieheltä, jolla oli teurastettu villieläin päälaen lämmikkeenä. Uunin tungettavan elukan minulle ojensi HR puolen takakireänhkö piilopirteä neiti H, yrityksemme Thanksgiving tervehdyksenä työntekijöilleen.

Kiitospäivän kalkkunaa firmalta, olkaas hyät!

En valita, kiva kun firma muistaa työntekijöitään näin kiitospäivän alla. Nyt vain joudun miettimään, miten helkkarissa kokonainen kalkkuna oikein kokataan. Ei sinänsä, että olisin ensimmäistä kertaa elämässäni raapimassa päätäni kokonaisen siivekkään valmistamistuksen suhteen. Voi kuule, mulla löytyy ennalta tästäkin "lajista" kokemuksia.

Australian wwoffaus aikoina menimme Sussen kanssa tekemään sen virheen, että pistimme maalaisemännän kauppalistalle lyhyen ytimekkäästi "chicken", spesifioimatta sen tarkemmin, mitä tuolla tarkoitimme. Suomessa olisimme 99% todennäköisyydellä saaneet kaupasta suikaleita tai rintapaloja, mutta Austrlian maalaiskylässä kauppakassistamme nousi suureksi hämmästykseksemme esiin kokoinainen pakastettu kana. Siinä sitä aikamme pähkäiltiin, mitä tuolle raakaversiolle Citymarketin kuumasta valmis broilerista oikein tekisimme.

Toisen kerran lintuparka aiheutti minulle harmaita hiuksia vajaa 10 vuotta sitten, kun heräsin vapaapäivän aamuna kahdeksalta siihen, että puhelin pärisee kuumana, kun äiti soittaa. Dialogimme oli kutakuinkin seuraava:

 "Huomenta, meillä lensi Pyy ikkunaan, taittoi niskansa  ja kuolla kupsahti. 

Tuutko kyniin sen."

"Anteeksi mitä?"

"Niin tämä pyy pitäisi kyniä ennen kuin tuo kissa tulee hulluksi, 

kun se haluaisi syödä sen."

"Anteeksi mitä?"

"Niin, Mimosa on vihanen, kun en anna sen vedellä tota pyytä suihinsa. Ajattelin, että itse syödään se. Sinä kun niitä ankkoja siellä Australiassa krokotiilifarmilla kynit,

 niin tiedät mitä tehdä. Koska tuut?"

"Ööö... kello on kahdeksan. Heräsin tähän soittoon, enkä ole ihan varma onko aivoni vielä tällä planeetalla. Pyy saa odottaa höyhenistään eroon pääsemistä pari tuntia. Tuun kun oon hereillä."

"Okei, kohta nähdään!"

Ja niin minä plikka menin ja Australiassa saamallani yhden kerran ankankynimiskokemuksella riisuin Pyyn höyhenpeitteestään. Tuon jälkeen seurasikin se osuus, jonka suorittamisesta ei ollut mitään hajua, sen kun hoitelivat muut tyypit Australian aikana. Mutta koska rohkea rokan syö, ei auttanut muuta kuin toimia. Pyyn pää ja jalat irti, rintarunko auki ja varovasti poistamaan sisäelimet. Ainoa ääni, joka takaraivossani kaikui oli krokolan omistajan ohje, ettei sappi saanut hajota linnun sisään tai maku olisi pilalla.

Sori vaan heikkohermoiset, ettei tullut ennakkovaroitusta verisestä kuvasta.
Kuvitelkaa, että tämä on Halloween koristusta, ei oikeaa elämää, if that makes you feel better.
Australian Ankkojen kyniminen lähti tästä, päättömistä yksilöistä. 

Pyystä selvittiin, joskin kissa pysyi vihaisena, kun hänen makupalansa vietiin. Jollain käsittämättömällä säkällä äiti vielä löysi kaappien kätköistä kokkikirjan (saavutus jo sinänsä siinä tavaran täyteisessä talossa), josta löytyi resepti padassa valmistettavalle pyylle! Pyy ei taida olla nykyisten "näin teet sapuskaa" perus kokkikirjojen vakiokalustoa, joten onni onnettomuudessa, että tämä kirja oli kirjoitettu 40-luvulla, jolloi pyy ehkä oli enempi pöydän perusantimia.

Minä ja pyy, jolta höyhenpeite heikentyy...

Parempi pyy padasa kuin kymmenen oksalla.
Linnun sisällä valkosipulia ja yrttejä...
Maistui muuten aivan mielettömän hyälle, vieläkin kaiholla makua muistelen.

Minun "Karpo Kalkkunani" on jo kynitty ja oletan ettei sen sisältä löydy enää mitään ylimääräisiä yllätyksiä. Niinpä odotukseni on, että tämän siipiniekan valmisteuksesta ei tule suurta päänvaivaa, enemmänkin ongelmia aiheutuu sen tuhoamisesta näin kahden hengen taloudessa. Voin kuvitella, että sen syöntiurakan jälkeen emme halua hetkeen nähdä kalkkuna menussa.

Jäätävä aamun aloitus

Olin jo unohtanut, miltä se tuntuu. Miten kahdessa vuodessa voi muka unohtaa? Tänä aamuna tuli kuitenkin paluu todellisuuteen, kun ovesta ulos painelessa päädyin tuijottamaan auton tuulilasia. Se saamarin ryökäle oli jäässä!

Tuulilasin raaputtaminen sormet kohmeessa, yksisarvinen otsassa, oli harva se talviaamu Suomalainen aamujumpparutiini, jonka pystyi suorittaa oman kiroilun tahtiin. Texasissa asuessa jäiset autonikkunat eivät kuitenkaan ole ollut asia, jolla on tarvinnut pientä sievää päätään vaivata. Etenkään kun auto on ollut aiemmin aina tallissa.

