Grillinuotiolta on vain 106km 27. kerroksen näköalaravintolaan.

Cades Cove - Knoxville, TN
66 miles/ 106 km

Mitenkä valmistetaan laadukas hajupommi? Sullotaan märkä teltta pussiin ja annetaan sen muhia 4 päivää kuumassa autossa. Vola! Taatusti ihana elämys kaivaa se reissun jälkeen kotona esiin ja ripustaa kuivamaan. Toisaalta... autotallimme toimii jo herran kiekkokamojen kuivauskaappina, joten paljon sitä pahemmaksi tilannetta ei yhdellä teltalla saa. Kiekkoaromeita on vaikea voittaa (etenkäänn kesäisin kun autotallissa on se +35c).

Haluaisin lähettää terveiset Cades Cove campground storen sisäänostajalle. Kerrankin oli monipuolista ja hauskaa matkamuistokamaa tarjolla. Siltä varalta, että kyseinen henkilö ei ole blogini suurin fani ja sen armoton seuraaja (ja intohimoinen suomenkielen opiskelija), olisin toki voinut jättää palautteeni suoraan paikan päällekin. My bad! Anyways, Smoky bear tavarat kainalossa painelimme ulos putiikista. Taas oli kannatettu puiston taloutta. Niin ja tsekkailtu vessan seinän kiehtovat varoituskyltit. (koska tunnollisena suomalaisena luen kaikki näkemäni kyltit).

Seisova pöytä peräkontissa... Aamiaista olkaa hyvät!

Sitä oli oltu tuliais t-paitojen suhteen gilf storessa innovatiivisia.

Oli vähän Smoky Bear kamaa myynnissä. 

Varoituskyltti minun mieleeni!

Karhuille ei saa tilata pizzoja!

Vessakopin koristus.

Karistellessamme Cades Coven tomut jaloistamme, näimme kuinka Loop roadille oli järkyttävä autojono. Mistä tuollainen ruuhka tulee keskiviikkona? Kysynpä vaan? Mietin millainen painajainen kyseinen yksisuuntainen tie pölvästi pysähtelijöineen olisi ruuhkapäivänä ollut. Pelkkä ajatuskin kammotti, ja olin äärimmäisen kiitollinen, ettei meidänn tarvinnut ottaa siitä selvää. Joskus pilvinen ja tihkusateinen päivä voi olla blessing in disguise.

Jos olisin kysynyt teiltä rakkaat lukijat, missä Yhdysvaltain kansallispuistossa käy vuosittain eniten vierailijoita, kuinka moni teistä olisi vastannut Smoky Mountainsin? Nostan itse heti käteni pystyyn virheen merkiksi ja myönnän, että olisin antanut tittelin aivan jollekin muulle puistolle, kuin Smoky Mountainsille ja heidän 11 miljoonalle vuosittaiselle turistilleen. Toisaalta, en olisi tajunnut ottaa huomioon, että 75% Yhdysvaltain asukkaista asuu alle päivän ajomatkan päässä juuri tästä puiston pläntistä. Yellowstoneen tai Grand Canyonille on lopulta helkutin moinen matka pääosalle Jenkeistä.

Ajomatkamme pois puistosta oli dramaattinen. Ensin keskellä tietä oli yliajettu käärme. Sitten edellä menevä auto ajoi oravan yli. Tai no ehkäpä vaan oravan tassun yli, sillä se jatkoi pää sekaisin klinkaten toiselle puolelle tietä puskaan päristeltyään ensin tassut kohden taivasta keskellä tietä. Minua alkoi heti ahdistaan. En voi sille mitään, mutta ajatus siitä, että jokin eläin jää mahdollisesti kitumaan pusikkoon odotellen kivuliasta ja hidasta kuolemaa on enemmän kuin pystyn kestämään. Olen kerran ajanut Oregonissa oravan yli ja näin siitä painajaisia viikko kausia. Go ahed and laugh!  Onneksi se tien vieressä pällistellyt kalkkuna sentään tajusi rakastaa elämää eikä itsemurhatrendin mukaisesti pöllähtänyt tielle automme eteen.

Niin ihmiset! Muistakaa ne pikku elikot ajellessanne.

Sitä näkyi kaikenlaisia menopelejä...

Jee, kerrankin näkyy sinistä taivasta. Totta kai, oltiinhan me lähdössä pois puistosta...

Pysähdyimme pikaspurtille Laurel Falls Trailille, joka on yksi puistonsuosituimmista poluista. Syy suosioon on yksiselitteinen. Trail on lyhyt ja päällystetty asvaltilla. Molemmat harhaluuloja, jotka antavat laiskoille turisteille turhaa turvallisuuden tunnetta. Matka on mukavaa ylämäkeä, ei tasaista taaperrusta. Asvaltti puolestaan on kamalassa kunnossa, kun eroosio on syönyt sen reunoilta maan luoden jyrkät pudotukset molemmille puolille polkua. Toisin sanoen sen, minkä pitäisi tehdä polusta esteettömille sopivan, tekeekin siitä helkutin vaarallisen. Todisteena tästä, yksi eukko fläpärineen makasi ketarat oikosena keskellä polkua jalka paketissa. Parkkipaikalla odotteli ambulanssi ja yksipyöräiset paarit (Tyyliin kottikärryt) olivat noutamassa nilkkansa nyrjäyttänyttä naikkosta.

