Destination Scottsdale

Selailin viime keväänä randomisti henksuhintaisia hotelleja. Kohteella ei ollut niinkään väliä, olin lähinnä kiinnostunut siitä, miltä majoitus näytti. Pariin kertaan sormi lipsahti VARAA-napille ja huomasin bookkailleeni majoituksia kohteesta nimeltä Scottsdale Arizona. 

Lokakuun alussa oli viimein aika laittaa kamat kasaan ja lähteä tuttavapariskunnan kanssa tarkastamaan, mitä sitä oli tullut puolta vuotta aiemmin varailtua.  Ensimmäisen yön hotelliksi oli valikoitunut Canopy Scottsdale Old Town, joka sijaitsi Scottsdalen hurmavan vanhan kaupungin ytimessä. 

Tervetuloa Scottsdaleen!

Heti Hotellin ovesta sisään astuessa, tunsin osuneemme kultasuoneen. Vähän kuin Roope Setä haistaa kullan, aistin loistavan ilmapiirin. Enkä ollut väärässä. Niin ihana, jollain tapaa skandinaavinen sisustus ja herran jestas, miten mieletön palvelu. Jokainen työntekijä respan henkilöstä aina huonesiivoojaan oli suurella asiakaspalvelusydämellä varusteltu. Eikä siinä vielä kaikki. Tämä hotelli nappasi Sansun Matkailu elämän Oscareissa ykköspalkinnot seuraavissa kategorioissa: paras suihku, paras sänky, paras äänieristys, paras kattoterassi ja paras hotellin ravintola. En osaa sanoa, mitä olisi voitu enää tehdä paremmin (vitsi, vitsi... vessapaperiteline ja pyyhekoukku oli sijoitettu väärään paikkaan). My all time favourite hotel.

Canopy Old Town Scottsdale.

Astutaanpa sitten hotellin ovesta sisään...

Mikä aula! Love it! Saisinko tähän saman designin olohuoneeseeni, kiitos!

Sisustus oli täysin minun makuuni. Silmä lepäsi.

Huomasin kaikkialla sisustuksessa ihania yksityiskohtia.

Just Relax!

Tervetuloa Sansu-Maaria!

Ja tässä nämä suloisia unia tarjonneet sängyt.

No onhan se vähän outoa laittaa kuva vessasta, mutta kun tässä on asiakontekstia. Iso suihku, joka ei ole ammeessa vaan suihkukaapissa. Love it! Kaksi suihkupäätä, love it! Hyvä vedenpaine, love it! Outo taulu vessataiteena, not sure if I love it... En ole varma, mitä yritettiin viestittää sillä, että nainen avaa farkkushortsinsa ja ulos hyppää kissa, haukka ja kaktuksia...

No niin, nyt kun ollaan sponsoroimattomat hehkutukset hehkutettu, voidaan jatkaa tarinaa. Mitä me siellä sattumanvaraisesti valikoituneessa kohteessa tehtiin? Golffaus, mikäs se elämässä olisi sen tärkeämpää? Ei mikään, jos tietyiltä yksilöiltä kysyt. Miehet lähtivät tuli persauksen alla (kirjaimellisesti) lentokentältä suoraan vihreälle kentälle valkoista palloa kolottamaan. Olivat paikalla kohteessa ihan 3 minuuttia ennen Tee-aikaa.

Kun miehet oli heitetty ulos ei niin tilavan vuokra-auton kyydistä, me naiset kurvasimme hotellille ja lähdimme nenä ojossa etsimään lounasta. Bootleggers Modern Smokehousen edustalla komeili plakaatti, jossa mainostettiin, kuinka ravintola oli ollut mukana Foodnetwokin Diners, Drive-Ins and Dives ohjelmassa. Ei kai mesta huono voi olla, jos televisioon on päässyt? No jaa, voihan se. Oma lounasvalintani ei mennyt nappiin, pulled pork and brisket olivat molemmat hurjan kuivia. Onneksi Ruthyn possutacojen liha oli sentään mureaa. Taisin kyllä myös löytää syyn lautasella lojuneen lihani kuivuuteen. Siinä patiolla savustusuunin vieressä istueskellessamme, eräs työntekijä tuli tsekkaamaan uunin sisällä muhivia herkkujaan. Ruthy suikkasi saman tien tenttaamaan savustusmestarilta, kauanko tälläisen lihan kypsyminen oikein kestää. Vastaus oli kaksi tuntia. Mitä?! No ei ihme, ettei ollut mureaa... Texasissa olen tottunut, että BBQ paikat kypsentävät tunti tolkulla eväitään. 

