Day 2; Chilhowee, Louisiana Dundee ja yö jona ei nukuttu

Meridian, Mississippi - Chilhowee leirintäalue, Tennessee
347 mailia /  558km

Aamun valjetessa ajoimme Alabamaan. Samalla oli pakko kuunnella Popedaa, siitäkin huolimatta, ettei Spotifyista löytynyt sitä oikea tilanteeseen kuuluvaa "THE" biisiä. Anssi Kelan versio olisi ollut tarjolla, mutta siitä ei tule oikeaa fiilistä. Kyllä sen pitää olla Pate, joka lähiöpubiäänellä ärjyy

"...Tytöt olen matkalla Alabamaan,

 mennään yhdessä leipomoon..."

Ikinä en ole tuosta biisistä pitänyt, enkä sen sanoitusta ymmärtänyt. Mielikuvissani näen vain aina Paten leipurihattu päässä hillumassa Pyynikinharjulla kaulimen kanssa. Mutta siitäkin huolimatta Alabamassa ajeluun se kipale olisi minun mielestäni kuulunut kuin nenä päähän ja Näsinneula Tampereelle.

Helleaalto sai kelvata Matkalla Alabamaan-biisin korvikkeeksi...
Sopi se ainakin kuvaavasti Alabaman ulkolämpötiloihin.

2012 Road tripillä dissasin Alabamaa ajaa posottamalla suoraan sen läpi yhden sightseeing stopin taktiikalla. Nyt se sai vieläkin vähemmän huomiota. Sori nyt Alapala (osavaltioita tulee uudelleen nimettyä, kun innoissaan höpöttää ja senat menee sakaisin), you are just not ment to be explored by me. Not yet anyways....

Birminghamin kohdalla piti tarkistaa koordinaatit, kun horisontissa alkoi siintää Vapaudenpatsas. Mitä hittoa? Luonnollisesti oli pakko tonkia esiin, mitä vapaudenpatsas teki Alabamassa. Neitokainen ei ollut ottanut ja lähtenyt NYC:in satamasta syvän Etelän sydänmaille lomille, vaan kyseessä oli sen 1/5 kokoinen kaksoisolento. Tämä mini Lady Liberty poseerasi 30 vuotta Birminhamilaisen Liberty National Life Insurance companyn (vakuutusyhtiö) katolla. Sitten se sai kenkää. Mahtoivatkohan edes kälysellä kultakellolla palvelusvuosista muistaa. Mietimme olisiko pitänyt tehdä detour Liberty Parkiin, missä neitonen nyt I-20 varrella patsastelee, ja tsekata olisiko se halunnut liftatata meidän kyydillä Texasiin takaisin vanhoihin hommiinsa. Tuo Birminghamissa 1900 perustettu vakuutusyhtiö kun on trenditietoisesti muuttanut pääkonttorinsa Dallasin kupeeseen.

Liikkuvan auton ikkunasta ei saanut ohiajaessa ihan priima kuvaa napattua,
mutta kyllä tästä nyt tunnistaa, kuka siinä on.
Hyvin on säilynyt, syntynyt kuitenkin jo 1958.

Alabaman koillisnurkkaan päästyämme, oli tullut aika harrastaa hieman State hoppingia eli osavaltiohyppelyä. 45 minuutissa ehti todella kivasti tehdä
Alabama-Georgia-Tennessee-Georgia-Tennessee combon yhdellä aikavyöhykkeen vaihdolla maustettuna. Emme olleet eksyksissä, jos sitä ajattelet. Chattanoogan alueella rajat nyt vain vähän hämärtyvät. Kaiva esiin Google maps ja huomaat, miten vierekkäin osavaltioiden rajat sillä seudulla ovat.

Aurinkoinen Alabama...

...Hetkeä myöhemmin sateinen Georgia...

... ja 10 minuuttia myöhemmin Tenneseessä sää oli jotain siltä väliltä. 