Parkeeratessamme automme Laurel Fallsin parkkipaikalle, Ranger juoksi intoa piukassa kädet leveellään luoksemme. "You look like guys, who like to hike!" Erotuimme patikointikenkinemme ja reppuinemme ilmeisesti joukosta. Tyyppi suuntasi katseensa rekisterikilpeemme jatkaen tervetulotoivotustaan "...even though you're from Texas..." Mitä!? Ei kai kaikki Texasilaiset ole laiskoja pick up kuskeja!?

Laurel Fallsit olivat nätit, mutta liian täynnä turisteja. Tiedän, kuulostan sille, kuin tarvisin kaikki paikat vain yksityiskäyttööni. Oh well, a girl can dream. Matkailualalla työskentelevät tykkäävät reissata off seasonin aikaan ihan syystä.

Muistakaa kontrolloida lapsianne. 

Kuten näkyy, asvalttia on vähän minimaalisesti.
Jos ei katso mihin astuu ja steppaa asvaltista ohi, saa nilkan kivasti muljautettua

Tämä oli sitten sitä pyörätuoliystävällistä maastoa
trailin kuvauksen mukaan.

Sainpahan kytättyä niin kauan, ettei tullut muita Tatun kanssa kuvaan.
Laurel Falls. 

Maisemaa putouksilta alas päin.
Tonne alas ei kai olisi ollut tarkoitus mennä, mutta hei mentiinpä kuitenkin.

Sillalla, ei Tammerkosken sellaisella...

Hyvin naisellinen hajareisiposeeraus hameella.
(no siellä on shortsit alla, et en mä nyt ihan rietas ole...)

Putoukset ja joku metsänhenki.

Oli shokki ajaa puiston Gatlinburgiin johtavasta sisäänkäynnistä ulos. Gatlinburg alkoi kirjaimellisesti siitä, mihin puisto loppui.  Vehreä metsikkö muuttui kuin salamaniskusta turistirysäksi. Mihin tahansa pääkadun varrella  suuntasit katseesi, näit vain ravintoloita, hotelleita ja miljoonia turisteille suunnattuja eri viihdykkeitä Ripleys Believe it or notista Go carteihin ja minigolfeihin. Rakennukset olivat kuitenkin yllättävän miellyttävän näköisiä ja väkeä käveli kaduilla. Tuli hieman Eurooppalainen tunne ja melkein teki mieli pysähtyä kävelemään ja testaamaan paikallista moonshine panimoa. Parkki olisi kuitenkin osoittautunut mahdottomuudeksi, joten ajaa posotimme eteenpäin, kohti Pigeon Forgea.

Sugarlandin visitor centerin edessä oli hyvin mielenkiintoinen ja uniikki kyltti.

Gift shop "legoja" a la Smoky Mountains.

Löytyihän se perinteinen "Poseeraa tämän kyltin kanssa" kohta viimeinkin!

Jos olet ikinä miettinyt, miltä näyttää turism hell hole, mene Pigeon Forgeen! Kuinka monta minigolfia, törmäysautopaikkaa, karting rataa, huvipuistoa, teemakylää, stand up clubia, vesipuistoa, you-name-it-they've-got-at -least-fifty-of-it viihdykettä voidaan tunkea yhteen kylään? Vastaus; saman verran kuin on väkeä Kiinassa. Lisäksi ne toteutetaan äärimmäisen huonolla maulla ja isketään yhdelle tienpätkälle pönöttämään rinta rinnan. Dolly Partonin nimi komeili varmaan kymmenessä eri nähtävyydessä, rouva kun on täältä kotoisin. Home of the Dollyland or not, ihokarvani nousivat inhosta pystyyn kuin rouva Partonin tupeeratut hiukset. This is what tourism gone horribly wrong looks like. Teki mieli itkeä ja vaihtaa alaa.

Jos saisin käsiini jostain Pigeon Forgen keltaiset sivut, vannon, että se olisi paksumpi kuin kansanedustajan päivittäinen pino A4:sia (joita olen kauhulla katsonut joskus televisiossa. Siitä memo pinosta ei voi kukaan pystyä lukemaan kuin yhden miljoonasosan). Siinä olisi jollekin Restonomi reppanalle mahtava opinnäytetyönaihe selvittää, miten edes yksi kymmenesosa niistä Pigeon Forgen yrityksistä pysyy pystyssä.