Meidän harmaa mitäänsanomaton vuokra-auto sopi tosi kivasti näiden muiden hotellin parkkihallista löytyneiden autojen joukkoon...

Lounaspaikkamme julkisivu näytti kivalle. 

Alkupalaksi Devilded Eggs, olivan maistuvia. Omalla kohdallani munat jäivät tosin täysin ihanan punajuurikastikkeen varjoon. Olisin voinut syödä kastiketta lusikalla purkista jälkiruoaksi. 
 

Pakollinen kaverikuva lautasten kanssa.

Ei se annos tässä niin huonolle näytä, mutta pettymys oli.

Kurkistus savustusuuniin.

Ravintolan sisustus oli viihtyisä.Näyttää, että Baby Spice 2000-luvulta oli karannut lounastamaan tuohon kuvan oikeaan reunaan. 

Jostain syystä kiinnitän usein huomiota ravintoloiden kattoihin. Tässä siitä oli verhoiltu aika hauska. 

Vanhakaupungin kadut tuntuivat perjantaina päivällä hiljaisille... kunnes ohitimme Rusty Spur Saluunan. Siellä kuulosti olevan menossa maailman parhaimmat bileet. Kyltistä päätellen ollut ilmeisesti jo vuodesta 1951. Ruthy kurkkasi saluunan ovista sisälle, soitto lakkasi välittömästi ja meidät kirjaimellisesti kuulutettiin sisään. Trubaduuri huuteli mikrofoniin "We have new people stepping in!" ja kaikki alkoivat hurraamaan. Eihän sitä kehdannut siinä vaiheessa karkuun lähteä. Sisälle kävellessä olimme kuin osa stadionin kentälle juoksevaa kuuluisaa joukkuetta. Kaikki olivat kädet ojossa heittämässä ylävitosia matkallamme baaritiskille. Ladies and Gentlemen, that's how you make an entrance.

Tutustuttiin paikalliseen taiteeseen katuja vaelellessamme.

"Ytte, sano Chili!" (Vain Kummeli fanit tajuaa...)

Rusty Spur Saluuna ja näyttävä entrance.

Baaritiski.

Vessat oli selkeästi merkattu. 

Päivän trubaduuri ja hänen yleisönsä.

Uskoisikohan sitä oikeasti, että Sean Connery on käynyt mirri kaulassa Rustyssa...

Suomalaiset (tai suomalaisten kanssa naimisissa olevat meksikolaiset) eivät missaa ilmaisia olutmaistiaisia. Niin ei vaan käy. Näin ollen palasimme hotellille viiden pintaan hotellin beer and flatbread maistiaisille. Nämä herkut tarjosi hotellin ravintola. Olen yleensä hyvin skeptinen hotellien ravintoloita kohtaan, mutta tämä Flatbread oli todella herkullinen. Hmm... voisiko olla että ravintolamme ei vain näyttänyt hyvälle, vaan myös oli hyvä. Hotellimme hanavalikoimasta löytyi vain Arizonalaisia oluita. Loved it! Maistiaisista löytyikin uusi suosikki loppureissulle. 