Tänä aamuna pari vuotta kestänyt onneni kääntyi ja jouduin astumaan vanhoihin saappaisiini kiroilevana ikkunanraaputtajana. Onneksi tuli viime syksynä ostettua edullinen $70 skraba, jolla aamu kuudelta hinkuttelin ei-toivotun ikkunansumentajan ajonäkymää häiritsemästä. Joku voisi kutsua raaputusvälinettäni huvipuiston kausikortiksi, jos tarkkoja ollaan, mutta se nyt oli osuvin väline, joka kassista tuohon hätään löytyi. Sitä paitsi Suomessa käytin toisinaan harvinaisen hyödytöntä ykkösbonuskorttiani (kun osti uuden auton, sai bonuspisteitä sen, verran, että postiluukusta kolahti 20€ etuseteli... are you kidding me!?)  samaiseen touhuun, joten tekniikka oli tuttu.

Jos auton ikkunat kerran ovat jäässä, voi päätellä, ettei ulkona ole ollut shortsikelit viime aikoina. Kun pääsimme ensin eroon sateisimmasta lokakuusta Texasin historiassa, tuli tilalle tämä inhottava kylmäkausi. Tiedän, että suomen postilaitos kämmäilee kiitettävästi joka käänteessä, mutta tarviko niiden sössiä ja lähettää Suomeen kuuluva marraskuu tänne?! Vastaanottaja ei kyllä suostu maksamaan tästä postiennakolla lähetetystä kämmistä postituskuluja... Ja palauttamisen on parasta olla ilmaista!

Ikkuna puhtaana ja penkinlämmitin täysillä, ajelin parin asteen pakkasessa kohti työpaikkaani. Kiitin hiljaa mielessäni siitä, että mieheni ei hankkinut autoa ostaessaan karvalakkimallia. Lämmitetty ratti oli mieletön nautinto, jota puristaessa suorastaan kehräsi kiitollisuudesta. Sitä on toisinaan, mitä oudoimmista asioista onnellinen.

P.s. Vaikka nykyään yleensä hoetaan, että jotain ei ole tapahtunut, jos siitä ei ole kuvaa, joudutte uskomaan sanaani ja järkyttymään etten todellakana napannut kuvaa jäätyneestä tuulilasistani. After all, I am not a millenial!

"Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen..."

On tainnut jäädä mainitsematta, että olen palannut takaisin työelämään. Aikalailla 3kk sitten laitoin kotirouvan Omena-essun naulaan ja siirryin takaisin liiankin tuttuihin kuvioihin; asiakaspalveluun matkailualalle.  WHAT WAS I THINKING? Hyvä kysymys, huonompi vastaus. Jostain se oli aloitettava ja se mitä sun resumeesta entuudestaan löytyy, yleensä sanelee sen, mistä syötti parhaiten nappaa.  Niinpä  jätin hakematta pelikaanin turbiiniin tunkevan lentäjän duunia ja päädyin hotellin vastaanottoon.

Back in business! 2 vuoden jälkeen olen taas takaisin kesyttämässä
lohikäärmeitä, joita voi myös aasiakkaiksikin kutsua.
Kävin treenaan lohikäärmeiden käsittelyä paikallisessa leikkipuistossa :P

Matin ja Tepon rallatusversiosta poiketen, en kuitenkaan paina duunia joka päivä, enkä mene töihin seitsemäksi. Olen fyysisesti (ja enemmän tai vähemmän henkisesti) läsnä hotellilla 5 päivänä viikossa ja aloitan jo 6.30am. Siinä ei paljon kukko ehdi aamulla kiekaista ennen kuin olen jo chekkaamassa ulos asiakkaita.

Töiden hakeminen tällä mantereella oli oma prosessinsa. Tai no, missäpä se ei olisi. Väänsin resumeeta vähintään viikon. Se vasta oli todellista luomisen tuskaa. Luin "näin teet maailman parhaimman Jenkki resumeen"-nettisivuja, jotka saivat hakkamaan päätä seinään. Kun virtuaalinen maailma ei enää riittänyt, lainailin kirjastosta aihetta aukaisevia opuksia. (jättäen suosiolla ne 90-luvulla kirjoitetut kappaleet hyllyyn). Samalla pilkka osui omaan nilkkaan, ja ylpeys otti pienen kolahduksen. Sen verran usein olen naureskellut "Näin kirjoitat resumeen"- workshopeille, joita kouluissa ja muissa instansseissa on tarjottu, että nolotti todeta sellaista nyt itse kaipaavansa.

Tämä oli paljon kiinnostavampaa pool side luettavaa kuin ne resumen kirjoitus ja työnhahaku oppaat.

Tämä kirja jäi lopulta hyllyyn,
mutta olisi hyvin sopinut työnhaku teemaan.

Resumeehen ei saanut laittaa kuvaa, eikä saanut mainita mitään, mikä paljastaa iän, sukupuolen tai ihonvärin. Työhistoria piti saada mahdutettua yhteen sivuun, jotta lukijan kiinnostus ei lopahtaisi kesken kaiken. Tarvi osata myydä itsensä, maustaa teksti superlatiiveilla ja kaivella esiin avainsanoja, joita pystyi viljellä lauseissa, jotta nousisi esiin hakuseuloista. Itselle tuli tunne, että kuulostin resumeessani juuri niiltä limaisilta yliampuvilta, itseään täynä olevilta myyntitykeiltä, joita olen aina vihannut. Maassa maan tavalla, ei kai tässä voi puolustuksekseen muuta sanoa.