30 sekuntia sitten ajoit pihalle Kansallispuiston metsiköstä.
Sitten on edessä heti tämä, Gatlinburg ja tuhannet turistit. 

Turisteille tekemistä Gatlinburgissa.

Gatlinburgin katumaisema oli yllättään viehättävää. 

Tervetuloa Pigeon Forgeen, arkkitehtuurin paratiisiin (NOT)...

Jokaisen golffarin fantasia...

Kylän ehkä 15. vastaan tullut minigolfpaikka...

Yksi Dolly Partonin nähtävyyksistä, joo ja erittäin esteettinen matkamuistomyymälä,
jossa kaikki vain $9,99!

Linnaa kehiin...

Eihän se ole kylä eikä mikään, jos ei yhtä King Kongia mestassa ole...

Tennessee olisi just se mun valinta tulla katsomaan Kiinalaisia akrobaatteja. 

Koska hotelli on hyvä varata hyvissä ajoin, bookkasimme omamme ihan 10 minuuttia ennen paikalle saapumistamme. Kaupungin nimi oli Knoxville ja hotellina Four Points Sheraton. Kipaisimme intoa uhkuen huoneeseen hankkiutumaan eroon 4 päivän telttailulookistamme, sillä meillä oli ravintolavaraus illaksi. Mielestäni on nimittäin ihan hyvätapaista käydä suihkussa ja kammata hiukset ennen kuin menee 27. kerrokseen Clubiravintolaan ruokailemaan. Etenkin kun on vetäyssyt pikkusen parempaa Seppälää päälle.

Itse ravintolakokemus Club Le Contessa oli suhteellisen mielenkiintoinen. Hyödynsimme kerrankin vieraspaikkaetuja, joihin Country Clubimme jäseninä olemme oikeutettuja. Olimme tehneet hyvissä ajoin varauksen, eihän sitä koskaan tiedä, miten suosittu mesta Knoxville on keskiviikkoiltana. Noh, voin nyt kokemuksesta sanoa, että ei ollut samanlaista yleisöruuhkaa kuin Cades Covessa.

Kun istuuduimme pöytään nauttimaan alkudrinkkejä, totesin Tatulle, että vaikka laatuaikaa olimmekin tulleet viettämään, ei hänen olisi tarvinnut minua varten koko ravintolaa varata. Olimme ainoat asiakkaat. Puolen tunnin kuluttua privaatti dining experiencemme keskeytyi, kun toinen pariskunta saapui ruokailemaan. Tila oli iso, mutta heidät istutettiin viereiseen pöytään. Suomalaista alkoi moinen läheisyys jo melkein ahdistaa.

Maisemat olivat yläilmoista niin hienot, kuin ne Knoxvillessä vain voivat olla. Ruoka oli mielettömän hyvää ja mikä parasta, luomua tai lähitiloilta tilattuja tuotteita. Välillä kuitenkin tuli olo, kuin olisimme ajautuneet jonkinlaiseen brittikomediaan.

Tarjoilijapoikamme oli nuori harjoittelija. Hän koitti olla hyvin charmatti, mutta ujoudessaan ja epävarmuudessaan päätyi muistuttamaan lähinnä hämmentynyttä it-nörttiä, jolle oli tyrkätty tarjotin käteen. Viimeinkin oli löytynyt Jenkki, jolla ei ollut puhelahjoja. Tämä nuori herrasmies kuiskasi kaikki repliikkinsä. Niinpä saimme yleisesti ottaen aina joka kolmannella "excuse me" kysymiskerralla selville noin 70% hänen hentoisesti hönkäilemistään sanoista.

Tatu tilasi alkudrinkiksi viskicocktailin, joka yllätykseksemme tuotiin martini lasissa. Tatu varmisti, että kyseessä oli, mitä hän oli tilannut (sillä oma GT:ni näytti  jykevässä lasissaan kovin maskuliiniselle Tatun feminiinisyyttä henkivän lasin rinnalla). Poika meni kysymyksestä ihan sekaisin, mumisi muutaman hämmentävän hönkäisyn ja haki managerin paikalle kertomaan, että juoma lasissa oli mitä pitikin.

Tuli ruokatilausten aika. Poikakulta oli jo lähdössä kipittämään kohti keittiötä onnellisena kirjattua menestyksekkäästi tilauksemme ylös (vaikkei tiennytkään kertoa, mitkä olisivat päivän lisukevaihtoehdot), kun hihkaisin hänen peräänsä, että hän varmaan haluaisi myös tietää, millaisena haluaisin pihvini. Vakuuttavasti hän kirjoitti ylös medium rare, joten ilmeisesti hän oli kuitenkin kuullut, että pihvejä voi tilailla eri kypsyysasteilla.

