Dallas Diaries: Grillinuotiolta on vain 106km 27. kerroksen näköalaravintolaan.

Cades Cove - Knoxville, TN
66 miles/ 106 km

Mitenkä valmistetaan laadukas hajupommi? Sullotaan märkä teltta pussiin ja annetaan sen muhia 4 päivää kuumassa autossa. Vola! Taatusti ihana elämys kaivaa se reissun jälkeen kotona esiin ja ripustaa kuivamaan. Toisaalta... autotallimme toimii jo herran kiekkokamojen kuivauskaappina, joten paljon sitä pahemmaksi tilannetta ei yhdellä teltalla saa. Kiekkoaromeita on vaikea voittaa (etenkäänn kesäisin kun autotallissa on se +35c).

Haluaisin lähettää terveiset Cades Cove campground storen sisäänostajalle. Kerrankin oli monipuolista ja hauskaa matkamuistokamaa tarjolla. Siltä varalta, että kyseinen henkilö ei ole blogini suurin fani ja sen armoton seuraaja (ja intohimoinen suomenkielen opiskelija), olisin toki voinut jättää palautteeni suoraan paikan päällekin. My bad! Anyways, Smoky bear tavarat kainalossa painelimme ulos putiikista. Taas oli kannatettu puiston taloutta. Niin ja tsekkailtu vessan seinän kiehtovat varoituskyltit. (koska tunnollisena suomalaisena luen kaikki näkemäni kyltit).

Seisova pöytä peräkontissa... Aamiaista olkaa hyvät!

Sitä oli oltu tuliais t-paitojen suhteen gilf storessa innovatiivisia.

Oli vähän Smoky Bear kamaa myynnissä.

Varoituskyltti minun mieleeni!

Karhuille ei saa tilata pizzoja!

Vessakopin koristus.

Karistellessamme Cades Coven tomut jaloistamme, näimme kuinka Loop roadille oli järkyttävä autojono. Mistä tuollainen ruuhka tulee keskiviikkona? Kysynpä vaan? Mietin millainen painajainen kyseinen yksisuuntainen tie pölvästi pysähtelijöineen olisi ruuhkapäivänä ollut. Pelkkä ajatuskin kammotti, ja olin äärimmäisen kiitollinen, ettei meidänn tarvinnut ottaa siitä selvää. Joskus pilvinen ja tihkusateinen päivä voi olla blessing in disguise.

Jos olisin kysynyt teiltä rakkaat lukijat, missä Yhdysvaltain kansallispuistossa käy vuosittain eniten vierailijoita, kuinka moni teistä olisi vastannut Smoky Mountainsin? Nostan itse heti käteni pystyyn virheen merkiksi ja myönnän, että olisin antanut tittelin aivan jollekin muulle puistolle, kuin Smoky Mountainsille ja heidän 11 miljoonalle vuosittaiselle turistilleen. Toisaalta, en olisi tajunnut ottaa huomioon, että 75% Yhdysvaltain asukkaista asuu alle päivän ajomatkan päässä juuri tästä puiston pläntistä. Yellowstoneen tai Grand Canyonille on lopulta helkutin moinen matka pääosalle Jenkeistä.

Ajomatkamme pois puistosta oli dramaattinen. Ensin keskellä tietä oli yliajettu käärme. Sitten edellä menevä auto ajoi oravan yli. Tai no ehkäpä vaan oravan tassun yli, sillä se jatkoi pää sekaisin klinkaten toiselle puolelle tietä puskaan päristeltyään ensin tassut kohden taivasta keskellä tietä. Minua alkoi heti ahdistaan. En voi sille mitään, mutta ajatus siitä, että jokin eläin jää mahdollisesti kitumaan pusikkoon odotellen kivuliasta ja hidasta kuolemaa on enemmän kuin pystyn kestämään. Olen kerran ajanut Oregonissa oravan yli ja näin siitä painajaisia viikko kausia. Go ahed and laugh! Onneksi se tien vieressä pällistellyt kalkkuna sentään tajusi rakastaa elämää eikä itsemurhatrendin mukaisesti pöllähtänyt tielle automme eteen.

Niin ihmiset! Muistakaa ne pikku elikot ajellessanne.

Sitä näkyi kaikenlaisia menopelejä...

Jee, kerrankin näkyy sinistä taivasta. Totta kai, oltiinhan me lähdössä pois puistosta...