Olimme varanneet telttapaikan alueelta, jonka nimeä emme osanneet lausua. Tämä selvisi, kun Tennessee Welcome Centerissä koitimme kysellä karttaa kohteeseemme. Olimme varanneet telttapaikkamme muutamaa viikkoa aiemmin hyvin tarkkojen kriteerien mukaan. Eli sieltä, missä oli vielä vapaata. Memorial Day weekend tuntuu olevan Amerikkalaisten lempiaika lähteä ulkoiluttamaan leirintävarusteitaan, joihin kuuluvat mm. muoviflamingot ja College urheilujoukkueiden faniviirit.

Tennessee Welcome Center, missä opettelimme paikannimien lausumista.

Welcome Centerillä oli käynyt joku Wanna-be Gaudi askartelemassa.

Jos on koskaan harkinnut tupakoinnin lopettamista,
sen voi tehdä vaikkapa welcome centerin parkkipaikalla Tennesseessä. 

Chilhoween leirintäalue sijaitsi Tennesseen ainoassa kansallismetsässä, Cherokee National Forestissa. Heidän nettisivunsa ohjeistivat ystävällisesti jättämään huomiotta kaikki navigaattoreiden antamat ajo-ohjeet. Voisivat lisätä listaansa myös welcome centerin henkilökunnan neuvot. Olisivat meinaan ohjanneet sitä ihan samaa naurettavaa kinttupolkua kuin navigaattoritkin. Onneksi olen henkilö, joka lukee pikkupräntit jokaisesta varausvahvistuksesta. #ammattivika.

Varausvahvistus ohjeisti ottamaan Forest service road 77. Muuten hyvä, mutta mistään kartoista ei löytynyt tuolla nimellä mitään tietä. Olivat tämänkin ilmeisesti tajunneet, koska ohjeistus tarkentui. Aja Teiden 64 & 411 risteyksestä seitsemän mailia itään ja käänny vasemmalle. Got it! Hervoton mailimittarin tuijotus ja kolme kertaa paniikissa unohtaminen, että mistä lukemista lähdettiin laskemaan (paniikki koski lähinnä mua, Tatu ei stressaa mistään ja muisti lähtölukemat). Ja niinhän siinä kävi, että about oikeiden mailimäärien kohdalla näkyi puskien keskellä tie. Tosin sen verran oli piilossa, että ohi olisi ollut helppo ajella. Ja ei, tien kohdalla ei ollut kylttiä Forest service road 77...

Pääkallopaikalle huristeltiin ylös vehreää vuoren rinnettä. Luonnollisesti kiljuin joka toisen näköalalevennyksen kohdalla Tatua pysähtymään. On rikollista ajaa ohi potentiaalisten kuvanottopaikkojen.  Siinä maisemia ihaillessamme totesin rakastavani vuoria. Tai no rehellisyyden nimissä, mikä tahansa korkea kukkulakin käy.

Kato sehän on pato! Ja Ocoee-järvi.

Ylämäkeen kipuaminen aloitettu, Ocoee-järvi siirtynyt kauemmaksi horisonttiin.

No onhan tämä nyt nätti maisema!

Mies ihmettelee tiluksia...

"Mä oksalla ylimmällä, oon harjulan seljänteen,
niin kauas kuin silmä siintää, nään järviä lahtineen..."
Tuli kotoisa tunne, kun oli maisema melkein kuin Kangalan harjuilta...

Leirintä-alueelle päästyämme pykäsimme telttamme pystyyn, heitimme lenkkivaatteet päällemme ja minä sujautin upouudet Salomonin patikointikenkäni jalkaan. Ihailin vihreitä ihanuuksiani ja olin äärimmäisen tyytyväinen ostokseeni. Ja niin kyllä pitikin olla. Sellaisen työn ja tuskan takana niiden löytyminen oli. Kävin valehtelematta sovittamassa 30 paria kenkiä vain todetakseni, ettei mikään tunnu jalassa hyvältä. Kuka ihme on muotoillut nämä mun kinttuni!? Hankkimani Salomonit olivat rakkautta kolmannella silmäyksellä ja ensimmäisellä sovituksella. Jos patikointikengistä tulee tunne kuin olisi vain sukat jalassa, on ehdottomasti löytänyt voittajan.