Tilaamamme viinin poika kirjasi ylös hyvin keskittyneesti, lukien sitä menusta osoittamastani kohdasta. Joskin hyvä kirjoitussuoritus meni hukkaan, sillä manageri tuli hetken päästä kertomaan naapuripöydän tilanneen juuri viimeisen pisaran kyseistä merkkiä. Eikun kakkosvaihtoehtoa tilalle. Näin jo kuinka pojan otsalla hikikarpalot alkoivat helmeillä, hänen valmistautuessaan vastaanottamaan seuraavan viinivalinnan.

Alkupalamme oli taivaallinen Ahituna salaatti. Kun alkupalalautaset katosivat pöydästämme, tarjoilijapoika kipaisi paikalle jäätelöannosten kera. Katsoimme Tatun kanssa molemmat toisiamme hölmistyneinä. Jäätelöpallero viittasi vahvasti jälkiruokaan. Me emme olleet saaneet vielä edes pääruokaa, puhumattakaan että olisimme katsoneet jälkiruokalistaa! Kohautin lopulta vain olkiani ja aloin lappaa äärimmäisen herkullista palleroa suuhuni lusikalla. Pistin koko homman tarjoilijamme persoonallisuuden piikkiin. Ehkä oli hänen stailinsa vähän sekoittaa perinteistä palettia ja valita pöytäseurueille valmiiksi jälkiruokia. (Kun huomasimme, että naapuripöytä sai hetken päästä samaiset jäätelöpallerot ennen pääruokaansa, päättelimme niiden olleen ruokahaluja herättelevä tervehdys keittiöstä. Kuka nyt olikaan sen maalaismoukka...)

Maisemaa Knoxvillen raitilta.

Vastaan tuli kauniita vanhoja rakennuksia
kävelymatkallamme hotellilta ravintolalle.

Löytyi! Club LeConte ravintola on takana näkyvän "pilvenpiirtäjän"
ylimmässä kerroksessa.

Eikun syömään!

Kuten näkyy privaatit oli tilat :D

Mä toin mun ruokahaluni, missä on tarjoilija!

Henkilökohtainen tervehdys oli pöydässä odottamassa.

Näkymää ikkunasta

ja tässä maisemaa toiseen suuntaan, kohti Smoky Mountaneita.

Keskustaa....

Meidän Ahituna salaatti. NAM!

Suussa sulava pihvi ravuilla. 

Paluumatka hotellille kulki kiertoreittiä. Tatu kävi heittämässä Titanicit paikallisen soutajapoikapatsaan kanssa, jonka jälkeen kipaisimme yksille siihen kylän ainoaan aukiolleeseen pubiin, joka vaikutti vieläpä hurmaavalta. Datenightille tyypilliseen romanttiseen tapaan istuimme kuppilassa olutlasit kädessä tuijottamassa jääkiekon Stanley Cup finaalipeliä Vegas-Washington. Tälläistä se on se suomalaisromanttiikka Tennesseessä.

Gay streetillä... (siis toi oli se kadun nimi,
ei viittaa mihinkään kadulla harrastettavaan toimintaan.)

My heart will go on...

Tähän ei paljon kuvatekstejä kaivata.

Kurkistettiin kujalle matkalla takaisin hotellille.

Valaistuksia yössä...

Ihailemassa suihkulähteitä. 

Ahdistusta ja avaraa luontoa Cades Covessa.

Tien laidan parkkipaikka oli täynnä autoja ja ihmiset seisoivat niityn reunalla kamerat ojossa. Hihkasin Tatua pysähtymään ja kirmasin ulos autosta. Tihrustin maisemaa. Toljotin sitä niin, että silmät meinasivat pullahtaa päästä. Silti en nähnyt mitään erityistä. Ei siellä ollut kuin heinää ja vuoria. Sitä se väki sankoin joukoin toljotti. Kyllä turisti on laumasielu, tässä sen sai taas huomata. Kun yksi pysähtyy, muut seuraavat perässä. Oli nähtävää tai ei.

Onneksi parkkipaikan reunalla olleet aidat olivat kuvauksellsia. Ei siis täysin turha stoppi.

Tässä sullekin pala heinikkoa tuijotettavaksi. 

Matkan jatkuessa, edellemme osui muutama kuski, joiden ajelutyyli otti päähän kuin juhlien jälkeinen krapula. Nopeusrajoitus Cades Cove Loopilla on 20 mailia tunnissa (32km/h), joten Kimi Räikkösiä en olettanutkaan keskuudessamme olevan. Nämä hämäläisiäkin hitaammat ratista kiinni pitäjät köröttelivät kuitenkin vauhdilla, joka oli päätä huimaava 5 mph (8km/h)!! Edesmennyt Asta-mummonikin oli nopeampi viilettäessään pyöräkelkalla Pälkäneen raitilla. Mummoni ei tosin tuntenutkaan menopeliä operoidessaan tarvetta tuijottaa metsänreunaa, kuin maailman seitsemättä ihmettä.