Pysähdyimme pikaspurtille Laurel Falls Trailille, joka on yksi puistonsuosituimmista poluista. Syy suosioon on yksiselitteinen. Trail on lyhyt ja päällystetty asvaltilla. Molemmat harhaluuloja, jotka antavat laiskoille turisteille turhaa turvallisuuden tunnetta. Matka on mukavaa ylämäkeä, ei tasaista taaperrusta. Asvaltti puolestaan on kamalassa kunnossa, kun eroosio on syönyt sen reunoilta maan luoden jyrkät pudotukset molemmille puolille polkua. Toisin sanoen sen, minkä pitäisi tehdä polusta esteettömille sopivan, tekeekin siitä helkutin vaarallisen. Todisteena tästä, yksi eukko fläpärineen makasi ketarat oikosena keskellä polkua jalka paketissa. Parkkipaikalla odotteli ambulanssi ja yksipyöräiset paarit (Tyyliin kottikärryt) olivat noutamassa nilkkansa nyrjäyttänyttä naikkosta.

Parkeeratessamme automme Laurel Fallsin parkkipaikalle, Ranger juoksi intoa piukassa kädet leveellään luoksemme. "You look like guys, who like to hike!" Erotuimme patikointikenkinemme ja reppuinemme ilmeisesti joukosta. Tyyppi suuntasi katseensa rekisterikilpeemme jatkaen tervetulotoivotustaan "...even though you're from Texas..." Mitä!? Ei kai kaikki Texasilaiset ole laiskoja pick up kuskeja!?

Laurel Fallsit olivat nätit, mutta liian täynnä turisteja. Tiedän, kuulostan sille, kuin tarvisin kaikki paikat vain yksityiskäyttööni. Oh well, a girl can dream. Matkailualalla työskentelevät tykkäävät reissata off seasonin aikaan ihan syystä.

Muistakaa kontrolloida lapsianne.

Kuten näkyy, asvalttia on vähän minimaalisesti.
Jos ei katso mihin astuu ja steppaa asvaltista ohi, saa nilkan kivasti muljautettua

Tämä oli sitten sitä pyörätuoliystävällistä maastoa
trailin kuvauksen mukaan.

Sainpahan kytättyä niin kauan, ettei tullut muita Tatun kanssa kuvaan.
Laurel Falls.

Maisemaa putouksilta alas päin.
Tonne alas ei kai olisi ollut tarkoitus mennä, mutta hei mentiinpä kuitenkin.

Sillalla, ei Tammerkosken sellaisella...

Hyvin naisellinen hajareisiposeeraus hameella.
(no siellä on shortsit alla, et en mä nyt ihan rietas ole...)

Putoukset ja joku metsänhenki.

Oli shokki ajaa puiston Gatlinburgiin johtavasta sisäänkäynnistä ulos. Gatlinburg alkoi kirjaimellisesti siitä, mihin puisto loppui. Vehreä metsikkö muuttui kuin salamaniskusta turistirysäksi. Mihin tahansa pääkadun varrella suuntasit katseesi, näit vain ravintoloita, hotelleita ja miljoonia turisteille suunnattuja eri viihdykkeitä Ripleys Believe it or notista Go carteihin ja minigolfeihin. Rakennukset olivat kuitenkin yllättävän miellyttävän näköisiä ja väkeä käveli kaduilla. Tuli hieman Eurooppalainen tunne ja melkein teki mieli pysähtyä kävelemään ja testaamaan paikallista moonshine panimoa. Parkki olisi kuitenkin osoittautunut mahdottomuudeksi, joten ajaa posotimme eteenpäin, kohti Pigeon Forgea.

Sugarlandin visitor centerin edessä oli hyvin mielenkiintoinen ja uniikki kyltti.

Gift shop "legoja" a la Smoky Mountains.

Löytyihän se perinteinen "Poseeraa tämän kyltin kanssa" kohta viimeinkin!

