Day 5; Cades Cove Loop, kirkkoja ja naulattomia taloja.

Cades Coove Loop road
12 miles / 19 km

Karjalanpiirakat ovat maailman parhaita aamupala-aineita telttailuun. Vain hetki nuotion päällä pannulla, ja riisipuuron nielleistä ruistaikinalättänöistä tulee täydellisen rapsakoita. Maistuva piirakka kädessä maailma näyttää entistä paremmalle paikalle, kunhan ei vahingossa vilkaise naapurileiriin, missä karvainen herra ottaa telttansa takana aamusuihkua kulkuset vilkkuen, iso jorma esillä. Been there, done that, not a pretty sight! Ei todellakaan jäänyt epäselväksi etteivät telttanaapurimme olleet amerikkalaisia! Vain Eurooppalaisilla on pokkaa heittää julkisella paikalla vaatteet pois ja kaivaa retkisuihku esiin. Odotin paikalle siveyspoliisia hetkenä minä hyvänsä.

Naapureidemme retkivarusteluun ei kuulunut ainoastaan retkisuihku, vaan myös kissa (ei peseytymiseen liittyvässä mielessä). En ole koskaan ennen nähnyt ketään telttailemassa kissan kanssa, mutta nyt on tullut sekin päivä elettyä. Kisu oli ilmeisesti kokenut eräinkävijä, koska sillä oli teltassa oma cat door. Anna mun kaikki kestää. Myydäänkö oikeasti telttoja, joissa on eläimille oma ovi!? Kisuovensa kautta katti imestyi aina välillä ulos tsekkailemaan maisemia ja vaelteli vapaasti teltan ympärillä ilman hihnaa. Suhteellisen luottavaisin mielin antoivat mielstäni Sylvesterinsä seikkailla, ottaen huomioon, että kaveri oli todennäköisesti sopiva välipala metsävessannurkalla hengailevalle karhujengille.

Aamu oli valjennut sateisena. What a shocker!. Olin salaa jopa hieman iloinen asiasta, sillä sade yleensä karsi turistien määrää. Sitä paitsi edellisenä päivänä oli ollut Memorial day, joten oletin tässä vaiheessa suurimpien pitkää viikonloppua viettässä olleiden massojen palanneen takaisin arkiseen elämäänsä toljottamaan toimistopöytiään. Me olimme suuntaamassa Cades Coven laaksoon, joka oli yksi puiston must see-nähtävyyksistä, ainakin jokaisen tämän taivaan alta löytyvän matkaopaskirjan ja nettisivuston mukaan.

"Tervetuloa lomalle yliarvostetulle Cades Coven alueelle. Ohjelmassa on tänään 11 mailin ajelu Cades Cove loop roadilla, jolla tumpelot turistit saavat sinunkin päreesi palamaan. Jotta kokemuksesi olisi varmasti mahdollisimman rasittava, tie on yksisuuntainen, kapea ja pysähdyspaikat harvassa ja kaukana toisistaan. Olemme ripotelleet matkan varrelle runsain määrin kylttejä, jotka muistuttavat ottamaan huomioon muut matkailijat. Samaiset kyltit kieltävät pysäyttämään autoa missään muualla, kuin niille merkityillä levennyksillä. Haluamme kuitenkin muistuttaa, että vain 2% turisteita (pääsääntöisesti vain pohjois-Eurooppalaiset) lukevat kyttejä."

Ote olisi voinut olla suoraan Lonely Planetin opaskirjasta. Sen sijaan kirja vain jaaritteli, kuinka tiedossa olisi unohtumattomia niittymaisemia, joilla Cherokee-intiaanit aikoinaan metsästivät (ennen kuin Tennessee pölli niiden maat ja lahjoitti ne valkoisille uudisasukkaille) ja roppa kaupalla historiallisia rakennuksia, jotka kansallispuisto osti puoli pakolla pois uudisasukkailta puistoa muodostettaessa.

Ensimmäinen stoppimme Loop roadilla oli John Oliver Cabin. Hirsimökki, jonka ensimmäiset Cades Coveen muuttaneet uudisasukkaat John & Lucretia Oliver olivat 1820-luvulla rakentaneet. Mökkiä tuijottaessani en voinut olla
a) pohtimatta miten Lucretian nimi lausuttiin
b) ihastelematta, miten taidokkaasti ihmiset back in the day talonsa rakensivat.
Edessämme oleva rakennus näytti täydelliselle talolle, vaikkei sen rakentamisessa oltu käytetty yhden ainutta naulaa tai tappia pitämään kokonaisuutta kasassa. Ja tuossa se edelleen oli, melkein 200 vuotta myöhemmin, näyttäen sille, kuin olisi "eilen" rakennettu.

Naulaton John Oliver Cabin ja paikallinen versio heinäseiväsaidasta...

Hirsienkulmat oli viistottu, jotta vesi valuisi kulmista alas.

