Day 3; Sadan miljoonan hintalappu ja muita mukavia juttuja

Chilhowee, Tennessee - Smoky Mountains National Park, North Carolina
201 mailia / 324km

Aamu valkeni, sade lakkasi ja viimeinkin kun olisimme saaneet nukkua, pitikin alkaa kirota intialaisia. Kukon laulun aikaan klo 06.30, auto ajaa päräytti meidän telttapaikallemme. Tyypit parkkeerasivat siihen ihan pokalla ja alkoivat paukuttella menopelinsä ovia. WFT!? Työnsin pääni teltan ovesta pihalle. Intialainen pariskuntahan se siellä kaiveli kamojaan pihalle jokaisesta ovesta ja luukusta, mitä  heidän menopelistään löytyi. Luonnollisesti kaikki lävet tarvi läimäyttää kunnolla kiinni, jotta ne olisi äänekkäämpi avata hetken päästä uudelleen. Etsimisoperaatiota pystyi kivasti maustaa ramppaamalla vessassa ja lukitsemalla autonsa joka kerta, jotta lukitsemisesta syntyvä "KLING BLING" ääni varmasti kaikui hiiren hiljaisella teltta-alueella. Minulla meni jättikokoinen käpy nenään.

Nuo ylikansoitetun maan sulassa sovussa ahtaasti hengailemaan tottuneet asukit olivat kenties tulossa telttapaikallemme meidän jälkeemme, mutta check in oli klo 15.00, ei klo 06.30!! Voitte arvata kuinka paljon antisosiaaliset omantilanvaalija suomalaiset intialaisinvaasiosta pitivät! Olisi pitänyt parkkeerata puhallettava Holy Cow siihen tyhjälle paikalle automme viereen niin oltaisiin vältytty tältäkin katastrofilta. (Memo to myself; lisää puhallettava lehmä retkivarustukseen.)

Olessani naamapesulla, inkkarimies oli lopulta tajunnut kysyä Tatulta, että haittaako meitä, että he ovat siinä paikallamme. Voit arvata, mitä saivat vastaukseksi... Olisi vain pitänyt jo saman tien kun saapuivat painella paikalle ja käskeä suksimaan suolle.

Leiripaikan tyhjennys alkoi kamojen kuivatuksella. Naru puiden väliin ja telttajutut tyrkylle aurinkoon. Jos kamojen piti kuivaa niin jing-jang tasapainon nimissä meidän piti kastua. Siis lämpimään suihkuun! Teltta-alueen fasiliteeteista piti ottaa ilo irti, sillä olimme suuntaamassa seuraavaksi kolmeksi yöksi kansallispuiston leirintäalueille, joilla ei suihkun kaltaisia ylellisyyksiä tunnettaisi.

Mikä on keltainen ja kuorrutettu vihreällä ja punaisella kumilla? No tietysti koulubussi jonka katolla on koskenlaskulauttoja! Kamat kasassa ja kasa autossa, laskeuduimme alas vuorelta ja huristelimme kohti itää Ocoee-joen vartta kiemurtelevaaa tietä numero 64. Vastaan ajeli tauotta keltaisia koulubusseja lautat katolle sidottuina. Joki oli ammuttu täyteen koskenlaskijoita.

Koulubusseista on moneksi...

Ocoee on Cherokee intiaanien sana Kärsimyskukalle.
Siihen, miten  joki on nimetty kärsimyskukan mukaan, en pysty vastaamaan.

Yksi koskenlaskuretkien lähtöpaikoista.

Siinä sitä mennään!

Pauttiarallaa 750 innokasta vesipetoa laskettelee menemään joella päivittäin. Tai no ainaki niinä päivinä, kun siinä on vettä. Joen uoma on suurimman osan vuotta kuiva kuin tipaton tammikuu. Joki on padottu kolmesta kohtaa ja vesi ohjataan pääosan ajasta läheisen sähkövoimalan kautta eteenpäin. Vain kesäviikonloppuisin sähkövoimala pitää pakollista lomaa ja vesi päästetään valloilleen tässä koskenlaskun luvatussa uomassa. Jos mesta on auki vain 34 päivää vuodessa, ei todellakaan ole ihme, että se on täyteen ammuttu. Alueella on huhujen mukaan 24 yritystä, joista voi palveluntarjoajansa valita. Kilpailusta ei siis todellakaan ole puutetta.

Pysähdyimme Ocoee Whitewater Centerillä, joka oli yksi vuoden 1996 Atlantan Olympialaisten kisapaikoista. Whitewater slalom (en edes yritä suomentaa...) oli laji, jossa alueen koskissa kisailtiin. Samaiset kisat juhlistivat Olympialaliikkeen satavuotista historiaa. Ei sinänsä, että tuollaista olisin Olympialaisia seuraamattomana ihmisenä tiennyt, mutta paikalle pystytetty silta toimi kivasti lunttilappuna.