Vinountuneinta hakuprosessissa oli se, että vaikkei resumeessa saanut näkyä kuvaa tai käydä selville muut henk.koht syrjinnän mahdollistavat speksit, kehotettiin resumeehen trendin mukaisesti laittamaan linkki linkedIn-proofiiliin. Niin ja sinne LinkedIn-profiilin ehdottomasti edustava lärvikuva omasta pärstästä. No niinpä niin... Siitä kuvastahan ei juurikaan saa selville sitä sukupuolta, rotua tai arviota iästä.

Ei siinä vielä kaikki, jokaisessa niistä 3 hakemuksesta, jotka ehdin ennen työllistymistäni lähettää, kysyttiin ihan suoraan sukupuolta, rotua sekä sitä onko sotaveteraani, vammainen tai muuten toimintarajoitteinen. Luonnollisesti samassa yhteydessä oli vaihtoehtona kohta "en halua vastata kysymykseen". Ja tuonko vaihtoehdon valitseminen ei vaikuttaisi yhtään epäilyttävältä? Että sellaista ei niin logiikan mukaista toimintaa täällä suunnalla.

Järkytyin miten kivuttomasti työllistymiseni lopulta sujui. Torstaina laitoin hakemusta, perjantaina soittivat haastatteluun, maanantaina haastattelu ja tiistaina tekivät työtarjouksen. Olin valmistautunut viikko kausia kestävään hakemusten lähettelyyn, jonka ohessa kuluisi monta pulloa viiniä ja kämpässä kajahtelisi turhauttavat kirosanat. Kun niin ei käynytkään, tuli epäilevänä suomalaisena heti tunne, että mikähän koira tähän nyt on haudattuna, kun niin näppärästi homma hoitui.

Työtarjouksen hyväksymisen jälkeen sain odotella pari viikkoa, ennen kuin pääsin tositoimiin. Syy? Yhdysvaltain sisäinen sekä kansainvälinen background check, joista piti tulla puhtaat paperit ennen kuin pääsi lähellekään vastaanottotiskiä. Herra isä, tuntui kuin olisin hakenut parempiinkin luottamustoimiin tuolla syynillä.

Background chekkiin piti kirjata kaikki osoitteensa viimeiseltä 7 vuodelta ja päivämäärät milloin niiissä oli asunut (onneksi on väestörekisterikeskuksen sivut). Tuli luetella entiset työpaikkansa, niiden osoitteet, vanhat pomot, syy miksi oli lähtenyt puljusta ja hämärimpänä kysymyksenä kertoa myös kyseisiin työpaikkoihin kohdistuneet palkkatietonsa (mitä helkkaria ne näille kuuluu!?). Lisäksi sai muistella, missä sitä tuli koulunsa käytyä ja minä vuosina.

Ilmeisesti osasin vastailla kaikkeen oikein, sillä vihreä valo välähti ja pääsin aloittamaan. HR puolen täti iski ensimmäisenä päivänä nenän eteen verolappusen, joka minun tuli täyttää. Mahtavien vastausteni mukaan palkastani tultaisiin pidättämään verot. Tuijottelin lappua, tavasin kapulakieltä ja mietin laskuyhtälöitä. Tunsin itseni tyhmäksi ja tuli harvinaisen nopeasti ikävä suomea, ja postilaatikosta tipahtavaa verokorttia, jonka pidätysprosentti oli valmiiksi laskettu ja helppo tarpeen mukaan muutella. No asioista pääsee onneksi helpolla esittämällä typerää blondia, joten totesin ottavani läpyskän kotiin pohtiakseni vastauksiani ja palauttavani sen seuraavana aamuna. Kotiin tullessani, ovesta sisään astuttuani, kaikui sulosointuinen ääneni pitkin asuntoa "Taaaatuuu, tarvin apuu, mä en tajuuuu..."

Tällästä kivaa täyteltävää sai heti ensi alkuun...

Perehdytyspäivänä me kolme uutta vastaanoton alokasta allekirjoitimme kaksi ja puoli miljoonaa lippu lappusta (tai siltä se ainakin tuntui) ja tuijotimme tunti tolkulla perehdytysvideoita. Oli bed bug-videota, kuinka ajat autolla turvallisesti-videota, bloodborne pathogens-videota, sex trafficing-videota, miten toimia, jos työpaikalla ammuskellaan-videota, ja henkilökohtaisena suosikkinani pommiuhka työpaikalla-video, joka oli kuvattu vuonna 1996. Oli siis ihan viimeisintä tietoa sillä filmillä, jossa vilisi jumalattomat Ericsonin halkokännykät. Puoletkaan videoista eivät liittyneet millään muotoa omaan työnkuvaani, mutta ne tuli kuitenkin katsoa. No nytpähän tiedän, että banaanin syöminen autoa ajaessa on turvallisuusriski, pakettiauto keikahtaa helpommin kumoon, jos siellä on 10 henkeä kyydissä ja hotellihuoneeseen rikkoutunut juomalasi tulee korjata pois kumihansakat kädessä pihtejä käyttäen, nostelemalla lasinsirut biohasardipussiin, joka suljetaan toiseen biohasardipussiin, joka kiikutetaan jonnekin isompaan kolmanteen biohasardipussiin. Don't I feel smart now.

En ollut käyttänyt aiemmin Hilton-ketjun varausjärjestelmää OnQ:ta. Ei hätää, sain tutustua sen ihmeelliseen maailmaan netissä Hilton Universityssä olleen opetusohjelman kautta. That's right, ei tarvita ihmisiä kertomaan, miten järjestelmää käytetään, kun joku on tehnyt siitä nettiin ohjelman. Avatessani  ensimmäisen opetusosion, lävähti eteeni seuraava info;

"Onneksi olkoon ja otan osaa! Tämän huvin suorittaminen kestää keskimäärin 28 tuntia! 