Miehet ottivat golfkentältä Uberin hotelille ja suurin piirtein juoksivat ovista sisään muutamaa minuuttia ennen maistiaisten loppumista (Mitä minä juuri sanoin siitä ilmaisen oluen missaamisesta!). Olimme ilmeisesti tehneet lähtemättömän vaikutuksen maistiaisia jaelleisiin neitosiin, sillä he toivat meille loput flatbreadin palaset ja kaatoivat lasit täyteen olutkannustaan. KIITOS! Koska kaksi palaa ei ole koskaan tarpeeksi, etekin kun on edellisen kerran syönyt aamulla Dallasissa, miehet kävivät tilaamassa ihan suosiolla kokonaisen Flatbreadin ja ehkä muutaman oluen. Tästäkin tuote-esittelystä oli siis hotellin ravintolalle hyötyä. 

Uusi maistuva olut tuttavuus.

Hotellin viihtyisä ravintola. 

Kyselin voisiko Tatu nikkaroida mulle tälläsen katon kun hotellin ravintolassa oli. En tainnut oikein saada vastausta herralta...

Meno Rusty Spurissa oli aiemmin päivällä ollut sen verran hyvä, että pakkohan miehetkin oli viedä tähän paikalliseen menomestaan tutustumaan. Astuessamme sisään saluunan ovista, illan bändi, Psychobilly Rodeo Band, viritteli juuri vehkeitään, ihan kirjaimellisesti. Ensimmäisenä seinälle nostettiin jonkun eläimen kultaiseksi maalatut pallit, jonka jälkeen asenneltiin estradille lukuisat tippikipot ja siroa kokoa XXXXXXXXL olevat valkoiset alushousut, joihin fanit saivat tussilla raapustella terveisiään (luonnollisesti tippiä vastaan). 

Bändillä oli selvästi Hard core faneja. Heti ensi sointujen lähtiessä käyntiin muutamat leidit ryntäsivät lavan eteen jammaamaan ja meno oli kuin paremmallakin Zumba-tunnilla. Oranssimekkoinen synttäreitään viettänyt Brooke, erottui korkeissa koroissaan joukosta, ei pelkästään mekkonsa ei niin huomaamattoman värin ja kenkävalintansa puolesta, vaan toistuvien WUHUUU huutojen ja ankaran jammailun johdosta. Brooken ei yhtä innokas deitti jäi huomiossa selkeäksi kakkoseksi Brooken superfanittaessa bändin solistia. Pakko myöntää, että bändi oli hyvä ja sanoitukset suhteellisen ronskia countria. Vähän tyyliin Leevi and the Leavings, mutta sellanen Arizonalainen country versio heistä. Thumbs up tälle bändille. Ja pakkohan sen oli olla hyvä, kun meidänkin jengi hillui eturivissä keikan ajan.

Kohti Rusty Spuria Vanhan kaupungin sydämmessä.  

Tunnelmallista iltamaisemaa.

Psychobilly Rodeo Band ja "Tip the fucking band" kyltti vieraskirja-alushousujen vieressä.

Menoa ja meininkiä hieman tärähtäneessä kuvassa.

Kaikki se jammailu ja paikallisten fanien ihailu teki nälkäiseksi. Lähdimme metsästämään iltapalaa. Belle's Nashville Kitchen tuli sopivasti vastaan ja meininki näytti hyvältä. Jo toistamiseen saimme nauttia hyvästä musiikista. Paikallinen cover bändi oli mitä loistavin ja biisien kirjo kattoi kaiken, mitä kuvitella voi, Blake Sheltonista aina Eminemiin. Bellen chicken fingersit olivat to die for! Joskin jos et ole valkosipulin ystävä, kannattaa ehkä mainita asiasta ennen tilaamista. Kanan päällä kun oli suhteellisen hyvä määrä äkäistä vampyyrin karkottajaa. Ei ihme, jos kana maistui meille, ravintolan Nashville Hot Chicken Sandwich oli 2021 Arizonan parhaaksi burgeriksi. Ei kai kana pahaa voi olla, jos se on Arizonan parasta. 