Seuraavalla parkkipaikalla oli väkeä kuin ilmaisten ämpäreiden jonossa. En voinut kuin hämmästellä, miten Amerikkalaisia kiehtoi maili kaupalla samanlaisena jatkuva metsä-peltomaisema. Suomen turismilla on sittenkin tulevaisuutta! Tällä parkkipaikalla pönötti kuitenkin myös kaksi Rangeria. Varma merkki siitä, että jotain täytyi olla meneillään.

Ajoimme tunnollisesti täyteen ammutulle parkkipaikalle ja poistuimme autosta. Haukan katseella niityltä pystyi lopulta erottaa 3 mustaa mönttiä. Emokarhu ja kaksi pentua olivat heinikon keskellä lounastauolla. Rangerit vahtivat, ettei kukaan neronleimaus saanut päähänsä liittyä karhujen karkeloihin.  En epäillyt hetkeäkään, etteikö halukkaita olisi ollut paikalla. Sen verran monta "Don't feed the bears!"-kylttiä Yellowstonessakin on tullut nähtyä, ettei niitä ihan tyhjästä ole keksitty sinne laittaa.

Ota haukan katse ja bongaa 3 mustaa läiskää, joita myös mustakarhuiksi kutsutaan. 

Abrams Falls Trail oli valikoitunut päivämme liikuntaosuudeksi. Parkkipaikalla vaelluskenkiä jalkaan vetäessämme, viereemme ajoi auto, josta nousi ulos perhe. Isä kipitti luoksemme kysymään, olimmeko jo tehneet lenkin. Hän halusi tietää oliko vesiputouksille pitkäkin matka. Pudistelimme päätämme ja totesimme esitteiden maininneen jotain viiden mailin meno-paluusta.

Tuossa kohtaa herra muuttui mietteliääksi. Oliko viisi mailia kävellen paljon vai vähän? Voisiko heidän 4-vuotias tyttönsä suoriutua siitä prinsessamekossa ja flip flopeissa? Jouduin  pakottamaan kasvoilleni aasiakaspalvelusvuosina huippuunsa hiotun tekohymyn ja suuntaamaan vauhdilla kohti metsänreunaa. Muuten olisin avannut sanaisen arkkuni ja kysynyt, oliko herra tehnyt lähiaikoina lobotomian. Itse en olisi lähtenyt siihen maastoon edes tennareissa, flip flopeilla vain, jos olisin halunnut vakavasti rankaista itseäni.

Perheen puolustukseksi myönnettäköön, että he sentään miettivät, olisiko neljä vuotias flipflop prinsessa soveltuva patikkapolulle. Kaikkia polulla taapertajia ei ollut siunattu samalla ajattelun jalolla taidolla. Vastaamme tuli monen monta hassua höppänää fläpäreissään. Siellä ne painelivat mudassa ja kivikossa jalat naarmuilla kuin Egyptistä Mooseksen johdolla pakenevat Israelilaiset ala-asteen kuvitetussa uskontokirjassa.

Tie Abrams Fallsille.

Tästä se lähtee!
Vastaan tuli vain 3-4 koiraa. Se siitä kylttien lukemisesta...

Abrams falls Trail ei ollut yhtä esteettinen kuin Alum cave Bluff, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kun kaikki energia ei mennyt maisemien hämmästelyyn, saatoin kaikessa rauhassa pyllistellä pitkin puskia kuvaillessani ötököitä. Olin kuin nuori David Attenborough, joka 1950-luvulla paineli pitkin Guyanan viidakoita metsästämässä Lontoon eläintarhalle uusia tuntemattomia lajikkeita. Okei, ehkä en ollut yhtä primitiivisessä maastossa, enkä yhtä alkeellisena aikakautena. Eivätkä bongaamani eläimet olleet läheskään yhtä jännittäviä kuin kolmisormilaiskiaiset tai vampyyrilepakot. Mutta samaa dokumentointihenkeä kuitenkin uhkuin, joten vertauskuva on mielestäni täysin hyväksyttävä. Ainakin, jos ei kysytä Sir Attenboroughlta itseltään...

Tatu sai traililla matkaseuraa. Olin pällistellyt erään paikalle sattuneen pikkupojan kanssa polulla taapertanutta kelta-mustaa tuhatjalkaista. Tuhatjalkaisen karattua puskaan, poika kääntyi puoleemme ja ilmoitti tietävänsä, että puhuimme vierasta kieltä. Eihän sitä ollut kieltämistä, fiksu havainto. Kerrottuamme mongerruksemme olevan suomea, hän päätti Tatun olevan täydellistä kävelyseuraa ja marssiessamme eteen päin, luetteli tälle kaikki lomareissunsa aikana vastaantulleet ötökät. Kuljin perässä kateellisena. En niinkään seurasta, kuin pojan näkemästä puna-mustasta ökkiäisestä!

Kiinnostukseni  tätä tuhatjalkaista kohtaan vastasi 5-vuotiaan pikkupojan tasoa.
Sen vuoksi me sitä yhdessä tuijoteltiinkin...