Tsekkaa mitkä popot! Ja vielä ihan mun väriset!

Patikointimatka telttapaikalta Bentonin vesiputouksille  ei ollut mitenkään erityisen häikäisevä, mutta keskellä metsää tallustelu oli tajuttoman ihanaa vaihtelua Dallasin lenkkimaisemiin. Polun ihanimmat ilmestykset olivat kukkivat leveälehtikalmiat ( Mountai Laurel ), joita oli pakko pysähtyä pällistelemään vähän väliä. Älä huolestu, vaikka maantieto-biologia painotteisella luokalla yläasteella olinkin, en todellakaan ole mikään Hemuli ja tunnistanut tuota kukkivaa puskaa ilman Googlen apua. Puhumattakaan siitä, että olisin osannut nimetä sen lonkalta suomeksi. Lunttaminen on nykyisin ihan sallittua ja jopa suositeltavaa.

Ooh... on se levälehtikalmia vaan komia näky kun koko puska kukkii!

Tässä tehdään lähempää tuttavuutta.

Me ollaan tultu oikeaan risteykseen.
Kohti putouksia!

Putousten yläpäässä.
 Maisema täältä käsin ei vihjannut, mitä putouksilta odottaa...

Suunta on tästä alaspäin...

Uuh... lisää söpöjä metsäkukkia!
(Voi ei, nyt alkoi soimaan päässä Olavi Virran Metsäkukkia-valssi..
Kyllä päänsisäinen sanoista aktivoituva assosiaatio-jukebox, on tosi kätevä...) 

Benton Falls pääsi heti vesiputous top 10 listani kärkikolmikkoon. WAU! Muistan kuinka Aussi vuoden aikana vesiputous alkoi olemaan jo vähän kirosana. Uudelle putoukselle eksyessä tuli aina tunne, että onhan näitä nyt nähty. Mikään ei erottunut enää millään muotoa toisistaan. Mutta nyt, täällä keskellä Tennesseeläistä metsää, löytyi se sydämenpysäyttäjä. Täydellinen malliesimerkki siitä, miltä kuvauksellinen runojasynnyttävä vesiputous näyttää. Olimme onneksi illasta liikkeellä, joten suurin osa turisteista oli jo lähtenyt paikalta pulikoimasta ja pomppimasta vesiputouksen kivillä. Niinpä välillä saattoi jopa melkein kuvitella, ettei paikalla ollut ketään muita kuin me. 

Ladies and Getlemen, May I present Benton Falls!

Yhdessä olla möllötetään.

Tatu seikkailee vilvoittavassa vedessä.

Tällä kivellä istun MINÄ!

Takaisin telttapaikalle päästyämme Samsung Health App osasi kertoa iltalenkkimme pituudeksi 5,4 km. Ylämäkeä matkasta oli ollut kilometri ja huippunopeutemme 8km tunnissa. Miten sitä on ennen muinoin voinut käydä kävelyillä ilman tälläistä päätähuimaavaa statistiikkaa!? Metsänvihreät Salomonini saavat minulta 10 pistettä ja bonukset niihin itse lisäämästäni suihkeesta, jonka myötä kengien pitäisi nyt olla jollain tasolla vettä hylkivät. Tämä oli ensimmäinen popojen käyttökerta, eikä tullut yhtään hiertymää. Kannatti siis käydä heittämässä pieni puutarhan perkauskeikka jotta sai taskurahoilla uudet kengät ulkoiluun.

Kun tuli aika laittaa iltamurkinaa, vanha tuttu kuvio toistui. Vihollisemme hiilet jatkoivat hard to get-kuviotaan. En ole varma olenko aiemmin muistanut mainita, mutta meillä on Tatun kanssa aina ollut ongelmia saada hiilet syttymään. En tiedä eritämmekö yhdessä ilmaan jotain vasta-aineita, jotka kumoavat syttymisefektin, sillä muiden kanssa reissatessa hiilet ovat kyllä käyttäytyneet kuin mallioppilaat.