Paina perse penkkiin ja varaudu torkahtelemaan infoähkyn ohessa." 

Okei, ehkä siinä ei ihan kirjaimellisesti sanottu noin, mutta tuon pystyi lukemaan rivien välistä. Arvioitu suoritusaika 28 tuntia, joka tapauksessa mainittiin.

Lisäksi oli muita sekä Hiltonin että työnantajayritykseni vaatimia verkkokursseja, joita tuli suoritella. Näistä hämmentävimpänä ehkä hotellihuoneiden kylpyhuoneiden estettömyyttä käsittelevä osio, jossa tuijoteltiin kylpyhuoneiden pohjapiirrustuksia ja käytiin läpi lain vaatimia mittakaavoja kyseisille tiloille. Toivon syvästi, että kylpyhuoneet rakentaneet insinöörit ovat ottaneet nuo asiat huomioon, sillä minun vastaanotontyöntekijänä on niitä vähän hankala mennä näin jälkikäteen muuttamaan. 

Koska perehdytysmateriaalia riitti, istuin elokuun ensimmäiset 2 viikkoa kylmässä takahuoneessa tietokonetta zombiena 8h päivässä tuijottaen. Voin sanoa, että ensimmäisen viikon jälkeen ei jäänyt enää mitään päähän. Etenkään varausjärjestelmän ohjeistuksista, kun ei ollut päässyt sitä fyysisesti käyttämään, ainoastaan seuraamaan koneen näyttämiä ohjeistuksia. Tuo oli vähän sama asia, kuin joku kertoisi sinulle, miten ajetaan autoa, mutta et pääse itse autoon testaamaan. Et ennen kuin lähdet inssiin.

Mutta tuo kaikki tapahtui jo aikoja sitten (koska 3 kuukautta on nykyisin elämässäni lähes sama asia kuin 3 vuosisataa). Nyt hommat sujuvat kuta kuinkin mutkattomasti, mikä ei toki tarkoita sitä, ettenkö löytäisi tasaiseen tahtiin uusia nappuloita, joita painamalla pystyy näppärästi kadottaan tietoja tai sekoittaan varaksia.  Osaan kuitenkin yleensä korjata virheeni, tai jos en, niin ainakin kysyä neuvoa. Ja tuo jos mikä on jo puoli voittoa.

Lupaan toisella kertaa avautua enemmän amerikkalaisesta työelämäkulttuurishokista ja siitä, kuinka olen jo ehtinyt moneen kertaan kyseenalaistaan päätökseni palata töihin, joka vaatii asiakkaiden kohtaamista. Tai no täsmennetään, että AASIakkaiden kohtaamista.

Tämän kokoinen viinilasi olisi jo usein tullut tarpeeseen
työpäivän jälkeen...

Last stop Nashville!

Nashville, tuo country musiikin mekka, oli keväisen reissumme viimeinen etappi. Rakkaat lukijani, nyt voitte ottaa esille skumppapullot ja hihkua onnesta. Tämä on se hetki, kun viimeinkin pääsen loppuun tässä kohta puoli vuotta vanhan tarinani jauhamisessa!!  5kk elämästäni on kadonnut jonnekin huomaamatta, tuo on surullinen ja hämmentävä fakta. Tätä vauhtia havahdun hetken kuluttua siihen, että olen viettämässä 65v synttäreitäni ja mietin näenkö koskaan eläkerahojani.

Tervetuloa Nashvilleen!

Kuten aiemmin mainitsin ( mainitsinhan? Luoja kun ei enää muista, mitä kuukausi sitten kirjoitti, saati mitä eilen tapahtui...) Tatun Nahvillen lätkätunaus oli äijien viikonloppu. Enemmän tai vähemmän viihdyttävää kiekkoa, hippasen iltaelämää ja ennen kaikkea veljellistä bondaamista. Siihen ei kuulunut yhden kiekkokarjun vaimo, joka väkisin tunki mukaan reissuun. I respect that. Pariskunnilla tulee olla omaa elämää, vaikka samaan kylään viikonlopuksi päätyisivätkin.

Pojat olivat vuokranneet Air bnb:n Nashvillen laitamilta. Kunnioitin poikien laatuaikaa, en pystyttänyt telttaa heidän takapihalleen, otin ihan suosiolla enemmän hajurakoa. Huomaavaista eikö? Vuoden vaimo palkinnon saa lähettää tänne suunnalle, jos ei muita kohteita löydy...

Ensimmäinen vaihtoehtoni oli sohvasurffata. (Eli yöpyä tuntemattomien netistä löydettyjen ihmisten luona. Ja TAAS joku vetää siellä jonkun popcornin palasen järkytyksestä väärään kurkkuun, kuten aina mainitessani hyödyntäväni Couchsurfing sivustoa.) En ollut muutamaan vuoteen sohvasurffannut, ja sain raivostuksekseni huomata, että heidän sivunsa olivat jatkaneet 10v sitten alkanutta alamäkiluisuaan. Miten jokaisen päivityksen myötä voidaan saada sivujen käyttäjäystävällisyyttä surkeammaksi? Kysynpä vaan...

Etsiessäni charmantteja sohvasurffauspaikkoja, sain todeta niiden olevan Nashvillessa tiukassa. Hitto! Paikallisten luona majoittuminen oli siis out of the question. Vilkaistuani Nashvillen hotellien hintoja, sain sydänkohtauksen, ei mitään keskustan suunnalla alle $250/yö. Kohtauksesta toivuttuani, vetäisin reissulasse-kalsarit jalkaan ja päätin taantua parin vuoden takaiseen rooliini reppureissaajana. Kaipa se vielä rutiinilla sujuisi.