Ruoan jälkeen kello näytti paikallista aikaa vasta 11pm. Dallasissa kello kuitenkin kävi jo yhtä yöllä ja olin herännyt töihin vaatimattomasti aamu viiden jälkeen. Totesin silmäluomieni painavan sen verran, että joukon nuorimpana ja väsyneimpänä minun oli aika lähteä kohti höyhensaaria. Loppu jengillä energiaa piisasi, joten he päättivät vielä palata Rustyn vauhdikkaaseen maailmaan. 

Olin ehtinyt hotellilla hädin tuskin päätä tyynyyn painaa, kun mieheni kömpi huoneeseen. Oli kuulemma ollut niin hurja jono Saluunaan, ettei olisi ollut toivoa lähiaikoina sisään asti päästä. Toki jonossakin voi olla kiva hengailla, mutta koska palkintona ei ollut ilmaisia ämpäreitä, oli loppu seurueemmekin päättänyt lähteä unten maille. Ja voi pojat, mikä nautinto se sänkyyn uppoaminen olikaan. Aivan mieletön patja ja maailman ihanimmat tyynyt. Siinä autuudessa kelpasi uinailla.

To be continued...

Kello kaulassa Suomen maalla

Tunnustan! Käväisin Suomessa elokuussa. Jos tunnet nyt itsesi petetyksi, koska en koodannut, lähettänyt kirjekyyhkystä tai tehnyt savumerkkejä kertoakseni sinulle saapumisestani, olen äärimmäisen pahoillani. Asiasta ei kovinkaan moni tiennyt ja siihen on yksinkertainen syy: Minulla ei ollut tällä visiitillä aikaa sosiaaliseen elämään. Tämä oli Amerikan vuosieni ensimmäinen "Asioidenhoitoloma". Liput ostettiin parin viikon varoitusajalla, enkä ehtinyt viettää kuin 9 päivää kotimaan kamaralla. Ohjelmassa oli vanhan vuokralaisen hyvästelyä ja uuden vuokralaisen vastaanottamista. Tämän asukaidenvaihto-operaation yhteydessä revin asunnossani yhdestä huoneesta tapetit irti ja hankin uudelle asukkaalle neutraalimmat seinään laitettavaksi. Käväisin myös lääkärikäynnillä, tyhjensin vinttiäni, leikkautin hiukseni, sävytin hiukseni, kävin suorittamassa kummitustätihommia nimiäisissä ja ehdin viettää muutaman päivän aikaa rakkaiden lähiperheen jäsenien kanssa. Tämän kaiken aikana hoitelin vähän työhommia 8 tunnin aikaerolla Amerikkaan. Nukkuakin koitin jossain välissä ja järkytyin, kun Jetlagia ei tällä reissulla tullutkaan! Kerta se on ensimmäinenkin, ehkä uupumus kuittasi jetlagin.

Destination Finland

Neiti Turkoosi matkalla nimiäisiin.

Olipas ihana nähdä vanhaa ystävää, joka siinä rupattelun ohessa teki Röllipeikon kutreista taas edustuskelpoiset.

Ja tapettia lähtee! Kai sitä vähän remppahommaa ehtii aina yhdellä visiitillä suorittaa...

 
Näin lyhyt pikapyrähdys ei olisi ollut missään muotoa järkevä, ellei Finnair olisi alkuvuodesta tehnyt kerrankin jotain järkevää. Heidän suora lentonsa Dallasista Helsinkiin, onko olemassa mitään parempaa? Väitän, että ei. Jos tällainen mahdollisuus olisi ollut tarjolla jo aiemmin, elämäni olisi ollut viimeiset 9 vuotta huomattavasti helpompaa. Kauhukseni huomasin lennolla oikeasti nauttivani lentokoneruoasta. Aamiaismunakasta olisin voinut syödä vielä toisenkin annoksen. Henkilökunta ei edes etäisesti muistuttanut samaa Finnairin sakkia, jotka edellisillä lennoillani ovat elämäänsä tylsistyneenä talsineet käytäviä kärryjensä kanssa. Kaikki olivat todella huomaavaisia ja aurinkoisia. Mitä ihmettä tässä maailmassa on oikein tapahtumassa!?