Hiiltensytytysoperaatiotamme jonkin aikaa seurattuaan, naapurileirin setä syöksyi kysymättä (koska suomalainenhan ei apua pyydä) esittelemään omaa upeaa keksintöään nimeltä puhallusletku. Tyyppi näytti kuinka ohuen letkun pään työntämällä hiilien välisiin koloihin, voi sinne puhaltaa happea, ja hiilet syttyvät hetkessä ilmiliekkeihin. Ainakin noin teoriassa...

Noh ei nyt mennyt sedällä ihan kuin Strömssöössä. Tyyppi uhkui ja puhkui kuin Sepe Susi, mutta hiilet säilyivät liekittöminä. Ei hätä ole tämän näköinen. Tiedämme, kuinka sitkeitä ja jääräpäisiä tietynikäiset miehet ovat. Homma ei ollut jäämässä tähän. Herra West Palm Beach paineli kolmanteen leiriin hakemaan järeämpiä aseita käyttöön. Oli aika ottaa estradille tölkillinen bensaa. Kolmannen leirin sedän patentti oli peltitölkki, jonka pohjalla oli bensaa. Tölkistä törrötti puunoksia ja risuja, jotka kuulemma tavallisesti paloivat tunti tolkulla bensan voimasta. Hiiliä oli tarkoitus siirrellä tölkissä olevien oksien päälle ja ne hehkuisivat alta aikayksikön.

Oh well, eivät hehkuneet. Jokainen purkkiin lisätty hiili tukehdutti tulen saman tien. Erittämämme vasta-aineet ovat varmasti maailman luokan laatua. Lopulta herra West Palm Beach luovutti ja viskasi bensat hiilien päälle nuotioon. Tulitikku päälle ja hiilikasamme muuttui rovioksi, noin ehkä minuutiksi, kunnes taas hiipui. Hiilet eivät tehneet elettäkään alkaakseen hehkua.

Tässä vaiheessa kolmannen leirin bensaa lainannut 76-vuotias Louisianalaisversio Crocodile Dundeesta ilmaantui itse paikalle, ilman paitaa, paljain jaloin, pitkät harmaat hiukset ponnarilla, alligaattorin hampaista tehty kaulakoru rinnuksilla killuen. Olimme bonganneet hänet jo aiemmin istuskelemassa leirissään jumalattoman kokoisella zoomilla varustettu järkkärikamera kourassa. Käy kuulemma kuvailemassa karhuja lähistöllä.

Lopulta Louisiana Dundee teki, mitä ihminen on ammoisista ajoista lähtien tulen saadakseen tehnyt. Lisäsi hiilten päälle kuivia puita. Vola! Kokko valmis, hiilet syttyivät. Siinä me Tatun kanssa katselimme koomista tilannetta, kuinka kaksi vanhaa setää hyörii ja pyörii nuotiomme ympärillä kuin viimeistä päivää, ihan kuin me kaksi olisimme olleet uusiavuttomia pikkulapsosia, jotka olivat eksyneet ensimmäistä kertaa elämässään telttailemaan. Vaikka tilanne ei noin ollut, olen varma, että juuri niin sedät sen tulkitsivat.

Telttapaikka #34 ja meidän uudet upeat retkituolit

Näkymät teltasta käsin.
Tatu roudaa uusia makuupussejamme ensikäyttöön.

Ne palaa! Hiilet actually syttyivät!!
By the way, meillä oli kolmea eri hiilimerkkiä, ja kaikkien kanssa sama ongelma...

Tulen sytyttyä molemmat miehet läksivät tyytyväisenä omiin leireihinsä. Eivät kuitenkaan ennen kuin Mr West Palm Beach oli tarjoutunut lainaamaan meille keittotasoaan ja Louisiana Dundee lisää polttopuitaan. Hänellä oli kuulemma mukanaan moottorisaha, jolla voi hetkessä pilkkoa lisää. Memo to myself; telttavarusteisiin tulee lisätä moottorisaha, etenkin kun ollaan nykyisin Texasista kotoisin. Veikkaan, että tuolla Texas-moottorisaha combolla saa paljon respektiä leirintäalueilla, tai no ainakin telttanaapurit hiljaisiksi.