Ooh, nuo ötökän selkäläiskät näyttävät ihan suurille sielukkaille slmille!

Eastern fence lizard 

Joku koittaa olla kukkulan kuningas.

Tässä tätä mukavaa flip flopeille soveltuvaa maastoa.

Ei juurikaan kompastuskiviä matkalla...

Tasaista polkua...

On se jännä, miten Turkkilainen kosteuspyyhe voi päätyä
Tampereen kautta Tenneseehen. Suurin järkytykseni?
Se oli vielä täydellisessä käyttökunnossa näin 5-vuotta valmistusajankohdan jälkeen!

Kuin särkynyt sydän...

Mies ja maisema

Kukkanen pensaassa

Päivän väripilkku.

Perille päästyämme, totesimme Abrams Fallsien olevan upeat, mutteivat uimista varten. Ne kuusi putouksella tänä vuonna hukkunutta wanna-be Jani Sievistä varmasti allekirjoittaisivat kommenttimme. Tosin samaiset 6 henkeä varmaan suosittelisivat myös lukemaan sen  putouksen luona olleen varoituskyltin hukkumisvaarasta. (Mitä minä sanoin siitä kylttienlukutaidosta).

Putouksilla oli aika kaivaa eväät esiin. Syöminen osoittautui kuitenkin odotettua haastavammaksi, kun paikalla pörräävät mehiläiset jostain syystä luulivat leipääni seisovaksi pöydäksi. Tiedän, että omin pikku kätösin leivottu ruisleipä on herkullista, mutta en ollut lainkaan otettu saamastani huomiosta. Tarvitsi herkeämättä katsoa, mitä haukkasi, ettei olisi samalla syönyt Maijaa tai Villeä ja voittanut itselleen turvonnutta, arkaa kieltä.

Mehiläisten huomio ei ollut tervetullutta, toisin kuin ihanan Red-spotted Purple perhosen, joka suorastaan keimaili kameralleni. Tämän lajin kohdalla pitää paikkaansa ei niin kuuluisa sanonta "Vanhana kaunis, nuorena kakka." Lajin toukka kun muistuttaa ulkonäöltään lörähtänyttä linnun läjää. Olin faktan suhteen epäileväinen, jotes tarkistin sen netistä. Ei sitä ollut kieltäminen, kakkakökkeröltä se suomalaisestakin perspektiivistä katsottuna näytti.

Hiljainen Silta

Kyltissä oli jo vanhentunutta tietoa...

Perillä putouksilla.

No eikö tämä ole täydellinen poseeraus Red-spotted purplelta?

Mehiläinen halusi olla photo bomb.

Muinainen pyykinpesuvati?

Oli karahkalla kokoa...

Tunnelmallista maisemaa. Sopi täydellisesti pikku päivähömpsyjen ottamiseen. 

Tarviskohan Crooked Fox mainoskuvia?

Smoky Mountains on salamander capital of the world. Alueelta löytyy ainakin 30 eri salamanterilajia, joista yhtäkään en osannut nimetä. Toivoin jonkun niistä reissulla bongaavani, mutta en odottanut onnistumisprosenttieni olevan kovinkaan korkealla. Pessimisti ei pety. Iloksemme olin väärässä. Abrams fallsien luona vipelsi sammalten seassa kaksi tällaista kaveria. Joskin joudutte tässä asiassa vain uskomaan sanaani, kuvaa en ehtinyt hämmästykseltäni ottaa. Näkemämme otukset olivat pieniä, eivät mitään luontodokumenttien jättikokoisia Hellbendereitä, jotka voivat olla aikuisena melkein 80 senttisiä.  (Hei valehtelin! Osasinhan minä nimetä yhden!)

Patikkaretkemme Abrams Fallsille osoittautui eliörikkaudellaan jaksoksi Avaraa luontoa. Ei ihme. Smoky Mountains on yksi monimuotoisimmista biodiversiteeteistä maailmassa! (10 pistettä mulle, muistin yläasteelta biologiaan liittyvän sivustyssanan.) Alueelta löytyy vuosittain lajeja, joita kukaan pallontallaaja ei ole vielä koskaan ehtinyt nimetä. Puistosta on tunnistettu yhteensä 17 000 eläintä, kasvia ja selkärangatonta otusta. Tiedemiehet uskovat, että 85 000 kaveria odottaa vielä löytäjäänsä.

Mitä, jos minä kävelin onneni ohi? Mitä, jos jokin näkemistäni eliökunnan edustajista olikin vielä nimeämätön luontokappale? En voi nykypäivänä olla enää Kolumbus, joka löytää uusia mantereita. That ship has sailed. Voisin kuitenkin olla Holopainen, joka bongaa tunnistamattomia tuttavuuksia! En ehkä jäisi löydöilläni historian kirjoihin tai saisi omaa merkkipäivää. Kunnia, joka kolumbukselle on suotu. Tie lehtien lööppeihin olisi kuitenkin melko varma (ja paremmassa mielessä kuin Johanna Tukiaisen). Uutisoihan Iltalehti siitä Yhdysvaltalaisesta tiedemiehestäkin, joka nimesi löytämänsä Kenialaisen ampiaislajikkeen maalivahti Tuukka Raskin mukaan (Thaumatodryinus tuukkarask).