Siinä se Finnairin menopeli komeilee Dallasin kentällä. 

 
Ihmiset aina valittavat, kuinka heillä on kamalat appivanhemmat. En tiedä, mistä he puhuvat, sillä itse voitin appivanhempienlotossa Jackpotin. Nämä rakkaat ihmiset ajaa hurauttelivat Helsinki-Vantaalle minua vastaan ja pääsin viikonlopuksi viettämään heidän kanssaan laatuaikaa mökille Näsijärven rannalle. Mitä tein ensimmäisenä päästessäni perille? Kävelin pihalle ahmimaan mustikkapuskista välipalaa. Ette uskokaan kuinka onnellisia te suomalaiset olette näistä metsän villeistä marja-antimista. Jos mustikat olivat alkupala, pääruokana oli pöydässä odottamassa anopin tekemiä poro-pekoni pyöryköitä ja perunamuusia. Ai NAM NAM! Kyllä se Pukin Petteri maistuu aina yhtä hyvälle. Vatsa täynnä pääsi vuoden tauon jälkeen testaamaan saunaa ja lepuuttamaan jäykkiä jäseniään paljuun. Oi sitä iloa. Näsijärven aaltoihin uskaltauduin pienellä pakolla, mutta pulahdus tuntui Texasilaisesta lähinnä avantouinnille.

Prioriteetit kunnossa; heti ensimmäisenä Tampereelle päästyä mustikkapuskiin välipalalle!

 

Poropyöryköitä, maistuis varmaan sullekin!

No on se Suomen kesäilta nyt nätti. 

Sit paljuillaan! Rentoutuminen sallittua!

Mikä ihana aamu, uudet villasukat ja lakritsi jogurttia.

Tatun majaillessa Suomessa melkein nelisen viikkoa heinä-elokuussa, mies nautti Suomen vilpoisista säistä. Herran palatessa Texasin helteisiin, lähdin itse melkein läpystä Suomeen ja haaveilin tihkusateesta ja alle 20c lämpötiloista tämän Texasin helvetillisen kuuman kesän jälkeen. No tasan eivät taas menneet Nallekarkit. Helteet olivat tehneet mukanani comebackin. Ja minä kun luulin pelkillä käsimatkatavaroilla matkatessani, etten olisi pystynyt Texasin lämpöä laukkuuni mukaan sulloa.

Toivottavasti ensi vuonna pääsen ajan kanssa käymään, jotta on aikaa myös oikealle lomalle. Ei tuo sekuntikello kourassa läpijuostu piipahdus oikein anna tunnetta, että on käynyt Suomessa. Onneksi muutama lyhkäinen hengähdystauko sallittiin, joiden aikana ehti haahuilla Citymarketin ja Prisman hyllyjen välissä ihailleen Suomalaisia tuotteita ja jumalattoman halpaa ruokaa. Ikinä en ajatellut toteavani, että Suomessa on jokin halpaa, mutta kyllä kadehdin niitä Lidlin kuittikoneesta pihalle tulostuneita kassakuitin loppusummia. Ainoat reissun social callit olivat lounastreffit kaverin kanssa Aurajuustorullakebabin ääressä maailman parhaassa kebab paikassa Evinissä sekä ystävän kanssa tehty lenkki Kangsalan Harjulla lapsuusvuosien maisemissa. Siinä sitä muisteltiin, millä kohtaa pururataa meinasi usko loppua pakollisissa kammottavissa vuosittaisissa ala- ja yläasteen hiihtopäivissä.

Lapsuusvuosien maisemissa.

 

Joku muukin oli käynyt mustikkapuskissa...

Tunsin pientä syyllisyyttä siitä, etten ehtinyt viettää aikaa omien vanhempieni kanssa. Ratkaisin tämän ongelman sillä, että mukanani Dallasiin ei lähtenyt vain matkalaukkuni (älkää nyt kuvitelko, että Suomesta päin enää pystyisi pelkillä käsimatkatavaroilla matkata) vaan myös vanhempani. He pääsivät kolmeksi viikoksi nauttimaan pidennetystä kesästä näissä yli 30 celsiuksen helteissä. Mutta se onkin jo sitten ihan eri tarina.