Mutta koska kaikella on tarkoitus, olen varma, että jästipäähiilet eivät halunneet syttyä, koska ne olivat päättäneet, että meidän tulisi tavata nämä kaksi mahtavaa tyyppiä. Molemmat vanhat Patut viettivät 2-3kk vuodesta tuolla Chilhoween teltta-alueella tehden sieltä käsin retkiä lähiseuduille. Louisianalaisen miehen vaimo oli ensimmäistä kertaa jäänyt pois reissusta, terveyssyistä. Rouva oli Tennesseen sijaan suunnannut Vegasiin. Miekkonen mietti onkohan hänellä enää taloa jäljellä kun palaa Louisianaan vai olisiko rouva pelannut sen Pokeripöydässä pois.

Hitto, mä haluan olla tuollainen kun olen 76v! Pitää leiriä vuoren huipulla moottoripyöräni ja superzoomilinssikamerani kanssa. Ilman paitaa kuljeskelun voin jättää väliin, mutta meinaan kyllä virittää jumalattoman pressukatoksen telttani päälle, kuten vanhat Patut olivat tehneet. Sillä kun yöllä alkaa sataan kuin sadasta saavista kaatamalla, sadan salaman iskiessä tulta, pressu on helvatun hieno keksintö!

Olisi ehkä pitänyt aavistaa, mitä tuleman pitää, kun sedät kertoivat että oli ensimmäinen päivä puoleen toista viikkoon kun ei ole satanut kaatamalla vettä. Myös säätiedotteet olivat Texasista lähtiessämme näyttänet koko lomareissun ajaksi sadetta. Koitin kuitenkin olla epäsuomalainen ja testata positiivisen ajattelun ihmeitä tekevää voimaa. Oh well, turha toivo. Pessimisti ei pety taitaa edelleen pysyä sloganinani.

Olimme teltassa lukemassa iltasatua, kun aloimme enteillä luontoäidin meille arpomaa kohtaloa. Kuunteleimme, kuinka jumalaton pauhu ja kohina alkoi kuin tyhjästä, lähestyi meitä ja eteni ohi oikealta ja hetken päästä vasemmalta. Myrkyrintamat tuntuivat kiertävän vuoren molemmin puolin. Sitten ne kyllästyivät kiertelyyn ja iskivät suoraan päälle. Ja sitä vettä tuli!!

Kuulosti kuin juna olisi ajanut yli. Aivan järkyttävä rytinä ja pauhu. Melkein kuuroksi tuli siinä rummutuksessa ja korvatulpatkin olisivat olleet täysin tehottomat. En ole koskaan ollut tuollaisessa sateessa teltassa, eikä meidän teltta koskaan sateessa. Oli vähän jännät hetket, kun Tatun kanssa odottelimme onko telttamme niin sateenkestävä kuin ostopaketin kyljessä väitettiin. Tihkusade toki vielä olisi mennyt, mutta sillä volyymilla, kun sitä tavaraa taivaalta tuli, aloin jo miettiä olisiko ollut aihetta alkaa rakentaa Nooan arkkia.

Sinä yönä emme nukkuneet kovinkaan paljon. Välillä sade rauhoittui hiljaiseksi, melkein jopa rentouttavaksi rapinaksi, kunnes taas iski täydellä pauhulla päälle. Teltta kuitenkin kesti, eikä sisällä tarvinnut kärsiä vuotavasta katosta. Osan yöstä mielikuvitus laukkasi mustangien lailla ja koko eläintarha muka nuuhki ja hiipparoi teltan ulkopuolella. Miten päivänvalolla on niin paljon vähemmän vainoharhainen. Hemmetin villi mielikuvitus!

Täydellinen ihmissusi kuu...