Jos olet ikinä miettinyt, miltä näyttää turism hell hole, mene Pigeon Forgeen! Kuinka monta minigolfia, törmäysautopaikkaa, karting rataa, huvipuistoa, teemakylää, stand up clubia, vesipuistoa, you-name-it-they've-got-at -least-fifty-of-it viihdykettä voidaan tunkea yhteen kylään? Vastaus; saman verran kuin on väkeä Kiinassa. Lisäksi ne toteutetaan äärimmäisen huonolla maulla ja isketään yhdelle tienpätkälle pönöttämään rinta rinnan. Dolly Partonin nimi komeili varmaan kymmenessä eri nähtävyydessä, rouva kun on täältä kotoisin. Home of the Dollyland or not, ihokarvani nousivat inhosta pystyyn kuin rouva Partonin tupeeratut hiukset. This is what tourism gone horribly wrong looks like. Teki mieli itkeä ja vaihtaa alaa.

Jos saisin käsiini jostain Pigeon Forgen keltaiset sivut, vannon, että se olisi paksumpi kuin kansanedustajan päivittäinen pino A4:sia (joita olen kauhulla katsonut joskus televisiossa. Siitä memo pinosta ei voi kukaan pystyä lukemaan kuin yhden miljoonasosan). Siinä olisi jollekin Restonomi reppanalle mahtava opinnäytetyönaihe selvittää, miten edes yksi kymmenesosa niistä Pigeon Forgen yrityksistä pysyy pystyssä.

30 sekuntia sitten ajoit pihalle Kansallispuiston metsiköstä.
Sitten on edessä heti tämä, Gatlinburg ja tuhannet turistit.

Turisteille tekemistä Gatlinburgissa.

Gatlinburgin katumaisema oli yllättään viehättävää.

Tervetuloa Pigeon Forgeen, arkkitehtuurin paratiisiin (NOT)...

Jokaisen golffarin fantasia...

Kylän ehkä 15. vastaan tullut minigolfpaikka...

Yksi Dolly Partonin nähtävyyksistä, joo ja erittäin esteettinen matkamuistomyymälä,
jossa kaikki vain $9,99!

Linnaa kehiin...

Eihän se ole kylä eikä mikään, jos ei yhtä King Kongia mestassa ole...

Tennessee olisi just se mun valinta tulla katsomaan Kiinalaisia akrobaatteja.

Koska hotelli on hyvä varata hyvissä ajoin, bookkasimme omamme ihan 10 minuuttia ennen paikalle saapumistamme. Kaupungin nimi oli Knoxville ja hotellina Four Points Sheraton. Kipaisimme intoa uhkuen huoneeseen hankkiutumaan eroon 4 päivän telttailulookistamme, sillä meillä oli ravintolavaraus illaksi. Mielestäni on nimittäin ihan hyvätapaista käydä suihkussa ja kammata hiukset ennen kuin menee 27. kerrokseen Clubiravintolaan ruokailemaan. Etenkin kun on vetäyssyt pikkusen parempaa Seppälää päälle.

Itse ravintolakokemus Club Le Contessa oli suhteellisen mielenkiintoinen. Hyödynsimme kerrankin vieraspaikkaetuja, joihin Country Clubimme jäseninä olemme oikeutettuja. Olimme tehneet hyvissä ajoin varauksen, eihän sitä koskaan tiedä, miten suosittu mesta Knoxville on keskiviikkoiltana. Noh, voin nyt kokemuksesta sanoa, että ei ollut samanlaista yleisöruuhkaa kuin Cades Covessa.

Kun istuuduimme pöytään nauttimaan alkudrinkkejä, totesin Tatulle, että vaikka laatuaikaa olimmekin tulleet viettämään, ei hänen olisi tarvinnut minua varten koko ravintolaa varata. Olimme ainoat asiakkaat. Puolen tunnin kuluttua privaatti dining experiencemme keskeytyi, kun toinen pariskunta saapui ruokailemaan. Tila oli iso, mutta heidät istutettiin viereiseen pöytään. Suomalaista alkoi moinen läheisyys jo melkein ahdistaa.

Maisemat olivat yläilmoista niin hienot, kuin ne Knoxvillessä vain voivat olla. Ruoka oli mielettömän hyvää ja mikä parasta, luomua tai lähitiloilta tilattuja tuotteita. Välillä kuitenkin tuli olo, kuin olisimme ajautuneet jonkinlaiseen brittikomediaan.

Tarjoilijapoikamme oli nuori harjoittelija. Hän koitti olla hyvin charmatti, mutta ujoudessaan ja epävarmuudessaan päätyi muistuttamaan lähinnä hämmentynyttä it-nörttiä, jolle oli tyrkätty tarjotin käteen. Viimeinkin oli löytynyt Jenkki, jolla ei ollut puhelahjoja. Tämä nuori herrasmies kuiskasi kaikki repliikkinsä. Niinpä saimme yleisesti ottaen aina joka kolmannella "excuse me" kysymiskerralla selville noin 70% hänen hentoisesti hönkäilemistään sanoista.