Uitettu Dallas

Luontoäiti selkeästi luki edellisen blogitekstini ja avasi hanat. Vastapainona paahdetulle Dallasille, tulee nyt uitettu Dallas. Ei pääse olemaan tylsää, kun vedetään ääripäästä toiseen. Kunhan nyt ei lunta vaan alkaisi seuraavaksi sadella.

Touko-, kesä-, ja heinäkuussa rikottiin kuumuus ja kuivuusennätyksiä. Elokuu ei halunnut jäädä edeltäjiään huonommaksi, ja halusi erottua joukosta. Elokuu on ollut sateisin sitten vuoden 1915, jolloin taivaalta tippuvan nesteen määrä johtui rannikolle iskeytyneestä hurrikaanista. Tänä vuonna ei ole hurrikaaneja näkynyt, mutta vettä on tullut 271mm verran. Eihän tuo nyt välttämättä paljoa kerro, mutta kun sitä vertaa normaaliin elokuiseen keskivertoon Dallasissa, joka on 47mm, niin erottuuhan se nyt "edukseen". 

Luonnollisesti kesän ajan hyvin paahdettu maa ei ole ollut saman tien kuin pesusieni. Paikka sun toinen on tulvinut ja autolla ajelu on ollut toisinaan hyvin mielenkiintoista lätäköiden kiertelyä. Ruskea nurmikkomme alkaa näyttää elonmerkkejä ja hassuja vihertäviä ruohotupsuja on puskenut esiin sieltä täältä. En tosin ole uskaltanut käydä tarkemmin kyyläämässä, ovatko ne oikeaa ruohoa vai joku villiintynyt rikkaruohopöheikkö.

Viime viikolla olin yhtenä iltana kykkimässä etupihan puun juurella kaatelemassa ämpäriin satanutta vettä ison Hollyn juurelle. Hetken päästä tuli tunne, kuin joku olisi tuijottanut minua. Naapureita ei näkynyt pihalla, enkä usko yksityisetsivän olevan kiinnostunut toimistani. Näin ollen kohotin katseeni ylös puuhun ja bongasin syyllisen. Kas vain, rottakäärmehän se siellä koitti esittää oksaa ja tsekkaili mitä touhuilen.  Tässä kohtaa muutama henkilö olisi saattanut pinkaista kirkuen karkuun, mutta itsehän vain aloin lörpötellä kaverille ja totesin, että hän on hyvin tervetullut hengailemaan pihapiirissä, kunhan muistaa popsia poskeensa kaikki vastaantulevat jyrsijät ja aloittaa mieluiten oravista. Luikertelijan turvallisuuden nimissä toivon, ettei kaveri eksy naapureille, koska kaikki eivät ole välttämättä ihan yhtä myötämielisiä näitä orgaanisia tuholaistorjuntapalveluita kohtaan.

Kaveri kuin oksa.

Ja kun nyt näihin piha-asukeihin päästiin, niin voin hyvin varmaan esitellä teille Buddyn. Tämä sulo-, ei niin siloposki  kaveri on Texas Spiny Lizard. Elettiin kevättä kun tajusin, että kaveri oli kotiutunut takapation piha-arkun taakse. Ensitapaaminen oli melkein väkivaltainen, koska meinasin kävellä kaverin päälle. Ei kovin kohteliasta, sietäisin hävetä.  Auringon säteiden sihtautuessa takapatiolle, Buddy oli tullut lämpöiselle pihakivetykselle loikoilemaan. Minä painelin takaovesta pihalle, enkä tajunnut katsoa jalkoihini. Onneksi kaverin refleksit olivat nopeat ja säpsähdin siihen, että joku viipotti jalkojeni välistä talon seinän viereen puutarhavälinearkun taakse. Tuosta lähti liikkeelle yhteistaival, josta olen hyvin iloinen. 