Ei nyt ihan Tammerkosken Sillalla...

US Forrest service rakensi Ocoee Whitewater centerin Atlantan Olympialaisia varten. 

Kajakilla koskessa. Tyypit veti tuota putousta ylös alas.
Näppärän näköisesti osasivat yläjuoksuun suikkasta. 

Aina ei mennyt ihan putkeen... Yksi kaveri koitti tehdä Titanikit...

Täällä ollaan! 

Ducktownin kohdalla kurvasimme kohti pohjoista. Tie kiemurteli ylös alas vuorten rinteillä ja laaksoissa. Kaikki ympärillä oli vehreää ja ohi vilahteli vuoron perään sekä suloisia että hylättyjä taloja. Coker Creekin ja Tellico Plainsin välissä stoppasimme Williams Mountain Delissä kannattamassa paikallista taloutta.Puljun nimi kuulostaa totuutta ihmeellisemmälle, kyseessä oli ihan perinteinen peräkylän huoltoasema. Palvelu oli kuitenkin äärimmäisen kohdillaan. Kahvikupposta  tiedustellessamme, kassaneiti pinkaisi heti intoa uhkuen keittämään tuoreen pannullisen. Mikä parasta ja ennen kaikkea hämmästyttävintä, kahvi ei ollut mitään kuraa. Se maistui oikeasti hyvälle ja oli tehty jostain paikallisesta merkistä, ainakin tarkkasilmäisen Tatun mukaan, joka haukan lailla vahti, mitä tavaraa neitokainen suodattimeen kauhoi. Hinta ei myöskään ollut mitenkään päätä huimaava, $0,99 jättikupillisesta.

Siinä kahvin valmistumista odotellessamme, päädyin kuolaamaan irtojäätelötiskille. Kuinkas muutenkaan. Pakkohan se oli pallo ostaa, kun oli tuntematon jätskimerkki. Simpsakka kassaneitokainen tekaisi ihan jumalattoman kokoisen annoksen ja tunnon tarkasti tunki vielä vohvelinkin sisältä täyteen. Ja kyllähän se nyt maistui hyvälle! Niin paitsi se vohveli, mutta tuo nyt on irtojäätelön synti yleensäkin. Sen verran hyvää palvelua ja laadukasta tavaraa paikasta saimme, että lupaan olla kanta-asiakas aina ohi ajaessa.

Aina on aikaa syödä jäätelöä!

Williams Mountain deli. Ei ollut ruuhka-aika...

Jos jokin on maksanut miljoonan, haluan nähdä sen. Jos se on maksanut sata miljoonaa, sitä on pakko testata. Cherohala Skyway Tennesseen ja Pohjois Carolinan rajalla kantoi $100 000 000 hintalappua valmistuessaan. Sitä taidettiin rakentaa vähän kuin iisakin kuuluisaa kirkkoa. Kesti 34 vuotta saada se tie valmiiksi. Oletan, että ei ollut ihan sattumaa, että se valmistui juuri sopivasti Atlantan Olympialaisten alla.

Julkkisparien nimi mashupit ovat jo pitkään olleet arkipäivää, joten lieneekö ihme, että Brangelina konseptilla on aikoinaan nimetty teitäkin. Sana Cherohala muodostuu skywayn alueella sijaitsevien Cherokee National Forestin ja Nanthala National Forestin nimiyhdistelmästä. Nerokasta! Tosin rohkenisin väittää, että työharkkariaikainen pomoni olisi varmasti sepustanut nimen taustasta elämääkin suuremman legendan, ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että totuus on kovin väritön ja tylsä.

Huristelimme tien päästä päähän. Välillä maisemat olivat paremmat, välillä turhankin puskaiset. Louisiana Dundeella olisi riittänyt moottorisahalleen hommia overlookien siistimisessä. Typerää rakentaa vaivalla ja työllä näköalatie kiemurtelemaan huipulle ja sitten antaa pöheikön kasvaa villinä maisemalevennyksiltä aukeavien näkymien eteen.

Täällä ollaan, ja niin on monta motoristiakin...

Tässä olisi ollut täydellinen paikka eväshetkelle
...mutta kun ei ollut nälkä.

Vehreää maisemaa yhdellä overlookilla.

1900-luvun alussa metsät olivat yksityisomistuksessa ja hakkuut aiheuttivat todellista tuhoa.
Vuoren rinteet huusivat tyhjyyttään, kun kaikki materiaaliksi kelpaava puu kaadettiin.
Maa-aines huuhtoutui pois rinteistä sateiden mukanaja tulvat vyöryivät laakson kyliin.
Puiden kaatamisesta syntynyt hake syttyi tuleen ja aiheutti ennen näkemättömiä metsäpaloja.

