Smoky Mountains National Park; Tennesseen puoli kutsuu...

Day 4, osa II...

Joskus sitä vaan tietää heti ensimmäisistä metreistä alkaen, että joku on juuri se sun juttu. Ei tarvinnut ottaa montaakaan askelta Alum Cave Bluff traililla, kun tiesin olevani myyty. Olin kuin lapsuuden lempihahmoni Liisa Ihmemaassa, tuijotellessani silmät suurina ympäröivän luonnon kauneutta.

Alussa seurailimme Alum cave creek-jokea, joka kiemurteli metsän siimeksessä. Joki oli täynnä pieniä koskimaisia putouksia. Veden ääni oli rauhoittava ja joen juoksua tuijottaessa oli helppo ajautua Zenmäiseen  tilaan. Siellä täällä joesta nousi esiin kiviä, jotka suorastaan kutsuivat hyppimään kiveltä toiselle. Lapsena minua ei varmasti olisi pidätellyt mikään. Nyt kuitenkin totesin taivaalta tihuttavan veden riittävän. En tarvinnut lisäksi nyrjähtänyttä nilkkaa ja mulahdusta vaatteet päällä  jorpakkoon. Onhan se ehkä vähän tylsää, miten aikuistuessa tulee liian järkeväksi ja hylkää kaikki hauskat, mutta ah niin epäkäytännölliset seikkailut.

Ylitimme joen lukuisia kertoja, aikuismaisen turvallisesti, erinäköisiä siltoja pitkin. Kun olimme ehtineet kävellä patikointipolulla parisen kilometriä, tuli vastaan Arch rock, johon eroosio on kuluttanut tunnelin. Ei muuta kuin tunnelin läpi tehtyjä portaita pitkin mäkeä ylös. Arch Rock oli ihana yksityiskohta, joka jo itsessään olisi ollut pikku patikoinnin arvoinen nähtävyys.

Tästä se lähtee, Alum Cave trailin ensimmäiset metrit.
Love it already!

Statistiikkaa taulussa

Ooh... miten nättiä!

Kolme sientä asusteli kannonkolossa.
En lähtenyt testaan millaisen taikamuhennoksen noista olisi iltapalaksi saanut.

Niin vihreän vehreää.

Kielon Amerikan serkku?

Tatu haaveilee sillalla.

Arch Rock, ja läpi mennään (vaikka harmaan kiven)!

Tunneli oli luonnon luoma,
mutta portaat taisi olla jonkun muun käsialaa.

Sateleeko vai putoaako vettä lähteistä?

Alhaalta tultiin, läpi mentiin ja kohti huippua paineltiin!

Rinnettä ylöspäin könytessämme, ympärillä avautui satumaiset maisemat vuorille. Usva leijaili rinteillä kasvavien puiden välistä kohti taivasta. Isot pinkit kukkaset kasvoivat villeinä vuoren rinteillä värittäen maisemaa.

Fun fact; Smoky Mountainsin Kansallispuistossa on enemmän kukkivia kasveja, kuin missään muussa kansallispuistossa. En todellakaan olettanut osaavani nimetä kyseisistä kasveista montaakaan, mutta pinkki kukka, jota pysähdyin tuijottamaan oli harvinaisen tutun näköinen. Koitin epätoivoisesti kaivella nimeä esiin aivojeni sopuikoista .

"Tatu, tiedätkö sä tän kasvin? Näitä kasvaa meidän porukoiden oven pielessä."

"Oon mä ton nähnyt. En muista nimeä."

"Hei, ne on alppiruusuja!"

"No ei varmaan oo. Eikö toi ole pelakuu?"

"No siitä jos mistä mä olen varma, et ainakaan pelargonia tuo ei ole! Mä olen aina inhonnut pelakuita, mutta tästä puskassa kasvavasta kukasta mä olen aina pitänyt"

"Ai jaa, no mä edelleen sanoisin, et se on pelakuu."

"Rhodo...dodo..dodo...dendroni, eikun hetkinen muistelenko mä nyt jotain aivojen osia... Eikun se olikin aksoni joka oli aivoissa. Joo kyllä se oli rhododendroni se kukkanen. Toi on Tatu varmaan Rhododendron!"

"No se voi olla joo se!"

"Mutta hetkinen, eikös rhododendron ole alppiruusun englanninkielinen nimi?"

" En mä tiedä, äiti puhui aina vaan Rhodoista. "

Myöhemmin oli pakko varmistaa arvaukseni. Pirulauta olin minä vaan oikeassa! (ja se tuntui hyvälle! ) Kansallispuiston nettisivuilla oli mustaa valkosella, että puistossa kasvaa 9 eri rhododendron eli alppiruusu lajia. Ostan varmaan Tatulle Pelakuun synttärillahjaa, ja laitan siihen piruuttaan alppiruusu-kyltin juurelle.

Rinteen reunalla kulki kivisehkö polku.

Sumuisten vuorten meiningeissä.

Rhododendron!