Täällä ne salamanterit mennä vipelsivät.

Aika avaruusoliomainen näky tämä korennon kuoriutuminen...

Putousten luona oli nuijapäitä. Miltä salamanterit muuten näyttävät pieninä?
Kuva olisi meinaan astetta eksoottisempi, jos nämä olisivatkin
Salamander-to-be kategorian alle kuuluvia eivätkä Sakun kosiomatkan manttelin perijöitä. 

Ennen patikointikenkien peräluukkuun heittämistä, teimme paluumatkallamme vielä mailin pituisen kiertoreitin tsekkaamaan metsän keskellä pönöttäviä asumuksia. Nämä rakennukset kuuluivat aikoinaan John & Lucretia Oliverin pojalle Elijahille. (Lucretia nimestä pitäisi syntyä välitön assosiaatio edelliseen blogitekstiini ja se esittelemään naulattomaan rakennukseen)

Ei ollut poika näköjään enää isänsä lailla viistänyt hirsien nurkkia viistoon.

Taidekuva nimeltä Avoimien ovien päivät.

Piharakennushan se siellä nököttää.

Kuva kuin kauhuleffasta.
Sain slaagin kääntyessäni ympäri ja Tatu seisoa pönötti tuolla oven varjoissa. 

Talosta toiseen...

Taas olivat puuhun kaivertelijat olleet liikkeellä...

Lähdettyämme Abrams Falls trailin parkkipaikalta, poikkesimme Cades Coven visitor centerillä pika päin. Paikan anti oli lähinnä lisää historiallisia rakennuksia. Päivän kiintiö 1800- ja 1900-luvun alun rakennuksia kohtaan alkoi hitaasti, mutta varmasti täyttyä, joten samalla tarmolla kuin aamulla niitä ei jaksanut enää ihailla. Niinpä suuremmitta puheitta tungen vain tähän alle teille kuvia. Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole mitään sen suurempaa sanottavaa tästä etapistamme.

Älä ole Bob!

Vanha mylly

Mylly toisesta suunnasta katsottuna.
Ihanasti henkii menneiden aikojen charmia. 

En voi sille mitään, mutta olen heikkona tuollaisiin etukuisteihin...

Mielenkiintoinen viritys...
Takka ulkoseinällä ei kyllä lämmitä mitään...

Paha mennä sanomaan, mitä tämän rakennuksen arkkitehti oli miettinyt...

Vanhojen piikojen talo.

Autoimme puistoa. Tatu meni ja osti t-paidan. 

Paluumatka visitor centeriltä teltta-alueelle oli lyhyt, hidas ja äärimmäisen tuskaisa. Menee suoraan Kettumaisimmat hetkeni kansallispuistossa TOP 10 listalla kärkikolmikkoon. Höyrysin tapahtumien takia pää punaisena. Siinä vaiheessa kun tavallisesti niin rauhallinen Tatukin alkoi muistuttaa laukeamispisteessä olevaa dynamiittipötköä, sadatelllen ääneen ärräpäitä tiesin, että kerrankin en yliregoinut. Ai mistä oikein nyt puhun? Anna kuule kun kerron...

Ajoimme kuuden kilometrin pituista matkaa melkein tunnin! Syy? Edessämme ajava pick up truck ja sen ratin takana istuva imbesilli. Ensimmäisen merkin äijän älyttömyydestä saimme, kun hän kesken kaiken ajelun pysäytti keskelle tietä, nousi ulos autosta ja käveli juttelemaan perässä ajavan auton kuskille. Siinä ne kuskit rupattellivat kaikessa rauhassa, välittämättä peräänsä muodostuneesta autoletkasta. Välillä osoitteltiin niittyä, välillä taivaanrantaa. Kun matka lopulta jatkui, se jatkui katkonaisesti. Pick up pysähteli joka mutkassa, jotta kuski sai ihailla maisemia. Letka perässämme kasvoi.

En tiedä, mikä tekee ihmisestä niin typerän, että se parkkeeraa autonsa keskelle kapeaa yksisuuntaista tietä ja lähtee lätkimään. Niin tämä pick up kuski kuitenkin kaiken älyttömyyden loppuhuipennuksena meni ja teki. Hän sammutti menopelinsä, otti vaimonsa ja lähti kamera kainalossa kaikessa rauhassa kohti metsänreunaa. Ei ollut mitäänn merkitystä, että hänen perässään oli päälle kymmenkunta autoa, jotka olivat nyt jumissa. Olin tuossa vaiheessa valmis tekemään kaverista jauhelihaa.