Buddy on nyt jo niin tuttavallinen, että saattaa tulla tuijottamaan illanviettoa kukkaruukun reunalla hengaillen. Toisinaan se vahtii meidän pallogrilliä ja antaa sinun kaikessa rauhassa laittaa tuolisi sen viereen kun menet aurinkoa ottamaan. Kesäkuussa poikenneet Suomivieraat saivat hyviä tarinoita mukanaan vietäväkseen, kun bongasi vuoroin Tatun vuoroin minut juttelemassa takapihan asukille. Buddysta on tullut varsinainen hurmuri, joka voisi kohta varmaan perustaa omat lärvikirjasivut faneilleen. Voisin laittaa tähän Buddylle sopivan profiilikuvan.  

Buddy hengailemassa takapation kukkaruukussa.

  

Paahdettu Dallas

En ole nykyisin aina ihan varma uskallanko avata television uutisia. Sormi pysähtyy kaukosäätimellä miettimään, ennen kanavan valintaa. Pitää ensin henkisesti vähän valmistautua. Ei ne pelkät huonot tai hullut uutiset (aborttikielto, Ukrainan Sota, kouluammuskelut, Katy Perryn pizzan heittely Vegasilaisen yökerhon yläkerrasta) kammota. Eniten pelottaa säätiedote. Tämä vuosi on ollut Texasissa taas varsinaista Luontoäidin showta. Uskoisin kyllä vähemmälläkin, etta hän on se, joka täällä näyttää kaapin paikan.

Ensin huhtikuussa tuuli niin, että meinasi tukka ja samalla järkikin lähteä päästä. Vastaavanlaista tuulitukkakuukautta ei ole Dallasin alueella koettu kuulemma sitten vuoden 1996. Koitin miettiä, mitä itse tein vuonna 96, mutta ei tullut mieleen yhtään mitään. Ruotsalainen Goran Kropp varmaan muistaa tuon vuoden paremmin, koska meni ja fillaroi tuolloin Ruotsista Nepaliin ja kipaisi Mt Everestin huipulle ilman happilaitteita. (Hulluja nuo Ruotsalaiset...) Sen voin turvallisesti sanoa, että muistan kyllä etten ole ollut tuollaisella pyöräreissulla vuonna 96.

Ja jos nyt pähkäilet, miksi tuulinen huhtikuu vaikuttaisi elämääni millään tavalla, niin anna kun selvennän. Se nollasi täysin suunnitelmani tehokkaasta kuntokuurista järvellä. Olin suunnitellut kevään tullen käyväni kajakoimassa kerran viikossa, jotta käsilihakseni alkaisivat taas näyttää yhtä komeilta kun Amazonin aikana pakettien kanssa bodaillessa. (Miten lihaksen katoavat muutamassa kuukaudessa. Ei voi ymmärtää...) Huhtikuun alusta asti odottelin, että puhuri tyyntyisi ja tulisi tyyni päivä korkata kajakkikausi Grapevine-järvellä. Sita sainkin sitten odotella ihan juhannukseena asti.

Armailla Aalloilla.

 
Toukokuuksi olin henkisesti valmistautunut samanlaisiin sateisiin, kuin edellisenä keväänä . 2021 kaatosateet piiskasivat maata huhtikuun loppupuolelta aina kesäkuulle. Muistan kuinka kiroilin, kun maa-aines katosi sivupihasta veden mukana kohti takapihan naapuria ja odotin eroosiosta muodostuvan Grand Canyonin aukeavan silmieni edessä. Saimme loppukesästä 2021 sivupihan laitettua kuntoon, asia joka selittää innokkuuteni tämän kevään sateita kohtaan. Suunnittelin, kuinka pääsen pihalle hyppimään ilosta, kun maata piiskaavalle rankkasade ei millään muotoa vaikuta pihan habitukseen.

Sivupiha siina kunnossa, missa oli taloa ostaessa.

 

Sivupiha pikku rempan jalkeen. Ei muuten karkaile multa enaa mihinkaan. 