Varasin itselleni yön Nahvillen keskustan hostellista. 8 tuntemattoman henkilön kanssa jaettu dormihuone natisevilla kerrossängyillä, ei ollut kuulunut hetkeen elämääni. Ei etenkään tällä mantereella, missä viimeksi laskin pääni hostellin tyynylle New Yorkissa 2004. Muistan jo tuolloin päivitelleeni Amerikkalaisten hostellien hintoja, eikä tilanne 14 vuodessa ollut muuksi muuttunut. $46/yö jaetusta majoituksesta Nashvillessa tuntui hurjalle verrattuna Euroopan ja Oseanian vastaavien majoitusten hintoihin.

Auto ei tietenkään sopinut keskustamajoitusyhtälöön, joten päätin dissata sen poikien majapaikan pihamaalle. Ajelin lauantaiaamuna Kentuckyn vehreiltä peltomailta Nashvilleen poikien kämpille ja tein, mitä kukaan selväjärkinen ei olisi tehnyt. Kävelin 5km keskustaan. Päivä oli hikinen, ilmankosteus huiteli jossain tähtitieteellisissä lukemissa ja selässä oleva reppu tuntui painavan tonnin. Kyllä taas säästettiin oikeassa paikassa...

Ihailin hiostavalla patikointimatkallani Vanderbiltin yliopistoa. Painelin kampuksen halki googlemaps ojossa kuin typerämpikin turisti. Kipitin ohi urheilustadionien ja Sorority talojen. Juomatauon pidin hurmaavalla luentosalien keskellä sijainneella puistoaukealla ja pohdin, millaista olisi ollut opiskella niin hurjasti Suomalaisesta ammattikorkeasta poikkeavassa ympäristössä.

Kyltti oli komea.
Komea oli varmaan hotelliyöpymisen hintakin.

Taidemuseon fasaadi oli ihanan Art Deco.

Entinen tullitalo.

Päästyäni keskustaan, painelin sisään ensimmäisestä vastaan tulleen McDonaldsin ovesta. Kello oli 10am, enkä ollut syönyt vielä mitään. Peto sisälläni tarvitsi ruokaa ennen kuin emäntä alkaisi aukomaan nälissään päätään ja tekemään omasta elämästään hankalaa. Tilasin aamukahvin ja  hashbrownin. Istuin alas, kaivoin reissupäiväkirjani esiin ja raapustelin turhanpäiväisiä muistiinpanoja natustellessani taivaalliselta maistunutta hashbrownia. Kahvia kurkusta alas kumotessani, wannabe räppäriltä näyttävä mustamies vaimonhakkaajapaidassa ja persauksesta puolitangossa roikkuvissa farkuissa käveli luokseni, väläytti kulthampaalla varustetun hymyn tokaisten "Are you the manager?"

Olen oppinut tässä maassa, että epämiellyttävistä keskustelutilanteista pääsee helpoiten eroon  vastaamalla takaisin suomeksi. Tavallisesti tuo toimii 99,9% tilanteissa. Tällä kertaa sillä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta. 50 centin suihkua tarvitseva halpakopio ei tuntunut edes huomaavan, että solkotin vierasta kieltä. Hän jatkoi tarinaansa hämmentymättä suomalaisesta vastauksestani " I mean, cause I would ask you for a job. Could you hire me?". Olin hämmentynyt. Mikä olemuksessani antoi ymmärtää olevani McDonaldsin manageri? Rivakasta kävelystä kirkkaanpunaiseksi muuttunut naamani? Kuuman kosteasta helteestä ihon pinnalle puskenut hiki? Vaiko kenties turhan syvään uurrettu toppini kaula-aukko? Mene ja tiedä.

Mäkkärin kulmalta matkani jatkui Nashvillen ytimeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani Nashvillessä. Back in 2007, poikkesin Ystävänpäivänä kaverin kanssa kaupungissa hyödyntämässä Kimmo Timoselta (joka vielä silloin pelasi Nääsvillessä) saatuja lätkälippuja ja erinomaista $2/olut tarjousta. Saapuessani jäähallin kulmalle, pyörittelin päätäni ja pällistelin maisemaa. Oli kuin tuota 11 vuoden takaista reissua ei olisi koskaan ollutkaan. Mikään ei näyttänyt tutulle. Ei halli sen enempää kuin se Hooterskaan, jossa pelin jälkeen kävimme murkinalla. Joko ne kahden taalan oluet olivat harvinaisen tehokkaita, tai sitten kaupunki oli vain muuttunut hurjasti.

No mutta Rinteen Pekkahan se siinä!

Jäähallin kulmille ollaan päästy!

On noi food truckitkin hyvin nimetty jäähallilla teeman mukaan...

Poikkesin Predatorsien Team Storessa.

LOL, olivat paitojen tekstit kohdillaan. Ihan paras toi Subban paita.
"I'm 217 lbs of all Canadian beef so if anyone wants to take a run at me, I welcome it. "

Eeli Tolvanenkin oli saanut heti oman paidan,
vaikka tulikin peleihin mukaan vasta playoffseihin.

Näitä kieliä löytyi pitkin Nashvillea...