Taiteilija käynyt töhertelemässä...

Ou yeah, sain viimein uuden osavaltion listaani!

                                                      Kyltillä on kaksi puolta...

Pienellä jaloittelureissulla saattoi vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

Sielu lepää...

Jokainen reikä on kasvumahdollisuus...

Elämää villissä alppiruusussa...

Vihreää vehreää lehdistöä

Jälleen yksi overlook, tältä sentään näki jotain.

Anna kaikkien kukkien kukkia...

Tiptonista Wesseriä kohti ajellessa maisemat olivat melkoisen mystiset. Nanthala Gorgen alueella joki nosti ilmoille sellaisen usvan, että  satuahamojen oletti ilmaantuvan maisemaan hetkenä minä hyvänsä. Ihana kokemus tälläiselle liian värikkäällä mielikuvituksella varustetulle henkilölle.

Kohti usvaa...

Usvan taikaa...

Koska kaksi on parempi kuin yksi, oli päivään pakko ahtaa toinenkin maisemareitti. Suuntasimme kuuluisalle Blueridge Parkwaylle. Olisin halunnut ajella tuota tietä pidemmänkin pätkän kuin Balsamista Cherokeehen, mutta aikataulullisista syistä oli pakko tyytyä vähempään. Koitin hokea itselleni Less is more-mantraa tietäen, etten uskoisi siihen kuitenkaan.

Maisemat olivat päivän teemaa mukaillen vehreät ja usvaiset. Appalakit antoivat maistiaisen hämärästä kauneudestaan. Ensi kerralla haluan nähdä kirkkaan version. Nyt seuraa kuvapläjäys kaikille kylttiaddikteille...

Jos ei ole kuvaa kyltistä, sitä ei tapahtunut!

Tämä tuskin tarvitsee selittävää tekstiä.

Oletan, että kyltti kuvaa takana olevaa vuorta eikä miestäni. 

Sumuisten vuorten meininkiä.

Ei mulla nyt niin keltainen naama ole!?

Hei, me löydettiin toinen turisti! Ei ollut tällä reitillä tuolla säällä ruuhkaa...

Vähän niinkun pilvessä...

Minähän varoitin, että näitä kylttikuvia riittää...

Ooh, aurinko yrittää pukata pilvien välistä paistamaan!

Olihan se maisema aika kauniin kiehtova näin pilviselläkin säällä.

Jee me löydettiin tunneli!

Valoa tunnelin päässä!

Näitä kylttejä Blueridge Parkwaylla riitti...

"Jos metsään haluat mennä sä nyt, niin takuulla yllätyt... 

on päivä teddykarhujen villin retken!"

Sikäli mikäli oot koskaan halunnut nähdä mustakarhuja luonnossa, niin Smoky Mountainsin kansallispuisto on harvinaisen hyvä valinta niiden bongailuun. Puistossa asustelee arviolta 1500 nallukkaa.  Mesikämmenet sattuvat olemaan persoja ruoalle. Tai no lähinnä kaikelle, mikä tuoksuu. Karhujen aivoissa kaikki tuoksuva hammastahnasta aina Chanelin vitoseen on suuhun pantavaa. Niinpä puistossa on tarkat säädökset, miten ruokaa ja hygieniatarvikkeita saa varastoida.

Saapuessamme Smokemontin teltta-alueelle, Ranger muisti ilmoittautuessamme käydä läpi ruokien oikean varastoinnin. Ruoan laittoa ja ruokailua lukuunottamatta, kaiken on oltava koko ajan pakattuna auton peräkonttiin. Mitään ei saa jättää pöydille kulkemaan. Ai miksikö ruokien tulee olla peräkontissa? No siksi koska karhut eivät ole tyhmiä. Ne tunnistavat, miltä ruokapaketit ja jopa kylmälaukut näyttävät. Jos ne bongaavat autosi ohi tallustellessaan takapenkiltä napostetavaa, ne todennäköisesti sen sieltä myös nappaavat. Auto on karhuille kuin säilykepurkki, helposti avattavissa. Ruoan jämiä (kahvinpuruista alkaen) ei saa missään nimessä kaadella tai heitellä teltta-alueella maahan. Osassa paikka oli kielto myös tiskiveden maahan kaatamisesta, sillä sen seassa saattaa olla minimaalisia määriä ruoantähteitä.