Iloitsin liian aikaisin. Lipaisin ennen kuin tipahti. Sateet jättivät tänä vuonna kokonaan saapumatta, ja meillä on kunnon kuivuus käynnissä. Extreme draught ja kaikki kasvit kuolevat pihalle. Nurmikko on ollut paahdetun ruskea jo useanmman viikon ja kaupunki rajoittanut pihan kastelua veden säästämiseksi. Vedensäästötoimenpiteissä ollaan vaiheessa 2. Sadettimia saa laittaa juoksemaan vain kahtena päivänä viikossa(ja vain iltakuuden ja aamu kympin välillä) tai rapsahtaa sakot. Meidän, parittomalla talonumerolla siunattujen, paivät ovat ennaltamäärätyt keskiviikko ja lauanatai.

Viereisessä naapurustossa on pikku lampi vähän kuivunut kasaan. Lammessa on tavallisesti vielä iso suihkulähde keskellä.

Pahamaineiset satasen helteet alkoivat paukkua jo heti alkukesästä ja toukokuun alusta asti vedeltiin ysikympin paremmalla puolen. Vauhti on tuosta vaan kiihtynyt.
Heinäkuussa on yleensä ollut keskimäärin 7 päivää yli 100F, tänä vuonna oltiin päästy jo 24 päivää ennen kuin kuukausi oli edes ohitse. Texasin lansiosien State parkeissa jouduttiin sulkemaan patikointipolkuja, kun ihmiset eivat ymmarra omia rajojaan. Parhaimpana päivänä Palo Duro Canyon State Parkin suositulta patikkapolulta pelastettiin 40 henkeä.

Säätiedote, joka soveltuisi NIIIN moneen päivään tänä vuonna.

Mutta helteeseenkin tavallaan tottuu. Kertoo ehkä jotain siita, etta kun astun ulkoa kotiin sisälle, tuntuu kuin astuisin jääkaappiin vilvoittelemaan. Tuo on koomista ottaen huomioon, että sisälämpötilamme on 77F. Voin sanoa, että talvella 77F ei tunnu vilvottelulämpotilalle. Viime lauantaina kipitin aamusella takapihan riippukeinuun loikoilemaan. Kauhukseni totesin, että tarvisin peiton, kun oli vähän vilpoista! Ulkona oli 79F.... En kehdannut oikeasti hakea lämmikettä, mutta kiedoin kuitenkin riippumaton reunat peitoksi. Jokin hyöty siitäkin, että hankki kahden hengen riippumaton.

Naapuruston Lärvikirjaryhmässä on ehdoteltu nakutanssimaratonia kylän suurella kukkakummulla. Ihan vaan, jos tällä intiaanien sadetanssirituaalilla saataisiin vähän vettä putoamaan taivaalta. En tiedä, kuinka moni oli lähtenyt nakusalsaamaan, mutta toissa viikolla tapahtui ihme ja saimme 10 minuutin kuuron, joka tosin ei koskettanut kovinkaan suurta aluetta Kukkakukkulan kotikylästä. Taivaan kiitos se osui kuitenkin meidän kukkapenkkiin. Uutisissa osattiin kertoa, että ehti kuluna 67 päivää edellisestä mitattavissa olevasta sateesta. Jos huumorini on välillä kuivaa, tiedätte mistä se johtuu. Alkaa tässä ihminen jo vähemmästäkin kuihtua. Ilmastonmuutos on todellisuutta. Ei meitä tarvisi ylikypsiksi sen todistamiseksi grillata. Ei mulla muuta.

p.s. Viime yonä satoi ja koko ensi viikolle on luvattuna sadetta. Nakutanssit ovatkin olleet odotettua tehokkaammat. Kylmärintama on puskemassa läpi ja helteet väistymässä hetkeksi. Ihana lahja Dallasin asukkaille. En voi sille mitään, mutta automaattisesti alan ajatella, että tämä saan muutos selittyy sillä, etten itse ole maisemissa. Luontokatastrofimagneetti, minkä sille mahtaa....