Ennen suurempaa city exploraatiota, suuntasin hostellille vaihtamaan vaatteet. Aula oli varsin lupaava ja viihtyisä, mutta paikan säännöt tuntuivat hullun aikaisille verrattuna Australian ja Uuden-Seelannin hostellielämään. Keittiö oli suuri, mutta ruokaa siellä ei saanut laittaa kevyttä noodelimaista ratkaisua lukuunottamatta lainkaan. Aulassa sai nauttia alkoholia, mutta ei olutta vahvempaa versiota. Vessat ja kylpyhuoneet toimivat vain huoneavaimilla, eikä huoneissa saanut olla päiväsaikaan. Ulkopuolisia vierailijoita ei ollut lupa tuoda edes aulatiloihin. Paikallisilla ei ollut lainkaan asiaa tähän puljuun, sillä majoittujilla tuli olla todiste siitä, että asuivat  vähintään 60 mailin päässä Nashvillestä. Todisteeksi kävi joko ulkomainen passi (USA:n passeja ei hyväksytty) tai Jenkkien ajokortti, jossa näkyy osoitteesi. Tiukkapipoista väkeä tai ei, ihan sama minulle. En suunnitellut raahaavani tuntemattomia paikallisia hostellissa kokkaamalleni gourmet dinnerille, sen enempää kuin viskinhuuruisille yömyssyillekään. Vakaa aikomukseni oli viettää siinä puljussa tasan tarkkaan se aika, minkä nukuin ja hyödynsin paikan suihkutiloja.

Hostellielämää...

Aula oli varsin viehättävä. 

Jaa, että mistäkö tunnistaa Aasialaisen hostellissa?
No tuhannesta laukusta. Travelling light ei kuulu heidän sanavarastoonsa...

Kun tehdään pieni laskuyhtälö, hostelli sai noin $400 yöltä tästä huoneesta.
Ei paha tulos ottaen huomioon, ettei sen saavuttamiseen tarvittu
kuin 4 kerrossänkyä ja 2 varastohyllykköä..

Painelin muodonmuutokseni jälkeen tyytyväisenä kaupungille. On se jännä, miten vaatteiden vaihto voi vaikuttaa elämänlaatuun. Askeleeni suuntasivat määrätietoisesti kohti Country music Hall of Famea. Voin saman tien ilmoittaa, etten ollut ainoa, edelläni oli jonossa about kaksi miljoonaa muuta museosta kiinnostunutta. Jonottelin sisukkaasti 30 minuuttia lippuluukulle ojentaakseni kassaneidille $25. Museon aula oli todella tyylikkäästi rakennettu, joten odotellessa riitti onneksi miellyttävää katseltavaa.

Country music hall of fame oli hauskan mallinen. 

ja sama pulju sivuprofiilista.

Aula oli tyylikäs. Kuva otettu kun lähdin paikasta.
Tullessa jono luikerteli läpi koko aulan.

Täällä ollaan!

Hall of Fame oli mielenkiintoinen ja monipuolinen. Sain helposti kulumaan kolmisen tuntia, enkä edes lukenut joka jumalan taulua ja plakaattia. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, jos edes pikkuisen pitää kyseisestä musiikki genrestä, eikä ole allerginen museoille. Hall of Famessa pyöri myös paljon mainioita videonpätkiä menneiltä ajoilta, joten jos lukeminen ei ole sen sun juttu, voit silti nauttia paikasta. Tässä kohtaa annan pidemmittä sanoitta kuitenkin kuvien puhua enemmän kuin tekstin, ja lätmäsen läjän visuaalista todistusaineistoa visiitistäni.

Hall of Fameen tutustuminen aloitettiin 3.kerroksesta.

Kelsea Ballerinin vaivihkaa "What if..." seinälle jättämät terveiset...
"What if I could go back and tell myself this would be here?"

Vähän näyttää toi Toby Keithin hiustyyli eksoottiselle :P

Shania Twainin pukuvarastoa.
Shania on edelleen historian eniten myynyt naispuoleinen country music artisti.
Hän on ensimmäinen ja ainoa naisartisti, jonka 3 perättäistä albumia on saanut
RIAA:lta (Recording association of America) timantti statuksen.
Timanttistatus edellyttää, että levyä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta.    

Lisää eksoottisia luomuksia Shanian kaappien syövereistä.

Hullujen miesten menopelejä; Webb Piercen "million dollar Convertible".
Webb maksoi $20 000 tämän 1962 vuoden Pontiacinsa kustomoinnista.
Kaasu- ja jarrupolkimina on hevosen kengät, ase pönöttää nokkapellin koristeena, ja
sisäverhoilu sisälsi yli tuhat hopeadollaria.

Elviksen Cadillac vm 1960. Ulkopinta kiiltää kiitos 24 karaatin kultakoristeluiden ja
maalin nimeltä "Diamond dust Pearl".
Tuota läpikuultavaa maalia on  sivelty auton pintaan vaatimattomat 40 kerrosta
ja se on ja tehty jauhetuista timanteista ja kalan suomuista.
Ei ollut Elvis vaatimaton kaveri, ei...

Ennen muinoin oli vähän persoonallisemmat käsin kirjoitetut biisien sanat ja sävelet.
"I beg your pardon, I never promised you a rose garden.."

Seinällinen kultalevyjä

Sansu Elviksen kultalevyssä

Levyt jatkuivat "rappukäytävässä"

Kierreportaat olivat veikeät

Willie Nelsonin tennarit ja bandanna 70-luvulta.
Stetsoni Nelsonin nimikirjaimilla on Austinilaisen hatuntekijän käsialaa.

Lone Star kalja on näköjään inspiroinut kitaranvalmistajaa...

Taylor Swiftin raapustelemia ensimmäisiä hittibiisejä.
Ei ole kauheasti yliviivauksia tässä biisissä...

Kurkistus Toby Keithin vaatekaappiin.