Älä nyt väitä etteikö tämä olisi muka aika satumainen maisema?

Olisin voinut tuijotella tätä näkyä vaikka kuinka pitkään.

Ota kallioon kiinnitetystä vaijerista kiinni, jos et muuten pärjää.

Kulkija kummastelee.

Siinähän olis rappuset.

Oi, mikähän kasvi se tämä on!?
Syksyä toukokuussa viettävä minivaahtera?!

Alum cave bluffseilla istuimme alas ja pidimme evästauon. Big Mistake! Maa-aines näytti kuivalle, mutta todellisuudessa se oli nahean kosteaa ja hienon hienoa savea, joka tuhri ja tahri kaiken. Persaus oli rusehtava, repun pohja oli rusehtava, hitto, en tiedä missä vaiheessa lippiksenikin muka koski  maata, mutta sekin oli ihan rusehtava! Ja minä kun olin vinoillut Tatulle hetki aiemmin traililla vastaan tulleen naisen lippiksestä. Se oli ihan rusehtavan mudan peitossa ja päivittelin, kuinka porukka reissaa noin paskasilla lippiksillä. Karma is a bitch! Pilkka sattuu näköjään edelleen omaan nilkkaan.

Alum Cave Bluff on 30 metriä korkea kallionkieleke, jonka alueelta kerättiin salpietaria ruudinvalmistukseen sisällissodan aikana. 1800-luvulla alueella oli aluna kaivos. Alunat ovat alkalimetallien kaksoissulffaatteja. Joo, ei mitään hajua, mitä toi lause tarkoittaa. Revin sen Wikipediasta, enkä aio sitä yhtään sen enempää avata. Olen ollut nyt tarpeeksi informatiivinen ja jään itse hämmentyneenä miettimään, miten kuvittelin reissussa ollessani, että paikalla oli ollut alumiinikaivos.

Jos olisimme olleet matkalla LeConte Lodgelle, leirintäalueiden lisäksi ainoalle puistosta löytyvälle majoitusvaihtoehdolle, olisimme olleet puolivälissä matkaa. LeConte Lodge on siitä veikeä, että sinne ei pääse lainkaan teitä pitkin. Ainoa vaihtoehto on patikoida paikalle, ja lyhinkin reitti on lähes 9 km. Lodgella ei ole sähköä, juoksevaa vetää tai puhelimia, mutta se tarjoaa majoittujilleen aamiaisen ja päivällisen. Mietin vain, että kuka kuormajuhta sitä ruokatavaraa sinne huipulle oikein rahtaa...

Olisin mielelläni käynyt huipulla majoittumassa historiaa huokuvassa mökkerössä, joita Lodge tarjoaa. Mutta kun en ollut tarpeeksi ajoissa liikkeellä (eli lokakuussa 2017), sain heittää hyvästit ajatukselle. Kyseinen majoitusvaihtoehto on sen verran suosittu, että paikalle majoittumaan pääsevät arvotaan kaikkien halukkaiden kesken kätevästi aina edellisenä vuonna. Tuolla paikalla on käyttöasteet kohdillaan. Moisesta voi moni hotelli vain haaveilla.

Pulju julkaisee sivuillaan varauskaavakkeen aina elokuisin. Sitten se kerää kirjallisia varaustoiveita syyskuun loppuun asti, tunkee varauskaavakkeet ilmeisesti johonkin jättikokoiseen arvonta myllyyn ja Lokakuun 1.päivän sarastaessa on arvontalaulun aika. Varauksensa voi  toki myös soittaa, mutta kavereille on turha kilautella ennen lokakuun ensimmäisen päivän aamua, jolloin onnettaret kiskovat esiin voittajia vuoron perään kirjallisista varauksista ja puhelimen kautta soittelevista toiveikkaista.

On se vaan niin hassua. Ennen muinoin ihmiset matkustivat, että pääsivät kivoihin hotelleihin, joissa oli ilmastoiti, uima-allas ja kaikki herkut. Nykyisin jonotetaan, että pääsee keskelle ei mitään, kaikkien modernien härpäkkeiden ulottumattomiin.

Perillä Alum Cave Bluffsilla!

No siinä se komea kallionkieleke nyt on!
Kyllä kannatti kuntoilla.

Tästä vois jatkaa Leconte Lodgelle vuoren huipulle.

Ha haa, pakotin miehen yhteiskuvaan!

Ylhäältä tiputti vettä. Talvella tilalla on kuulemma aika ilkeät putoilevat jääpuikot.

Paluumatkan aluksi nappasimme huikat yskänlääkettä. Joku olisi toki voinut kutsua niitä myös minibaarin bourbon-pulloiksi, mutta rakkaan Asta-mummoni muistoa kunnioittaen, kutsun sitä nestettä hänen laillaan yskänlääkkeeksi.

Autolle päästessämme saimme todeta pistäneemme töppöstä toisen eteen 8,7 km verran. Aktiivista liikuntaa oli ollut vain 2 tuntia, mutta kun siihen lisäsi päälle minun kaksi miljoonaa valokuvaustaukoani sekä pienen eväshetkemme, olimme saaneet kulumaan aikaa yli 3,5 tuntia.