Ja jos nyt kuvittelit hammastahnatuubisi telttaan viedä, niin älä. Mitään tuoksuvaa ei niissä tiloissa saa olla, ellet halua karvapalleroa kainaloon kaveriksi. Tuolla ei sentään ollut niin tarkat ohjeet kuin osassa puistoja Kaliforniassa. Siellä kun ei saa säilyttää lasten turvaistuimiakaan autossa, koska ne haisevat nallukoista syötävän hyvälle. Istuimet tulee jättää kylmän rauhallisesti ulos karhujen tutkittaviksi. Haluaisin tietää, kuinka moni toimii oikeasti noin.

Tiedän että tuo kaikki kuulostaa kovin liioitellulle ja ylivarovaiselle. Olisin itsekin aiemmin niin väittänyt ja varmaan hieman olkaa kohauttaen vain suurin piirtein soveltanut säädöksiä. Mutta sen jälkeen kun Yellowstonessa työskentelevältä tutulta kuulin, kuinka hänen opaskaverinsa oli saanut karhun hampaat teltan läpi takalistoonsa intouduttuaan pieneen hanky pankyyn tyttöystävänsä kanssa, olen ottanut hieman vakavammin nämä säädökset. Kuka olisi uskonut, että lemmentouhutkin tuoksuvat karhusta syötävän hyvälle!

Mutta se niistä karhuista. Telttapaikkamme Smokemontilla oli ok, mutta ei läheskään yhtä viehättävä kuin Chilhoweessa. Toki tuo johtui varmasti siitä, että paikat Smokemontissa olivat pienemmät ja kaikki leiriytyjät ahtaasti rivissä vieri vieressä. Noh, sen siitä saa kun haluaa telttailla Yhdysvaltain suosituimmassa kansallispuistossa. Siellä on pakosti muutama muukin heebo paikalla, myös se jonka mielestä oli hyvä idea ottaa ne 5 muovista flamingoa mukaan telttailemaan. (No kidding, yhden asuntoauton tontilla oli liuta muoviglamingoja maassa törröttämässä. En vain kehdannut ottaa kuvaa, kun tyypit sattuivat olemaan juuri flamingojensa seurassa)

Ennen kuin saimme telttamme pystyyn, oli aika nähdä punaista. Edelliset asukit olivat olleet mäntti-redneck-amatööri-idiootti-turisteja. You know, my favourite kind of tourists! Meidän nuotiopaikkamme oli tungettu täyteen roskaa. Eikä ihan mitä tahansa roskaa, vaan myös ruoan tähteitä, kuten banaanin kuoria.... Mitä helvattua! Tuollaisille karhuvaara-alueen turvallisuussäädöksistä pittaamattomille saisi antaa saman tien porttikiellon. Sitä paitsi kuinka jumalattoman vaikeaa on kerätä omat roskansa pois. Kasaan rytätyt tyhjät kaljatölkit eivät todellakaan kuulu nuotioon. Nuo on juuri niitä hetkiä, kun minulla menee ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Vedettyämme hodarit iltapalaksi, päivittelimme vessoja. Tai no arkemmin sanottuna vessojen ajastimilla toimivia valoja. Ajatus oli varmasti ollut hyvä, mutta toteutus hanurista. Mitä helvattua tekee sellaisilla valoilla, jotka menevät päälle vasta kun on ollut jo pitkän aikaa pimeää ja ne sammuvat jo klo 22.00. Ovat siis päällä ihan huimat pari tuntia. Taskulamppu on todellakin jokaisen telttailijan paras kaveri. Harvemmin tosin on tarvinnut leirintäalueilla käydä vessassa taskulampun kanssa, mutta nyt on tullut sitäkin testattua.

Yöllä satoi, kuinkas muutenkaan. Pisarat alkoivat ropsahdella kattoon saman tien kun pääsimme kömpimään telttaamme. Tällä kertaa ei kuitenkaan kuulostanut sille, kuin maailmanloppu olisi ollut tulossa. Nukuin kuin tukki aamuun asti. Lienikö syynä edellisen yön univajaus vai ne kaksi illalla nautittua olutta...

Jos jossain ol eläimiä, siellä on myös turisteja.
Tervetuloa Smoky Mountainin kansallispuistoon!

Tässä olisi Elk. Suomennetaan ilmeisesti saksanhirveksi.
Ne metsästettiin loppuun Appalakkien alueelta 1850-luvulle mennessä.
Kansallispuistoon tuotiin uutta kantaa vuonna 2001 ja
tällä hetkellä siellä asustelee noin 130 saksanhirveä.

Lännentulppaanipuusta pudonneita kukkia oli telttapaikkamme maa tulvillaan. 

Joo kiitos vaan edelliset asukit tästä tervetulotoivotuksesta...

Hiilet syttyivät, kerrankin ilman tappelua!