Mekko, joka oli Carrie Underwoodin yllä kun hän voitti American Idolsin 2005.

Musta tuntuu, että löysin Tatulle seuraavan pyhäpuvun...

Predatorsien pelipaita, jota Urban piti päällään laulaessaan
kansallislaulun Stanley Cup finaalipelissä 2017.

Pariskunnasta kertova erikoisnäyttely.

Katsoin, että mikä yöpaita näyttelyyn on laitettu.
UPS my bad, se olikin Faith Hillin hääpuku...
Tim kosi Faithia kirjottamalla "Will you marry me?" kysymyksen Faithin pukuhuoneen peiliin
neidin ollessa stadionin lavalla esiintymässä.

Tyypit on ikuistettu Barbie Collectioniinkin...

Timpalla oli ihan nimikko snacksejakin 2008.

Katos, katos sehän on Grammy.

Gift Shopista löytyi paita, jonka olisi melkein voinut ostaa...

Nashville oli ihanan käveltävissä oleva kaupunki, joka tuntui sykkivän elämää. Joka paikka oli tupaten täynnä turisteja, joten yksinäistä mestassa ei todellakaan päässyt tulemaan. Turistien joukosta erottui erityisesti yksi kategoria; naisten polttariseurueet. Ensimmäisen seurueen kohdalla ihailin tiimihenkeä. 15 hengen ryhmällä oli kaikilla samanlaiset paidat ja bootsit. Hetken päästä tuli vastaan toinen seurue, joilla kaikilla oli tiimihatut. Kun puolen kilometrin pituisella pätkällä tuli vastaan jo viides polttariseurue, aloin hämmästellä tilannetta. Mikä hemmetin polttarifestari kylässä oli meneillään!? Kun tonki aihetta vähän pintaa syvemmältä selvisi, ettei kyseessä ollut mikään poikkeuksellinen viikonloppu. Nahville on nykyään suosituin barchelorette party kaupunki Yhdysvalloissa. Tuon yhden päivän aikana näin valehtelematta vähintään  40 polttariseuruetta. Ja EI, morsiamet eivät todellakaan käyttäytyneet kiltisti. Ei mulla muuta...

Nashvillen ikoniset rakennukset Batman building ja R2D2.

John Seigenthaler kävelysilta ylittää Cumberland-joen.

Minä ja taustalla lymyilevä Nashville

Saisko olla hiekkaa?
Taustalla Tennessee Titansien kotihalli.

Joo no tässä on joku patsas.
Kuhan räppäsin kuvan.

Eikö ole söpöjä koristeita/pyörätelineitä?

Lisää kieliä...

Seinällinen vanhoja lippuja, kokoa XXL.

Country Staroja Ryman Auditoriumin läheisyydessä. 

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, ettei mieheni hylännyt minua täysin koko viikonlopuksi. Liityin illalla joukkueen seuraksi dinnerille seuraamaan Stanley Cup finaalia. Jostain varmasti järkevästä syystä, ravintola eristi meidän istumaan pääsalista erottuvaan sivuhuoneeseen. Illaan mittaan muutama muu seurue saapui samaan tilaan, istahti hetkeksi ja pakeni heti muutaman minuutin jälkeen. Ainoat sisukkaat, jotka jäivät, olivat Washington Capitals faneja, jotka pelipaidat päällä hurrasivat finalisteilleen. We had met our match. Luonnollisesti meidän seurueemme oli tässä pelissä Vegasin kannattajia, joten sopivaa aiheeseen liittyvää päänaukomista saatiin aikaan puolin ja toisin. Ilmeisesti jopa sen verran äänekkäästi, että ravintolahenkilökunta tunsi parhaaksi sulkea pääsaliin johtavat ovet äänen blokkaamiseksi. Can't blame them.

Pelin jälkeen piipahdimme yhdessä pääkadun menomestassa, Honky Tonk Centralissa. En kai nyt voinut jättää väliin Nahvillen kuuluisaan yöelämään tutustumista? Honky Tonk Centralissa riitti menoa ja meininkiä kolmessa eri kerroksessa. Jokaisessa kerroksessa soitti eri livebändi, joten kerrosten välillä oli aikamoinen älämölö käynnissä. Väkeä mestassa oli kuin vappuna Keskustorilla ja sama meno tuntui olevan päällä kaikissa niissä kahdessa miljoonassa pääkadun baarissa. Nashvillen Broadway on niin täynnä menomestoja, että jokaiselle janoiselle löytyy ihan takuu varmasti helpotusta suun kuivamiseen. Vallitsevana trendinä tuntui olevan, että Country Musiikin supertähden availevat omia nimikkobaarejaan. Ainakin Jason Aldean, Dirks Bentley, Blake Shelton ja Florida Georgia Line olivat omansa pykänneet pystyyn.

Honkey Tonk Central ulkoapäin päiväsaikaan.

Ja yöaikaan parvekkeelta...

Oli vähän väkeä liikkeellä yöelämässä.

Seuraavana aamuna pojilla oli viimeinen peli ja minulla muutama tunti aikaa suorittaa loppuun kaupungin koluaminen. Suuntasin reippain askelin kohti State Capitolia ja Bicetennial Capitol Mall State parkia. Kuvittelin tekeväni vain pienen kävelykierroksen, mutta rakas Samsung Galaxyn healt app kertoi minun painelleen 6,5km. Sopiva sunnuntaiaamun lenkki sanoisin.