Kiero kettu-merkkistä yskänlääkettä.

No onhan se tämäkin nyt nätti.

Liisa Ihmemaassa sarjassa, tuo puu olisi aivan varmasti osannut puhua.

Toivottavasti et ole tällä traililla kauhean isokokoinen,
koska sillat eivät ole mitään maailman leveimpiä.

Ihmisten tekemää taidetta.

Se en ollut minä, joka oli kaivertanut koivuun H niin kuin Holopainen!

No aika suloista, että sieni koittaa naamioitua lehden avulla.

Hiljaa puro solisee,
ja kauniit kukat kuiskailee...

Kanervat olivat löytäneet itselleen kolon.

Voin vieläkin kuulla veden ääneen kuvaa katsoessani.

Matkalla Cades Coven teltta-alueelle ajelimme tietä, jossa oli ehkä tuhat kurvia. Teimme myös yhden 360 asteen mutkan, jota edeltävää varoitusliikennemerkkiä joutui hetken aika tulkitsemaan ennen kuin sen tajusi. Bongasimme ajelumme aikana villikalkkunoita ja yhden murmelin. Tai no ainakin tulkitsimme sen lyttynaamaisen takajaloilla joen varrella seisovan karvakasan murmeliksi. Saimme myös Little River Cascaden kohdalla pysähtyessämme huomata, että Guzon Borglum oli Mt Rushmorea tehdessään paljon taitavampi dynamiitin käyttäjä, kuin paikalliset jäppiset koittaessaan räjäyttää jokeen muodostunutta tukkipatoa.

Puiston väri oli todellakin vihreä.

Villi Kalkkuna. Ei mikään maailman esteettisin lintu.
Myöskään lauluäänellä ei tätä lintua ole siunattu.

Tie luikertelee metsän siimeksessä.

Little River Cascades at the Sinks.
Tähän kohti oli 1800-luvulla muodostunut tukinuitosta pato puiden jäädessä jumiin joen mutkaan.
Fiksut työmiehet ajattelivat räjäyttää padon auki dynamiitilla.
Räjähti sitten vähän tarkoitettua enemmän...
Lähti kunnon pala joen pohjan kalliota,  syntyi vajoama ja nämä putoukset muodostuivat.
Joki muutti kulkuaan pysyvästi...
UPS!

Ennen muinoin turistit tulivat puistoon junalla. 

Istahdin aidalle.

Vauhdilla tunneliin!

Cades Coven leirintäalueella oli reippaasti Smokemontin aluetta isommat telttapaikat. Syvä huokaisu, sai suomalainen erakkosielu taas hengittää helpommin. Purkaessamme kamojamme autosta kuulin, kuinka naapurissa puhuttiin jotain, mikä kuulosti harvinaisen selkeästi itäeurooppalaiselle höpötykselle. Jummi jammi, tässähän tuli ihan kotoisa olo. Aloimme luonnollisesti Tatun kanssa heti arvailla olivatko telttanaapurit:

A) Puolasta
B) Tsekeistä
C) Slovakiasta
D) Ei mistään yllämainituista

Tatun jäädessä pystyttämään telttaa ja vakoilemaan naapureiden kielenkäyttöä, minä plikka lähdin kohti hotelli helpotusta. Hmm... kartan mukaan vessojen piti olla ihan vieressä, mutta minä näin vain metsää. Raapiessani päätäni metsästä ilmaantui nainen, joka totesi, että haluaisin ehkä käyttää toista vessaa. Sitä, joka sijaitsisi vähän kauempana, mutta kivasti telttojen ja asuntoautojen ympäröimänä, eikä suinkaan keskellä metsää.

Mietin hetken aikaa, miten pahalle rouva oli jättänyt vessan haisemaan. Rouva kuitenkin selvensi tilannetta toteamalla, että metsävessan nurkalla oli juuri hengaillut kaksi mustakarhua, jotka olivat hänen tullessaan ulos lähteneet juoksemaan. Ai kun kiva! Karhuja tällein ihan 100 metrin päässä telttapaikastamme. Olin kyllä toivonut näkeväni pörröisiä nallukoita, mutta en ehkä ollessani yksikseni vessakeikalla metsässä.

Käännyin ympäri ja käytin suosiolla rouvan suosittelemaa karhuttomampaa vaihtoehtoa. Luonnollisesti odottelin koko illan, että joku kontio kirmaa telttapaikallemme jyräämään yli majoituksemme ja popsimaan poskeensa pahan orgaanisen kanakeittomme. No ei tullut... On se muuten jännä, miten tuollaisilla karhuvaara-alueilla ei vessahätäkään yllätä öisin yhtä helposti kuin kotosalla ollessa.

Nyt on taas lääniä teltalla. 
B loop ja paikka #44, ihan vaan tiedoksi, jos haluat joku päivä seurata jalan jäljissämme...