Tatu löysi kaapin kääpiöille!

Nämä laakson niityt olivat joskus Cherokee-intiaanien maita. 

Seuraavana oli vuorossa Pyhän kolminaisuuden kierros. Tai tylsemmin ilmaistuna; vierailu kolmessa kirkossa. Eikä ollut edes sunnuntai! Kyllähän sä meidät tiedät, superuskonollista väkeä ja silleen...

Primitive Babtist Church oli aikamoisen metsäpolun päässä. Vastaan ajeli päivän ensimmäiset "Cade Coven surkein kuski"-ohjelman ehdokkaat. Joitain henkilöitä ei vain ole tarkoitettu lääkäreiksi, ydinfyysikoiksi tai ajamaan autoa. Sano mun sanoneen.

Kurkistimme sisälle kirkkoon ja tajusimme, että siellä oli alkamassa jokin luento laakson hengellisestä heräämisestä uudisasukasaikana. Aihe ei ihan kolahtanut, joten katsoimme parhaaksemme hipsiä hiljaa takavasemmalle ja siirryimme kiertämään kirkon takana olevaa hautausmaata. Hautakivissä toistuivat lähes poikkeuksetta pari samaa sukunimeä. Ettei vain olisi ollut vähän sisäsiittoista touhua laaksossa.

Hengellisissä meiningeissä.

Primitive baptist church hautausmaalta katsottuna. 

Monessa haudassa oli selvennyksenä vainajien sukulaissuhteita.
Tässä lepää veljekset.

A.G. Walker oli jonkun äiti.

Laakson Metodisti kirkko rakennettiinn vuonna 1902. Sen nakutteli kasaan seurakunnan pastori John D. Cambell, joka herran palvelemisen lisäksi oli puuseppä. Cambellilla ei nokka paljon touhussa tuhissut. Pytinki oli pystyssä 115 päivässä. Rakennuskustannukset olivat  hämmentävät $115. Voin sieluni silmin nähdä Cambellin laatimassa rakennusbudjettia, "No laitetaan nyt vaikka taala per päivä".

Tuossa valkoisessa Metodisti-kaunottaressa oli kaksi etuovea. Mietimme niiden tarkoitusta. Oliko porukkalla sunnuntaisin niin kova kiire kirkkoon, ettei yksi ovi riittänyt? Vastaus oli lopulta kiirettä sovinistisempi. Metodistikirkon mielestä naisten ja miesten tuli  tavata erillään. Toinen ovi oli miehille ja toinen naisille. Kirkossa sentään saivat istua keskenään, vaikka moni muu tuon ajan kirkko olikin kuulemma rakentanut väliseinän keskelle pyhää huonetta, etteivät X- ja Y-kromosomit päässeet sekaantumaan keskenään.

Metodisti kirkko ja kaksi ovea.

Tatu oli etupenkissä paikalla.

Hautausmailla näkyi surullisen paljon näitä vastasyntyneiden hautoja,
joissa syntymäpäivä ja kuolinpäivä olivat identtiset.

Kolmas kirkko, Missionary baptist church, sopi ulkoisesti kahden edeltäjänsä kanssa samaan muottiin. Se oli valkoinen, tehty puusta ja varustettu kellotornilla. Mitä sitä suotta muuttamaan hyvää konseptia.

Mietin montako kirkkoa 1800-luvulla mailin matkalle tarvittiin. Alunperin ei ilmeisesti kuin kaksi, mutta tämä kolmas kirkko oli muodostettu kun porukkaa oli eronnut Primitive Babtist churchista. Oli kuulemma tullut erimielisyyksiä liittyen uskonnollisiin tulkintoihin raittiusliikkeestä, sunnuntaikoulusta ja lähetystyöstä. Siinähän sitä onkin hyviä tappelun aiheita syrjäiselle laaksolle.

Missionarry Baptist church, hyvin edellisten kirkkojen näköinen.

Rauhallista maisemaa.

En tiedä, kuinka karmivaa on kutsua hautakiveä suloiseksi,
mutta tämä oli sellainen.

Vieläkin muistan hämmästyä, kuinka täällä voi olla hautakivissä valmiina ihmisten syntymäaikoja,
vaikka henkilö ei ole vielä kuollut....

Molemmat Baptisti kirkot olivat sisällissodan aikaan Unionin kannattajia. Koska Konfederaation puolesta puhujat olivat voimakkaasti alueella läsnä, seurakunnat päättivät, että oli liian vaarallista tavata sisällissodan aikana. Tiedä häntä sitten oliko Metodisti kirkon penkkejä kuluttavat orjatyövoimanpuolesta hurraavia, mutta ainakin sen kirkon hautausmaalta bongasimme vielä Konfederaation lipun liehumasta.

Todiste siitä, että etelän mailla ollaan. Konfederaation lippu haudalla.

(Päivä jatkuu seuraavassa stoorissa.... Nyt meinaan kutsuu nukkumatti.)