State Capitolin takapihalla pysähdyin tuijottamaan monumenttia, joka osoittautui haudaksi. Hauta kuului Yhdysvaltain 11. presidentille, James Knox Polkille ja hänen vaimolleen. Johan oli herra hautapaikan löytänyt, ei voi muuta sanoa. Pitäisikö Kekkonen tässä samassa hengessä siirtää Arcadian mäelle? Myönnän, Polk ei ollut tuttu tyyppi entuudestaan. Joskin olisi varmaan pitänyt olla, sillä kyseisen herran presidenttikaudella Republic of Texas liittyi Yhdysvaltoihin 28.osavaltiona. Se siitä rakkaan nykyisen kotiosavaltioni Texasin lyhyestä itsenäisyydestä. Kuten tästä Texas faktasta voidaan päätellä, herra Polk ei ollut vallassa ihan lähiaikoina, hänen kautensa oli 1840-luvulla.

War Memorial Auditorium lähellä State Capitolia.

Tennessee State Capitol.

Kun lukee plakaatteja, viisastuu kummasti.
State Capitolin suunnittelija kuoli kesken rakennustöiden ja
hänet on haudattu rakennuksen pohjoiseen portiikkiin.
(Jos olet yhtä fiksu kuin minä, joudut googlaamaan, mikä on portiikki...)

Uhmaavat pilvet sopivat loistavasti taustaksi Andrew Jacksonin patsaalle.

Ja tässä tämä State Capitolin tiluksilla ollut herra presidentin hauta.

Presidentin rouva näytti elävän hurjan vanhaksi aikakauteen nähden...

Löysin rauniot, eikä tarvinnut edes lähteä Antiikin Kreikkaan...

Bicetennial Capitol Mall State parkin (eli suomeksi sanottuna ison puiston) edustalla oli 61 metrinen graniitista maahan tehty Tennesseen kartta. Siinä minä tepastelin kartan päällä, jäljitellen road tripimme reittiä. Syvemmälle puistoon mennessä, pitkään kiviaitaan oli kirjattuna Tennesseen osavaltion tärkeimpiä tapahtumia sen 200-vuotiselta historialta (1796-1996).  Kiehtovin fakta oli, että Tennesseessä avattiin Yhdysvaltain ensimmäinen itsepalveluelintarvikeliike. Piggly Wiggly store avasi ovensa Memphisissä 1916.

Ennen Piggly Wigglya, kaupassa käynnin konsepti oli se, että asiakas antoi liikkeeseen mennessä tiskin takana pönöttävälle myyjälle listan mitä halusi, ja myyjä keräsi asiakkaalle tuotteet. Piggly Wiggly muutti tuon formaatin. Heillä asiakkaat saivat itse kulkea hyllyjen välissä ja keräillä haluansa tuotteet koriin omin pikku kätösin. Toimintamalli, joka on meille nykyisin itsestäänselvyys. Piggly Wiggly oli ensimmäinen elintarvikeliike, joka hinnoitteli jokaisen tuotteen. He  ottivat ensimmäisinä kassalinjat käyttöön ja vuonna 1937 esittelivät kuluttajille uuden ihmeen nimeltä ostoskärryt (joskin tuo tapahtui Oklahoman liikkeessä, ei Tennesseessä). Ihailin Piggly Wigglyn pioneerihenkeä miettiessäni, kuinka olemme taantumassa takaisin menneesseen. Väki tilailee netin kautta ruokaostoksensa, ajaa kaupan parkkipaikalle ja odottaa, kuinka myyjä roudaa kassit autoon. Historia toistaa itseään, what else can I say...

Puiston nurmikentällä oli jonkin tyylinen pesäpallopeli menossa. Pelaajat olivat pukeutuneet hyvin persoonallisesti vanhan, menneen ajan vaatteisiin. Harvemmin sitä on nähnyt väkeä pelailemassa kauluspaidat ja liivit päällä, knallihattu päässä. En tiedä, mikä Blast from the past-liiga oli menossa, mutta katsojia kyllä riitti kentän laidalla.

State Capitol Bicetennial parkista päin katsottuna. 

Tässä olisi tämä Tennesseen kartta.

Nahvillessa seistään!

Bicetennial puistossa oli Toisen maailmansodan memorial.
Hyvin sopivaa, sillä osavaltio esitti keskeistä roolia
sodan päättäneen atomipommin valmistuksessa.

Sunnuntaipesistä.

Ihan perus pelivaatteet pojilla päällä...

Puiston päädyssä.

Farmers marketilla oli huippu söpö mehuständi!

Yhden aikoihin Tatu nappasi minut kyytiin ja suuntasimme Audin nokan kohti Texasia. Oli aika palata takaisin arkeen. Voin sanoa, että kun navigaattori näyttää ajoajaksi 10 tuntia, on huumori hommasta kaukana. Kahden väsyneen henkilön paluumatka oli hiljainen tilaisuus. Ajaa posotimme koko matkan yhteen putkeen, lukuunottamatta lyhyttä päivällistaukoa Little Rockissa Arkansasissa.

Ilta kympin aikaan Texarkanaan Texasin ja Arkansasin rajalle saapuessamme, taistelimme molemmat todella uuvuttavaa väsymystä vastaan. Olimme voiton puolella, mutta kirosin tuossa vaiheessa vielä jäljellä olevia 2 tuntia. Eikä siinä mitään, jos sai itse omat silmänsä pidettyä auki (tulitikuilla tai ilman), liikkeellä oli liikenteessä sellaista urpoa ja turboa, että joutui olemaan koko ajan supervaruillaan, kun edessä ajavat heiluivat parhaillaan 3 kaistan välillä holtittomasti. Ei ollut epäselvää, että kuskit olivat joko kännissä tai nukahtelivat rattiin vähän väliä. Voin sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä iloinen nähdessäni kotiovea, kuin tuona iltana.