Tatu tilasi alkudrinkiksi viskicocktailin, joka yllätykseksemme tuotiin martini lasissa. Tatu varmisti, että kyseessä oli, mitä hän oli tilannut (sillä oma GT:ni näytti jykevässä lasissaan kovin maskuliiniselle Tatun feminiinisyyttä henkivän lasin rinnalla). Poika meni kysymyksestä ihan sekaisin, mumisi muutaman hämmentävän hönkäisyn ja haki managerin paikalle kertomaan, että juoma lasissa oli mitä pitikin.

Tuli ruokatilausten aika. Poikakulta oli jo lähdössä kipittämään kohti keittiötä onnellisena kirjattua menestyksekkäästi tilauksemme ylös (vaikkei tiennytkään kertoa, mitkä olisivat päivän lisukevaihtoehdot), kun hihkaisin hänen peräänsä, että hän varmaan haluaisi myös tietää, millaisena haluaisin pihvini. Vakuuttavasti hän kirjoitti ylös medium rare, joten ilmeisesti hän oli kuitenkin kuullut, että pihvejä voi tilailla eri kypsyysasteilla.

Tilaamamme viinin poika kirjasi ylös hyvin keskittyneesti, lukien sitä menusta osoittamastani kohdasta. Joskin hyvä kirjoitussuoritus meni hukkaan, sillä manageri tuli hetken päästä kertomaan naapuripöydän tilanneen juuri viimeisen pisaran kyseistä merkkiä. Eikun kakkosvaihtoehtoa tilalle. Näin jo kuinka pojan otsalla hikikarpalot alkoivat helmeillä, hänen valmistautuessaan vastaanottamaan seuraavan viinivalinnan.

Alkupalamme oli taivaallinen Ahituna salaatti. Kun alkupalalautaset katosivat pöydästämme, tarjoilijapoika kipaisi paikalle jäätelöannosten kera. Katsoimme Tatun kanssa molemmat toisiamme hölmistyneinä. Jäätelöpallero viittasi vahvasti jälkiruokaan. Me emme olleet saaneet vielä edes pääruokaa, puhumattakaan että olisimme katsoneet jälkiruokalistaa! Kohautin lopulta vain olkiani ja aloin lappaa äärimmäisen herkullista palleroa suuhuni lusikalla. Pistin koko homman tarjoilijamme persoonallisuuden piikkiin. Ehkä oli hänen stailinsa vähän sekoittaa perinteistä palettia ja valita pöytäseurueille valmiiksi jälkiruokia. (Kun huomasimme, että naapuripöytä sai hetken päästä samaiset jäätelöpallerot ennen pääruokaansa, päättelimme niiden olleen ruokahaluja herättelevä tervehdys keittiöstä. Kuka nyt olikaan sen maalaismoukka...)

Maisemaa Knoxvillen raitilta.

Vastaan tuli kauniita vanhoja rakennuksia
kävelymatkallamme hotellilta ravintolalle.

Löytyi! Club LeConte ravintola on takana näkyvän "pilvenpiirtäjän"
ylimmässä kerroksessa.

Eikun syömään!

Kuten näkyy privaatit oli tilat :D

Mä toin mun ruokahaluni, missä on tarjoilija!

Henkilökohtainen tervehdys oli pöydässä odottamassa.

Näkymää ikkunasta

ja tässä maisemaa toiseen suuntaan, kohti Smoky Mountaneita.

Keskustaa....

Meidän Ahituna salaatti. NAM!

Suussa sulava pihvi ravuilla.

Paluumatka hotellille kulki kiertoreittiä. Tatu kävi heittämässä Titanicit paikallisen soutajapoikapatsaan kanssa, jonka jälkeen kipaisimme yksille siihen kylän ainoaan aukiolleeseen pubiin, joka vaikutti vieläpä hurmaavalta. Datenightille tyypilliseen romanttiseen tapaan istuimme kuppilassa olutlasit kädessä tuijottamassa jääkiekon Stanley Cup finaalipeliä Vegas-Washington. Tälläistä se on se suomalaisromanttiikka Tennesseessä.