Luonnollisesti Pick upin perässä ajanut tyyppi ei uskaltanut kiertää pick upia penkereen kautta. Ratkaisu? Hänkin sammutti autonsa. En muista, kuinka mones auto letkassa lopulta tajusi/uskalsi ensimmäisenä kiertää pick upin ja sen perään jääneet koslat, sillä olin niin raivona, että tärisin. Tilaa ohitukseen oli vain marginaalisesti. Kieli keskellä suuta pääsimme lopulta itsekin hivuttautumaan ohi.

Ohittaessamme pick upia, syy ihmisten älyttömään toimintaan selvisi. Näin ikkunastani, kuinka metsässä paineli karhu, jota ihmiset seurasivat kuin suurempaakin julkkista. Karvaturria kävi sääliksi. Sääliksi kävi myös ihmiskunnan tulevaisuutta. Näin Pick upin edellä metsän reunan penkereet täynnä parkkeerattuja autoja. Autojen keskellä komeili liikennemerkki; parkkeeraaminen ja pysähtyminen kielltty. What can I say... Turistit ovat typeriä. Tuo on ollut jo vuosikausia lempi lauseeni, eikä matkailualalla työskentely ainakaan ole auttanut mieltäni muuttamaan.

Takaisin teltta-alueelle päästyämme, sytytimme iltanuotion. Touhumme hiilien kanssa näytti ilmeisesti sen verran räpellykselle, että naapurin aamunakuilija käveli paikalle. Hän pudotti sylistään 3 isoa halkoa ja avasi keskustelun.

"We have enough wood. We leave tomorrow. Here's some for you."

"Thanks. Where are you from?"

"Poland, but live in Chicago now. You?"

"Originally Finland, living in Dallas."

"Okay, Happy travels! Bye!"

Tuollainen ihanan lyhyt, ytimekäs dialogi on mahdollinen vain omaa rauhaa rakastavien Eurooppalaisten kesken. Ei mitään ylimääräistä bullshit small talkia, jota joutuu ja toisinaan myös saa amerikkalaisten kanssa harrastaa. Puolalainen nakuilija oli itse asiassa lähdössä pois jo heti puut pudotettuaan, odottamatta lainkaan vastausta. Yhdenkään amerikkalaisen kanssa tuo tilanne ei olisi ollut mitenkään mahdollinen. Heidän kanssaan olisi tuossa vaiheessa joutunut pikakelaulksella kertaamaan koko elämänsä ja edellisen viikon sään.

Tatu hoiti illan kokkihommat.

Pakko esitellä Tatun ja minun kansallispuistohenkinen lukemistomme.
Voit ihan itse päätellä kumpi kuului kummalle...

Puolalaisten puut palavat iloisesti 

Illan loppuhuipennus oli maan päälle laskeutunut tähtitaivas. Uskomaton spektaakkeli, jonka tarjosi pienet tuikahtelevat luontokappaleet nimeltä fireflys. Firefly suomennetaan kiiltomadoksi tai tulikärpäseksi, mikä tuntuu hölmölle ottaen huomioon, että kyseinen ötökkä on kovakuoriainen. Ei sinänsä, että tuo olisi ainoa asia maailmassa, jossa ei ole mitään järkeä.

Smoky Mountanilta löytyy 19 firefly lajia, enkä todellakaan lähde arvailemaan, mikä niistä tarjosi meidän iltashowmme. Jokaisella lajilla on niille ominainen vilkkumisrutiini, jonka perusteella ne tunnistavat lajinsa edustajat. Niinpä olisi teoriassa ollut mahdollista tajuta, mikä laji ympärillämme tuikki, jos vain olisi ollut entomologi. Omasta ansioluettelosta löytyi kuitenkin erityistaidoista vain monologi, ja sillä ei yhtäkään nälkälakkoon ryhtynyttä tuikkijaa paljon tunnistettu. (Tulikärpäset eivät syö mitään aikuisina. Ravintoa rouskuttavana toukkana ne viihtyvät parisen vuotta, jonka jälkeen aikuinen anorektikko kuoriainen elää vain keskimäärin 21 päivää.)

En ollut reissuun lähtiessämme tietoinen kansallispuistosta löytyvistä ihastuttavista tuikkijoista. Niinpä vierailumme ajankohta oli tuurilla sijoittunut sille kahden viikon ajalle, jolloin kyseiset kaverit ovat aktiivisimmillaan. Miksi ne sitten tuikkivat? No kun niillä ei ole Tinderiä. Treffiseuraa ja pientä sutinaa kaverit ovat vailla ja tuikahtelevat sen merkiksi.

Suunnatessamme telttaamme nukkumaan, en jäänyt miettimään, millaisia firefly hanky pankyja ympärillämme harrastettiin. Olin vain onnellinen, että olin saanut nähdä nämä kaverit vilkkumassa. Sitä näkyä ei hevillä unohda, oli se sen verran taianomaista.